Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Eeva Heilala: Yhä se kukkii

Runokirjajoulukalenterin kolmanteen luukkuun upotin Eeva Heilalan kokoomateoksen Yhä se kukkii. Lähes kuusisataasivuiseen opukseen on koottu Heilalan runotuotanto, jota julkaistiin vuosina 1976–2016.

Maatalon emäntänä Pohjanmaalla eläneen ja työskennelleen Heilalan runoissa on tarinallisuutta, itseironiaa ja ajankuvaa kulloisestakin kirjoitushetkestä. Luonto on runoissa toistuva aihe. Lehmät, navetat ja lypsyt ovat varsinkin alkupään runoissa esillä.

Runoissaan Heilala pysähtyy välillä pohtimaan tietään lyyrikoksi ja runoilua yleisesti, niin myös päivän runossa. Se on alkujaan julkaistu vuonna 2003 kokoelmassa Punaposkipuolukoita:


Runous on matka arkista tietä
sinä kuljet sitä
sinua taluttaa keiju
näetkö, talven sisältä
kesä katsoo
keiju taluttaa


Heilalan runoissa minua viehättää arkisuuden tuntu. Eletystä elämästä versoneiden runojen vahvuus on tarkka katse, asioiden yhdisteleminen ja oivaltavuus.

Runo voi syntyä vaikka lypsyjakkaralla, kun on runoilijan mieli. Riittää, että katsoo hetkeä ja tapahtumia ja näkee ainutlaatuisuuden.

Vaikka runous ankkuroituisi arkiseen, koettuun, runous myös kohottaa, leikkii, kokeilee. Runolla on runon lait. Mukana on se jokin selittämätön tekijä. Mahdottomat voivat kohdata, kuten kesä ja talvi. Syntyy runon taika.


Eeva Heilala: Yhä se kukkii: kootut runot. Tammi 2024. 582 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Mika Tuominen.

Arkista taiteilijaelämää – Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo

Kansi: Markko Taina.

Ukkospiilo sohvannurkassa ja sujuvasti etenevä kirja. Niistä oli Mintun ja minun sadepäivä tehty. 

Leena Lehtolaisen uutuus Korkean paikan lumo on musiikillisesti lahjakkaan Riikan kasvutarina lapsuudesta keski-ikään. Lapsitähti kulkee parrasvaloista perheenäidiksi, laulujen sanoittajaksi ja museotyöntekijäksi. Läpi elämän naista kiehtovat korkeat paikat, kuten Puijon ja Eiffelin tornit sekä hotelli Tornin Ateljee-baari.

Lapsuuden ja nuoruuden Riika viettää 1970- ja 80-lukujen Arpikylässä Kuopion lähellä, josta muuten on kotoisin myös Lehtolaisen romaanihenkilö Maria Kallio. Sieltä tie vie Helsinkiin opiskelemaan. Oman perheensä kanssa hän sittemmin asettuu Kirkkonummen metsäisiin maisemiin ja päästään jo pandemia-aikaan.

Riikan elämässä käänteitä riittää, mutta monet niistä juostaan läpi. Vauhti ja jonkinlainen kepeys häiritsivät lukukokemustani. Jossakin vaiheessa kurkistelin kirjaston sivuille, onko tämä luokiteltu nuortenromaaniksi – ei ole. Loppupuolella käväistään syvemmissäkin tunnoissa, kunnes on kiire solmia langat yhteen.

Kustantaja kuvailee romaania taiteilijaromaaniksi. Riikan taiteilijuus on arkista, perhe-elämän rinnalla toteutuva ura, vaikka saa hänkin maistiaisia glamourista. Sanoittajan työn kuvaus oli minulle kirjan kiinnostavin kerros. Riika ammentaa teksteihinsä ohimennen kuulluista keskustelunpätkistä, havainnoistaan arjessa, omista ja läheistensä tunteista. Tekstityöläisellä muistikirja on aina mukana.

Lehtolaisen dekkareista tuttua on Arpikylän lisäksi jouheva kerronta. Jotakin rosoa olisin tähän kaivannut, nyt juju on vaihtelu hän- ja minäkertojien välillä.

Entisenä kirjastonhoitajana kohottelin kulmiani, kun eräs hahmo jää kirjastoon töihin sivarin jälkeen ”ensin palkkatuella työskenteleväksi hyllyttäjäksi ja sitten oppisopimuskoulutukseen. Työ ei ollut liian kuormittavaa ja sitä sai tehdä yksin.” Ehkä hänellä on jokin poikkeusjärjestely, koska kirjastotyö on ensisijaisesti asiakaspalvelutyötä.

Helmet 2024: 7. Kirjassa rakastutaan.

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo. Tammi 2024. 327 s. BookBeat.

Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.

Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.

WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 

Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.

Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.

Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 

Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta. 

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Kirjailijan liitot – Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2022. 222 s.

Alkuteos: Gift (1971). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lapsuus ja Nuoruus pääsivät blogiini yhteispostauksessa maaliskuussa, ja siitä lähtien olen odottanut innolla tätä trilogian päätöksen suomennosta. Minkälaiseksi haaveellisen nuoren runoilijan elämä muodostuukaan?

Aikuisuuden alussa parikymppinen Tove on naimisissa 53-vuotiaan Viggo F.:n kanssa ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan vihreäsävyisessä asunnossa kuin maalauksen keskellä. Viggo F.:n jälkeen tulee toinen, kolmas ja neljäs aviomies. Miehet tuovat mukanaan raskauksia, abortteja, riippuvuuksia. Motiivi naimisiinmenolle ei aina ole rakkaus, eikä epätyydyttäviin liittoihin myöskään jäädä olemaan. 

Trilogian aiemmista osista tuttua on intohimoinen ja määrätietoinen kirjoittamisen kuvaus.

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen.

Tovea ja hänen kirjoittajahaaveitaan eivät paina alas miehet tai muut ongelmat, kirjoittaminen on tavallaan irrallinen saareke tai oma juonteensa elämässä. Miehet vaihtuvat, terveys rakoilee, kirjoittaminen pysyy. 

Yllättäväksi Aikuisuudessa nousee syöksykierre, johon Tove joutuu kipulääkeriippuvuuden vuoksi. Narkomaani tekee kaiken aineen vuoksi, on valmis valehtelemaan ja sysäämään tavoitteensa sivuun. Lastenhoitaja on tuki, joka mahdollistaa lapsiperhe-elämän riippuvuudesta huolimatta.

Ditlevseniä lukenut tunnistaa tutuiksi napakan, toteavan tyylin ja kerronnan vauhdin. Aikuinen Tove tekee elämässään käännöksiä aikailematta ja elämisen vimma välittyy kirjan sivuille. Ditlevsen kirjoittaa rankoistakin asioista suoraan ja kohti, hän ei pehmentele pettämisiään tai kaunistele vaikkapa lääkkeen vuoksi tekemiään päätöksiä.

Kirjan lopussa on tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin jälkisanat, jotka avaavat alkujaan vuonna 1971 ilmestyneen kirjan vastaanottoa ja ilmestymiskontekstia. Aikuisuus on alkukieliseltä nimeltään Gift, joka voi Plambeckin mukaan viitata avioliittoon, myrkkyyn tai Ditlevsenin tiiviiseen liittoon kirjoittamisen kanssa. Suomenkielinen nimi on linjassa Lapsuuden ja Nuoruuden kanssa, mutta siinä katoaa merkityksiä.

Jälkisanoista opin myös, että Aikuisuutta on pidetty Ditlevsenin pääteoksena ja että se aiheutti skandaalin ja pitkällistä julkista  keskustelua. Ditlevsenin trilogiaa on kutsuttu muistelmiksi, mutta kirjailija on kuulemma todennut: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani." Joitakin tällainen rajankäynti häiritsee, mutta esimerkiksi minuun lukijana omaelämäkerralliset kirjat vetoavat paljon juuri siksi, että faktan ja fiktion raja on kiehtovasti hämärtynyt.

* * *

Postauksen kuvan myötä meidän uusi perheenjäsen, Minttu, tekee ensiesiintymisensä Kirjakimarassa. Minttu muutti meille reilu kuukausi sitten 5-vuotiaana kodinvaihtajana. Kuten edeltäjänsä Elli, Mintusta on kuoriutumassa mainio lukukaveri. Jokainen kirja pitää nuuskutella tarkkaan.

Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

Korpikirjailijan testamentti – Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2021. 175 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

1950-luvun Pohjois-Pohjanmaasta piirtyy karu kuva Hanna Haurun uusimmassa pienoisromaanissa Viimeinen vuosi. Nälkä ajaa minäkertojana toimivan kirjailijan kerjuulle talven pitkinä kuukausina. Köyhyys painaa miehen kumaraan ja häpeä jäytää, jopa enemmän kuin nälkä. 

Kynäilijän ammatille ei löydy ymmärrystä. Nuorempana isä kummeksui poikansa ammatinvalintaa, eikä ympäröivä kyläyhteisökään suhtaudu suopeasti kuin sen hetken, kun uutuusromaanista puhutaan lehtien palstoilla. Helsinki on kaukana, niin myös lähin kaupunki.

Kirjan rakenne mukailee vuodenkiertoa. Nälkätalven jälkeen koittaa kirjan valmistumisen kevät. Kirjan hyväksymisellä julkaistavaksi on suuri merkitys kirjailijan toimeentulolle, koska novellien rustaaminen paikalliseen sanomalehteen on vain satunnaista tuloa. Mies odottaa kiivaasti kustantajan ja lehtitalon rahakuoria. Rahoista ison osan mies varaa aina kotipolttoiseen, ruokaan jää mitä jää. 

Pitkä kirjoitusurakka on vieraannuttanut miehen muista ihmisistä. Hän viihtyy yksikseen mökissään ja vetää verhoja tiukemmin kiinni, jos joku eksyy pihapiiriin. Kauppareissuilla juoruilevat kyläläiset saavat hien virtaamaan selkää pitkin. Seurana miehellä on vain muistoissa elävä Liisa, nuoruuden rakastettu, joka lähti vuosikymmeniä sitten bussilla kohti sihteeriopistoa ja toisenlaista elämää. Kesällä morsiamensa kanssa kylään paukkaava serkku muistuttaa ihmisseuran mukavista puolista. 

Sivuja pienoisromaanissa on vähän, mutta maailma on runsas. Erityisesti kirjailijanluonteen ja kirjoittamisen kuvaukset saivat napsimaan sitaatteja talteen.

Juon aamukahvit ja päätän jäädä kirjoituskoneen ääneen niin kauaksi aikaa, että minun ajatuksistani tirisee enää viimeinen piste.

– – 

Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi enää valumaan mahlaa.

– –

Kirjailija kuolee, kun sormet eivät enää näpytä itseä miellyttävää tekstiä.

Kirjailija poimii materiaalia kirjoittamiseensa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä. Salaisuudet, keskustelunpätkät ja tarinat päätyvät ensin muistiinpanoihin, sitten kirjaan:

Kirjailija pitää lupauksensa olla kertomatta kenellekään, mutta julkaisee sen kaikille. Jurottava kirjailija on vaarallinen, koska hän on kuin säikky eläin valmiina mihin tahansa. Vaarallisimmillaan kynätyöläinen on, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kynä on ilkeä kostonväline.

Hauru kirjoittaa selkeästi ja varmoin ottein. Kuvallinen kieli on täynnä meheviä ja osuvia vertauksia. Tunnelma on melankolinen, vihjaahan kirjan nimikin siihen, että tässä kuvataan elämän ehtoota.

Koin Haurun kirjan äärellä samankaltaisia tuntemuksia kuin Raija Siekkistä lukiessani. Miten joku osaakaan sanoa näin paljon näin vähällä? 

Töissä kävin hyllyillä hiplailemassa Haurun aiempia teoksia, ja vaikka vankasti olen päättänyt, etten enää kanna kotiin kirjoja ennen parin viikon päästä alkavaa opintovapaatani, oli tämä yksi pienoisromaani niin houkutteleva, että poikkeus oli tehtävä. Lisää Haurua siis luvassa lähiaikoina. 

Helmet: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

Kirjoittamisen ilo ja oikeutus – Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

 

Tammi 2013. 219 s.

Alkuteos: Att berätta sig själv. 

Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi päätyi luettavakseni opintojen myötä. Sain joulukuussa valmiiksi kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja viimeisenä tehtävänä kirjoitin luovuuselämäkerran, jonka taustamateriaalina käytin Mazzarellan kirjaa.

Niin sanottu pakollinen luettava ei aina tarjoa suuria lukuelämyksiä, mutta Elämä sanoiksi teki poikkeuksen. Mazzarella kirjoittaa vetävästi ja ajatuksia herättävästi oman elämänhistorian käyttämisestä kirjoittamisen materiaalina. Mazzarella on tehnyt pitkän uran kirjallisuudentutkijana, opettajana ja elämäkerrallisena kirjailijana, joten kokemusta aiheesta ja oman elämän anekdootteja riittää. 

Sain kirjasta paljon ideoita omaan luovuuselämäkertaani, vaikka kyseessä oli sivumäärältään melko lyhyt tehtävä. Oli rohkaisevaa lukea kokeneen kirjoittajan mietteitä siitä, että jokaisella on oikeutus kirjoittaa, kirjoittaa elämästään. Ei myöskään tarvitse elää erikoista elämää voidakseen kirjoittaa siitä:

Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme.

Viehätyin erityisesti Mazzarellan esittelemästä elämänsymbolin käsitteestä. Elämänsymbolit ovat merkittäviä tilanteita, jotka muokkaavat ihmisen elämän suuntaa tai ihmisen luonnetta. Kun ajattelin omaa kirjoittajan taivaltani, tunnistin ensimmäiset hetket oman päiväkirjani äärellä merkittäviksi. Siitä alkoi taipaleeni kirjoittajana. Tässä pari otetta luovuuselämäkerrastani:

Kun täytin seitsemän vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani. Siinä oli lukko ja avain tuli mukana. Katselin lukollista kirjaa hämilläni. Mitä päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa? Äitini selvensi, että voisin vaikka kirjoittaa, miten olin tehnyt sinä päivänä tai keitä olin tavannut. Mistä tykkään, mitä haluaisin tehdä. Kirjaan saisin kirjoittaa vapaasti, mitä halusin, kukaan ei sitä lukisi. Hain lyijykynän huoneestani ja aloitin.

– – kirjoitin lapsuudenkotini terassilla, jolla oli valkoiset muovikalusteet ja reunasta rispaantunut aurinkovarjo. Pöydällä oli kirjani lisäksi flamencotanssijafiguuri, jonka olin saanut aiemmin päivällä naapureilta lahjaksi. He viettivät talvet Aurinkorannikolla, nukke oli sieltä ostettu. Tanssijanaisen mekossa oli vaaleanpunainen pohjaväri ja mustia koristeita, ja sen pitsikangas värähteli heiluvan pöydän tahtiin, kun kirjoitin ensimmäisiä rivejäni.

Mazzarellan mukaan elämästään voi paikallistaa elämänsymbolien lisäksi myös käännekohtia, jotka joko sattumalta tai olosuhteiden seurauksena luotsaavat elämää tiettyyn suuntaan. Kodin kirjahyllyistä huolimatta käännekohta minulle oli kirjaston löytäminen, se johdatti lukuharrastuksen pariin – ja ohjasi lopulta ammatinvalintaani. 

Kansi: Tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Koen olevani ensisijaisesti lukija, mutta blogi ja kirjoittamisen opinnot ovat vahvistaneet kirjoittajaidentiteettiäni. Luku- ja kirjoitusharrastukset tukevat toisiaan, sillä kirjoittamista harrastavalle kirjat ovat elintärkeää polttoainetta. Mazzarella mukailee Stephen Kingin oppeja ja toteaa, että kirjoittajan täytyy lukea, sillä lukeminen antaa kirjoittajalle työkaluja ja näyttää mahdollisuuksia. Nimenomaan täytyy, sillä lukemattomuus ei ole vaihtoehto.

Moni on kysynyt minulta, miksi opiskelen kirjoittamista. Kiemurrellen yleensä vastaan, että kirjoittamisen ilon vuoksi. Siksi, että haluan kehittyä kirjoittajana. Usein kysyjä haluaa tietää, onko minulla oman kirjan käsikirjoitus tekeillä. Ei ole, vastaan. Ehkä jonakin päivänä, jos siltä tuntuu. Kiitän Mazzarellaa siitä, että hän antaa luvan pysytellä kirjoittamisessa amatöörinä ja tehdä sitä mistä nauttii: ”Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi.”

Lukeminen poikii herkästi lisää luettavaa, ja nyt kalenterissani lukee vahvasti alleviivattuna "Lue Mazzarellaa!!" Ensin myytiin piano ainakin alkoi kiinnostaa ja aikoinaan lukemani Tähtien väliset viivat tekisi mieli ottaa uusintakierrokselle. 

Elämä sanoiksi antoi paljon aineksia luovuuselämäkertaani, jonka kirjoittaminen oli osuva lopetus kirjoittamisen perusopinnoille, nyt jatkan intoa täynnä aineopintoihin. Kirjoittaminen ja sen pohtiminen ovat antoisa harrastus, vaikka kieltämättä opiskelu työn ohella on ajoittain raskasta. Oivallukset ja inspiroituminen kuitenkin kuittaavat kaikki kärsimykset.

Miten pitää kynä liikkeessä – Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin

Kansanvalistusseura 2012. 190 s.
Alkuteos: Writing down the bones (1986).
Suomentaja: Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjoittaminen on kaikki, siinä ei ole ehtoja. Ei ole eroa kirjoittamisen, elämän ja mielen välillä.

Näin kokonaisvaltaisesti ja intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuu Natalie Goldberg, yhdysvaltalainen luovan kirjoittamisen opettaja, kirjailija ja runoilija. Goldberg perustaa oppinsa omiin kokemuksiinsa kirjoittajana ja kirjoittamisen ohjaajana. Vuonna 1986 ilmestynyt Luihin ja ytimiin: kirja kirjoittajalle on Goldbergin ensimmäinen kirjoittamisopas, ja se on noussut vuosikymmenten saatossa lajinsa klassikoksi. Sen jälkeen Goldberg on kirjoittanut monia muitakin kuuluisia kirjoittamisoppaita.

Goldberg toteaa napakasti, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa. Hän neuvoo kirjoittamaan harjoittelumielessä ja vertaa kirjoittamista muun muassa juoksemiseen. Harjoittelemalla tulee paremmaksi. Kirjassa kehotetaan unohtamaan suuret odotukset: kirjoittajan pitää antaa itselleen lupa kirjoittaa ”maailman karmeinta roskaa”, sillä korkeat tavoitteet yleensä jumiuttavat koko puuhan.

Kaiken avain on säännöllinen tekstin tuottaminen. Goldberg toistaa: ”Pidä kätesi liikkeessä.” Harjoittelukirjoittamisen ei tarvitse olla johdonmukaista, eikä sitä saa kontrolloida. Itseään ei saisi sensuroida eikä kritisoida. Kirjoittajan tulee vaientaa mielen vastus, jota Goldberg kutsuu apinamieleksi, ja antaa tilaa luovalle minälle.

Goldberg osoittaa sanansa lukijalle lempeästi eikä opastavasta tyylistään huolimatta esiinny kaiken tietäjänä, vaan on pikemmin kirjoittajan rohkaisija ja kannustaja.  Hänen kirjoittamisfilosofiaansa liittyy vahva zenbuddhalainen juonne, mikä näkyy kirjassa hänen mentorinsa Katagiri Roshin elämänoppeina ja neuvoina.

Tullakseen hyväksi kirjoittajaksi pitää paitsi kirjoittaa, myös lukea paljon ja kuunnella maailmaa kaikilla aisteilla. Tärkeintä olisi luottaa omaan mieleen ja kokemukseen. Goldberg vertaa kirjoittajaa kompostiin: kaikki koettu, nähty ja tunnettu muhii mielen kompostissa, ja vähitellen aineksista muodostuu hedelmällistä maata runojen ja tarinoiden versoa. Oli palkitsevaa päästä tämän ajatuksen alkulähteille, sillä olen kuullut useamman kirjailijan viittaavan tähän kompostivertaukseen.

Kykyjään ja lahjakkuuttaan voi siis kehittää harjoittelulla, ja kirjoittamisen prosessi opettaa tekijää. Toisaalta vertauskuvia runsaasti käyttävä Goldberg muistuttaa, että kirjoittamisessa ei ole pikavoittoja, vaan jokaisen kirjoittajan tulee ensin oppia luottamaan omaan ääneensä:

Kypsentäminen on hidasta, eikä alussa voi olla varma, syntyykö paahtopaisti, juhla-ateria vai lampaankyljys.

Goldberg antaa neuvoja, joista jotkin tuntuvat hieman ristiriitaisilta, ja tämän hän myöntää itsekin. Joskus on tarpeen kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, kun taas jonakin toisena hetkenä pitää tarkastella suuria linjoja. Kirjoittamista kannattaa kokeilla työhuoneella, matkoilla, kahviloissa, ravintoloissa sekä yksin ja yhdessä kirjoittajakaverin kanssa – oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, eikä juuttua yhteen kaavaan. Pääasia on, että kirjoittaa.

Muistikirja ja kynä ovat Goldbergille jonkinlainen pyhä kaksikko. Niiden valintaan hän antaa tukun ohjeita. Hän itse pyrkii täyttämään yhden muistikirjan kuukaudessa, ja hänelle täysiä vihkoja onkin kertynyt jo puolentoista metrin korkuinen pino. Kirja on ilmestynyt 1980-luvulla, eli aikana, jolloin tietokone ei vielä ollut yleinen työväline. Olisi mielenkiintoista lukea Goldbergin tuoreempia ajatuksia. Miten hän suhtautuu tietokoneella kirjoittamiseen? Korostaako hän edelleen käsin kirjoittamisen merkitystä?

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään yhtä kirjoittamiseen liittyvää tekniikkaa, inspiraation lähdettä tai muuta osatekijää. Usein luvuissa on anekdootteja Goldbergista kirjoittajana ja opettajana, joten kirja on selkeästi omaelämäkerrallinen. Lukija voi poimia avukseen esimerkiksi ajastetut harjoitukset tai erilaiset aihelistat. Lukuihin on ripoteltu kirjoitusharjoituksia, kaikissa luvuissa niitä ei ole. Kirja on paikoitellen toisteinen ja välillä junnaava.

Luihin ja ytimiin pursuaa virikkeitä. Goldberg heittelee ilmoille kirjoitusaiheita ja ideoita läpi kirjan. Kirjan luettuaan ei enää tarvitse pohtia, mistä kirjoittaisi. Suurempi kysymys on tällä hetkellä ”Milloin ehdin kirjoittaa kaiken?”. Kun on lukenut parisataa sivua kannustavaa puhetta, haluaa päästä kokeilemaan, miten oma ääni kantaa. Muistikirjanani tosin toimii läppäri tai kännykän muistio, käsin kirjoittaminen tuntuu kömpelöltä.

Luin kirjan avoimen yliopiston kirjoittajaopintoihini liittyen, kun etsin kirjoitusopasta, joka ruokkisi kokeilevuutta, luovuutta ja rutiinien löytymistä. Innostuin Goldbergin tavasta ohjata ja inspiroida kirjoittajaa niin, että seuraava opas odottaa jo lukemista!

Osallistun tällä Goldbergin kirjalla Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tempaus järjestetään kirjablogeissa kahdesti vuodessa, ja sen idea on yksinkertainen: innostaa lukemaan klassikoita. Haastetta emännöi tällä kertaa Taikakirjaimet-blogi.

Kirja ei edistä tämänvuotista Helmet-lukuhaastettani, sillä luin sen viime vuoden puolella ja sijoitin sen vuoden 2019 haasteessa kohtaan Pienkustantamon julkaisu.

Pelkojen ja kirjoittamisen äärellä – Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Gummerus 2020. 219 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Isän ja pojan suhde, kahden kirjoittajan kokemukset, pelot ja onnistumiset. Näitä ja vähän muitakin aiheita käsittelevät Antti Rönkä ja Petri Tamminen kirjeenvaihdossaan, joka on koottu kansiin nimellä Sillon tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjoittaminen on Röngälle ja Tammiselle luontevin tapa ilmaista itseään, molempien identiteetti nojaa vahvasti kirjoittamiseen. Ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan työstävä poika toteaa: "Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen."

Tuleva esikoiskirjailija kaipaa isältä neuvoja ja tukea, onhan isä pitkän uran tehnyt kirjailija. Samaan aikaan poika pelkää isän analyysia ja punakynää, sillä niitä kokeneelta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta on odotettavissa.

Isä suhtautuu pojan kirjoittamiseen kannustavasti, kehottaa tätä miettimään kirjoittamisessa ainoastaan kahta kysymystä: mistä ja miten? Muut kysymykset ovat turhia. Pikkuhiljaa isä alkaa tunnistaa pojan kirjailijanlaadun, vaikka muistuttaa, ettei ala ole helppo ja että kirjoittamiseen liittyy aina pelkoa ja muita vaikeita asioita, on sitten kuinka kokenut tahansa.

Jatkoin kirjeromaanin pariin suoraan Röngän viime syksynä julkaistun esikoisromaanin ääreltä. Omaelämäkerrallinen Jalat ilmassa käsittelee rankan koulukiusaamisen jättämiä jälkiä. Poika, romaanissa nimeltään Aaro, ei koskaan hiiskunut kiusaamisesta vanhemmilleen, vaikka se äityi erittäin väkivaltaiseksi. Kirjeromaanissa poika lähettää otteita esikoiskirjansa käsikirjoituksesta isälleen, jolloin isälle paljastuu totuus kaikessa kauheudessaan. Miten kokonaisvaltaista kiusaaminen on ollut, miten se vaikuttaa nuoreen mieheen edelleen.

Kirjeet ovat Röngälle ja Tammiselle luonteva alusta käsitellä vaikeita muistoja, anteeksiantoa ja häpeää. Perheessä on aina pelätty paljon ja lähes kaikkea, tai oikeammin isä on pelännyt ja poika on oppinut isän tavoille. Peloista ja häpeästä kehkeytyy pojalle lopulta vyyhti, joka sairastuttaa.

Isän ja pojan suhde kuvastuu kirjeistä alkuun vähän jäykäksi, hieman etäiseksi. Kirjeenvaihdon edetessä avoimuus, suoruus ja rehellisyys kurovat kuilua heidän välistään pienemmäksi.

Luin isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa kuvaavaa kirjaa kuin transsissa. Viimeisen kirjeen viimeinen sivu toi järkytyksen: kirja oli lopussa. Olisin niin halunnut jatkaa taitavien kirjoittajien ajatusten parissa. Yritin vielä napauttaen kääntää e-kirjan sivua, mutta eihän se onnistunut. Ainakin minulla häviää e-kirjassa painettua kirjaa helpommin käsitys siitä, missä kohtaa kirjaa olen menossa. Painetussa kirjassa etenemisen huomaa konkreettisesti, kun jäljellä olevat sivut hupenevat. Vetävää e-kirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että oikean alakulman prosenttilukemat rullaavat huomaamatta kohti sataa, ja viimeinen sivu pääsee yllättämään.

Pojan esikoisromaani johdatti tämän kirjeromaanin äärelle, ja tästä on luontevaa jatkaa isän tuoreimpaan romaaniin Musta vyö.

Suosittelen katsomaan Yle Areenasta Flinkkilä & Tastula -ohjelman jakson, jossa Rönkä ja Tamminen ovat Maarit Tastulan haastateltavina.

Kirjailijapojan ja kirjailijaisän kirjeenvaihto käydään sähköpostin välityksellä, ja on kirjassa palanen WhatsApp-keskusteluakin. Sijoitankin kirjan Helmet-lukuhaasteessani kohtaan: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Kansi: Timo Mänttäri.

Tammi 2018. 236 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on suora ja elämänmakuinen kertomus yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja reflektoi kokemuksiaan ironialla maustetulla kertojanäänellä. Kirjan nimi Sivuhenkilö viittaa kertojan tuntoihin niin taidemaailman toimijana kuin sukupolvensa naispuolisena edustajana.

Kertoja kamppailee riittämättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Hänellä on taidealan koulutus, eikä taiteilijuutta lueta kunnollisiin ammatteihin. Asunnossaan hänellä on vain viherkasveja, koukku katossa ja vihreä, kulahtanut patja. Asuntokin on isän ostama. Entinen rakastettu jäi ulkomaille, koska  kertoja kaipasi kotimaahan. Hänellä ei ole lapsia, mikä on vauhdilla perheellistyvässä tuttavapiirissä poikkeus.

Sivullisuuden lisäksi kirjassa pohditaan taidekritiikkiä ja tunnustuksen saamista. Miltä tuntuu, kun kauan hauduteltu esikoiskirja vihdoin lähtee maailmalle? Kirjailijan tekisi mieli huutaa asia koko maailmalle, mutta juuri ketään ei tunnu kiinnostavan. Arki on edelleen taloyhtiön kokouksia, pussinuudeleita ja polkupyörän putoilevia ketjuja. Kritiikkikin on mitä on, milloin se tuntuu vähättelevältä ja että teos on väärinymmärretty, milloin bloggari on keskittynyt arviossaan päähenkilön tyytymättömyyteen ja itsekkyyteen. Kertoja kysyy:

- - onko niin , että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostojevskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?

Kaikki muuttuu kuin yhdessä yössä, kun "maamme huomattavin sanomalehti" myöntää kirjalle merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Niin äidin suhtautuminen kuin kirjablogiarvioidenkin sävy on voiton jälkeen toinen. Kertoja alkaa kirjata itselleen ylös niitä tunnelmia, joita muun muassa esikoiskirjan vastaanotto ja kritiikki hänessä herättävät. Näistä muistiinpanoista syntyy lopulta käsillä oleva teos.

Koska taidekoulutus tuntuu kertojan mielestä mädäntyneeltä ja uusilla opiskelijoilla luetetaan aina vain samoja mieskirjailijoiden teoksia, hän luonnosteleekin oman, pelkkiä naiskirjailijoita käsittävän klassikkolistansa. Vaihtoehtoinen kaanon sisältää teoksia muun muassa Minna Canthilta, Marja-Liisa Vartiolta, Jhumpa Lahirilta ja Doris Lessingiltä. Listalla on toki tuttuja teoksia, mutta lista inspiroi minua niin paljon, että vielä lukemattomien joukosta taidan poimia luettavaa Keskiviikkoklassikko-sarjaani ajatellen.

Viehätyin kertojan tavasta katsoa maailmaa. Rehellisyyden tuntu ja kaunistelematon arjen kuvaus tekivät vaikutuksen. Autofiktiiviset romaanit ovat kiehtoneet minua siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Pirkko Saision trilogian, joissa päähenkilö on fiktiivinen Pirkko Saisio. Sittemmin erityisesti Knausgård on pitänyt minua otteessaan omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Turusen Sivuhenkilö ei ole niin avoimen autofiktiivinen kuin esimerkiksi Knausgårdin kirjat, mutta selviä yhtymäkohtia kertojan ja Turusen välillä löytyy.

Turusen romaani kommentoi mielestäni oivallisesti sitä, miten jyrkkiä oletuksia toisten ihmisten onnellisuudesta helposti tehdään. Jos naisella ei ole miestä, hän ei voi olla onnellinen. Varsinainen onnen täyttymys ovat omat lapset. Ja niin edelleen. Viime aikoina on onneksi alettu kriittisesti kirjoittaa siitä, miksi esimerkiksi sinkkuuteen usein suhtaudutaan välitilana, johonkin, josta pitäisi pyrkiä pois. Yksin tai ilman lapsia voi elää hyvää elämää. Näin tekee myös Sivuhenkilön kertojanainen.

Kirjan luettuani katsoin Turusen haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Turunen kertoi, että kirjan kirjoittaminen on hänelle taiteilijana luonteva tapa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertojanaisen kyllästyminen länsimaiseen taidekaanoniin heijastelee siis Turusen ajatuksia aiheesta, mutta toisaalta kirjailija halusi myös luoda hyvän kaunokirjallisen teoksen taiteellisia arvoja unohtamatta.

Haastattelun katsominen oli mielenkiintoista paitsi aiheidensa takia, myös siksi, että se palautti mieleeni Sivuhenkilön kertojan kuvailun siitä, miltä tuntuu olla television aamulähetyksen vieraana ensimmäistä kertaa:

Kaiken jälkeen istun patjallani ja katselen järkyttyneenä yhä uudelleen videopätkää, jossa vahvasti meikattu nainen puhuu kirjahyllynsä sisällöstä televisiostudion sohvilla yllään mekko, jossa on kultaisia raitoja mustalla pohjalla, enkä saa mielestäni ajatusta, että kymmenet tai ehkä jopa sadat ihmiset ovat aamutoimiensa lomassa nähneet tuon naisen. Tuo en ole minä, tuo on joku toinen, mietin jälleen, enkä saa enää mitään aikaiseksi koko loppupäivänä, sillä outo hermostuneisuus täyttää mieleni. 

Jälleen mieleeni tulee kirjan autofiktiivisyys. Turunen on tehnyt elämästään fiktiota ja luonut itsestään fiktiivisen hahmon. Sivuhenkilössä kuvattu esikoiskirjailijan vuosi on koottu dokumentaarisista aineksista, mutta se on silti fiktiivinen teos. Vaikka lukija etsii yhtymäkohtia todellisuuteen, ei kirjoittava nainen, jolla on "kuuluisa ystävä" ole sama kuin kirjailija.

Sivuhenkilö sai minut pohtimaan omaa lukijuuttani ja rooliani kirjabloggaajana, vaikka en olekaan vielä Turusen esikoista lukenut enkä siten siitä blogannut. Kuinka paljon valta-asemassa olevien mielipiteet vaikuttavat minuun? Tietenkin haluaisin sanoa, etteivät ollenkaan, mutta se tuskin on totuus. Sivuhenkilö puhutteli minua niin monella tavalla, että aion ottaa Turusen voitokkaan esikoisen vihdoin lukuun.

Sivuhenkilö muualla: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Lukulamppu.

Osallistun Sivuhenkilöllä Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, Naisen tie -haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.