Peter Høeg: Rajatapaukset (1993)

Alkuteos: De måske egnede.

Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen (1994).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 349.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Tämä Peter Høegin osaksi omaelämäkerrallinen romaani herätti takakannen mukaan ilmestymisaikanaan kohua Tanskassa, mitä en ihmettele yhtään. Jos tarina on edes löyhästi tosi, niin aihetta yhteiskunnalliseen keskusteluun todella on ollut. Rajatapaukset on karu mutta kaunis tarina nuoren pojan kokemuksista. Selviytymistarina.

Kertojana toimii aikuinen Peter, joka on viettänyt lapsuutensa erilaisissa lastenkodeissa ja muissa laitoksissa. Kirjan tapahtumat keskittyvät Biehlin Yksityiskouluun, johon teini-ikäinen Peter pääsee. Nimenomaan pääsee, sillä koulu on tarkoitettu lahjakkaille ja menestyville lapsille. Siis aivan toisenlaisille lapsille kuin Peter.

Biehlin Yksityiskoulu on sisäoppilaitos, jossa pyritään integroimaan oppimisvaikeuksista kärsivät lapset niin kutsuttujen tavallisten lasten joukkoon. Tarkoitusperät ja koulun käytännöt eivät kuitenkaan soinnu yhteen. Miten lasten tiukkaakin tiukempi, eristämiseen ja pelotteisiin perustuva kasvatus voisi valmistaa toimimaan tavallisessa arjessa? Lasten elämä etenee lukujärjestyksen mukaan ja on täynnä kieltoja, sääntöjä, rangaistuksia ja suorittamista.  

Mutta ei se niin toimi, hulluksi ei tule itsestään. Ja kun on valittu olemaan normaali tai aivan niillä rajoilla, on keksittävä jotain muuta jotta kestäisi. On kehitettävä strategia.

Yhdelle strategia on sammakoiden syöminen, toiselle itsensä satuttaminen, kolmannelle teoreettiset pohdinnot. Peteriä askaruttaa aika. Hän ei ymmärrä ajan luonnetta ja käyttää paljon energiaa sen käsittämiseen. 

Sitä yritti olla tinkimättömän täsmällinen, koska aika ja itse maailma olivat täsmällisiä. Sitä yritti yrittämistään koko nuoruutensa ajan, mutta ei pystynyt, ja oli jo hyvin vähällä luopua yrittämästä.

Eritoten kirjan loppuosassa aikaa pohditaan paljon. Onko aika yksioikoisesti vain lineaarista, kuten Biehlin Yksityiskoulussa? Kirja ei siis ole pelkästään mitä-seuraavaksi-tapahtuu-tyyppinen kertomus, vaan myös filosofisesti pohdiskeleva.

Ja ajasta oppii ehkä eniten, jos joutuu sysätyksi sen sisään. Jos on ollut sairas tai niillä rajoilla.

Peterille voimia tuo myös ensirakkaus. Hän rakastuu Katarinaan, jonka kanssa he alkavat selvittää koulun kauheuksia ja huolehtia Augustista, jolla on heistä kaikista vaikeinta. Kaverikolmikko onnistuu toimillaan järkyttämään koulun kulisseja. Peterille käy lopulta hyvin, sillä Høegit adoptoivat hänet, mutta kaikkien kohtalo ei ole yhtä onnekas.

Rajatapaukset oli surullisuudessaan ja kauheudessaan loistava lukukokemus. Se herätti kiinnostuksen Høegin muutakin tuotantoa kohtaan. Rajatapaukset on lukenut Blogistaniassa ainakin Pihi nainen, joka kuvaa kirjaa järisyttäväksi. Nyökyttelen.

Emma Donoghue: Huone (2010)

Alkuteos: Room.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2012).

Sivumäärä: 325.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Laura Lyytinen

Huone on paljon kohkattu kirja, jonka lukemista emmin pitkään. En ollut varma, haluanko altistaa itseni tälle ilmeisen ahdistavalle tarinalle. Vielä ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeenkin olin jättää kirjan ahdistavuus- ja uskottavuusseikkojen vuoksi kesken. Näin jälkikäteen voin todeta, että sinnikkyys palkittiin, sillä Huone oli mielestäni kaikesta huolimatta lukemisen arvoinen. Ja myös ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Jack ja Äiti asuvat Huoneessa, johon Vanha Kehno on siepannut Äidin seitsemän vuotta sitten tämän ollessa 19-vuotias. Vanha Kehno toimittaa vangeilleen vain välttämättömimmät elintarvikkeet ja käy Huoneessa aina iltaisin. Tarinan kertoja on 5-vuotias Jack, mikä on teoksen kiehtovin ja samalla myös kyseenalaisin piirre.

Kirjaa aloitellessani tarkastelin lauserakenteita ja kohtia, joissa Jackin kieli on kertojana erilaista kuin dialogissa. Kirjan tarinaan uppoutuminen  edellytti sitä, että tietoisesti sivuutin uskottavuusongelmat, joita 5-vuotias kertoja (ainakin minussa) herättää. Loput kolmesataa sivua sitten menivätkin hurauksessa.

Pikku-Jack on syntynyt Huoneessa, ja hänen koko maailmankuvansa perustuu äidin kertomiin ja Televisiosta nähtyihin asioihin. Jack jaottelee asiat todellisiin ja ei-todellisiin: on Televisiossa näkyvä maailma ja Huoneessa oleva todellisuus.

Metsät on Televisiossa ja niin myös viidakot ja aavikot ja kadut ja autot ja pilvenpiirtäjät. Eläimet on Televisiossa paitsi muurahaiset ja Hämähäkki ja Hiiri mutta Hiiri on nyt muuttanut pois. Bakteerit on todellisia ja veri. Pojat on Televisiossa mutta ne näyttää jotenkin samanlaisilta kuin minä, se minä, joka on Peilissä ja joka ei myöskään ole todellinen vaan pelkkä kuva.

Tärkeät asiat on kirjoitettu isolla alkukirjaimella: Huone, Oviseinä, Hylly ja Sulalusikka. Tämä typografinen ratkaisu korostaa pientenkin esineiden ja asioiden keskeistä roolia Jackin elämässä. Hänen todellisuudessaan ovi on Ovi; niitä on vain yksi ja siihen Oveen liittyy monia tarinoita ja merkityksiä.

Kiinnitin huomiota lukiessani Jackin rikkaaseen sanavarastoon. Sitä selittää se, että Jack on elänyt koko elämänsä vain äitinsä ja Television seurassa. Hänen elinympäristössään ei ole koskaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt keskittymistä. Äiti selittää kaikki asiat perustellen, ja Jack imee tietoa itseensä kyllästymättä. Kaikesta huolimatta Jack on vain pieni lapsi. Hän kiukuttelee, itkee ja kaipaa syliä. Hän ei esimerkiksi ymmärrä sanojen ja lauseiden kuvaannollisia merkityksiä:

"Samat vanhat ideat vain kiertää kehää lakkaamatta kuin kilpa-ajajat", Äiti sanoo hampaat irvessä.
Mitä ne kilpa-ajajat ei lakkaa? Kynsiäänkö?

Äiti yrittää kasvattaa pojastaan niin tavallista kuin kyseisissä oloissa on mahdollista, sillä hänelle on selvää, että Huoneesta on pakko jossakin vaiheessa päästä pois. Ennen pakoyritystä Äiti alkaa valmistella Jackia todellisen maailman lainalaisuuksiin. Koska Jack ei tiedä muusta kuin Huoneen todellisuudesta, kaikkea uutta on vaikea sulattaa.

Eli sairaalatkin on todellisia, ja moottoripyörät. Minun pääni halkeaa koska minun pitää uskoa niin paljon uutta.
---
Huoneessa me osattiin sanoa, mikä oli mitäkin, mutta maailmassa on niin paljon monenlaista ettei ihmiset tiedä edes nimeä kaikelle.

Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä. Lukukokemustani voisinkin luonnehtia riipaisevaksi, mutta samalla toiveikkaan lohdulliseksi.