Lauantain lyhärit: Viisi osumaa Helmet-lukuhaasteeseen

Petteri Poukka: Seppo: hyvän mielen konsultti

Kansi: Niko Sieppi.
Docendo 2019. 116 s.
Lainasin kirjastosta.

Jo hyvän aikaa olen seurannut Seppo-koiran puuhia Twitterissä. Seppo on 9-vuotias shetlanninlammaskoira, joka on muun muassa juustonystävä, turkulaisen viestintätoimiston osakas, vapaaehtoistyöntekijä ja kova nukkumaan päiväunia. Seppo julkaisee nasevia twiittejä hauskojen kuvien kera. Seppo on twiiteissään useimmiten loistotuulella, vain satunnainen suihkukomennus saa hymyn hyytymään.

Sepon some-päivitysten takana on Sepon iskä eli Petteri Poukka. Poukka otti koiran itselleen elinikäiseksi ystäväksi, ja Seppo on Poukan mukana kaikessa ja kaikkialla. Poukka haluaa omalta osaltaan kampanjoida internetin negatiivisuutta ja vihamielisyyttä vastaan, ja mikä olisikaan osuvampi iloisuuden herättäjä kuin ilmeikäs koira. Kymmenientuhansien seuraajien saamiseksi ei nykyään riitä enää hauska eläin, vaan keskeisiä ovat Poukan nokkelat tekstit päivityksissä.

Somessa ja kirjassa kuullaan Sepon mietteitä ja nähdään Sepolla välillä vaatteitakin ja asusteita. Eläinten inhimillistäminen on hankala asia, johon itsekin suhtaudun vähän kaksijakoisesti. Pidän Seppo-ilmiöstä varmaan sen vuoksi niin paljon, että Poukka toteuttaa visiotaan hyvällä maulla ja eläimen ehdoilla. Vaikuttaa siltä, että Seppo saa elää kaiken "työn" rinnalla koiramaista elämää metsäsekoiluineen ja päikkäreineen.

Kirja kokoaa Sepon elämänvaiheet ja hauskimmat toilailut yksiin kansiin. Seppoa aktiivisesti somessa seuranneelle kirja ei anna paljoakaan uutta tietoa, vaikka hyvänmielen lukupaketti onkin.

Helmet 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

* * *

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista: nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

Art House 2019. 269 s.
Lainasin kirjastosta.

Kohta voi vähän kirpaista on brittiläisen Adam Kayn kirjoittama päiväkirjamuotoinen muistelma nuoren lääkärin uran alkuvaiheista. Epäinhimillisen pitkät työvuorot kiristävät vapaa-ajan minimiin, mikä vaikuttaa luonnollisesti omaan jaksamiseen, parisuhteeseen ja muuhun sosiaaliseen elämään. Töissä on kuitenkin aina oltava ehdottoman skarppi: onhan lääkärillä vastuullaan potilaan henki. Kay erikoistuu synnytyslääkäriksi, ja välillä työvuoroissa hän auttaa äitejä pullauttelemaan pilttejä ihan liukuhihnalla. Ihmisruumiin toiminnot ja hektinen työympäristö ovat mehukkaita aineksia tilannekomiikalle. Kay etenee urallaan määrätietoisesti, kunnes saa hommasta tarpeekseen. Kay työskentelee nykyisin komediakäsikirjoittajana, mikä ei hämmästytä hulvattoman kirjan lukenutta

Helmet-lukuhaassa laitan kirjan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja hieman haasteen sääntöjä venyttäen. Tarkemmin sanottuna taisin varata tämän kirjan sokkona, sillä kirjastovarauksen saapuessa minulla ei ollut mitään muistikuvaa varauksen tekemisestä. Hetken hämmästelyn jälkeen päätin antaa kirjalle mahdollisuuden, eikä tämä kokeilu olisi voinut paremmin päättyä.

* * *

Maggie Nelson: Sinelmiä

Kansi: Jussi Karjalainen.
S&S 2019. 96 s.
Lainasin kirjastosta.

Fragmentaarinen Sinelmiä on yhdysvaltalaisen Maggie Nelsonin toinen suomennettu teos, Argonautit ilmestyi suomeksi viime vuonna. Argonautit teki minuun syvän vaikutuksen viisaudellaan ja tarkkanäköisyydellään, joten otin kesällä lomalukemiseksi keväällä suomennetun Sinelmiä.

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä, suruista, intohimoista ja kaipuusta. Luin kirjaa kiireettömänä kesäpäivänä, kun loma oli loppumaisillaan. Haikea pienoisromaani sopi hitaasti luettavaksi, välillä huomion saivat viedä meren ja taivaan sinisävyt.

Seuraava suomennos Nelsonilta on Jane – Eräs murha / Punaiset osat -yhteisnide, joka ilmestyy kustantajatietojen mukaan ensi keväänä.

Helmet-lukuhaaste: 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

* * *

Leena Krohn: Kadotus

Teos 2018. 159 s.
Lainasin kirjastosta.

Blogin alkuaikoina kirjoitin Krohnin Tainaronista, jonka outous ja eriskummallisuus saivat minut hämilleni. Kuuden vuoden takainen takkuileva lukukokemus jätti sen verran vahvat mielikuvat, että Krohnit ovat sen jälkeen jääneet lukematta. Jälleen Krohn tyrmäsi minut – tällä kertaa ihastuksesta.

Löytötavaratoimistossa on kaikenlaisia omistajansa hukkaamia esineitä suuren kaupunkijuhlan jälkeen. Mieleen tulevat Helsinki ja Taiteiden yö, vaikka näitä ei nimetä. Toimiston ainoa työntekijä ja teoksen päähenkilö kutsuu työpaikkaansa Kadotukseksi. Päähenkilö on aina vieroksunut ihmisiä, mutta harmikseen hän vetää heitä puoleensa, ja varsinkin niitä, joilla on jotakin sydämellään. Tuntemattomien ihmisten lisäksi myös tavarat kertovat tarinoita, ja fantasia ja arkimaailma sekoittuvat iloisesti.

Krohn kirjoittaa harkittuja lauseita, joista usein voi löytää monia merkityksiä. Pienoisromaani tuntuu mittaansa suuremmalta.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

* * *

Jonas Gardell: Ehdottoman rakkauden muistolle

Alkuteos: Till minne av en villkorslös kärlek.
Suom. Otto Lappalainen.
Johnny Kniga 2019 / BookBeat. 15 t 39 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Koomikko ja kirjailija Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia oli minulle tunteikas lukukokemus jokunen vuosi sitten, ja siitä lähtien olen suunnitellut lukevani lisää Gardellia. Niin vain vanhemmat teokset ovat edelleen lukematta, mutta tähän uuteen suomennokseen halusin tutustua heti tuoreeltaan.

Ehdottoman rakkauden muistolle on eräänlainen muistelmaromaani, jossa Gardell käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhehistoriaansa erityisesti äitisuhteen näkökulmasta. Fakta ja fiktio limittyvät hersyvästi: kirjan alussa Gardell kuvaa oman kuolemansa liikenneonnettomuudessa. Kirjailija-koomikkoa jäävät kaipaamaan puoliso Mark Levengood ja pariskunnan kaksi lasta. Tästä virittyy sellainen pohjavire koko kirjaan, ettei mistään voi olla aivan varma.

Anekdoottimaisesti etenevässä kirjassa Jonas katsoo psykologi-äitiä lempeästi, mutta ei täysin varauksetta. Äiti piti tiukasti Jonaksen puolia ja esimerkiksi sepitteli koulua varten poissaoloilmoituksia. Kerrankin Jonas oli valehdellut luokassa joutuvansa olemaan poissa koulusta nenäleikkauksen vuoksi ja äiti lähti valheeseen mukaan. Toinenkin puoli suhteessa oli: kun Jonas kertoi, että hänet on raiskattu, äiti patisti teinipojan soittamaan raiskaajalleen ja antamaan anteeksi. Myöhemmin kun äiti sairastuu etenevään muistisairauteen, on pojan vuoro pitää äitinsä puolia.

Helmet-lukuhaaste: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 300.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren.

Lukumatkani maailman ympäri on ollut pysähdyksissä useamman viikon ajan, mutta vihdoin sain siirryttyä Iranista Ruotsiin. Oikeastaan käväisin tässä välissä uudestaan Alankomaissa Kochin Lääkärin kanssa, koska en vain voinut odottaa kauempaa toisen Kochin kanssa, niin hyvin Illallinen minut vakuutti.

Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa vie 1980-luvun Tukholmaan, missä ensimmäisestä osasta tutut nuoret miehet joutuvat silmätysten aidsin kanssa. Aids oli toki läsnä jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Sairaus syventää tuntemattoman taudin aiheuttamia tuntemuksia.

Rasmus ja Benjamin ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, joista asuneet yhdessä kaksi. Molemmat ovat silti edelleen tiukasti kaapissa perheilleen, mikä tekee tilanteesta tukalan ja kiristää rakastavaisten välejä. Rasmuksen vanhemmat asuvat pikkupaikkakunnalla, ja Benjaminin vanhemmat ovat hartaita Jehovan todistajia – molemmille kertominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaapista ulos tulemisen rinnalla nuoret miehet joutuvat kamppailemaan uuden taudin, aidsin, kanssa. Positiivisia testituloksia alkaa saada yksi jos toinenkin Rasmuksen ja Benjaminin kaveripiirissä. Taudin leviäminen vaikuttaa koko homoyhteisöön; kaikki pelkäävät muiden ja itsensä puolesta. Nuoret miehet saavat kuolemantuomioon verrattavia uutisia. Samalla kun lehtilööpit kirkuvat homorutosta ja homojen syövästä, alkavat sairastuneet ja heidän läheisensä ymmärtää taudin lopullisuuden.

Kerronnan realistisuus teki minuun jälleen vaikutuksen. Gardell ei yritä tehdä henkilöistään säälittäviä uhreja, vaan tuo heidät tarinaan virheineen ja heikkouksineen. Mitään kaunistelematta.

Reine, vuoteessa makaava nuori mies, on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä.  

Vuoteessa makaavan miehen käsivarret, iho ja kaula ovat tämän syöpälajin aiheuttamien suurten ruskeiden läiskien peitossa. 

Hänellä on koko takamuksen ja selän notkon kohdalla hirveitä makuuhaavoja. Itse haavojen ympärille on kiinnitetty vaahtomuovia suojaamaan ihoa niin, että se ei hankaudu suoraan patjaa vasten, mutta tästä on kovin vähän apua. 

Hänen vartalonsa on hento, lähes läpinäkyvä. Jatkuvasti toistuneet ripulikohtaukset ovat laihduttaneet hänet. Hän on ulostanut jopa omat suolensa. 

Ja hän on yksin.

Ei riitä, että nuoria ihmisiä kuolee ja riutuu, vaan heidät monesti myös hylätään. Jotkut jopa valitsevat eristäytymisen suojellakseen läheisiään. Uusi ja tuntematon ymmärrettävästi aiheuttaa pelkoja, mutta inhimillisyyden unohtuminen tuntuu lukiessa kaikkein karuimmalta.

Sairaus on vavisuttava ja tunteita herättävä aivan kuten ensimmäinenkin osa, jota äänestin jopa viime vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. Loistavan ja tärkeän kirjakolmikon päätösosa ilmestyy kustantajan sivujen mukaan jo syyskuussa, joten laatutrilogia saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella! Tästä kakkososasta on ehtinyt blogata ainakin Katri.

Musta neula Tukholman kohdalla.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.