Sadie Jones: Kotiinpaluu (2008)

Alkuteos: The Outcast.

Suomentaja: Marianna Kurtto (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tekijän nimi kirjaston tarran alla.

Lainasin kirjastosta Sadie Jonesin tänä vuonna suomennetun esikoisteoksen Kotiinpaluu, koska Jones esiintyy tulevan viikonlopun HelsinkiLit-kirjallisuusfestivaaleilla, jonne olen menossa työkavereiden kanssa. Festareilla on monia mielenkiintoisia kirjailijavieraita, ja viimevuotiseen tapaani yritän tapahtuman alla lukea edes muutamalta festarikirjailijalta jotakin. 

Kotiinpaluu on mukaansatempaava kasvutarina, joka sijoittuu Englantiin, pääasiassa 1950-luvulle. Oli pitkästä aikaa ihanaa antaa kirjan viedä ja unohtaa muut iltasuunnitelmat. Vähään aikaan tällaisia lukusukkuloita ei ole kohdalleni sattunut, joten otin ilon irti, kun tarina vei mukanaan.

Kotiinpaluu kertoo Lewisin tarinan. Vuonna 1957 hän palaa parikymppisenä kotiin vankilasta, jossa on suorittanut kahden vuoden tuomion. Mikä rikos on tapahtunut ja miksi kukaan ei ole poikaa vastassa, selviävät lukijalle pikkuhiljaa.

Lewisin äiti on kuollut pojan ollessa kymmenvuotias, ja tapahtuma on jättänyt pojalle traumoja. On riipaisevaa lukea, miten yksi Lewis jää ongelmiensa kanssa. Isä keskittyy uuteen vaimoonsa, ja tuore äitipuoli puolestaan turruttaa turhautumiaan alkoholilla. Lewis oireilee väkivallalla. Hän kohdistaa väkivaltaa itseään, muita ja ympäristöään kohtaan. Purkaukset johtavat siihen, että Lewis saa niskoilleen syyt myös teoista, joita ei ole tehnyt.

Jones on luonut sotien jälkeisen miljöön mielikuvitusta ruokkivasti. Lewisin kotitaajaman lisäksi piipahdetaan Lontoon hämyisillä klubeilla. Myös ajan asenneilmapiiri tulee lukijalle tutuksi: pieni kyläyhteisö lämpenee sisään päin, ja ongelmat yritetään lakaista maton alle. Juorujen kohteeksi joutuminen on kohtalokasta, joten perheissä pidetään yllä kulisseja.

Lumouduin Lewisin tarinasta ja kiinnostuin hänen kohtalostaan niin, että liimauduin kirjan äärelle. Etenkin taidokkaasti luodut henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Surumielinen tarina liikuttaa ja raivostuttaakin paikoitellen. Sadie Jones pääsi yllättämään minut positiivisesti, sillä kirjan suomenkielinen nimi Kotiinpaluu yhdistettynä kannessa halailevaan pariskuntaan saivat odottamaan jotakin siirappisempaa. Alkuteoksen nimi The Outcast tavoittaa mielestäni kirjan hengen paremmin: se on nimenomaan tarina väärinymmärretystä pojasta, jota yhteisö pitää hylkiönä.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008)

Alkuteos: Ommarul putakhae.

Suomentaja: Taru Salminen (2015).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 209.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ninni Kairisalo.

Erään eteläkorealaisen perheen 69-vuotias äiti katoaa Soulin metroasemalla kuin tuhka tuuleen. Isä huomaa olevansa metrovaunussa keskellä tuntemattomia ihmisiä, eikä puolisoa näy missään. Koko perheen elämä alkaa pyöriä äidin etsimisen ympärillä. Aikuiset lapset seurailevat hataria johtolankoja, tuloksetta.

Äidin katoaminen nostaa kerrankin perheen keskiöön uutteran perheenäidin, joka on aina ollut arkea pyörittävä taustavoima. Maaseudulla lapsensa kasvattanut äiti on tehnyt kaikkensa pesueensa eteen.

Äidin kädet olivat jatkuvassa liikkeessä. Äiti ompeli, neuloi ja teki taukoamatta peltotöitä. Äidin pellot eivät koskaan olleet tyhjillään. Keväällä hän istutti perunoita kyntövakoihin, kylvi salaatin, kruunupäivänkakkaran, malvan ja ruohosipulin siemeniä ja istutti chilejä ja maissia. 

Äidin kasvimaalla ja pelloilla kasvavien lajien kirjo on huima: yllä olevassa katkelmassa on mainittu vain osa. Äiti on aina huolissaan lastensa syömisestä, myöskin näiden ollessa jo aikuisia. Vuosien varrella hän on ruokkinut myös muiden perheiden nälkäisiä suita.

Katoamisen myötä äidistä paljastuu uusia puolia. Lapset huomaavat, etteivät tienneet edes äitinsä oikeaa syntymävuotta. Selvitystyö nostaa pintaan salaisuuksia ja perheenjäsenten välisiä jännitteitä. Ilman syyttelyä ja syyllisyydentuntoja etsinnöistä ei selvitä.

Kertojanääni on joissain luvuissa yksikön toisessa persoonassa, mikä ei ole aivan tavanomaisin ratkaisu. Ehkä se johtui juuri omalaatuisista kertojista tai sitten keskittymisen puutteesta, mutta välillä sain todella miettiä, kuka tässä on äänessä. Oikeastaan se ei suuresti häirinnyt lukemista, sillä tunnelma piti otteessaan.

Kirja oli minulle surumielinen lukukokemus, koska perhe on keskellä suurta tragediaa. Samalla se tarjosi kiintoisan kurkistuksen paikalliseen arkielämään, sillä eteläkorealainen kulttuuri on minulle vierasta. Shin kuvaa värikkäästi niin kaupunki- ja maalaiselämäntyylien eroja kuin sukupolvien kuilua. Herkullisesti tuoksuvat ruoat ja inhimillisyys tuovat tarinaan lohtua.

Tästä ensimmäisestä eteläkorealaisesta suomennetusta romaanista on kirjoitettu ainakin Tuijatan, Saran, Ullan, Norkun ja Kirjahillan blogeissa.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2008)

Alkuteos: La solitudine dei numeri primi.

Suomentaja: Helinä Kangas (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 298.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Mirjan van der Meer

Valinnat tehdään muutamassa sekunnissa, mutta niiden seurauksista maksetaan koko loppuelämä.

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vetovoimainen, laadukas ja kypsä esikoisteos. Tämä italialaisen fyysikon kirjoittama teos on käännetty yli 40 kielelle, ja se voitti ilmestymisvuonnaan Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Premio Stregan. Ostin kirjan kirpparilta vuosia sitten, mutta olen vieroksunut sitä sen matemaattisen nimen vuoksi. Kuinka tyhmää ja huvittavaa näin jälkikäteen ajateltuna! Lopulta luin kirjan, koska valitsimme sen työkaverin kanssa kevään lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Vetävä ja puhuttava avaus – onnistunut valinta!

Alkuluvut ovat lukuja, jotka ovat jaollisia vain itsellään ja ykkösellä. Mitä pidemmälle nollasta luonnollisissa luvuissa mennään, sitä harvinaisemmiksi alkuluvut käyvät. Ne eivät esiinny koskaan vierekkäin, vaan niiden välissä on vähintään yksi luku. Mahdollisimman lähellä toisiaan sijaitsevia alkulukuja, kuten 17 ja 19, kutsutaan alkulukupareiksi.

Läheisiä mutta samalla etäisiä ovat alkulukuparien tapaan kirjan päähenkilöt Alice ja Mattia. Heidän molempien elämää määrittävät lapsuuden traumat: Alice joutui lasketteluonnettomuuteen, minkä vuoksi hän ontuu toista jalkaansa, ja Mattia tuntee syyllisyyttä kaksoissisarensa katoamisesta. Alice sairastuu syömishäiriöön, kun taas Mattia oireilee viiltelemällä itseään. Molemmilla on vaikeuksia sopeutua ympäröivään maailmaan; etenkin sosiaaliset kontaktit ovat haastavia.

Mattia on matemaattisesti lahjakas, ja hän on lahjakkuutensa vanki. Sadepisarat iskeytyvät ikkunaan tietyssä kulmassa, lounaspihvi on leikattava geometrisesti ja niin edelleen. Alice taas on syömättömyytensä kanssa yksin. Sosiaaliset ruokailutilanteet ovat pelejä, joista hän pyrkii selviytymään voittajana eli huijaamaan muita.

Nuorten maailman raadollisuus tulee esille: on kiusaamista, syrjimistä, alistamista ja valtapelejä. Alice ja Mattia löytävät ystävyydestään voimaa, mutta ovat silti toisilleen kovin vieraita. Päähenkilöiden ystävyyttä ja heidän molempien perhe-elämää leimaa puhumattomuus. Epämukavat asiat vaietaan kuoliaaksi. Olokin on koko ajan epämukava.

Vaikeista aiheistaan huolimatta kirjan lukeminen ei ollut minulle ahdistavaa tai synkkää. Sellaisiakin kokemuksia lukupiirissämme nousi esiin. Giordanon teksti etenee helpon oloisesti, ja luvuittain vaihtuva näkökulma rytmittää tarinaa. Luvut päättyvät usein cliffhangeriin, joka pakottaa jatkamaan lukemista vielä yhden luvun verran.

Ihan pelkkää autuutta ei kirjan lukeminen kuitenkaan ollut. Alice menee aikuisiällä naimisiin Fabion kanssa, ja mielestäni lääkärimiehen sinisilmäisyys ja tekemättömyys ei ollut uskottavaa.

Toinen ärsytyksen paikka oli Mattian yliopisto. Lukupiirissäkin virisi vilkasta keskustelua epäjohdonmukaisuuksista, joita liittyy sen sijaintiin. Mikä voisikaan olla se pohjoiseurooppalainen kaupunki, joka sijaitsee Pohjanmeren rannalla, jossa maksetaan euroilla ja jonka nimessä on vinoviivaisia kirjaimia? No, sivuseikka kaunokirjallisessa teoksessa, mutta moni oli hämääntynyt samasta asiasta.

On mielenkiintoista havaita pitävänsä romaanista, jonka päähenkilöistä ei pidä ollenkaan. En löytänyt samastumisen kohdetta, mutta tunnistin kyllä monia tunteita ja tilanteita.

Tämä viikonloppu Kirjakimarassa on omistettu Giordanolle, sillä huomenna julkaisen blogiarvion hänen uudemmasta teoksestaan Ihmisruumis. Oikeastaan luin sen vajaa kuukausi ennen Alkulukuja, mutta tästä teksti syntyi nopeammin. Ja jostakin syystä halusin blogata esikoisen ensin, vaikka kirjat eivät toisiinsa liitykään. Huomenna siis lisää italialaista laatukirjallisuutta!

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008)

Alkuteos: The White Tiger.

Suom. Tarja Teva (2009).

Kustantaja: BTJ.

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Blogihiljaisuus venähti kuin huomaamatta kolmiviikkoiseksi. Loma loppui, arki alkoi. Siinä syy kirjoitusjumiin näin tiivistettynä. Pää on töistä pyörällä aina loman jälkeen, ja tänä vuonna syksy tarkoitti melkoisia muutoksia työtehtävissä, joten totuttelemista riittää.

En ole kuitenkaan jättämässä blogia heitteille, ehei! En ainakaan näin mehukkaan kirjasyksyn kynnyksellä. Elokuu lähenee loppuaan, ja yritän saada blogattua elokuussa lukemistani kirjoista edes lyhyesti ennen kuunvaihdetta. Luvassa on siis postaussadetta seuraavina päivinä.

Adigan Valkoinen tiikeri voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2008, mutta palkinto ei ollut varsinaisesti syyni lukea kirja. Huomasin töissä, että Valkoisia tiikereitä on useampi nide hyllyssä, ja päätin kokeilla lukea kirjan – jos se olisi hyvä, niin sitä voisi suositella asiakkaille ja saada kirjat liikkumaan.

Päähenkilö on intialainen Balram, joka kirjoittaa elämäntarinansa kirjeissä, joita hän työstää seitsemän yön ajan. Kirjeistä hahmottuu raadollinen ja varsin haiseva totuus intialaisesta elämästä slummeineen ja siitä, mitä on oltava valmis tekemään oman selviytymisen puolesta.

Kastilaitos on kaikkea muuta kuin inhimillinen; toisten ihmisten henki on arvokkaampi kuin toisten. Kirjoittamattomat säännöt ohjailevat ihmisten elämää. 

Miksi minusta tuntui että minun täytyi tarttua hänen jalkoihinsa, koskettaa niitä ja hieroa niitä ja tuottaa niille hyvää oloa - miksi? Koska halu palvella oli istutettu minuun: hakattu kallooni naula naulalta, kaadettu vereeni aivan kuin liete ja teollisuusmyrkyt kaadettiin Äiti-Gangesiin.

Kerran sukupolvessa kuitenkin syntyy valkoinen tiikeri, poikkeusyksilö. Viekkaus ja häikäilemättömyys aseinaan Balramin onnistuu luovia kastijärjestelmässä parempaan suuntaan. On ymmärrettävä, millä säännöillä elämän peliä pelataan, jotta sen voi voittaa.

Adiga kirjoittaa hajut ja maut niin elävästi, että Intia tulee kosketusetäisyydelle. Valkoinen tiikeri oli minulle niin iholle tuleva ja aisteihin käyvä lukukokemus, että Adigan toinen suomennettu teos Viimeinen mies on myös ehdottomasti luettava jossakin vaiheessa. Ja kyllä, olen jo päässyt suosittelemaan Valkoista tiikeriä yhdelle asiakkaalle.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008)

Alkuteos: Schweigeminute

Suomentaja: Markku Mannila (2012).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 176.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Kathleen DiGrado

Lenzin teosta voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.

Tarina lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa, ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.

Kaiken edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.

Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.

Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa, että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa. 

Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?

Lukiessani ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon (Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi"  lukea myös itse kirjassa.

Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma,  Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

 Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

14 solmua Greenwichiin kertoo kilpailusta, joka toteutetaan tiedemies Edmond Halleyn (1656–1742) muistoksi. Tavoitteena on kiertää maapallo vuoden aikana Halleyn hengessä eli 1700-luvun oloja mukaillen. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä jalkapatikkaa ja purjevenettä. Kirjassa raskasta taivalta seurataan joukkueen numero 6 näkökulmasta. Joukkueen muodostavat Irlannissa asuva aviopari Graham ja Isla, heidän vanhan opiskelukaverinsa Petr ja tämän veli Kari, joka liittyy seurueeseen myöhemmin. 

Matkaan lähdetään Greenwichin nollameridiaanilta, ja tarkoitus on palata tismalleen samaan paikkaan vuoden kuluttua. Matkan reitti kulkee alusta loppuun samaa pituuspiiriä pitkin; kilpailijat saavat poiketa meridiaanilta maalla vain mailin verran ja merellä kymmenen meripeninkulmaa. Kilpailijat kulkevat siis kuin kapeassa tunnelissa noin 40 000 kilometrin matkan. Matkantekoa valvoo jatkuvasti Lontoosta käsin järjestäjä, ja kilpailu etenee tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Kirjassa kaikki matkalla olijat pääsevät ääneen. Kertojana on pääasiassa Kari, jonka kertoma täydentyy Petrin muistikirjasta poimituilla otteilla. Lisäksi mukana on Islan ja Grahamin kirjoittamia lokikirjan tekstejä. Alkuun minulla kesti ymmärtää tätä kertojaratkaisua, varsinkin kun Kari ei edes ole alkumatkalla mukana, mutta melko pian moniäänisyyteen tottui. Ja lopulta selittyi erikoinen pääkertojaratkaisukin.

Tartuin kirjaan skeptisenä. Epäilin, etten jaksaisi innostua maailmanympärysmatkasta. Olipa mukava jälleen murtaa ennakkoluulonsa, sillä pikaluin kirjan parissa illassa. Kirja kuvaa minusta tuntuvasti matkalla olemista, sitä tilaa, johon joskus matkoilla ollessaan pääsee. Lukuelämys vei maailman ympäri pikavauhtia, kunnes lopulta kotiinpaluuta alkoi jo odottaa. 

Parhaimmillaan Jalonen on vaihtuvien tunnelmien kuvaajana sekä ympäristön havainnoijana. Kieli on minun makuuni sopivan omaperäistä olematta liian keksimällä keksittyä:

Viljelty palmukaistale loppui jyrkän töyrään alle. Metsä sankkeni ja kostui ja muutaman sadan metrin matkalla rinne muuttui vaikeakulkuiseksi rydöksi jossa kasvoi vieri vieressä metrien korkuisia saniaisia ja raunioisia. Maa oli livettävän märkää ja varjokohdissa mustana suona.

Loppua kohden aloin kyseenalaistaa tarinan uskottavuutta. En tarkoita verrattuna todelliseen maailmaan, vaan tarinan maailman uskottavuutta. Olisivatko kilpailijat muka pystyneet viemään urakkansa loppuun sen jälkeen, mitä matkalla kävi? (Tämä jää hieman kryptiseksi, mutta liikoja ei parane paljastaa.) Vaikka kilpailu on sekä fyysisesti että henkisesti kuluttava, on myös alussa niin periaatteisiinsa uskovan Grahamin vätysmäisyys lopussa minusta epäuskottavaa. Myöskään Karin päätöstä en niele, se ei ole perusteltu.

Osallistuin tällä kirjalla Morren maailman jo päättyneeseen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Haaste loppui itsenäisyyspäivänä, mutta tämän tekstin syntyminen vei aikansa. Haasteessa riitti, että oli määräpäivään mennessä lukenut kirjat, bloggauspakkoa ei ollut. Arpaonni oli puolellani, sillä voitin haasteen loppuarvonnassa lohdutuspalkinnon, mikä oli hauska yllätys! Palkinnoksi saatu Mörkö-magneetti pääsi jo muiden muumilaaksolaisten joukkoon jääkaapin oveen.

Ilsen, Lumiomenan Katjan ja Jokken arviot voit kurkata linkeistä.

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.

Suomentaja: Helene Bützow (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 389.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.

Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.

Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.

Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.

Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.

Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko

Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.