Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Nannan VII lukumaraton: Kirjasomettajien kesälukumaraton

Viime viikonloppuna osallistuin kirjasomettajien yhteiseen lukumaratoniin. Blogiarkistoni kertoo, että tämä oli seitsemäs lukumaratonini ja että edellisestä on kahdeksan vuotta aikaa. Jonkinlaista ikä- tai bloggauskriisiä voisi tästä kehitellä, mutta ohitan nämä numerofaktat tyynesti ja vähän naureskellen.

Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Ilmoittautuneita oli kourallinen, joten paljon on muuttunut siitä, kun lähtöviivalla oli 80 lukijaa.

Kesäkuiselle viikonlopulle 14.–16.6. ajoitetun yhteismaratonin säännöt olivat tällaiset:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia, mutta kukaan ei estä lukemasta vaikka koko viikonloppua.
• Taukojen pitäminen on lämpimästi suositeltua, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista siis syödä, nukkua, ulkoilla ja lepuuttaa silmiä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Voit valita itsellesi sopivan 12, 24, 48 tai vaikka 72 tunnin ajanjakson, jonka aikana luet ja kirjaat ylös lukemiesi kirjojen sivumäärän tai kuunnellut tunnit ja pidät listaa luetuista teoksista.
• Osallistua voi bloggaajana tai muilla somealustoilla, tai ellet käytä mitään näistä, voit jättää kommentin maratonin koosteeseen ja kertoa siinä mitä luit / kuuntelit.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyä tai fiilistellä menemään maratonin aikana.
• Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin ääni- ja e-aineistonakin.
• Maratonin lopuksi on suositeltavaa julkaista koontipostaus, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä kirjat.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia ja tämä on toki erittäin suositeltua.
• Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2024.

Epäilin etukäteen, että maratonkuntoni voi olla vähän mitä sattuu, mutta eihän tämän lukuintoa pursuilevan haasteen tarkoitus olekaan kilpailla. Päivää ennen koitosta keräsin inspiraatiopinon omasta hyllystä:

Takavuosien kokemus sai kokoamaan pinoon lyhyehköjä ja oikeasti todella kiinnostavia kirjoja. Pino oli reilu, joten valinnanvaraa jäi. Kaikkea ei ollut tarkoituskaan lukea. Tärkeintä oli, että annoin itselleni vuorokaudeksi luvan vain lukea.

Raportoin maratonini etenemistä Instagramissa tarinoissa. Inspiraatiopinosta luettavaksi päätyi viisi kirjaa. Tässä niistä jokaisesta lyhyesti:

Eeva Kilpi: Unta vain 

WSOY 2007. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Kuuntelen paraikaa Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä, joten halusin Kilpeä maratonpinooni. Unta vain on kuvaus 78-vuotiaan Anna Marian itsenäisestä kesästä mökillä. Hän vähän huijaa kaikkia läheisiään ja rakastajiaan, ja hämäys onnistuu niin, että kukaan ei kesäkuukausina tule kolkuttelemaan mökin ovelle. 

Kesä on Anna Marialle luonnon havainnointia, unien ja muistojen läpikäymistä, elämän kertaamista. Anna Marian tarinassa on paljon yhtymäkohtia Eeva Kilven omaan elämään, joten väkisinkin luin sitä omaelämäkerrallisena. Kilpi on evakkotaustaisena kirjoittanut kodin jättämisestä ja Hiitolaan ikävöinnistä, nyt myös Anna Marian kokemuksena "ikävöinti uursi railoja minun sieluuni ja koversi siihen hiidenkirnuja." 

Onneksi kirja on omani, voin palata lukuisiin timanttisiin ajatuksiin ja lauseisiin uudelleen.

Helmet 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

* * *

Kristina Carlson: Maan ääreen

Otava 1999. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Leena Majaniemi.

Finlandia-voittaja reilun parinkymmenen vuoden takaa vei 1800-luvun Siperiaan. "Minut murhattiin, ja minä elän." Carlsonin napakat lauseet ja värikäs kuvailu vievät omintakeista murhamysteeriä eteenpäin niin, että en malttanut taukoja pitää. Mitä kaikkea Siperia onkaan, ei vain vankeuslaitoksia.

Kesän ensimmäiset mansikat olivat aika mauttomia ja vetisiä, onneksi kirjavalinnat ovat tähän mennessä osuneet parempaan!

Helmet 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

* * *

Mikko Räty: Borealia

Tammi 2022. 78 s.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Laura Lyytinen. 

Rädyn esikoiskokoelman sivuilla pääsee vaeltamaan läpi luonnontieteellisen museon. Neuvonnasta hyöntessaliin, lintusaliin ja niin edespäin. Runoissa on paljon osuvaa ja tunnistettavaa, kuten lapsuuden tuulilasiin liiskautuneet hyönteiset; jostakin syystä minäkin muistan ne ja ajattelin niitä lapsuuden automatkoilla paljon. Jotakin valuu myös ohitseni, mutta ei runon kuulukaan aueta kertalukemalla. 

Runoissa on välillä jänniä typografisia tehokeinoja, sanat on aseteltu esimerkiksi perhosen muotoon. Monet runot tekee mieli lukea ääneen, kuten hyönteissalissa liihottava runo, joka alkaa näin:

Työpöytäsi laveudessa lasket heteitä ja emiä, kasvojen ilmeitä 

katsot vanamonkukan lävitse siivilöityvää valoa 

ängelmällä ääneti elävää kyynelyökköstoukkaa kuin ängelmää itse

Lieveteksti kertoo, että Rädyllä on lavarunotausta. Se kuuluu runoissa. Onneksi Borealiakin on oman hyllyni aarre!

Helmet 2024: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

* * *

Ian McEwan: Rannalla

Otava 2007. 191 s.

Alkuteos: On Chesil Beach. Suom. Juhani Lindholm.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen kuva: Chris Fraser Smith.

Iltasella aloitin Ian McEwanin Rannalla ja epäilin, miten lukeminen mahtaa enää maittaa neljännen kirjan kohdalla. Jos alkaisi tökkiä, kävisin suosiolla ajoissa nukkumaan. Mitä vielä! McEwan rakentaa taidokkaasti jännitettä 1960-luvulle sijoittuvaan tarinaan: hotkaisen koko kirjan ennen kuin sammutan valot. 

Florencen ja Edwardin rakkaustarina on saamassa täyttymyksensä, kun heidät vihitään avioliittoon ja koittaa hääyö. Molemmilla on epäilyksiä ja pelkoja edessä olevasta yöstä, joka ei suju millään muotoa käsikirjoituksen mukaan. Tarina on mainio ajankuva lähihistoriasta, jolloin seksuaalisuudesta ei puhuttu ja ensimmäinen kerta kuului avioliittoon. Pidin myös tarkkanäköisyydestä, miten molempien päähenkilöiden mielenliikkeitä on kuvattu.

Helmet 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

* * *

Hanna Weselius: Alma!

WSOY 2016. 210 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kahden aikakauden naisten tarinat limittyvät Weseliuksen esikoisromaanissa, joka voitti ilmestymisvuonnaan HS:n esikoiskirjapalkinnon. 

Nykyajassa Aino on kuvataiteilija, kahden lapsen lähivanhempi, jonka oma arki jää sivuseikaksi, kun hän kiinnostuu kaapattujen nigerialaistyttöjen ja sattumalta kohtaamiensa tyttöjen kohtaloista. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa säveltäjämiehensä varjossa elää vaimo Alma Mahler, muusikko itsekin. Eräänlaisena linkkinä eri aikojen taiteilijoiden välissä on lakimies, muusikko-Alman ihailija, joidenkin pelastaja. On myös pulun näkökulma, mikä tuo keitokseen ajattomuutta ja perspektiiviä.

Weselius ei selitä puhki, vaan jättää lukijalle löydettävä ja oivallettavaa. Kommentoiva kertoja muistuttaa, että tarinat ovat rakennelmia, valinnan tulos eivätkä koskaan täydellisiä: "Emme näe, mitä nyt varsinaisesti tapahtuu." 

Alma! toimii loistavasti kertarykäisyllä luettuna – jotenkin luulen, että moniin lukuhetkiin tauotettuna olisin eksynyt kerroksiin.

Helmet 2024: 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

* * *

24 tunnin lukemisen jälkeen ylitin maaliviivan! Luettuja sivuja kertyi yhteensä 863. 

En asettanut sivumäärätavoitteita, ajatukseni oli ainoastaan nauttia rauhassa kirjojen seurasta. Tavoite täyttyi, sillä missään vaiheessa lukeminen ei maistunut suorittamiselta. Maratonvuorokauteeni mahtui pelkän lukemisen lisäksi ruokataukoja, kasvihuoneen tomaattien sidontaa, koiralenkkejä ja kunnon yöunet. 

Keskittyminen syveni, mitä pidempään antauduin lukemiselle. Löysin lukumaratonin taian vuosien tauon jälkeen. Kiitos vielä Janelle maratonin järjestämisestä!

Dekkariviikon vinkki – Eva Frantz: Suvisaari

Kansi: Emma Strömberg

S&S 2021. 324 s.
Alkuteos: Sommarö (2016).
Suom. Ulla Lempinen. 
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tällä viikolla vietetään perinteistä dekkariviikkoa, johon kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla ja bloggaamalla jännityskirjoista. Viikon dekkarivinkit kerää tänä vuonna yhteen Yöpöydän kirjat -blogi, jossa ilmestyy 14.6. koontipostaus kaikista bloggaajien jutuista.

Osallistun teemaviikkoon Eva Frantzin vastikään suomeksi ilmestyneellä esikoisteoksella Suvisaari (Sommarö). Esikoisen jälkeen Frantz on kirjoittanut Anna Glad -dekkarisarjaa, jonka kaikki kolme tähänastista osaa ovat osuneet minun dekkarimakuuni: ei verta ja suolenpätkiä, vaan sopivasti jännitystä ja mystistä tunnelmaa. Myös Suvisaari solahtaa tähän cozy crime -genreen.

Suvisaari on saari Porkkalan edustalla, ja siellä sijaitsee vakuutusyhtiö Axelssonin kesämökkikylä. Yhtiön työntekijät saavat varata itselleen mökin viikoksi kesälomakaudella, tosin nykyään suosio on niin suurta, että mökit joudutaan arpomaan.

Kesäparatiisiin saapuu jälleen kuusi seuruetta, niin lapsettomia pariskuntia kuin perheellisiäkin. Monille Suvisaari on tuttu aiemmilta kesiltä, kuten vaikkapa myyntipäällikkö Patrickin perheelle, joka majoittuu perinteisesti mökkiin numero 4. Vastikään yhtiössä aloittaneen it-päällikkö Magnuksen perhe taas on saarella ensi kertaa. Sattumoisin tällä viikolla lomaa ovat saapuneet viettämään useat johtajat. 

Uuden viikon lomalaisia saarella ovat vastassa Miranda, joka hoitaa keittiötä ja vastaanottoa, ja hänen veljensä Kurre, jonka vastuulla ovat venekyydit ja talonmiehen hommat. Henkilökaartiin mahtuu lisäksi jo eläköitynyt vakuutusyhtiön entinen sihteeri, joka edelleen viettää kesiään Suvisaaressa. Ja aivan kuin joku olisi nähnyt myös yhtiön perustajan saarella. 

Mökit ovat jo vähän elähtäneitä eikä nettikään oikein toimi. Tämä harmittaa erityisesti mukaan raahattuja teinejä ja verkkokauppaa pyörittävää Patrickin vaimoa Annia. Kesäiltoina viini virtaa ja perheet tutustuvat toisiinsa pikkuhiljaa. 

Leppoisa lomatunnelma katkeaa kuin seinään, kun yhteissaunasta löytyy yksi lomailijoista menehtyneenä. Yhteydet eivät toimi ja venekuski Kurrekin on mantereella käymässä. Uhkaavaa tunnelmaa lisää saarta ympäröivä sankka sumu. Lisäksi sattuu pieniä haavereita. Oliko kyseessä onnettomuus, vai haluaako joku pahaa juuri tälle lomanviettäjälle? Ovatko muut vaarassa? Miten saarelta pääsee pois?

Kaikki reagoivat tapahtuneeseen eri tavoin. Asiakaspalvelija-Patrician kirjailijamies saa vimmaisen kirjoitusinspiraation, muutama ryhtyy sankaritekoihin, teinit pakenevat omiin ongelmiinsa ja seikkailuihinsa.

Frantzin kesädekkarissa tunnelma tiivistyy uhkaavaksi ja henkilöhahmot ovat herkullisia. Saaren salaisuudet kytkeytyvät lomalaisiin ja vakuutusyhtiön historiaan. Pieniä vihjeitä on tarjolla pitkin matkaa, mutta ainakaan minä en keksinyt ratkaisua etukäteen. 

Nopealukuinen Suvisaari on mainiota kesälukemista. Tosin aivan varauksetta en voi sitä suositella, jos lukija sattuu olemaan yksin saaressa, sillä silloin öisellä huussireissulla varjot heräävät eloon. Vielä kun on ollut sumuisia öitä, niin mielikuvitus voi tehdä tepposet...

Miljöönsä vuoksi saan kirjalla osuman Kirjoja ulapalta -haasteeseen. 

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa. 

Kati Tervo: Iltalaulaja (2017)

Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 204.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin viimeisestä kesästä rakkaalla kesähuvilallaan Casa Biancassa Ruoveden Murolessa. Hämeen sydämessä sijaitseva Valkoinen talo on aikojen saatossa rapistunut, ja taiteilijakin alkaa huomata oman raihnaisuutensa. Eletään vuotta 1945. Ellen saa kesäapulaisekseen paikallisen Taimin, ujon hämäläistytön. Arka Taimi haaveilee niin ikään taiteilijuudesta:

Taimi oli aina pelännyt kuolemaa niin paljon, että häntä pelotti elää. Hän ajatteli, että kun hän oppisi maalaamaan, niin hän oppisi hengittämään. Hän kuvitteli, että kuolemanpelko unohtuisi, kun hän tarttuisi väreihin ja rupeaisi tekemään kuvaa. Veri virtasi hänessä, sydän sykki kaulalla, ranteissa. 

Toiveet taiteelle omistautumisesta ovat maalaistalon tyttärelle kovin epärealistisia sodanjälkeisessä Suomessa. Kesä taiteilijan piikana on eräänlainen unelmien täyttymys, sillä näin Taimi saa olla lähellä ihailun kohdettaan ja tarkkailla tämän tekemisiä. Ellenin luona voi hetkeksi unohtaa äidin, jonka mieltä varjostaa edelleen höyrylaiva Kurun onnettomuus, ja alkoholisoituneen isän.

Kauniina kesäpäivinä Taimi soutaa taiteilijan saareen maalaamaan, sillä luonto inspiroi ikääntyvää maalaria. Ellen sekoittaa paletilleen usein laventelin ja syreenin sävyjä. Ennen hän maalasi paljon virtaavia vesiä, mutta tänä kesänä erityisesti linnut kiehtovat:

Ellen ihasteli jokaista lintua, kerttusta, tiaista, sieppoa, rastasta joka pihapuun oksilla pyrähteli, rantasipiä joka kivellä keikkui, lokkia joka järven yllä kirkui. Linnut hypähtelivät lähelle, lennähtivät kädestä murusia rohmuamaan, eivät pelänneet, eivät säikkyneet. 

Maalaamisen lisäksi Ellen tekee kävelyretkiä lähitienoille ja kirjoittaa kirjeitä sukulaisille ja tuttaville. Taimi saa toimia kirjeiden postittajana. Ellen myös ikävöi menneitä aikoja niin Valkoisessa talossa kuin Italiassa. Erityisesti kuollut sisar nousee herkästi ajatuksiin. Tunnelma onkin usein kaihoisa, jotenkin utuinen. Välillä myös räiskyy ja kirosanat sinkoilevat, sillä taiteilija osaa olla itselleen ankara.

Tervo maalaa tekstissään taitavasti sodanjälkeistä ajankuvaa: gramofoni soi, korviketta juodaan ja kirjeet ovat ensisijainen yhteydenpitoväline, vaikka huvilassa toki on telefooni. Myös kielessä Tervo pyrkii olemaan ajalle uskollinen. Huvilassa on fiinit lautaset, eikä rapistuvaa huvilaa ole aikoihin remonteerattu. Ellen katselee altaanilta järvelle, ja juhlan kunniaksi syödään forellia. Ellen haaveilee karljohaneista. Taimin hämäläismurre on toimiva kontrasti Ellenin ruotsin sävyttämälle kielelle. Nautin kielen kekseliäisyydestä, ainoastaan sanajärjestyskikkailut ärsyyntymään saivat.

Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiin, haluan tietää enemmän ja syvemmin taiteilijasta. Tervon kirja kun on fiktiivinen kurkistus hyvin lyhyeen ajanjaksoon Thesleffin elämässä. Mikä iloinen yllätys olikaan, kun kirjaa lukiessani sain kuulla, että ensi viikolla ilmestyy Teokselta Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Mahtavaa! Pääsen siis lukemaan lisää mielenkiintoisesta persoonasta piakkoin!

Kirjan jälkeen luin Kati Tervon haastattelun, jossa hän kertoi tätinsä tarinan toimineen romaanin innoittajana. Tädillä oli ollut vahvoja taiteilijahaaveita, mutta hän ei saanut toteuttaa niitä. Haaveiden kariutuminen on Tervon mukaan kenties yksi syy siihen, että täti sairastui skitsofreniaan. Toisaalta myös Tervolla itsellään on ollut taiteilijahaaveita, joten Taimin hahmossa voi nähdä myös hänen tuntemuksiaan. Lisäksi Tervojen mökki sijaitsee Murolessa, saman vesistön äärellä kuin Casa Bianca.

Iltalaulaja päätyi luettavakseni Kirja vieköön! -tapahtuman johdosta. Tervo nimittäin on yksi kuudesta kirjailijasta, jotka nousevat tänään Savoy-teatterin lavalle Baba Lybeckin kanssa. Odotan mielenkiinnolla, mitä Tervo ja Lybeck kirjasta keskustelevat ja minkälaisen monologin näyttelijä kirjasta esittää. Raportoin illasta tänne blogiin myöhemmin tällä viikolla!

Kati Tervon uutukaisesta on kirjoittanut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Osallistun Iltalaulajalla #taiteilijaromaani-haasteeseen.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Äänikirja.

Kustantaja: Siltala.

Kesto: 4 tuntia.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yksityiskohta äänikirjakotelon kannesta.

Lyhykäisesti kuvattuna Lokikirja on hyvän mielen kirja. (Näemmä K-blogin Jenni on kuvannut teosta aivan samoin sanoin, täällä hänen arvionsa.)

Kuuntelin kirjastosta lainattua äänikirjaa työmatkoilla autossa. Vaikka räntää satoi vaakasuorassa tuulilasiin ja pyyhkijät jäätyivät paikoilleen, Lokikirjan kuunteleminen toi mieleen kesäiset veneretket, meren tuoksun ja taivaalla kaartelevat lokit. Mitä parhainta lääkettä kesän kaipuuseen siis. (Tai sitten veitsen kääntämistä talven aiheuttamissa haavoissa, jos pessimisti olisi.)

Saisio on tallettanut Lokikirjaan 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kesien tapahtumia mahonkiristeilijä Dianalla. Keskeisiä henkilöitä Lokikirjan tapahtumissa ovat Saikki eli Saisio itse, Honksu eli hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo ja Saision tytär Elsa. Ääneen pääsevät myös naisiston toilailuja seuraavat kalat, norppa ja lokki sekä sanavalmis pehmo-Kengu. Lisäksi Dianan kyydissä piipahtaa erilaisia kulttuurialalla työskenteleviä, joista osan tunnistin, osaa en.

Naisiston värikkäitä vaiheita seurataan Saaristomerellä, Selkämerellä ja järvi-Suomessa. Kommellukset seuraavat toisiaan. Välillä ne johtuvat naisiston osaamattomuudesta, välillä Dianan tekniikka pettää. Merihätään joutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Saikki kirjaa tapahtumat Lokikirjaan itseironisesti ja huumorin sävyttäminä.

Osasyy siihen, että tykästyin tähän niin kovin, on varmasti samastumisessa. En ole varsinaisesti veneilijä, mutta mökkimme sijaitsee Saaristomerellä saaressa, joten veneiltyä tulee. Myös jotkin kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja, kuten Taalintehdas ja Högsåra.

Kioski Högsåran Farmors Cafén pihalla.

Kirjaa kuunnellessani huomasin, että veneilijä elää samanlaisessa vuodenkierrossa kuin saaristomökkeilijä. Sesonki alkaa noin vapun tienoilla ja jatkuu syysmyrskyihin saakka. Alkukesää leimaa innostus, puoli vuotta kestäneen odotuksen päättyminen. Keskikesällä lökötellään helteessä, nautitaan lomalla läheisten seurasta ja löysätään. Syksy saapuu aina liian aikaisin, ja kesän päättymisen haikeus tuo kyynelet silmäkulmiin.

Kesäilta Saaristomerellä.

Selailin painettua Lokikirjaa kirjastossa äänikirjan kuunneltuani ja huomasin sen olevan runsaasti kuvitettu Saision piirroksin. (Esimerkiksi Hanna on tuonut arvioonsa runsaasti kirjan kuvitusta, kannattaa katsoa!) Äänikirjassa välillä selostetaan, mitä Lokikirjan kuvissa on, mikä oli minusta hauska ratkaisu. Epäilemättä yksi taso tällaisesta kirjasta jää puuttumaan, kun sitä ei näe.

Siinä missä yksi taso häviää kuvituksen puuttuessa, äänikirja tuo teokseen lisätason, nimittäin lukijan. Ihastuin Elsa Saisioon lukijana Anja Snellmanin Parvekejumalat-kirjaa kuunnellessani ja jälleen on pakko kehaista: hän on eläytyvänä lukijana mainio. Lokikirjan kuuntelemiseen tulee hauska puoli tietysti siitä, että Elsa on yksi tarinan henkilöistä. Välillä hän kommentoi lapsi-Elsan tekemisiä tai vain muistuttaa kuulijaa siitä, että hän on mukana tarinassa Elsa, siis minä -lisäyksin.

Me ajoimme takaa aurinkoa ja ukkonen meitä.*

Muutama kesä sitten veneretkemme päättyi ukkosen pakoiluun.

*Kirjasin lainauksen ulkomuistista, joten se ei välttämättä ole sanasta sanaan oikein. Tässäpä onkin yksi äänikirjan heikkouksista: siihen ei voi yhtä helposti palata kuin painettuun kirjaan.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.

Anne Swärd: Kesällä kerran (2003)

Alkuteos: Polarsommar.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 239.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kansi: Ulf Huett Nilsson
/Johnér /Fennopress

Swärdin esikoisteos kertoo erään perheen mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Keskiössä on Kaj, perheeseen pyytämättä vauvana tupsahtanut, rosoinen ja arvaamaton nuori nainen.

Paitaan oli kirjailtu nimi Kaj Angelika. Ja koska luulimme koko ajan että hänet haettaisiin takaisin, kutsuimme häntä Kajksi. Sitten oli liian myöhäistä viedä häneltä nimeä, ainoaa mitä hänellä oli tullessaan ollut. Äiti oli aina toivonut tytärtä. Ei hän voinut tietää että ainoa tytär jonka hän saisi tulisi varoituksetta keltaiseen takkiin käärittynä. Sillä oli vieras nimi, vieraat silmät, vieras haju, vierasta kaikki.

Tämä muukalainen syöksi aikanaan perheen elämän raiteiltaan. Turvallinen ydinperhe, johon kuuluivat äiti, isä ja pojat Jens ja Kristian, alkoi rakoilla. Ensin lähti isä, sitten veljeksetkin muuttivat omilleen. Jäljelle kotitaloon jäivät vain äiti ja Kaj. Nyt kun äiti lähtee matkoille, tulee Kristian katsomaan siskopuolensa perään.

Pirstaleisuus toistuu sekä romaanin rakenteessa että henkilöhahmoissa. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja vuorollaan jokainen pääsee kertomaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Pirstaleisuuden vuoksi minun oli välillä vaikea saada tarinasta otetta. Tähän vaikutti toki myös se, että luin tätä melko lyhyissä pätkissä. Toisaalta palasien kokoaminen oli lukijana melko palkitsevaa.

Parasta Kesällä kerran -romaanissa on sen tunnelma ja lataus: ilmapiiri on ahdistavan painostava, ja koko ajan odotin jonkinlaista jännitteen purkausta. Se on vääjäämättä tulossa, mutta sen muodosta ei voi olla varma. Kuin kesähelteen painostavuus, joka enteilee saapuvaa ukkosta. Ja kun väistämätön tapahtuu, se sinkoaa perheenjäsenet jälleen kauemmas toisistaan.

Läpi teoksen eläimellisyys ja eläimet, kuolleet ja elävät, korostavat nihkeän ankeaa tunnelmaa. Kaj kerää kärpäsiä, niiden kuivuneet osat haisevat. Yhdestä koirasta hankkiudutaan eroon hyytävällä tavalla, toista pidetään hengissä, vaikka sen voisi jo päästää tuskistaan. Eläinrakkaalle tämä olikin paikoitellen raskasta luettavaa.

Isä on kammannut rakkautta vastakarvaan. Aina. Puhdistaakseen sen kirpuista ja luteista. Mutta ennen kuin hän on saanut työn tehtyä, se on jo jättänyt hänet.

Osallistun tällä Swärdin esikoisella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirja on ollut paljon esillä blogeissa; siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi anni.M, Katja ja Erja. HS:n Aholan arvio löytyy täältä.