Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Tuula Karjalainen: Tove Jansson: tee työtä ja rakasta (2013)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 303.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Numminen

Olen matkustanut kirjojen avulla ympäri maailmaa kohta puoli vuotta ja vasta nyt pääsin käymään Suomessa. Ennen lukemiseni painottui kotimaiseen kaunoon, joten  lukutottumuksissani on tapahtunut aikamoinen muutos. Blogiaikana olen tietoisesti pyrkinyt laajentamaan lukutapojani, ja luonnollisesti Lukemalla maailman ympäri -haaste kannustaa käännöskirjallisuuden pariin. Enkä nytkään piipahda kotimaassa kaunokirjan kanssa, vaan tietokirjan. Nyt ovat todella maailman kirjat sekaisin!

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Janssonista päätyi luettavakseni, kun kirjoitin töissä kirjaston kotisivuille kirjailijaesittelyn Janssonista. Lueskelin ensin ruotsalaisen Boel Westinin kirjoittamaa elämäkertaa Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä, mutta uuvahdin yli 500-sivuisen tietoteoksen äärellä. Aloinkin jonottaa kirjastosta Karjalaisen uudehkoa kirjaa, josta olen lukenut monia kiitteleviä ja kiinnostusta herättäviä arvioita (esimerkkeinä vaikka Katjan, Elinan, Jaanan ja Marian bloggaukset).

Kirja osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että harkitun selailun sijaan päädyin lukemaan sen kokonaan. Karjalainen johdattelee lukijan Tove Janssonin elämän läpi jouhevasti, ja luin kirjan yhdeltä istumalta. Kirja on jäsennelty osin temaattisesti, osin kronologisesti, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Jansson teki mittavan uran niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, joten elämänvaiheiden tarkastelu näissä kehyksissä erikseen on perusteltua. Puhdas kronologia olisi voinut tehdä teoksesta poukkoilevan. Toisaalta tämä tematisointi tuo tekstiin toisteisuutta, kun samoihin vaiheisiin palataan uudelleen. Tämä pistää silmään, varsinkin kun lukee kirjaa yhtäjaksoisesti.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Tove maalaa Ateneumin koulussa.

Jansson syntyi taidekotiin: hänen isänsä oli kuvanveistäjä ja äitinsä piirtäjä. Koti oli samalla taiteilijavanhempien ateljee, joten se oli täynnä taidetta, kuvia ja kirjoja. Tove nautti piirtämisestä jo taaperona ja omaksui lapsuudenkodistaan elämänmottonsa ”Tee työtä ja rakasta”. Tämä motto on nostettu myös kirjan nimeen. Nyt teoksen luettuani en ihmettele tätä laisinkaan, niin uuras ja työteliäs taiteilija Jansson oli. Ja samalla hän koki monia värikkäitä ihmissuhteita ja löysi lopulta pitkäaikaisen elämänkumppanin, Tuulikki Pietilän.

Karjalainen kuvailee Toven suhdetta äitiinsä symbioottiseksi. Tove muutti kotoa vasta 27-vuotiaana ja tiivis yhteys säilyi aina äidin kuolemaan saakka. Toven suhde isäänsä sen sijaan oli ongelmallisempi, sillä isä ei hyväksynyt Toven vapaamielistä seurustelua miesten kanssa, saati sitten hänen naisystäviään. Tove taas ei sulattanut isänsä näkemyksiä esimerkiksi juutalaisista ja vasemmistolaisista, joita kuului myös hänen ystäväpiiriinsä. Samalla isä oli kuitenkin Toven taiteellinen esikuva.

Monipuolisesti taidetta opiskellut Jansson alkoi kirjoittaa 1940-luvulla, ja ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi 1945. Pikkuhiljaa Janssonin ja muumien tunnettuus kasvoi maailmanlaajuiseksi: ensin tulivat muumikirjat, sitten lastenkirjallisuutta muuttaneet kuvakirjat, sarjakuvat Evening newsissa ja lopulta muumit levisivät ympäri maailman japanilaisten animaatioelokuvien välityksellä.

Kirjan kuvitusta. Kuvateksti:
Kansikuvaluonnos kirjaan Vaarallinen juhannus, 1954, guassi, vesiväri ym.

Janssonin työteliäisyys, rohkeus ja omapäisyys herättävät kunnioitusta. Jatkuvien rahahuolien vaivaama taiteilija teki uransa alkuvaiheilla kuvitustöitä kuin liukuhihnalta laadun silti kärsimättä. Myöhemminkin sekä kirjailijana että taiteilijana toimiminen vaati ponnisteluja. 1950-luvulla Jansson rakkaussuhde Vivica Bandleriin ja myöhemmin Tuulikki Pietilään oli rohkeaa, sillä homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus kymmenen vuotta pidempään. Jansson ei kuitenkaan lannistunut ennakkoluulojen ja suoranaisen homofobian edessä.

Uutena tietona minulle tuli Janssonin kirjallisen tuotannon vahva omaelämäkerrallisuus. Läpi elämänsä Tove Jansson vietti kesänsä Porvoon Pellingissä, jonka saaristomaiseman on tulkittu olevan muumien meri- ja saaristokuvausten esikuva. Muumeista voi löytää muitakin yhtymäkohtia todelliseen elämään: monissa hahmoissa on yhtäläisyyksiä Janssonin perheenjäseniin ja ystäviin. Esimerkiksi Tiuhdin ja Viuhdin esikuvia ovat Tove ja hänen silloinen rakastettunsa Vivica Bandler. Janssonin pitkäaikainen elämänkumppani Tuulikki Pietilä eli Tooti puolestaan on ilmiselvästi antanut piirteitä Tuutikille. Muumipeikko on monesti nimetty Janssonin alter egoksi ja niin edelleen.

Karjalaisen kirja painottuu Janssonin kuvataiteilijuuteen ja (välillä piinaavan yksityiskohtaisesti) yksityiselämään, ja varsinkin muumeihin liittymätön kirjallinen puoli jää kevyelle käsittelylle. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjan kirjoittanut Tuula Karjalainen on kuratoinut paraikaa Ateneumissa esillä olevan Janssonin juhlanäyttelyn. Taidankin siis ottaa Westinin kirjalliseen tuotantoon painottuvan Jansson-elämäkerran uudelleen lukuun jossakin vaiheessa, koska Jansson kiinnostaa minua erityisesti kirjailijana.

Vasta tämän kirjan myötä voin sanoa ymmärtäväni Tove Janssonin suuruuden ja merkityksen niin kirjailijana kuin kuvataiteilijanakin. Käsitykseni Janssonista ja muumeista on ollut melko lailla yksipuolinen: tunnen muumit pääasiassa japanilaisen animaatiosarjan kautta. Rakkaat vhs-kasetit ovat varmasti vieläkin tallella vanhempieni kätköissä, ihan puhki en saanut niitä pienenä katsottua. Muumikirjoja olen lukenut vain jokusen, joten tutustuttavaa riittää!