Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (1992)

Kansi: Jussi Kaakinen.

Alkuteos: Kokkyō no minami, taiyō no nishi.
Suomentaja: Juha Mylläri (2017).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 230.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Haruki Murakamin ystävät ovat viime vuosina saaneet nauttia uusista suomennoksista vuosittain, vaikka kirjailijan julkaisutahti ei näin tiheä olekaan. Tämä selittyy sillä, että Tammen Keltaisessa kirjastossa on ilmestynyt sekä uudempaa että vanhempaa, aiemmin suomentamatonta Murakamia. Tänä vuonna suomeksi saatiin Rajasta etelään, auringosta länteen, joka on alkujaan ilmestynyt japaniksi jo 1992.

Rajasta etelään, auringosta länteen on tunnelmaltaan kaihoisa ja nostalginen. Päähenkilö Hajime on keski-ikäinen, hyvin elämässä pärjännyt mies. Hajimella on perhe ja menestyvä yritys, mutta kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Jonkinlainen keski-iän kriisi saa miehen muistelemaan menneitä ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, rakkauksiaan ja sitä, miten elämä on häntä kuljettanut. Ja eräänä päivänä Hajimen jazz-klubille saapuu Shimamoto, nuoruuden rakastettu, josta hän on ajautunut etäälle kauan sitten.

Arvelin, etten tapaisi Shimamotoa enää koskaan. Hän ei ollut enää olemassa minun maailmassani missään muualla kuin muistoissani. Hän oli kadonnut minulta. Hän oli ollut luonani, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen. 

Hajime ajautuu puristuksiin oman menneisyytensä ja nykyisen elämäntilanteensa väliin. Hän joutuu kohtaamaan omat elämänvalintansa, hyvä ja huonot päätökset. Päähenkilön pohdinnat ovat ajattomia, mutta kirjan julkaisuajankohtaan sitovaa ajankuvaa luovat esimerkiksi lankapuhelimet ja nykyteknologian puuttuminen.

Murakamin tyylille ominaisesti mukana on paljon jazz-musiikkia, seksiä, juomaa ja jokin arkisesta elämästä etäännyttävä elementti. Tällä kertaa tarina on hyvin realistinen, poikkeuksen tekevät vain unenkaltaiset kerrontajaksot. Niin paljon kuin Murakamin kirjoitustyyliä ja kirjallista maailmaa ihailen, on minun silti myönnettävä, ettei tämä tuorein suomennos ollut lukukokemuksena aivan napakymppi. Se on vahvaa, tuttua Murakamia, eikä kirjailijaa tunteva joudu pettymään. Vau-efekti jäi silti puuttumaan.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Murakamilta seuraavaksi suomennetaan. Ilmeisesti häneltä on tänä vuonna ilmestynyt japaniksi uusi teos, joten toivoa on päästä lukemaan uudempaa tuotantoa suomeksi lähivuosina. Varsinkin kun Murakamia suomennetaan nykyään suoraan japanista, eikä enää englannin kautta kuten aiemmin.

Mahdollista uutta suomennosta odotellessani ajattelin lukea Murakamilta seuraavaksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelman, joka odottelee omassa hyllyssä lukemattomana. Tai sitten otan uusintakierrokselle Kafka rannalla -järkäleen, jonka ostin vihdoin omakseni Helsingin kirjamessuilta. Sillä vaikka en kaikista kirjailijan teoksista olekaan aina yhtä innoissani, ei Murakami-rakkauteni ole sammumaan päin.


Muita Murakameja Kirjakimarassa:

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Norwegian Wood
Suuri lammasseikkailu
Kafka rannalla
1Q84
Sputnik-rakastettuni
Värittömän miehen vaellusvuodet
Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985)

Alkuteos: Sekai no owari to hādoboirudo wandārando.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 546.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alkujaan jo vuonna 1985, ja kirja saatiin suomeksi viime vuonna. Romaanissa seurataan kahden maailman tapahtumia vuoroluvuissa: joka toinen luku sijoittuu kovaksikeitettyyn ihmemaahan  ja joka toinen maailmanloppuun. Molemmissa maailmoissa on arkitodellisuudestamme poikkeavia elementtejä. 

Ihmemaassa on sysiäisiä, Merkitsijöitä ja Laskijoita. Tärkeitä tietoja pyritään salaamaan käyttämällä Laskijaa, monimutkaisia laskutoimituksia suorittavaa henkilöä. Tietoisuutta manipuloidaan toimenpiteellä, jonka nimi on ”shuffling”. On meneillään eräänlainen hyvän ja pahan kamppailu, ja maailma uhkaa loppua. Maailmanloppu puolestaan on porteilla rajattu alue, jota vahtivat Portinvartijat. Kaduilla liikkuu yksisarvisia. Tunnelmaltaan maailmanloppu on alakuloinen: sinne saapuvien ihmisten on luovuttava varjoistaan, sielustaan ja nimestään.

Maailmanloppu ja ihmemaa lukeutuu Murakamin varhaisempaan tuotantoon, mutta sen tunnistaa vaivatta hänen kirjakseen. Kirjassa laitetaan ruokaa, syödään, harrastetaan ja unelmoidaan seksistä ja nautitaan alkoholia hyvin murakamimaisesti. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Myös kirjastot ja kirjastonhoitajat ovat Murakamille tyypillisiä elementtejä, ja tämänkin kirjan molemmissa osissa kirjastonhoitajilla on keskeinen rooli. 

Lukukokemus oli kieltämättä välillä raskas, mutta pitkin matkaa hykertelin Murakamin mehukkaille kielikuville. Keräsin tähän parhaimmistoa:

 - - nukuin sikeästi kuin tonnikala.  

Asuntoni oven ja kassakaapin avaamiseen ei mennyt ammattilaiselta aikaa kuin nenäliinan pesemisen verran. 

Vatsani oli pingottunut jäykäksi kuin asiakaskäynnillä olevan pankkivirkailijan nahkasalkku.  

Ja niin minä vanhenin, kuin valtameren pohjassa kallioon takertunut merikurkku.  

Erektioni oli vankka kuin Kheopsin pyramidi - -  

Murakami viittaa teoksissaan usein suomen kieleen tai Suomeen, ja näin tekee tässäkin kirjassaan: Suomi on ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Luimme kirjan alkusyksystä lukupiirissä, jossa kirjaa tulkittiin muun muassa tiedemaailman tulevaisuudenkuvaksi, joten moni koki sen pelottavaksi. 

Kirja hämmentää ja hämmästyttää lukijansa.  Se on loistavaa luettavaa yllätyksellisiä ja outoja tarinoita kaipaavalle lukijalle, mutta ei mielestäni ole Murakamia parhaimmillaan. Maailmanloppu ja ihmemaa sisältää monia samoja elementtejä kuin vielä järkälemäisempi 1Q84, joka on toimivampi ja rullaavampi versio rinnakkaistodellisuuksissa liikkuvista tarinoista. 

Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja tänä vuonna pettymys oli jälleen suuri, kun kirjallisuuden Nobel ei osunut tämän japanilaisen kirjailijan kohdalle. No, nyt ei ainakaan tarvitse huolestua siitä, että Nobelin tuomat paineet hidastaisivat kirjailijantyötä, vaan voi toiveikkaana odotella uutta kirjaa. Vai suomennetaankohan seuraavaksi jälleen jotakin hänen varhaisemmasta tuotannostaan?

Maaliskuun luetut

Maaliskuussa esittelin blogissa viisi kirjaa omissa postauksissaan. Päätin tehdä kevätsiivouksen työpöydälläni ja blogata pois vuoroaan jo tovin odotelleet kirjat, joista ei tunnu syntyvän omaa tekstiään. Seuraavaksi siis pikaesittelyssä kolme bloggaamatonta kirjaa:

Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013) (330 s.)

Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2014). Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Olin odottanut innolla uusimman Murakami-suomennoksen lukemista, koska monet aiemmat Murakamit ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Värittömän miehen vaellusvuosissa käydään vieläpä Suomessa ja se on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japanista. Odotukset olivat korkealla.

Tsukuru Tazaki on kirjan päähenkilö, joka on suljettu pois tiiviistä kaveriporukasta. Tsukuru kokee ulkopuolisuutta, koska muiden kaverusten nimissä on jokin väriin viittaava sana, mutta hänen nimensä on vailla väriä. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin, mikä erottaa Tsukurun toisista melkeinpä lopullisesti. Tsukuru hyväksyy aluksi kohtalonsa, mutta alkaa lopulta selvittää välirikon syitä. Tuolla selontekomatkallaan hän päätyy muun muassa Helsinkiin.

Jouduin pettymään, sillä minusta kirja oli hieman pliisu. Juonikuvio oli jotenkin epäuskottava, eikä Suomi-jaksokaan nostanut pisteitä. Kirjasta on ollut vaikea kirjoittaa, kun lukukokemus jäi vaisuksi. Luin kirjan jo loppusyksystä, mutta mielipiteeni siitä ei hauduttelemalla parane. Oikeastaan laimenee vain.

 * * *

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) (559 s.)

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Puursin Valtosen voitokkaan romaanin parissa useamman päivän joululomalla ja olen sulatellut sitä siitä lähtien. Juoni piti otteessaan loppuun asti, ja rakenne sekä henkilöhahmot toimivat mielestäni moitteetta. Kirja oli kuitenkin sekä sivumäärältään että aiheiltaan niin runsas, etten saanut sitä ähkyttä luettua. Vähemmän olisi ollut enemmän.

Luin Valtosen kirjaa erityisesti kritiikkinä nykymaailmaa kohtaan. Yhtäältä kirjassa nostetaan esiin nykyinen teknologiakehitys ja mihin se voi johtaa. Toisaalta Valtonen käsittelee suomalaista yliopistotutkimusta melko kriittisin äänenpainoin.

Kirjassa teknologia on nykymaailmaa jonkin verran kehittyneenpää, joten eletään tulevaisuudessa.

Valtosen kirjassa monet asiat ovat törmäyskurssilla: ihmiset, kulttuurit, aikakaudet. Se haastaa ajattelemaan nykymenon mielekkyyttä.

Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni siinä kuvailtu iAm-laite. Se on futuristinen älylaite, joka kytketään päähän ja jonka avulla voi kokea virtuaaliset asiat aivan kuten oikeat. Kun laite on päällä, sen käyttäjä voi vaikka surffailla netissä kadulla kulkiessaan tai pelata virtuaalipelejä ruokapöydässä. Mitään näyttöjä tai muita välittäjälaitteita ei enää tarvita, sillä kaikki piirtyy käyttäjä silmien eteen. Muut huomaavat laitteen vain käyttäjän huomion herpaantumisesta. Todellisuus ja virtuaalimaailma sekoittuvat täydellisesti. Pelottavaa!

He eivät tiedä mitä tekevät ei ollut minulle täysosuma, mutta tunnistan ja tunnustan sen arvon ja älykkyyden. Se oli omalaatuinen, jotenkin erilainen; se ei tuntunut kotimaiselta romaanilta.

* * *

Natalia Dobrohotova-Maikova & Vladimir Pjatnitski: Harmsiaadi (1971) (80 s.)

Suomentaja: Mika Rassi (2014). Nastamuumio.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Harmsiaadi on pieni ja harmiton kirjanen täynnä hulvattomia kaskuja, joissa hupaillaan suurten venäläisten kirjailijoiden kustannuksella. Tolstoi, Puškin, Dostojevski ja monet muut tiputetaan torneistaan ja alistetaan naurun kohteiksi.

Nimensä anekdootit ovat saaneet venäläiseltä Daniil Harmsilta, koska häntä luultiin pitkään näiden tekstien kirjoittajaksi. Kaskut levisivät lukijalta toiselle maanalaisen julkaisutoiminnan ansiosta, joten tekijätieto ei aina kulkenut tekstin mukana. Esipuheen mukaan Harmsiaadin tekstit ovat oletettavasti Dobrohotova-Maikovan ja Pjatnitskin aikaansaannoksia ja ne on kirjoitettu 1971. Kirjassa on myös kuvitusta, ja se on Pjatnitskin käsialaa.

Harmsiaadi naurattaa, ällistyttää ja kummastuttaa – läheskään kaikki tekstit eivät aukene, eikä läheskään kaikissa ole mitään järjeä.

Puškin istui kotonaan ja mietti: "Olen nero – selvä se. Myös Gogol on nero. Vaan onhan Tolstoikin nero, ja Dostojevski – rauha hänen sielulleen – on nero! Milloin tämä päättyy?"
Siihen se sitten päättyi.

Anekdootit ovat mainio keino tehdä venäläisistä klassikoista hieman lähestyttävämpiä: arvostettujen tiiliskivien takaa löytyy ihmisiä. Harmsiaadi herätti myös kiinnostukseni Daniil Harmsin tekstejä kohtaan.

Blogatut

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940) 274 s.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010) 8 t 19 min

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2014) 385 s.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013) 366 s.

Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015) 459 s.


Luettuja sivuja kertyy maaliskuun tilastoon 2453 ja äänikirja-aikaa 8 tuntia 19 minuuttia.

Jatkoin maailmanmatkaani käymällä Pakistanissa (Shamsie) ja Mauritaniassa (Slahi). Tällainen melko rauhallinen etenemistahti reissullani on oikeastaan aika hyvä: en jaksa stressata haasteen etenemisestä ja haluan lukea paljon sen ulkopuolisiakin kirjoja.

Takatalvesta huolimatta ajatukseni ovat jo käväiseet tulevassa kesässä ja olen suunnitellut kesälukemistoa! Haaveissa on uppoutua moniin dekkareihin sekä oman hyllyn ihanuuksiin ja antaa aikaa esseille. Kesään on kuitenkin vielä aikaa. Nyt minulla on edessä pienoinen pääsiäisloma, jonka aikana ehdin toivottavasti lukea kiireettä. Kevätväsymys yrittää ottaa vallan, joten paljon oleilua ja mökkeilyä suurempia suunnitelmia en ole näille vapaapäivilleni tehnyt. Rentouttavaa ja herkkujen täyteistä pääsiäistä, lukijani!

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999)

Japaninkielinen alkuteos: Supuutoniku no koibito.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Sputnik Sweetheart.

Suomentaja: Ilkka Malinen (2003).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 252.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs

Lainasin Sputnik-rakastettuni mökkikunnan kirjastosta viime kesänä, mutta muu kesälukemisto kiilasi sen ohi, ja palautin kirjan syksyn tullen lukemattomana. Nyt oli uusintayrityksen aika; kirjan myötä olisin lukenut kaikki Murakamin suomennetut kirjat, joiden lumovoima on nostanut Murakamin yhdeksi lempikirjailijoistani.

Kertojana toimii nuori miesopettaja K, joka on menettänyt sydämensä nuorelle kirjailijanalulle, Sumirelle. Sumire käyttää K:ta lähinnä kaunokirjallisten ideoidensa peilinä, eikä heidän suhteensa etene ystävyydestä muuksi K:n toiveista huolimatta. Sumire rakastuu kuin salaman iskusta itseään reilusti vanhempaan naiseen, Miuhun. Hän rakastaa pyörremyrskyn lailla, joten hän suostuu oitis, kun tulee tilaisuus ryhtyä Miun yksityissihteeriksi.

Työn puolesta naiset matkustavat ympäri Eurooppaa, kunnes päätyvät Kreikkaan. Eräänä yönä Miu soittaa K:lle ja kertoo Sumiren kadonneen. K matkustaa pikimmiten avuksi jäljittämään kadonnutta. Alkaa selvitystyö, joka ei päästä osapuolia helpolla.

Vertaan Sputnik-rakastettuani väkisinkin aiemmin lukemiini Murakameihin, eli juuri luettu kirja joutuu melko kovaan seuraan. Onkin todettava, että Sputnik jää hienoudessaan muiden Murakami-suomennosten jalkoihin. Aiemmat ovat yllättäneet jollakin tavalla, ne ovat todella tehneet vaikutuksen. Sputnik on "vain" hyvä, jopa todella hyvä, mutta se suurin huippu siitä puuttuu.

Kirjan tunnistaa Murakamin teokseksi vaivatta: rakkaustarinat eivät ole vain kahden kauppa, henkilöt ovat kiinnostuneita kaunokirjallisuudesta ja musiikista, on erotiikkaa, matkustetaan, ja mukana on jokin mystinen aines. On olutta, kahvia ja tupakkaa. Henkilöhahmot ovat monisyisiä, eikä lukija ole koskaan varmoilla vesillä.

Kaunokirjallisten viittausten perusteella minua alkoi kiinnostaa Jack Kerouacin Matkalla. Odotan innolla myös syksyllä ilmestyvää Murakami-uutuutta Värittömän miehen vaellusvuodet, joka on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännettävä Murakamin teos. Nämä tähänastiset on käännetty englannin kautta.

Musta neula Japanin kohdalla, umpimähkään.

Haruki Murakami: 1Q84: osat 1 ja 2 & osa 3 (2009 & 2010)

Japaninkielinen alkuteos: 1Q84.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä 1Q84 Book 1, Book 2 & 1Q84 Book 3.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2013).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 783 + 446.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi + lainasin kirjastosta.

Päällys: Laura Lyytinen.

Päällys: Laura Lyytinen.

Tämän tekstin otsikkohirviö yrittää kertoa, että olen ahtamassa Haruki Murakamin suurteoksen kahta osaa yhteen tekstiin. Tarkemmin ajateltuna kyseessä on oikeastaan yksi teos, joka vain suomeksi on julkaistu kahtena niteenä. Ruotsiksi se esimerkiksi on jaettu kolmeen niteeseen. Näin se eroaa esimerkiksi Knausgårdin Taisteluni-kirjoista, jotka ovat jokainen itsenäisiä romaaneja ja jotka muodostavat sarjan.

1Q84 on minulle yksi viime vuoden kirjallisista kohokohdista. Luin osat 1 ja 2 jo kesälomalla ja kolmosenkin syksyllä, joten nyt on korkea aika saada blogiteksti julkaistua! Kirja oli niin intensiivinen lukukokemus, että siitä kirjoittaminen osoittautui melkein mahdottomaksi. Tekisi mieli sanoa vain, että lukekaa ja kokekaa tämä itse. Yritän kuitenkin kirjoittaa edes jotakin, koska hassuahan se olisi, jos jättäisin ne kaikista parhaimmat kirjat aivan huomiotta blogissa.

Viime vuoden heinäkuussa syntymäpäivälahjakääreistä kuoriutui Murakami-maniaan sairastuneen lukijan ja bloggaajan toivelahja: Murakamin 1Q84: osat 1 ja 2. Onnellisena luin järkälettäni mökkimaisemissa heinä-elokuun taitteessa. Syksyllä ilmestyi odotettu kolmososa, jonka lainasin kirjastosta.

Alusta asti kirja lumosi minut mielikuvituksellisella tarinallaan. Tarinan alkuasetelman voi lukea jo kansiliepeestä: liikunnanohjaajana työskentelevä Aomame murhaa miehiä sivutyönään ja ajautuu sattumalta rinnakkaismaailmaan. Toinen päähenkilö, Tengo, toimii matematiikanopettajana ja haaveilee kirjailijan ammatista. Hänelle tarjoutuu mahdollisuus haamukirjoittaa romaani, jonka "tekijä" on Fuka-Eri, omalaatuinen ja salaperäinen teinityttö. Värikkäät ovat siis ainekset, ja niiden sekoittuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1984 ja rinnakkaismaailmaan 1Q84. Rinnakkaismaailman tunnistaa siitä, että taivaalla häilyy kaksi kuuta. 

1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.

Juurikaan enempää juonesta en halua paljastaa, jotta oivaltaminen ja odottaminen säilyisivät tulevienkin 1Q84:n lukijoiden iloina. Tarinan jokaiseen henkilöön ja lähes joka käänteeseen liittyy paljon mystisiä piirteitä, joita Murakami pudottelee niin kutkuttavasti, ettei lukemista haluaisi keskeyttää. Henkilöhahmot ovat erikoisuudessaan lumoavia. Esimerkiksi Aomamen tiukka fyysisyys eli se, miten hän huoltaa omaa lihaksistoaan kurinalaisesti kestäen kivun ja tuskan, on jotenkin kiehtovaa.

Kirja jakautuu lukuihin, joissa kertojana on vuoroin Aomame ja vuoroin Tengo. Kolmosessa kertojakaartiin liittyy vielä Ushikawa, joka tuo tarinaan täysin vastakkaisen näkökulman. Alun kuvailu ja taustoitus muuttuu vähitellen  vauhdittomaksi kilpajuoksuksi aikaa ja vastavoimia vastaan.

Murakami tarjoaa aisteja kutkuttavia kurkistuksia japanilaiseen kulttuuriin:

Tengo pesi riisin, pani sen keittimeen ja kytki virran päälle. Riisin kypsyessä hän valmisti misokeittoa wakame-merilevän ja kevätsipulin kera, grillasi aurinkokuivattua barrakudaa, otti jääkaapista tofua ja maustoi sen inkiväärillä, raastoi palasen retikkaa ja lämmitti tähteeksi jääneitä keitettyjä vihanneksia. Riisin seuraksi hän kattoi säilöttyjä naurisviipaleita ja muutaman säilötyn luumun.

Tällaisia kokkailuja luonnehditaan vaatimattomiksi! Murakamimaisesti tekstissä on myös runsaasti viittauksia musiikkiin eikä seksiäkään puutu. 

Lopuksi myönnettäköön, että tarinan lumo hieman hiipui loppua kohden. Minun oli vaikea sulattaa uutta, kolmatta kertojaa kolmannessa osassa. Ushikawa on myös epäuskottavan nokkela ja etenee liian yksioikoisesti päätelmissään. Ärsyttävällä ja vastenmieliselläkin salapoliisilla on erikoinen rentoutumiskeino:

Aina kun Ushikawalta loppuivat ideat, hän meni haaleaan kylpyyn ja kylpi kaikessa rauhassa. – – – Maatessaan muoviammeessaan hän kuunteli radiosta Sibeliuksen viulukonserttoa. Hän ei varsinaisesti halunnut kuunnella Sibeliusta – eikä Sibeliuksen konsertto ollut ehkä parasta taustamusiikkia, kun lojui kylvyssä pitkän päivän päätteeksi. Ehkä suomalaiset kuuntelivat Sibeliusta saunoessaan pitkinä öinään, hän ajatteli.

Toinen "huono" puoli kirjassa, etenkin ykköskakkosessa, on sen paino: lähes 800 sivua ja kovat kannet tekevät siitä aikamoisen punnuksen. Lukijaystävällisempää olisi ollut painaa kaikki kolme kirjaa erillisinä niteinä, kuten alkuteos ja ruotsinkielinen käännös.

Olen saanut tartutettua Murakami-innostukseni ainakin yhteen työkaveriini, mistä olen todella iloinen! Lukukokemusten jakaminen, näin blogissa tai vaikka töissä kahvitauolla, on aivan loistava mahdollisuus poimia vinkkejä ja sitä kautta avartaa kirjallista kokemusmaailmaansa.

Ja lopuksi: lukekaa ja kokekaa tämä itse, sillä Murakamin maagiselle kerronnalle ja lukijan jatkuvasti yllättävälle mielikuvituksellisuudelle on vaikea tehdä oikeutta, varsinkaan puoli vuotta lukemisen jälkeen. Sanat menevät solmuun, kun varoo paljastamasta liikaa.

(1Q84 ei edistä Lukemalla maailman ympäri -projektiani, sillä se on luettu ennen kuin starttasin lukumatkalleni.)

Haruki Murakami x 3

Kirjoitan yleensä kussakin blogipostauksessa yhdestä kirjasta, jos mukaan ei lasketa lukumaratoneja ja kuukausikoosteita. Tähän tekstiin olen nyt poikkeuksellisesti koonnut lyhyesti ajatuksiani kolmesta Haruki Murakamin kirjasta, jotka olen lukenut vastikään.

Kiinnostuin Murakamin teoksista, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn. Ennen näitä alla esiteltäviä kirjoja olin lukenut Murakamin omaelämäkerrallisen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjailijaesittelyä varten selailin Murakamin suomeksi ilmestyneitä kirjoja ja päätin sitten lainata useamman romaanin kesälomaksi, koska voisihan niitä vähän lueskella. Aloitin Norwegian Woodilla, ja se oli menoa…

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987)

Alkuteos: Noruwei no mori.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2012).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 437.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällyksen valokuva:
Tran Anh Hungin elokuvasta Norwegian Wood

Ennakkoluulojeni ohjaamana epäilin Murakamin tekstin olevan jotenkin vaikeaa ja hidaslukuista. Tiedä sitten, johtuivatko olettamukseni Nobel-voittajaveikkauksista vai mistä, mutta ne kumoutuivat pian. Norwegian Wood oli minulle varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivujen kääntämistä en vain voinut lopettaa.

Toru Watanabe muistelee opiskeluaikojaan 1960-luvun lopun Tokiossa. Torun opiskeluvuosiin mahtuu opiskelijamellakoita, värikästä asuntolaelämää ja erikoisia ihmissuhteita. Tarina vilisee viittauksia musiikkiin ja kirjallisuuteen. Akustinen kitara soi, ja Toru on töissä levykaupassa. Nuoruuteen kuuluu seksuaalisia kokeiluja ja se, että joidenkin mieli horjuu. Ystävyys ja rakkaus nousevat merkittävimmiksi.

* * *

Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset.

* * *

Asia on sitten sillä selvä. En usko enää mihinkään hemmetin vallankumoukseen. Uskon vain rakkauteen.

* * *

 Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982)

Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä A Wild Sheep Chase.

Suomentaja: Leena Tamminen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 351.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Huikean Norwegian Woodin jälkeen aloitin Suuren lammasseikkailun hieman epäillen: olinko pitänyt Norwegian Woodista vain siksi, että se on luonnehdintojen mukaan Murakamin realistisin teos? Miten fantasialla höystetty maaginen realisimi iskisi minuun?

Lammasseikkailu veti minut absurdiin maailmaansa niin syvälle, että haltioiduin. Juoni sai minut koukkuun heti kirjan alussa. Kirjassa esiteltävä absurdi todellisuus on niin hullunkurinen, että lukija on pakko antaa periksi. Tarinassa esiintyvät esimerkiksi nainen, jolla on maailman kauneimmat korvat, ja salaperäinen lammas, jonka etsimisestä lammasseikkailussa on kyse. Tapahtumia ei voi selittää järjellä, joten ei auta kuin antaa tarinan viedä.

Jälleen toistuivat akustinen kitara, vuoristo, talven voima, seksuaaliset kokeilut, viittaukset musiikkiin ja kirjallisuuteen ja monet muut ensimmäisessä Murakamissani tutuksi tulleet piirteet.

* * *

On olemassa vertauskuvallisia unia – unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. 
Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksia – todellisuuksia jotka esittävät jotakin unta.

 * * *

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)

Alkuteos: Umibe no Kafuka.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Kazuko Otsuka

Kafka rannalla oli Suuren lammasseikkailun tavoin todella erikoinen kirja. Maailma, johon kirja lukijan vie, ei taaskaan ole järjellä selitettävissä. Taivaalta satavat kalat, puhuvat eläimet ja rinnakkaistodellisuudet pistivät tämän fantasiaa vierastavan lukijan aluksi koville, mutta lopulta nautin lukemastani.

Lukijalle esitellään vuorotellen palasia kolmesta erilaisesta tarinasta, joiden osaset alkavat vähitellen lähentyä toisiaan. Lukijan täytyy sietää epävarmuutta ja salaperäisyyttä melko kauan, mutta se kannattaa. Yllätyksiä ja hämäriä käänteitä tässä yli 600-sivuisessa siis piisaa.

Kuten Suuri lammasseikkailu, myös Kafka rannalla on eräänlainen absurdi seikkailuromaani. Tai pikemminkin etsintäromaani, sillä omalaatuiset henkilöt etsivät jotakin, vaikka eivät aina aivan itsekään tiedä, mitä ollaan hakemassa. Unet ja mytologiat sekoittuvat todellisuuteen, jonka todenmukaisuudesta ei siitäkään voi aina tietää.

Sen tarkemmin en halua juonesta laverrella. Liikaa paljastamatta voinen todeta, että oli mielenkiintoista, kuinka päähenkilö, 15-vuotias Kafka, löytää suojapaikan yleisestä kirjastosta. Siellä hän kohtaa erikoisen kirjastonhoitajan ja -johtajan, joiden rooli nuoren miehen elämässä toi etäisesti mieleeni Irvingin Minä olen monta. Irvingilläkin nuoren miehen elämän käännekohtia oli tutustuminen neiti Frostiin, varsin omalaatuiseen kirjastonhoitajaan. (Ja nyt taas muistan, etten ole vieläkään kirjoittanut tuosta Irvingistä, vaikka luin sen jo huhtikuussa.)

Kirjan runsaus tuntui helpoimmin hallittavalta, kun sitä luki ripeään tahtiin. Seksi sekä kirjallisuus- ja musiikkiviittaukset alkavat tuntua peruskauralta Murakamille.

* * *

Nämä edellä esitellyt Murakamit saivat aikaan sellaista Murakami-maniaa, että minun on saatava loputkin suomennetut Murakamit käsiini ja pian! Onneksi syntymäpäivän lahjapaketista paljastui 1Q84, joten seuraavaksi saan nauttia lähes 800 sivusta Murakamia. Sen jälkeen vuoron saa Sputnik-rakastettuni.

On vähän hullunkurista, että tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan ja sitten tungen ajatukseni kolmesta kirjasta yhteen tekstiin. Koin tämän vaihtoehdon hyväksi siksi, että todella hyvistä kirjoista kirjoittaminen tuntuu monesti niin vaikealta. Kirja on niin hyvä, että en keksi siitä tarpeeksi hyvää sanottavaa. Kehusanat kuulostavat latteilta. Joten näin siis tällä kertaa – ehkä seuraavat Murakamini saavat aivan omat postauksensa.

Toukokuussa luettua

Toukokuussa ehdin lukea enemmän kuin moneen kuukauteen. Muutama pidennetty viikonloppu mökillä tarkoitti lukemista riipputuolissa, laiturilla ja aurinkotuolissa. Kirja oli kädessä myös kalaa savustaessa, saunaa lämmittäessä, jääkiekkoa "katsellessa"...

Minuuttinovelleja mökkimatkalla.

Bloggaaminen sen sijaan ei ole maistunut aivan lukemisen lailla, vaan moni kirja on jäänyt lukemisen jälkeen pinon jatkoksi koneen viereen. Niinpä tässä alla on taas muutama lyhytarvio. Oman postauksen puuttuminen ei tarkoita, että kirja olisi ollut jotenkin huono. Esimerkiksi Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta oli minusta loistava. Toukokuussa luin alla listattujen lisäksi myös John Irvingin Minä olen monta, mutta siitä kirjoittaminen jää kesäkuun puolelle. Se todella tarvitsee oman postauksensa.

Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007) (175 s.)

Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto.

Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta What I Talk About When I Talk About Running.

Suom. Jyrki Kiiskinen (2011). Tammi.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Vappuloman viimeinen luettu kirja oli lähes täysi kymppi. Murakami kirjoittaa positiivisesti, mutta ei mitenkään liian makeasti. Sanojen takaa hahmottuu sympaattinen ja uuras mies.

Murakami on paitsi kirjailija myös maratoonari, ja tässä teoksessaan hän käsittelee juoksemista ja kirjoittamista. Hän ei alleviivaa omia saavutuksiaan, vaikka kymmeniä maratoneja juosseella ja useita bestsellereitä kirjoittaneella olisi siihen jopa aihetta.

Murakamin mukaan hyvä kirjailija tarvitsee menestyäkseen lahjakkuutta, mutta myös paljon keskittymistä ja kestävyyttä. Hän kirjoittaa joka aamu useamman tunnin taukoamatta, ja romaanin kirjoittamiseen menee väistämättä kuukausia, jopa vuosia. Kirjoittamisen määrätietoisuus ja maratonharjoittelu ovatkin sukulaislajeja:

Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan – ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on yhä kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailma, ja missä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni?

Täytyykin tutustua Murakamin romaaneihin. Jotenkin muistelen, että Norwegian Woodia on suositeltu ensimmäiseksi Murakamiksi. Siinäpä taas lisäys kesäkirjojen listaan! (Jotenkin taas kuvittelen, että ehdin lukea kesälomalla kolme kassillista kirjoja...)

* * *

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (2007) (335 s.)

WSOY.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kai oli parasta mitä oli ja parasta Kaissa oli Kain välinpitämättömyys ihmisen lihaa kohtaan. Se ei ollut raakuutta vaan tunteettomuutta. Kai käsitteli häntä kuin käsityöläinen hiomista kaipaavaa kaapistoa.

Astra on 22-vuotias nuori nainen, jonka perhe on hyvin omalaatuinen. Jokaisella on omat kipukohtansa. Astra itse on syömishäiriötaustainen biologian opiskelija, joka ryhtyy ”pikku nartuksi” netistä löytämälleen Kaille. Pikkuveli Silmu on 18-vuotias ja alkaa täyttää elämänsä tyhjiä hetkiä bodauksella. Perheen kuopus on päiväkoti-ikäinen Pelagia, joka osoittaa mieltään pissimällä päiväkodin lattioille. Äiti on neuroottinen sisutussuunnittelija, ja isä työhönsä upottautuva kapellimestari.

Huh. Näistä värikkäistä persoonista ja heidän yhteentörmäyksistään syntyy sellainen tarina, että kulmakarvat nousivat lukiessa välillä hiusrajaan saakka. Olin pitkään kahden vaiheilla, että tykkäänkö vai en. Tarina nimittäin vaatii lukijaltakin heittäytymistä, niin kreisi ja vinksahtanut se on! Ja lopputulema oli: tykkäsin, ihan hulluna.

* * *

Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet (2004) (5 t 30 min)

Otavan äänikirja, lukija Reidar Palmgren.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?
Kuva: otava.fi

Reidar Palmgren on näyttelijä ja kirjailija, ja hänen toinen kirjansa sijoittuukin teatterimaailmaan. Kirjan päähenkilö on näyttelijä Vesa Arola, jonka elämä ajautuu kriisiin: takana on avoero, ja nyt urakin on katkolla. Kirjassa yhdistyvät näyttelijän sielunelämää ja näyttelemistä analysoiva pohdinta ja lukijaa koukuttava jännäri.

Vesan kriiseilyyn liittyvät kovin kliseisesti jännitteinen suhde nuorempaan naiseen ja reipas juominen. Muilta osin tarina onkin sitten jotain ihan muuta kuin tavanomainen: mukaan tulee kaiken mutkistavia haamuja menneisyydestä, eivätkä Vesan ratkaisut nuoren naisen suhteenkaan ole kaavamaisia.

Palmgren lukee levyillä kirjansa itse. Hän osaa tuoda Vesan kurjuuden ja tuskat luentaan paikoitellen niin elävästi, että kuuntelemisesta jäi alakuloinen olo. Autoillessa äänikirjaa kuunnellessa huomio väkisinkin herpaantuu aika ajoin, joten en aivan saanut kiinni loppuratkaisun koukeroista. Täytyy selailla kirjaa jossain vaiheessa.

  * * *

István Örkény: Minuuttinovelleja (1968) (216 s.)

Alkuteos: Egyperces novellák. Suom. Juhani Huotari (2002). Otava.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ville Rauvola

Minuuttinovellit on unkarilaisen Örkényn novellikokoelma, joka sisältää lähes sata tekstiä. Kokoelmassa on lyhyitä ja todella lyhyitä novelleja. Lyhyin on nimeltään "Tyhjä sivu", joka on todella vain tyhjä sivu. Sitä selitetään sivun kääntöpuolella seuraavasti:

Nämä "tyhjät sivut" kertovat joko olemattomista tai sitten sellaisista olevaisita, joista kirjailijalla ei ole mitään sanottavaa.

Örkényn novellit räväyttävät elämän järjettömyyden lukijan silmille. Monissa novelleissa on kielipelejä ja muuttuvia merkityksiä. Novellien kuvaamat groteskit tapahtumat ja henkilöt ovat hulvattomia. Örkényn novellit heijastelevat hänen omia kokemuksiaan vankileirillä toisessa maailmansodassa ja poliittisesti epävakaassa Unkarissa. 

Novellit olivat mainiota luettavaa autossa, sillä yhden novellin lukemiseen harvemmin meni pidempään kuin se minuutti. Niinpä saattoi osallistua keskusteluun tai ihailla maisemia luontevasti lukemisen lomassa.

Sopii mainiosti novellien kuvaamaan elämän järjettömyyteen ja sattumanvaraisuuteen, että joku edellinen kirjan lukija on kirjoittanut viikon lottorivin nimiösivulle. Osuikohan kohdalle?

Blogatut

Peter Høeg: Rajatapaukset (1993). (349 s.)

Felicia Feldt: Näkymätön tytär (2011). (189 s.)

George Orwell: Eläinten vallankumous (1945). (126 s.)

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (1996). (398 s.)

Toukokuussa sivuja kertyi 1788 ja äänikirja-aikaa 5 tuntia 30 minuuttia. Puolet luetuista (ja kuunnelluista) sain tuotua blogiin asti, puolet jäivät tähän koostepostaukseen. Yritin epätoivoisesti saada Lukudiplomi-haasteen valmiiksi, mutta kesken jäi.

Toukokuussa luin sattumalta useita kurjan lapsuuden kuvauksia (Høeg, Feldt ja McCourt). Ehkäpä kesää kohden voisi siirtyä hieman valoisampiin aiheisiin?

Kesäkuu on viimeinen työkuukausi ennen paljon kaivattua lomaa. Kesäkuussa aion lukea ainakin pari esseekokoelmaa ja muutamia uutuuksia. Ai niin: muutaman viikon päästä koittaa Nannan II lukumaraton – toivottavasti siitä tulisi leppoisa ja antoisa kuten ensimmäisestä!