Metsää henkäilevä sukutarina – Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Etälukupiirimme kokoontui heinäkuussa keskustelemaan Anni Kytömäen esikoisteoksesta Kultarinta. 💛 Olen aiemmin lukenut Kytömäen kaksi muuta romaania Kivitasku ja Margarita, joten oli korkea aika tutustua myös kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen esikoiseen.

Kultarintaa voisi luonnehtia sukuromaaniksi tai luontoromaaniksi, ja useampi rakkaustarinakin sen sivuilta löytyy. Aikajänne ulottuu 1900-luvun alkuvuosista 1930-luvulle. Fennomania, itsenäistyminen ja sisällissodan kuohut kietoutuivat luontevasti romaanihenkilöiden elämänvaiheisiin.

Romaani jakautuu kahteen osaan, Erikin ja Mallan tarinoihin. Erik kasvaa varakkaassa perheessä 1900-luvun alussa ja kiinnostuu metsistä isänsä jalanjäljissä, tosin eri näkökulmasta. Isän mielenkiinto kohdistuu metsän hyödyntämiseen tukkipuina, Erik viehättyy sammaleista ja linnuista ja päätyy museoon luetteloijaksi. Erikin tytär Malla perii isältään rakkauden lähiluontoon ja metsissä liikkumiseen.

Lukupiirimme vaikuttui luontokuvauksista, niiden tarkkuudesta ja värikkyydestä. Miten paljon luonto- ja historiafaktaa kirjan sivuille onkaan ujutettu! Myös äitiyden ja tyttöyden kuvaukset puhuttivat piirissämme.

Nykyään kun tiedonkulku on sekunninnopeaa, tuntuu uskomattomalta kuvitella tilanne, jossa Erik on viettänyt talven Lapissa metsänvartijana, ja sinä aikana on alkanut sisällissota. Mitä on palata kotimaisemiin, jota halkovat jakolinjat, huh.

Ja mikä parasta: upottava ja taidokas kirja ei todellakaan loppunut kesken, vaan luettavaa riitti. Monesti toivon pitkiltä romaaneilta tiivistystä, mutta en Kultarinnalta.

Lukukokemuksen kruunaavat loppupuolella sidotut langanpäät. Sattumukset, löydöt ja kohtaamiset palkitsevat 600-sivuisen romaanin lukijan.

Onneksi pian on saatavilla jälleen lisää luettavaa kirjailijalta, sillä Gummeruksen uutuuslistalla komeilee Kytömäen Mirabilis.


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s. Ostin käytettynä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Aulikki Oksanen: Helise, taivas!

Jouluun on enää yksi yö, ja runokirjajoulukalenterissa helskyvät taivaat.

Aulikki Oksasen juhlakokoelma Helise, taivas! ilmestyi 2014, kun kirjailija-runoilija täytti 70 vuotta. Runsas runovalikoima esittelee Oksasen tuotantoa vuosikymmenien varrelta. Tunnelmat ja sävyt vaihtelevat keveästä tummaan, paatoksesta rakkauteen. Huuto muuttuu kuiskauksiksi. Monet runot ovat tulleet tutuiksi lauluina.

Aatonaaton tunnelmiin sovitan runon vuodelta 1978, joka on alkujaan ilmestynyt kokoelmassa Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia:

Kuusi ei tarvitse koristeita.
Sen rinta on täynnä pihkanitkun kunniamerkkejä,
ja latvassa liehuvat linnunratojen tähdet.
Taivaan lasista se juo jatkuvasti kaikkeuden huminaa,
ja sen arvokkaimmat puvut ovat lumi ja viima.

Runossa kuusi on ylväs metsän asukki, jossa itsessään on kaikki tarvittava koreus. Se seisoo jylhänä ja antaa luonnon koristella itsensä pihkalla, tähdillä, lumella ja viimalla. Kuusi on tietoinen elollinen ja yhteydessä kaikkeuteen.

Kuuset herättävät kunnioitusta jo koollaan. Jouluviikon lämpöaalto riisui lähimetsän puut tykystä, mutta talvea on pitkälti jäljellä, joten puut ehtivät vielä saada uudet lumipuvut arvonsa mukaan.

Kuusi ja sen koristelu kuuluvat monella jouluun. Joulukuuseen, kuten muihinkin joulutraditioihin, liittyy mieltymyksiä. Pitääkö kuusen olla aito vai tekokuusi? Kuinka kauan sitä pidetään kotona? Vai eikö kuusta tule ollenkaan, ihaillaanko niitä vain metsässä?

Vietimme mieheni kanssa monia jouluja ilman kuusta, koska kerrostaloasunnossa huiskaavaa koira ja varistava puu olivat aika raskas yhdistelmä. Lapsuuden pieni tekokuusikin oli hävinnyt muutoissa.

Nykyisin kun tila taas sallii, aito kuusi tuo joulun. Tänä vuonna tilasin sen jo marraskuussa, ja odotin sitä kuin joulupukkia lapsena. Eilen kuusentuoksu täytti kodin. Tänään lämmitän glögiä ja sommittelemme pallot ja valonauhat uhkean puun oksille.

Siltala 2014. 227 s.
Lainasin kirjastosta.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Harper Collins Nordic 2017. 12 t. 

Alkuteos: Märkta för livet (2014).
Suom. Hanna Arvonen.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Jana Berzelius -sarjan aloitusosa päätyi mieheni ja minun kesädekkariksi, kun selailimme BookBeatin äänikirjavalikoimaa. Aiempina kesinä olemme kuunnelleet Jo Nesbøn Harry Hole -kirjoja, mutta nyt kaipasimme jotakin uutta. Valinta osui Scheppin Ikuisesti merkittyyn, koska se aloittaa sarjan ja lukijana on Nesbøn kirjoista tuttu, turvallinen ja taitava Jukka Pitkänen. 

Maahanmuuttoviraston johtaja murhataan kotonaan, ja talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka johtajalla ja hänen vaimollaan ei ole lapsia. Muutaman päivän kuluttua rannalta löytyy pojan ruumis, ja sen vierestä molempiin murhiin täsmäävä murha-ase. Syyttäjä Jana Berzelius saa vastuulleen tämän rikosvyyhden, jonka selvittämiseen Janalla on myös henkilökohtainen motiivi. Kuolleen pojan niskaan on nimittäin viilletty nimi, ja tuon arven näkeminen herättää Janassa epämiellyttäviä tunteita. Ovatko häntä piinaava unet sittenkin muistoja? Jana alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisitutkimusten rinnalla ja ajautuu lain toiselle puolelle.

Ikuisesti merkitty on jouhevasti etenevä jännäri, johon Schepp on kehitellyt mielikuvituksellisen ja karmean juonikuvion. Tarinaan mahtuu ihmiskauppaa, lapsiuhreja ja manipulointia. Raakuuksia on ja ruumiitakin kasoittain, ja välillä huomasin ajattelevani, olisiko vähempikin riittänyt. On ehkä epäreilua verrata esikoisromaania konkari-Nesbøn teoksiin, mutta näin kuitenkin päädyimme mieheni kanssa tekemään, koska niitä olemme aiemmin yhdessä kuunnelleet. Scheppin tekstissä ei ole samanlaista imua kuin kollegallaan ja juonta vaivaa paikoin ennalta-arvattavuus, mikä tiputti arviotamme.

Mielenkiintoisesta päähenkilöstä Schepp saa meiltä pisteitä. Jana Berzelius on kaikkea muuta kuin niin usein dekkareissa seikkaileva alkoholisoitunut, naisseikkailuissa ryvettynyt renttumies: hän on urheilullinen, kylmäpäinen ja tarvittaessa häikäilemätön nuori nainen. Janan kaksoisrooli syyttäjänä ja itsenäisenä rikollisten jahtaajana saattaa toki olla kriittisimmän lukijan mielestä epäuskottava. Meitä tämä ei suuremmin haitannut. Janan hahmossa en tosin niellyt sitä, että hän ei olisi aiemmin yrittänyt selvittää omaa menneisyyttään.

Kirja toimii hyvin äänikirjana: henkilöt erottuvat toisistaan, juonta on helppo seurata ja lukija Jukka Pitkänen on selkeä ja rauhallinen. Ikuisesti merkitty oli meille mainiota kesäviihdettä. Jana Berzeliuksen tulevat vaiheet kiinnostavat meitä pienestä nurinastamme huolimatta niin paljon, että aloitimme jo sarjan seuraavan osan, Valkoiset jäljet. Kolmaskin osa, Hidas kuolema, on jo suomennettu. 

Osallistun tällä bloggauksella Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, onhan tämä naisen kirjoittama dekkari ja päähenkilökin on nainen. 

Domenico Starnone: Solmut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018. 191 s.
Alkuteos: Lacci (2014).
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Italialainen Domenico Starnone on naimisissa kääntäjä Anita Rajan kanssa, jonka huhutaan olevan menestyskirjailija Elena Ferranten salanimen takana. Tuntuu epäreilulta aloittaa taidokkaan ja omaäänisen romaanin arvio tällaisella huomiolla, mutta vaikea sitä on sivuuttaakaan. Juuri tämän kytköksen vuoksi nimittäin kiinnostuin Starnonesta ja Solmuista. Ja myönnettäköön samalla, että tämä ulkokirjallinen motiivi lukea teos oli sen verran heikko, että kirja jäi kuukausiksi odottamaan lukuvuoroaan.

Takakannen teksti "Solmut on kertomus avioliitosta." ei myöskään nostattanut lukuhalujani, koska olen viime aikoina lukenut niin paljon avioliittoaiheisia kirjoja. Taasko pitäisi jaksaa yksi sellainen, hohhoi. Vielä luin jostakin, että Solmut olisi kuin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, mutta miehen versio siitä. (Nyt kun asiaa selvittelin, niin ainakin Omppu on tehnyt blogissaan ansiokasta vertailua näiden kirjojen välillä.) Tuo Ferranten kirja teki vaikutuksen, mutta oli melkoinen pyörremyrsky tai oikeastaan vimmainen syöksykierre ‒ ja aika rankka lukukokemus, joten jälleen muut kirjat kiilasivat Solmujen ohi luettavien pinossani.

Lähestyvä Helsinki Lit tönäisi minut viimein Solmujen äärelle, ja mitä sainkaan: en todellakaan Ferrante-imussa kirjoitettua, löperöä avioliittohumppaa, sitä tavallista tarinaa, vaan väkevän, vetävän ja älykkään kuvauksen eräästä avioliitosta ja perhesuhteista. Siinä missä Ferranten avioliittokuvaus nojaa pitkälti olettamukseen, että jätetty nainen on hyvä ja pettäjämies on paha, saa Starnone näkemään samassa tarinassa useita sävyjä.

Peruskuvio Starnonella on sama kuin Ferrantella: aviomies lähtee nuoremman naisen matkaan ja nainen jää kahden lapsen, tytön ja pojan, kanssa asumaan vanhaan kotiin. Starnone levittää aikajännettä, sillä syrjähypyn jälkeisen kriisin ja asumuseron jälkeen pariskunta palaa yhteen. Tai ainakin saman katon alle. Tapahtunut jää menneisyyteen, mutta ei koskaan unohdu. Se jää luurangoksi pariskunnan kaappiin, tai oikeastaan valokuviksi kirjahyllyn koristekuutioon.

Starnone päästää ääneen useita kertojia. Mukana on tulikivenkatkuisia ja pisteliäitä petetyn naisen kirjeitä 1970-luvulta ja nykyhetkessä yhteisiä eläkepäiviä vaimonsa kanssa viettävän miehen mietteitä ja muisteloita. Lopussa näkökulma kääntyy vielä pariskunnan nyt jo aikuisiin lapsiin, kun kertojana on tytär.

Ulkoapäin katsottuna kaikki on hyvin, eikä perheen suhteissa ole enää mutkia. Totuus on kuitenkin toinen, eikä kukaan kirjan hahmoista solahda ennalta-arvattavaan rooliin, ei petetty vaimo, ei perheensä luokse palannut mies, eivät vanhempiensa ikääntymistä seuraavat lapset. Pinnan alla kuohuu, kunnes räsähtää.

Kodin tuhoutuminen, kengännauhat, oudosti nimetyn kissan katoaminen. Solmut pursuaa symboliikkaa, jota on tässä vaikea avata ilman, että paljastaisin liikaa juonesta.

Solmut piti otteessan helteisinä toukokuun päivinä.

Kirjan rakenne toimii, ja lukijaa palkitaan pikkuhiljaa, kun asioiden oikea tila alkaa paljastua. Starnone muistuttaa toistuvasti muistin heikkoudesta: kuka muistaa väärin, kun samasta tilanteesta on useita eri versioita? Vastuu painaa taakkana harteilla, niin vastuu puolisosta kuin lapsistakin. Kuviossa tuntuu unohtuvan vastuu itsestä, omasta onnellisuudesta. Missä on rehellisyys itseään kohtaan? Kaikkia kirjan henkilöiden ratkaisuja ja tekoja en ymmärrä, vaikka toisaalta käsitän, minkälaisissa olosuhteissa niihin on päädytty.

Helsinki Litissä Domenico Starnone nähdään lavalla lauantaina eli ylihuomenna, kun hän keskustelee Philip Teirin kanssa. Teirin tuotanto on minulle vierasta, mutta muistelen lukeneeni, että hänkin käsittelee teoksissaan avioliittoa. Hmm, mielenkiintoista nähdä, ottavatko kirjailijat keskustelun aiheensa kirjoistaan, vai minkälaisesta keskustelusta saamme Savoyssa nauttia. Vaikka mielenkiintoni Starnoneen kumpuaa Ferrante-huhuista, toivon silti, että tuo aihe jätetään rauhaan lauantaina. Mielestäni olisi parasta, jos Ferranten hahmo säilyttäisi salaperäisyytensä, vaikka samalla myönnän, että nämä lieveilmiöt minua kiinnostavatkin.

Vielä yksi festarikirjailijan kirjaa esittelevä juttu on luvassa huomenna!

Helmet-lukuhaastessa Solmut sopii ytimekkään nimensä vuoksi kohtaan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Roxane Gay: Bad feminist (2014)

Alkuteos: Bad Feminist.
Suomentaja: Koko Hubara ja Anu Partanen (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: Arvostelukappale.

Roxane Gay on yhdysvaltalainen kirjailija, mielipidevaikuttaja ja professori, jonka feministinen esseekokoelma nousi myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa. Kirjaa on myös käännetty ahkerasti. Esseekokoelmassaan Gay ruotii paitsi feminismiä myös rotua, seksuaalisuutta, sukupuolta ja popkulttuuria. Monesti Gayn tarkastelussa nämä linkittyvät yhteen. Kirja on jaoteltu osioihin aiheittain: kokoavina otsikoina ovat "Minä", "Sukupuoli ja seksuaalisuus", "Rotu ja viihde" ja "Politiikka, sukupuoli ja rotu" ja "Takaisin minuun".

Gay kutsuu itseään huonoksi feministiksi, koska hänen suhtautumisensa feministiliikkeeseen on hänen omien sanojensa mukaan epäjohdonmukaista:

Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen. En yritä väittää olevani oikeassa. - - Olen huono feministi, koska en halua ikinä tulla nostetuksi Feminismin jalustalle. Jalustalle nostettujen ihmisten odotetaan poseeraavan täydellisinä, ja kun he sitten munaavat, heidät tönäistään alas. Minä munaan koko ajan. Minuun kannattaakin suhtautua jo valmiiksi jalustalta suistettuna.

Feminismillään ja kirjoittamisellaan Gay haluaa kiinnittää huomion tasa-arvoon liittyviin ongelmiin ja nostaa epäkohtia keskusteluun. Gayn luupin alle pääsevät niin raiskaushuumori, naisten lisääntymisoikeudet kuin homovihan ilmentymät nyky-Amerikassa.

Gay kirjoittaa persoonallisella tyylillä ja tuo teksteihin myös paljon omakohtaisia kokemuksiaan mustana, naisena, maahanmuuttajien lapsena, queerina, feministinä ja ylipainoisena. Gay on samaan aikaan suora, räväkkä ja pohjattoman kärsivällinen.

Gay käsittelee aihepiiriään usein monimuotoisten pop-kulttuurista poimittujen esimerkkien avulla. Silloin kun esimerkkien kulttuurituotteet ovat lukijalle tuttuja, saa lukija kirjoittajan ajatuksista enemmän irti. Pysyn ajatuskuluissa hyvin mukana, kun Gay kirjoittaa esimerkiksi Sweet Valley High -teinikirjasarjasta, joka alleviivaa ahtaita kauneusihanteita ja pitää yllä illuusiota periamerikkalaisesta ihanneyhteiskunnasta. Enpä ollut pitkään aikaan muistellut Jessicaa, Elizabethia ja cheerleader-elämää! Minäkin ahmin kirjoja esiteininä, vaikka niiden epäaitouden tunnisti lapsikin.

Läheskään kaikki populaarikulttuuriviittaukset eivät minulle aivan auenneet, koska en ole seurannut Girlsiä tai nähnyt Gayn mainitsemia elokuvia 12 Years a Slave, Django Unchained ja Piiat. Mikään suuri ongelma tämä ei ollut, sillä Gay selostaa aina analyysinsa kohdetta. Erityisen silmiä avaavaa oli lukea Gayn ajatuksia Kathryn Stockettin Piiat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta, vaikka ne eivät olekaan minulle tuttuja. Piiat-romaani kertoo mustista piioista, ja sen on kirjoittanut valkoinen kirjailija - ja elokuvan kirjasta on ohjannut valkoinen ohjaaja. Gay perustelee, miksi tämä yhtälö ei toimi, vaan lopputulos on rasistinen ja stereotypioita pönkittävä, paikoin jopa loukkaava. Erilaisuudesta voi Gaynkin mukaan toki kirjoittaa, mutta se pitää tehdä taiten.

Gayn kirja on hyvä muistutus siitä, että ei ole olemassa vain yhdenlaista feminismiä tai yhdenlaista oikeaa tapaa olla feministi. Epätäydelliset ihmiset voivat ajaa feminismin asiaa. Ei ole väliä, ajeleeko karvojaan tai mikä on kenenkin lempiväri, sillä kaikkien panosta tarvitaan tasa-arvon eteen työskentelyyn.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miksi kirjan nimeä ei ole suomennettu. Varmaan alkuteoksen nimen säilyttämistä on perusteltu sillä, että "bad feminist" on käsite ja raflaavan kuuloinen. Tai enhän voi tietää, mutta yritän ymmärtää kummallista ratkaisua. Sillä mitään vikaa ei mielestäni olisi nimessä "Huono feministi". Pikaisen Goodreads-vilkaisun perusteella eri maissa on tehty erilaisia ratkaisuja: esimerkiksi Ruotsissa nimi on säilytetty englanninkielisenä, Espanjassa nimi on käännetty ("Mala feminista").

Kirjan teksteissä käsite on kuitenkin suomennettu: esseissä puhutaan huonosta feminististä. Olen sitä mieltä, että suomea pitäisi käyttää aina kun voidaan. Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka tehdä termityötä, kääntää mahdollisesti elämään jäävä käsite suomeksi. Erikoista on myös se, ettei englanninkielistä nimeä perustella esipuheessa, jossa suomentajat kyllä perustelevat muita tekemiään suomennosvalintoja. Toinen nurinan kohteeni on kirjan kieliasu. Gayn tyyli on toki jutusteleva, mutta silti kaipasin pilkkuja ja hiotumpia lauserakenteita.

Sivumennen-podcastia on kiittäminen siitä, että löysin Roxane Gayn. Tietyt kirjailijat toistuvat kirjallisuusohjelmassa jaksosta toiseen, ja yksi usein mainituista kirjailijoista on Roxane Gay, josta on puhuttu todella mielenkiintoisesti. Eikä tämä teksti jää Kirjakimarankaan ainoaksi Gay-maininnaksi, sillä Bad feministin lukemisen jälkeen olen kuunnellut Gayn tuoreen muistelman Hunger, josta kirjoitan lähiaikoina.

Bad feminististä ovat hienosti kirjoittaneet Erja Kirjamuistikirjassaan ja Omppu.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta (2014)

Kansi: Ninni Kairisalo.
Kuvassa soijamaidosta tehty cappuccino ja kirjaston kirja. Myöhemmin ostin kirjan omaksi.

Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 274.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4½/5.


Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti opintoihin kuuluvat harjoittelut tuotantotiloilla vuosina 2011 ja 2012. Hän työskenteli tai vieraili muuten parillakymmenellä eri tilalla ja pääsi tutustumaan yleisimpien tuotantoeläinten oloihin. Lundqvist on vegaani ja on tehnyt muutenkin työtä eläinten oikeuksien puolesta. Hän ei kertonut aatemaailmastaan tai päiväkirjastaan harjoittelupaikoissa. Opiskelijastatuksen turvin hän pääsi näkemään tilojen arjen todellisuuden. Lundqvist on aiemmalta koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteen maisteri.

Miksi vegaani sitten ehdoin tahdoin hankkiutuu töihin tuotantotiloille? Lundqvistia motivoi tiedonjano. Hän halusi tietää ja nähdä asioiden tolan omin silmin. Kirjoittaminen auttoi rankkojen kokemuksien käsittelyssä. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan siloittelematta. Tekstissä ei ole liioittelun makua, vaan Lundqvist antaa havaintojensa puhua puolestaan. Kyseessä on toki päiväkirja ja siten yhden ihmisen näkemys asioista, mutta eläinten elinolojen kuvaukset ovat eittämättä totuudenmukaisemmat kuin vaikkapa ennalta sovituilla tilavierailuilla. Nyt tilojen pitäjät eivät voineet varautua siihen, että joutuivat tarkan huomion keskipisteeseen. 

Lundqvist on häivyttänyt tekstistä kaikki sellaiset seikat, joiden avulla voisi yksilöidä tilanomistajat tai tunnistaa tilat. Hän kuitenkin kertoo tilallisten sanomisista ja asenteista sekä hyvässä että pahassa. Joillakin omistajilla on lämmin ja välittävä suhde pitämiinsä eläimiin, kun taas toiset suhtautuvat eläimiin kylmästi välineinä. Useilla tiloilla eläimiin suhtautuminen on ristiriitaista.

Lundqvistin oli pakko yrittää kovettaa itseään, jotta pystyisi tekemään työtään. Kuoleman ja kärsimyksen näkeminen aiheutti silti kuvotusta ja pahaa mieltä. Esimerkiksi broilerihalleissa raadot ovat arkipäivää, samoin kituvat eläimet. 

Tuotantotiloilla eläimet eivät aina pääse toteuttamaan niille lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Lundqvist kirjoittaa, että eläinten oloista välittämistä ei pidä sotkea eläinten inhimillistämiseen. Inhimillistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koirille puetaan vaatteet tai niitä kohdellaan kuten ihmislapsia. Lundqvist sanoutuu irti tällaisesta:

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. Lehmän kohdalla se tarkoittaa muun muassa sitä, että lehmä saisi käyskennellä lajitovereidensa kanssa, imettää poikastaan ja liikkua niin paljon kuin haluaa. Ja tietysti märehtiä.

Olen Lundqvistin kanssa samaa mieltä eläinten kohtelusta ja oikeuksista, joten kirjan lukeminen ei aiheuttanut suuria myllerryksiä ajatuksissani. Päiväkirja lähinnä vahvisti ajatuksiani eläinten oikeuksista ja toki lisäsi tietoa. Kirjan myötä minulle valkeni, mitä nupoutus, parsinavetta tai porsitushäkki todella tarkoittavat ja mitä ongelmia niihin liittyy. 

Olen nähnyt lapsena tuttavien navetassa lypsylehmiä, vasikoita omassa karsinassaan ja sen, miten teurasauto hakee "tarpeettomat" pois. Olen nähnyt myös tuota ristiriitaista kohtelua: toisaalta eläimillä voi olla nimet, mutta välillä niitä kohdellaan kylmästi. Suurista tuotantotiloista minulla ei ole kokemusta, mutta Lundqvistiä lukiessani vakuutuin entistä enemmän siitä, että en enää halua tukea tällaista touhua. En maitotaloutta yhtään sen enempää kuin lihatalouttakaan. Suuret tuotantotilat ovat kuin tehtaita, joissa eläimet ovat koneiden jatkeita.

Pirkko Saisio: Signaali (2014)

Kansi: Elina Warsta.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 296.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Signaali on omaperäinen tekstikokoelma, jonka tarinoiden kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöön nimeltä Pirkko Saisio. Teksteissä ollaan esimerkiksi Madeiralla, junamatkalla Lahteen, tohtoripromootiossa ja lääkärin vastaanotolla. Miljööt vaihtuvat, mutta Saision tarkkoja havaintoja tekevä katse pysyy kirkkaana paikasta toiseen.

Saisio uskaltaa avata ajatuksiaan ja tuntojaan rehellisen tuntuisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt on kyse Saisiosta, joka on kirjoittanut salanimillä ja joka on tottunut kirjoittamaan fiktiota itsestään. Liian pilkuntarkasti ei kaikkea kannata ottaa. Pieni epärehellisyys ja värikynän käyttö ovat tekstien suola.

Erityisesti Mansikkapaikka-nimisessä tekstissä Saision veijarimaisuus tulee hyvin esille. Tekstissä Saisio kertoo monipäiväisistä promootiojuhlallisuuksista Tampereella. Hänet promovoidaan kunniatohtoriksi, mikä tuo mukanaan muun muassa esitelmänpitoa, miekanhiojaisia ja muita juhlavia tilaisuuksia. 

Signaalin autofiktiivisyys tuo mieleen Knausgårdin, kun taas kokoelman pisin Mansikkapaikka-essee muistutti havainnoillaan David Foster Wallacen esseistä. Saisiolla on takanaan mittava ja palkittu ura ja hän on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tällaiseen asemaan kun on päässyt, ei enää tarvitse sensuroida ja yrittää miellyttää. Kun on tarpeeksi kauan kirjoittanut, voi jo kirjoittaa mistä vain. Esimerkiksi suoliston tähystyksestä.

Kristina Ohlsson: Lotus blues (2014)

Alkuteos: Lotus blues.

Suomentajat: Anssi Autio ja Pekka Marjamäki (2016).

Kustantaja: WSOY / BTJ.

Kesto: 14 t 33 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Nikki Smith / Arcangel.

Kristina Ohlsson kuuluu Ruotsissa dekkaristien kärkikaartiin, ja jännitysromaanien lisäksi hän kirjoittaa myös lastenkirjoja. Minulle Ohlsson oli ennestään vieras kirjailija, kun lainasin kirjastosta hänen Lotus Blues -jännärinsä äänikirjana.

Päähenkilö kirjassa on Martin Brenner, ruotsalainen asianajaja. Brenner on uraohjus ja melkoinen naistenmies, mutta myös nelivuotiaan Belle-tytön yksinhuoltaja. Hän pyörittää asianajotoimistoa yhdessä toisen juristin, Lucyn, kanssa. Yhtiökumppaneilla on yhteisen toimiston lisäksi rakkaussuhde, tosin hyvin avoin sellainen.

Eräänä päivänä Brennerin luo saapuu Bobby, joka toivoo asianajajan voivan puhdistaa hänen sisarensa maineen. Sisko on julkisuutta saanut Texasin Sara, joka ehti ennen itsemurhaansa tunnustaa viisi murhaa. Osa niistä tapahtui Tukholmassa, osa Teksasissa, missä Sara työskenteli au pairina. Hieman vastentahtoisesti Brenner ryhtyy selvittämään Saran kuolemaan johtaneita tapahtumia Lucy apunaan.

Parivaljakko joutuu keskelle yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia, eikä heidän lähipiirinsäkään ole turvassa. Avoimia kysymyksiä on koko ajan vain enemmän: Kuka Brennerille toimeksiannon antanut Bobby oikein olikaan? Missä on Saran kadonnut poika Mio? Entä kuka haluaa estää tapahtumien selvittämisen? Kuka taas on mystinen Lucifer? Vauhdikkaita käänteitä riittää, ja Martinin ja Lucyn selvitystyö vie heidät Teksasiin saakka. 

En voi olla kommentoimatta kirjan päähenkilö Brenneriä, joka onkin varsin niljakas tyyppi! Brennerin  miehisyyttä korostetaan minun makuuni tarinassa liikaa, ja myös miehen käsitys esimerkiksi rahasta ja sen merkityksestä on jotenkin uhoavan ylimielistä. Alussa huomasin ajattelevani, että tässäpä on vastenmielinen hahmo. Aloin kuitenkin pitää Brenneristä aina vain enemmän tarinan edetessä — onneksi, sillä muuten äänikirja olisi varmaankin jäänyt kesken.

Lukija Aku Laitinen on selkeä ja miellyttävä-ääninen. Ainoa seikka, joka häiritsi kuuntelemista, oli nimien ääntäminen. Lucy taipui lukijan suussa välillä muotoon 'Lyyyssi', mikä kuulosti jo hieman hilpeältä.

Suosikkidekkarieni joukkoon tämä Ohlssonin uutuus ei kipua, mutta se toimi tehtävässään viihdyttävänä autokirjana. Kuuntelen äänikirjana epäilemättä myös kirjan toisen osan nimeltään Mion blues, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (2014)

Alkuteos: H is for hawk.

Suomentaja: Irmeli Ruuska (2016).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 376.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensi kuulemalta Helen Macdonaldin kirja H niin kuin haukka herätti minussa lähinnä hämmennystä: nelikymppisen naisen isä kuolee, ja nainen kesyttää kanahaukan. Mitä ihmettä? Jonkinlainen kiinnostus kirjaan kuitenkin virisi ja lainasin sen kirjastosta, mutta en saanut edes aloitettua sitä, vaan palautin sen avaamattomana. Sitten tuli toukokuu ja Helsinki Lit, jossa kuuntelin lumoutuneena Helen Macdonaldin ja Sirpa Kähkösen keskustelua. (Keskustelu on nähtävissä Yle Areenassa täällä.) Macdonald puhui kirjastaan, elämästään ja haukoista niin kiinnostavasti, kuulijaystävällisesti ja lämpimästi, että hykertelin katsomossa. Joskus jonkun ihmisen ääni menee suoraan sydämeen.

Macdonald ja Kähkönen HelsinkiLitin lavalla.

Sama viisas ja lämmin ääni välittyy myös H niin kuin haukka -teoksen sivuilta. Kirja kertoo Macdonaldin vavisuttavasta menetyksestä: hänen suuresti rakastama ja ihannoima isänsä kuolee, ja Helenin maailma tuntuu romahtavan. Osana surutyötään Macdonald ottaa itselleen kanahaukan kesyttääkseen sen ja eristäytyy pitkäksi aikaa muusta maailmasta. Haukat liittyvät kiinteästi isään ja muistoihin, sillä Macdonald on pienestä pitäen samonnut metsissä isänsä kanssa ja harjoitellut haukkametsästystä.

Festivaaliesiintymisensä ja kirjansa perusteella Macdonald on todella oppinut ja sivistynyt, mutta ei nosta itseään jalustalle. Yliopistouraa luonut Macdonald tuntee aiheensa kirjahistorian ja referoi haukkametsästäjäguru T. H. Whiten klassikkoteosta. Jotkut Macdonaldin kirjan lukeneet ovat kokeneet laajahkot White-jaksot raskaiksi, mutta minua ne eivät puuduttaneet. Macdonald kirjoittaa selkeästi ja kirjan luvut ovat mielestäni sopivan pituisia.

Macdonald rakentaa kirjaansa taidokkaasti useita kerroksia. Hän nivoo luontevasti yhteen oman surutyönsä ja kokemuksensa, haukkatietouden ja historian. Macdonald kuvaa isäsuhdettaan ja luontosuhdettaan lukijalle eikä pelkää tuoda esille omia heikkouksiaan. Masennuksen ja maailmalta sulkeutumisen kuvaukset avaavat rohkeasti kirjailijan sisintä. Eristäytymisen aikana ihmisen ja eläimen rajat häilyvät:

Tarkkailijahan unohtaa itsensä ja ujuttautuu tarkkailtavansa nahkoihin. Juuri siksi minä rakastin pienenä lintujen tarkkailua. Se pikkutyttö häivytti itsensä ja lähti lentoon katselemiensa lintujen hahmossa. Samoin kävi nyt. Voidakseni kesyttää haukan olin ujuttautunut villin olennon nahkoihin, ja pimennetyssä huoneessa vietettyjen päivien kuluessa ihmisyyteni alkoi haihtua.

H niin kuin haukka -kirjasta on julkaistu monia blogitekstejä, joista linkitän tällä kertaa vain yhden. Lumiomenan Katja pohtii mielenkiintoisesti linnunkesyttämisen oikeutusta ja sitä, miksi ihminen haluaa kesyttää eläimen, joka on luotu lentämään vapaana. Kieltämättä tämä puoli asiaa ei jättänyt minuakaan rauhaan kirjaa lukiessani. Välillä tuntui pahalta lukea kesytyksen vaiheista, siitä miten haukkaa pidetään nälässä, sidotaan, huputetaan. Sitten huomasin ajattelevani, ettei minulla ole oikeutta arvostella haukan kesyttämistä, onhan minullakin lemmikkinä koira, jota pidän hihnassa ja jota ruokin harkintani mukaani. Toisaalta koiraa ja haukkaa ei aivan voi rinnastaa, koska haukka on kuitenkin petoeläin.

Macdonaldin kirjan lukeminen muistuttaa viimevuotisesta Bea Uusman Naparetki-kirjan lukemisesta. Haukkametsästys kiinnostaa minua aiheena yhtä vähän kuin naparetket, mutta kirjoittajan asiantuntemus ja palava kiinnostus aiheeseensa saavat lukemaan teosta syventyen. Uusman kirja on vauhdikkaampi ja valoisampi kuin Macdonaldin teos, jossa surutyö tekee tunnelmasta mollivoittoisen. Molemmissa on intohimoa, rakkautta ja pakkomielteisyyttä, jotka nostavat ne omaan luokkaansa. Tällaisia romaanimaisia tietokirjoja haluan ehdottomasti lukea enemmän!

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014)

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj.

Suomentaja: Outi Menna (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 380.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Tuija Kuusela.

Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennettu romaani Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiesta ja Jimistä, tyttärestä ja isästä. Alkoholisti-isä joutuu, tai pääsee, mielisairaalaan, ja 13-vuotias Jackie vierailee siellä mielellään. Lukija tutustuu isän ja tyttären lisäksi paikan asukkaisiin ja sairaalan työntekijöihin, kuten laitostuneeseen viimeiseen potilaaseen Olofiin ja potilaita sairaalan ulkopuolelle juhliin salakuljettavaan lääkäriin.

Kirjan nimi on alkukielellä Beckomberga. Kirja on saanut nimensä vanhalta mielisairaalalta, jonne tapahtumat sijoittuvat. Beckomberga ja muut vastaavat massiiviset laitokset on jo lakkautettu, potilaita on siirretty enemmän avohoidon ja lääkkeiden varaan. Stridsberg omistaa teoksensa kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Tarina siis kytkeytyy todelliseen historialliseen paikkaan ja kuulemma myös kirjailijan omaan elämään jollakin tasolla, mutta on silti fiktiivinen teos.

Kirja on tarina eräästä perheestä, mutta ehdottomasti myös kannanotto mielenterveyspotilaiden hoidon tilaan: Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932—1992.

Stridsberg kirjoittaa raskaasta aiheesta kauniisti. Teksti on autereista ja ilmavaa kuten kirjan suomenkielisen painoksen kansikin. Kaikki on vähän liian vaaleansinistä minun makuuni. Blogitekstiäkin oli vaikea kirjoittaa, koska halusin pitää kirjasta. Halusin kokea jotakin suurta sen äärellä, mutta niin ei sitten käynytkään. Missään nimessä tämä ei ole huono kirja, mutta korkeat odotukset latistivat lukukokemukseni. Petyin siihen, että tarina ei mennytkään ihon alle.

Sara Stridsberg ja Claes Andersson Helsinki Litissä 14.5.2016. 
Keskustelu löytyy Yle Areenasta.

Helsinki Litissä Stridsberg mainitsi häneen vaikuttaneita kirjailijoita, kuten Elfriede Jelinekin ja Unica Zürnin. Uteliaana ja tiedonjanoisena lukijana kiinnostun herkästi näistä kirjailijoiden mainitsemista vaikuttimista. Jelinekin kaksi suomennettua romaania Pianonsoittaja ja Halu kipusivat heti luettavien listan kärkisijoille. Koska tämä postaus Stridsbergin kirjasta on roikkunut luonnoksissa useita viikkoja, olen jo ehtinyt lukea Halun, ja siitäkin on bloggaus tulossa lähipäivinä.

Työkaverin kanssa selvittelimme, kuka Unica Zürn on, sillä hänestä emme olleet aiemmin kuulleet. Kävi ilmi, että hän oli saksalainen kirjailija ja taiteilija, jolta ei ole suomennettu yhtään teosta. On siis tartuttava Zürniin ruotsiksi tai alkukielellä eli saksaksi, jos mielii häneen tutustua. Ja koska Stridsbergin aiempia teoksia ei ole suomennettu, on kiinnostavilta vaikuttavat romaanit Darling river ja Drömfakulteten luettava ruotsiksi. Ensin mainittu odottaa jo kirjaston varaushyllyssä, sillä uskon vielä löytäväni sen järisyttävän Stridsbergin, josta olen kuullut puhuttavan!

Vaikka Niin raskas on rakkaus olikin huimien odotusten vuoksi pienoinen pettymys minulle, avasi se jälleen uusia ovia kirjojen maailmassa. Kirjat ja lukeminen johdattavat aina uusien kirjojen luo: lukeminen on ihanaa löytöretkeilyä.

Niin raskas on rakkaus on saanut mukavasti bloghuomiota. Blogiarvio löytyy ainakin seuraavista blogeista: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him? ja Leena Lumi.

Peter Sandström: Valkea kuulas (2014)

Alkuteos: Transparente Blanche.

Suomentaja: Outi Menna (2014).

Kustantaja: Schildts & Söderströms. 

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Peter Sandströmin ensimmäinen suomennettu romaani Valkea kuulas pääsi edustamaan kotimaista kirjallisuutta kirjaston lukupiirissä, jossa keskitytään tänä keväänä pohjoismaiseen kirjallisuuteen. Suomenruotsalaiselta Sandströmiltä on aiemmin suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä.

Sandström kirjoittaa usein itsensä tai itseään muistuttavan henkilön kirjoihinsa. Monissa teoksissa päähenkilö on saanut kirjailijalta paitsi piirteitä, myös nimen Sandström. Valkeassa kuulaassa päähenkilö jää nimettömäksi, mutta jälleen keskiössä on keski-ikäinen Pohjanmaalta kotoisin oleva mies.

Tarina saa alkunsa, kun äiti pyytää keski-ikäisen pojan luokseen. Poika tulee enempiä kyselemättä, vaikka hänellä on perhe ja työkuviot toisaalla. Paluu lapsuudenmaisemiin nostaa muistoja mieleen, niin hyvässä kuin pahassa. Mies muistelee erityisesti ensirakkauttaan ja isäänsä. Isän hurja työ hevosentappajana ja isän kuolema ovat jättäneet avoimia kysymyksiä.

Ajankuvaa oli paikoin mielenkiintoista lukea, ja muun muassa perheen vuosikymmeniä vanha auto, Ford Capri, on kuin yksi henkilö muiden joukossa. Sandström myös vertaa mennyttä ja nykyistä nasevasti:

Siinä laukussa oli koko entinen maailma, joka oli vähitellen katoamassa. Hyvästi ulkohuusi ja puulämmitys. Hyvästi irtotavarana myytävä voi, hyvästi hevosten käyttö vetoeläiminä. Hyvästi koululaisten talvisin käyttämät karvalakit, hyvästi turvavyöttömät autot. Kaikki muuttuisi hyväksi, mikään ei olisi enää vaarallista.

Oivaltavat havainnot eivät kuitenkaan pelastaneet lukukokemustani. Tarinassa ei oikein ollut minulle tarttumapintaa ja se jäi etäiseksi. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla: keski-ikäistyvän miehen mielenmaisemaa voi kyllä kuvata vetävästi, kuten esimerkiksi Karl Ove Knausgård on tehnyt. Sandströmiä on kutsuttu Suomen Knausgårdiksi, mutta minä en voi allekirjoittaa vertausta.

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone (2014)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 175.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Arne Nylander.

Vielä pari vuotta sitten minun oli vaikea ymmärtää puutarha- ja kasvihuoneintoilijoita. Pikkuhiljaa mieleni on muuttunut, kun olen mökillä laittanut pihaa ja kokeillut kasvattaa yrittejä, salaattia ja herneitä. Yrttien kasvatus sujuu, muu on ollut nimenomaan kokeilua. Olen puutarhahommissa noviisi, mutta intoa oppia löytyy. Kasvun seuraaminen on aina yhtä ihmeellistä ja palkitsevaa.

Kevään lähestyminen sai haaveilemaan tulevasta kesästä ja kasvukaudesta. Mitä jos veisin kasvatuskokeiluni vähän pidemmälle? Minkälainen homma kasvihuoneen perustaminen oikein on? Olen seikkaillut monenlaisilla nettisivuilla, mutta kaipasin jonkinlaista yhtenäistä esitystä asiasta. Kirjastosta löysin Sonja Lumpeen Kotipihan kasvihuone -kirjan, jonka lukaisin lumoutuneena yhdessä illassa.

Kotipihan kasvihuone on hyvä perusteos kasvihuonetta suunnittelevalle. Siinä esimerkiksi kerrotaan eri rakennusmateriaalien hyviä ja huonoja puolia ja annetaan eväitä pohtia itselle parhaita ratkaisuja. Viljelyn perusteet käydään läpi havainnollisten kuvien kanssa. Lopussa on esitelty muutamia kasvihuonekasvatukseen soveltuvia kasveja, kuten perinteiset tomaatti ja kurkku. Niistä varmasti kannattaa ensikertalaisen aloittaa — kasvatus kuulostaa suhteellisen helpolta ja satoakin saattaisi saada loppukesästä.

Kirja on kaunis, informatiivinen ja inspiroiva. Sen lukeminen vahvisti visiotani siitä, millaisen kasvihuoneen haluaisin mökillemme: seinät lasia, katto kennolevyä, runko alumiinia. Tilaa saisi olla sen verran, että sisään mahtuu kasvien lisäksi ainakin yksi tuoli. Haluan keskittyä hyötykasveihin, mutta muutama kesäkukkakin voisi joukossa olla. Jonkinlainen kastelujärjestelmä täytyisi kasveille virittää, sillä emme ole mökillä joka päivä kasveja kastelemassa. Kasvihuoneen paikka on tällä hetkellä suurin kysymysmerkki. Sitä voidaan alkaa tarkemmin miettiä, kunhan pääsemme saareen keväällä ensimmäisen kerran. Unelmat piristävät talven keskellä, nähtäväksi jää, milloin ja missä muodossa ne toteutuvat.

Marie Hermanson: Hämäränmaa (2014)

Alkuteos: Skymningslandet.

Suomentaja: Jaana Nikula (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Martina on nuoruuden ja aikuisuuden taitekohdassa, kun vastoinkäymiset alkavat kasaantua: työ hotellisiivoojana lähentelee orjana raatamista, vuokra-asunto menee alta eikä lapsuudenkodissakaan enää ole huonetta hänelle. Sattumalta Martina törmää vanhaan ystäväänsä Tessaniin, joka pelastaa epätoivoisen Martinan. 

Tessan on töissä Glimmenäsin kartanossa, ja pian myös Martina huomaa työskentelevänsä siellä sihteerinä. Kartanon emäntä on iäkäs Florence, joka elää menneisyydessä. Niinpä Martina ja Tessan pukeutuvat 1940-luvun vaatteisiin, ja Martina kirjoittaa työkseen Florencen kirjeenvaihtoa puhtaaksi kirjoituskoneella. Nuorilla naisilla on siis työ, josta he saavat vastineeksi ruoan, asunnon ja pienen palkan.

Kartanon päiväohjelma on minuutintarkka. Joka päivä kylpy, aamiainen ja työt hoidetaan tismalleen samaan aikaan.

Kun oli kyse tunneista ja minuuteista, Florence oli naurettavan tarkka ajasta. Vuosista ei ollut niin väliä.

Kaikki on toki hieman kummallista Martinan ja Tessanin mielestä, mutta säännöllisyyden ja eristäytyneisyyden myötä elämästä haihtuvat huolet. Kartanoon saapuu sattumien kautta lisää väkeä, ja idylli alkaa särkyä. 

Hämäränmaassa on jännitysromaanin elementtejä, mutta dekkariksi en sitä luokittelisi. Tarina on todella omalaatuinen ja kiehtova, mutta parasta kirjassa on sen tunnelma. Mystisen ja paikoin painostavankin  tunnelman imussa kirja on nopeasti luettu. Salattu rikos ja ryhmädynamiikka tuovat mieleen Donna Tarttin mainion teoksen Jumalat juhlivat öisin. 

Hämäränmaa tuli luettavakseni työkaverin suosittelemana. Tuskin muuten olisin kiinnostunut kirjasta, varsinkaan kun sen kansi ei houkuttele yhtään. Hermanson vakuutti siinä määrin, että hänen aiempi teoksensa Laakso on myös ehdottomasti luettava! Laakson kiinnostavuutta lisää se, että Hämäränmaasta kirjoittaneen Annika K:n mielestä Laakso oli tätä parempi. Myös Ulla on blogannut Hämäränmaasta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014)

Otavan äänikirja.

Kesto: 11 t 40 min.

Lukija: Kari Ketonen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 3/5.

Kuuntelen työmatkoilla äänikirjoja, ja kirjaston äänikirjahylly on monesti houkutellut hyppäämään pois mukavuusalueelta. Kun kaikki tuttu ja turvallinen on kuunneltu (tai lainassa), on tartuttava itselle vieraampien kirjailijoiden teoksiin. Välillä valinta menee mönkään, toisinaan löytyy uusia suosikkeja.

Olen aiemmin karttanut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi. Yön sydän on jäätä on siis ensimmäinen Hämeen-Anttilalta lukemani (eli kuuntelemani) kirja, ja ilokseni voin todeta, ettei kokeilua tarvinnut katua.

Kirjan päähenkilö Karl-Axel Björk, kutsumanimeltään Kalle, on koulutukseltaan lakimies. Hän on ministeriön virkamies, joka iltapuhteenaan avustaa poliisia ja selvittelee rikoksia. Eletään 1920-luvun alkua Helsingissä. Sisällissodasta ei ole kauaa, ja vallalla on kieltolaki. Björk pääsee perehtymään pirturatsioita vakavampaan poliisityöhön, kun Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyy ruumis.

Tapauksen tutkinta vie Björkin jännittäviin takaa-ajoihin ja hurjapäisille soluttautumisretkille. Valeasut kuulostavat välillä melko naiiveilta, eivätkä ne aina ihan toimikaan. Dekkareille ominaiseen tyyliin päähenkilöstä paljastuu salaisuuksia: Björk on tunnollinen virkamies, mutta hänellä on pimeä menneisyys.

Kirja ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan äänikirjan muodossa: minä ainakaan en ihan aina pysynyt juonikuvioissa kärryillä, eikä esimerkiksi salakirjoituksen selvitystyö auennut kuunneltuna — se olisi pitänyt nähdä paperilla. Lukijasta kuuntelunautinto ei jäänyt kiinni, sillä Kari Ketonen on vakuuttavimpia äänikirjanlukijoita, joita kohdalleni on sattunut. Selkeä, mutta silti eläytyvä. Etenkin Ketosen tulkinta venäläisen putiikinpitäjän repliikeistä on mieleenpainuva.

Ajankuva ja henkilöhahmot tekevät kirjasta omalaatuista rikosviihdettä. Hämeen-Anttila tuo 1920-luvun myös kielen tasolle: mieleen jäivät ainakin vanhahtavat gummihanskat ja huoneustot. Ensikosketus Hämeen-Anttilaan jätti positiivisen fiiliksen, joten eiköhän kirjan jatko-osakin tule luettua.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014)

Alkuteos: Effekten af Susan.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 426.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Peter Høeg on päivänpolttava kirjailija, sillä häneltä ilmestyi juuri tämä uusin suomennos Susanin vaikutus ja hän oli esiintymässä viime viikonloppuna järjestetyillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Olin Savoy-teatterissa nauttimassa kirjallisista keskusteluista, joten näin ja koin myös Peter Høegin mieleenpainuvan show'n. Høegin käymä keskustelu Monica Fagerholmin kanssa nimittäin kasvoi show'ksi; Høeg todella otti yleisönsä ja osoitti olevansa tarinankertoja muutenkin kuin paperilla. Tuo keskustelu kasvatti kiinnostustani molempien kirjailijoiden tuotantoon.

Høegin tavassa kertoa tarinaa ja ottaa lukijansa on paljon samaa kuin siinä, miten hän esiintyy. Hän on selkeäsanainen ja rohkea, ja koko ajan lukija / kuuntelija joutuu pohtimaan, mistä tässä oikein on kyse. Pientä epävarmuutta kuitenkin pystyy sietämään, sillä kertoja toimii varmoin ottein. Høegin käsiin uskaltaa jättäytyä.

Luin Høegin Rajatapaukset jokunen vuosi sitten ja aavistin jo yhden kirjan perusteella, että tässä on kirjailija minun makuuni. Lumen taju, Norsunhoitajien lapset ja Kertomuksia yöstä löytyvät omasta hyllystä, mutta jostakin kumman syystä ne ja monet muut Høegit ovat vielä lukematta. Sain Susanin vaikutuksen kirjastosta sopivasti kirjallisuusfestivaalien alla, joten pakkohan se oli heti lukea. Siis ahmia.

Susan Svendsen on nelikymppinen arvostettu fyysikko, jolla on teini-ikäiset kaksoset ja taiteilijamies Laban. Perhe on juuri palannut Tanskaan Intiasta, jossa he asuivat jonkin aikaa. Intiassa kaikille perheenjäsenille tapahtui jotakin merkittävää, jopa niin peruuttamatonta, että Susan saattaa joutua vankilaan. Hän voi välttyä vankilalta, mikäli suostuu auttamaan salaperäisen tulevaisuuskomission toimien selvittelyssä.

Susanin apua kaivataan, sillä hänellä on ainutlaatuinen kyky saada ihmiset puhumaan: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat puhuvat helposti sivu suunsa vailla harkintaa. Tutkinnan kohteeksi joutuva tulevaisuuskomissio on perustettu 1970-luvulla, ja nyt sen jäseniä alkaa kuolla peräjälkeen. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja pelissä on paitsi Susanin tulevaisuus, myös koko maan tulevaisuus. Mitä komissio oikein sai selville, mitä on tapahtumassa?

Susanin maailmankuva perustuu vahvasti fysiikkaan, ja hän näkee kaiken tieteen silmälasien läpi. Fysiikka-sanasto maustaa tekstiä:

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme että tangentilla on myönteinen vaikutus, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.
      Ja vieläkin harvemmin funktio keskeytyy.

Tarina on rönsyilevä ja juoni jännittävä, mutta parasta kirjassa on Susanin hahmo. Hän on yhtäältä lapsiaan vartioiva äitihahmo, toisaalta piinkova tiedenainen. Hän suhtautuu analyyttisesti omaan elämäänsä ja vastaan tuleviin tilanteisiin. Analyysi ulottuu luonnollisesti myös perheenjäseniin ja solmussa olevaan avioliittoon Labanin kanssa.

Susanin vaikutus on ainakin seikkailuromaani, tiedeaiheinen dystopia ja perhedraama — melkoinen kattaus, jonka Høeg onnistuu pitämään kasassa niin, ettei lopputulos ole sekamelska. Susanin vaikutus todisti sen, minkä jo Rajatapauksia lukiessani aavistin: tämä kirjailija toimii  minulle. Ehkä ujutan kesäkirjapinooni Norsunhoitajien lapset tai Lumen tajun. Tai molemmat!

Høeg vie kirjallisen maailmanmatkani Tanskaan, joka on reissullani 45. maa. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja, Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Ulla.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 246.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2015. Palkinto ja kirjan erikoinen nimi saivat minut varaamaan teoksen kirjastosta. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, mutta olen toistaiseksi sivuuttanut bloggaajakollegoiden arviot, koska halusin lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on ensimmäinen Skiftesvikiltä lukemani kirja. (Ehkä koulussa luimme hänen novellejaan, mutta tästä en ole aivan varma.) Kirjastossa olen pannut merkille Skiftesvikin lukuisat romaanit ja novellikokoelmat, joiden nimet usein viittaavat mereen, luontoon tai laivoihin. Kiinnostavan kuuloisia, mutta viimeinen sysäys lukea niitä on tätä ennen puuttunut.

Kirjailija nimeää teoksensa sen alaotsikossa 'elämänkuviksi', mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Teos nimittäin koostuu tuokiokuvista kirjailijan elämän varrelta. Se on muistelmaromaani, jossa on elämäkerran ja novellien piirteitä.

Skiftesvikin elämässä oli suurten kriisien aika kesällä 2011, kun hänen vaimonsa lähti sydämensiirtoon Helsinkiin ja hän itse kärsi selittämättömistä vatsa-alueen kivuista. Kivut paljastuvat aortan repeytymäksi. Mies sairastaa Oulussa, vaimo Helsingissä, ja lapset reissaavat vanhempiaan tukemassa.

Nykytilanteen rinnalle Skiftesvik tuo muistojaan aina lapsuudestaan lähtien. Hän on kotoisin Haukiputaalta ja on saanut kauniin sukunimensä norjalaiselta merimiesisältään. Isä ei ollut mukana perheen elämässä kauaa, vaan pojan kasvattivat satamatyössä ollut äiti ja mummo. He myös opettivat pojan lukijaksi. Hilkka-vaimon kanssa kirjailija on saanut neljä lasta, mutta yhteisiin vuosiin on mahtunut hankalia aikoja, kuten pakkomuutto kiusaamisen vuoksi ja lapsen kuolema.

Perhe-elämän rinnalla Skiftesvik kuvaa uransa vaiheita. Hän aloitteli kirjailijauraansa leipätyönsä ohella, kunnes jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Päätöstä edelsi parikymmenvuotinen, nousujohteinen ura toimituksissa, ja kirjailijaksi hän jättäytyi julkaisujohtajan työstä. Aiemmin aikaa kirjoittamiselle piti löytää illoista ja loma-ajoista, mutta kirjailijaksi jättäytyminen mahdollisti täydellisen omistautumisen kutsumustyölle.

Elämään on siis mahtunut ylä- ja alamäkiä, ja monista niistä muodostuu kirjailijan kertomana kiehtovia tarinoita. Kuin oma novellinsa on esimerkiksi kertomus siitä, miten nuori mies lopulta oppii latinan hankalat taivutusmuodot simpsakalta lehtorinsijaiselta. Tai miten hänen palkittu esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai nimensä.

Teos on helppolukuinen ja sen tunnelmat vaihtuvat ilosta suruun nopeasti. Skiftesvik kuvaa isänrakkautta, rakkautta puolisoonsa ja menetyksiään niin aidosti, että kuivin silmin en onnistunut tätä lukemaan. Tekstin takana vaikuttaa olevan tunteikas, mutta myös hyvin terävänäköinen mies. Hän kommentoi suorin sanoin esimerkiksi lääkärien suhtautumista potilaisiinsa ja lehtien toimitusten löyhää työmoraalia.

En yllättynyt, että viihdyin niin hyvin Skiftesvikin tuokiokuvien parissa, sillä pidän elämäkerroista, ja etenkin kirjailijaelämäkerrat kiehtovat. Nyt kun tiedän, että useat Skiftesvikin teokset sijoittuvat Oulun satamakortteleihin lähihistoriassa ja kertovat elämästä meren ehdoilla, jatkan mielelläni hänen teoksiinsa tutustumista. Meri on saaristomökkeilijälle lähellä sydäntä ja pidänhän kovin Teuvo Pakkalan Oulu-kuvauksista.

Nyt minulla näyttää olevan meneillään kuherruskausi kirjallisuuden kanssa! Useat viimeaikaiset uudet kirjailijatuttavuudet ovat tehneet vaikutuksen ensiyrittämällä: ensin Audrey Magee, sitten Ian McEwan ja nyt Joni Skiftesvik. Onneksi kahdella viimeksi mainitulla on takanaan mittava ura, joten tutustuttavaa riittää!

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.

Suomennos: Juhani Lindholm (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 223.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.