Trauman sokaisema – Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Kansi: Jussi Karjalainen.

Atena 2020. 195 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Kahden lapsen äiti Minttu menettää yhtäkkiä näön toisesta silmästään, ja vaaran merkki saa anopin lähettämään hänet sairaalaan. Ambulanssissa tunteet ja muistot alkavat vyöryä päälle. Välähdykset lapsuudesta saavat hänet ymmärtämään, että jotakin kamalaa on tapahtunut – ja siihen liittyy isä.

Näköhäiriön ja sairaalareissun jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Mennyt on kohdattava, eikä se päästä helpolla. Työssä keskittyminen on vaikeaa, pienet lapset vaativat äitinsä huomiota. Onneksi tukena on ymmärtävä mies.

Mintun menneisyyttä käydään läpi takaumin. Alkaa valjeta, miksi hän muistaa niin hyvin isän laahaavat askeleet, mikä merkitys on kylpyhuoneen oransseilla kaakeleilla, miksi isän kuolema toi vihdoin hymyn vakavan tytön kasvoille.

Minttu oli pienenä isän tyttö, vaikka isä vaati paljon, liikaa. Minttu piti tiukasti kiinni kulisseista ja teki, mitä pyydettiin.

Joskus ihmettelin, mikä minussa oli vialla, mutta vuosi toisensa jälkeen kouluterveydenhoitaja kirjoitti kotiin vietävään lappuun reipas terve tyttö, juteltu koulusta ja harrastuksista. 

Kulisseja kannattelee myös lähipiiri, mutta kun ne lopulta kaatuvat, käy ilmi, että epäilyksiä oli.

Toinen silmä kiinni kuvaa hyvin sitä, että menneisyyttään ei pääse pakoon ja että piilotetut traumat voivat sairastuttaa. Mintun ne johdattavat myös railakkaisiin irtiottoihin ja aiheuttavat vaikeuden kestää läheisyyttä.

Tiina Katriina Tikkasen esikoisromaani asettuu viime aikoina luettavakseni osuneiden traumakirjojen jatkumoon. Kayo Mpoyin kirjassa pahantekijä on naapurissa osuva Monsieur Éléphant, Vigdis Hjorthin kirjassa isä. Näissä aiemmin bloggaamissani teoksissa pahat teot jäävät ainakin osin viitteellisiksi. Mpoyilla kertoja on niin nuori, ettei hän osaa sanoittaa tapahtunutta, Hjortilla kaukaiset muistot ovat epätarkkoja.

Tikkanen sen sijaan ei jätä mitään arvailujen tai tulkinnan varaan. Kun päähenkilö alkaa muistaa, isän teot tulevat iholle, aivan kuten kansikuva vihjaa. Tikkanen käsittelee hurjaa aihetta lukijan onneksi niin ilmavasti, ettei kirjan äärellä joudu kokemaan pakokauhua tai ahdistusta. Tämä on Mintun selviytymistarina.

Kustantajan esittelytekstin mukaan Tikkasen romaani perustuu osittain hänen omaan elämäänsä, joten en voi kuin ihailla, miten kuulaasti ja varmasti hän kirjoittaa raskaasta aiheesta.

Helmet 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kansi: Sanna Mander.

Atena 2017. 342 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Ilmari Jääskeläisen vauhdikas yhdenpäivänromaani Väärän kissan päivä yhdistelee taidokkaasti psykologiaa, maagista realismia ja jännitysromaania. Se on kreisi ja paikoin karnevalistinen ja poukkoileva, mutta sillä on myös vakavampi puolensa, joka käsittelee muistisairauksia, muistamista, perhesuhteita ja salaisuuksia.

Päähenkilö on keski-ikäinen arkkitehti Kaarna, joka toimii kaupungin pääinnovaattorina Marrasvirta-nimisessä kaupungissa. Kaarna on viettänyt lapsuutensa Marrasvirralla, mutta ollut pitkään poissa. Unelmien työpaikka on saanut miehen ja hänen perheensä palaamaan. Samana päivänä kun vietetään kaupungin vuotuisia syysfestivaaleja, katoaa Kaarnan dementoitunut äiti hoitokodista. Alkaa vaiheikas etsintä ja kilpajuoksu aikaa vastaan, sillä äidin on saatava lääkkeensä tai hän menehtyy.

Tarina vyöryy eteenpäin hyvällä temmolla, ja välillä melkein läkähdyin Jääskeläisen kyydissä. Festivaalin vuoksi kaupungilla on liikkeellä massoittain ihmisiä, joten pysytellessään äitinsä kannoilla Kaarna törmäilee mielenosoittajiin, musikantteihin, erilaisiin naamioihin ja kostyymeihin sonnustautuneisiin ihmisiin ja tietenkin kissoihin. Väärien kissojen katsominen voi olla kohtalokasta.

Pikkuhiljaa Kaarnalle (ja lukijalle) valkenevat hänen menneisyytensä salaisuudet. Psykologi-äidin ja pojan suhde ei kenties olekaan niin ongelmaton kuin aluksi vaikuttaa. Juoni on vetävä ja pääsi yllättämään minut useaan otteeseen. Kuka muistaa oikein, kuka väärin?

Jääskeläinen on luonut tarinalleen mielikuvituksellisen miljöön. Marrasvirran kaupunkia halkovat joet, joita pitkin voi liikkua kätevästi veneellä. Marrasvirta on kuin Venetsia yhdistettynä Keski-Euroopan vuoristokyliin, sillä kaupunkisuunnittelija Kaarna kaavailee kaupunkiin köysirataverkostoa. Löytyypä kaupungista maailman laajin lastenkirjastokin. Voi, miten haluaisin ajaa veneellä kirjaston sisäsatamaan ja nousta hissillä johonkin kirjantäyteisistä kerroksista!

Alun kaoottisten tuntojen jälkeen Jääskeläisen tarina imaisi minut maailmaansa. Tarina käsittelee ihmisyyden ydintä, mutta tuo siihen ripauksen fantasiaa. Mieleen nousi Murakamin maaginen realismi. Jääskeläisen aiempi tuotanto alkoi tämän myötä kiinnostaa, täytyykin tutustua siihen jossakin vaiheessa.

Päähenkilö Kaarna on arkkitehti, joten kirja sopii #Taiteilijaromaanit-haasteeseen. Tämä on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, joten se aloittaa myös Helmet-lukuhaasteeni. Kirja sopii moneen kohtaan, mutta sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirjassa on lemmikkieläin, koska kissat ovat tarinassa keskeisessä roolissa, vaikkeivät aina ihan lemmikkejä olekaan.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 284.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista. Vuonna 1959 syntynyt Kalland eli liikkeen parissa lapsuutensa ja nuoruutensa. Vaikka romaani ei olekaan omaelämäkerrallinen, on siinä siis jonkinlaista omakohtaisuutta. Tämä yhdistettynä vähemmän esillä olleen uskonnollisen yhteisön kuvaukseen sai minut kiinnostumaan, ja vielä kun romaanin esittelytekstissä mainittiin kesät Porkkalanniemessä, tiesin, että tämän haluan lukea.

Kertojana toimii Markus, joka varttuu uskonnollisessa perheessä kolmen siskonsa, Ellenin, Carolan ja Sofian, kanssa. Markus poimii muistoistaan palasia ja rakentaa niistä perheensä tarinan. Fragmenteissa lomittuvat uskonnon värittämä lapsuus Helsingissä, muistot perheen mökiltä Porkkalanniemestä ja Markuksen aikuiselämän vaiheet Yhdysvalloissa, Jehovan todistajien Brooklynin-toimiston työllistämänä.

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnan voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. 

Sisaruksista erityisesti Ellen ja hänen kohtalonsa ovat Markuksen kertoman keskiössä, Markus kertoo Ellenin tarinan. Ellen oli huippulahjakas viulisti, joka soitti jo lapsena sinfoniaorkestereiden solistina. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, sillä Ellenin viulu ei enää soi ja Markuskin on viettänyt viimeiset vuosikymmenet ulkomailla.  Markus on juuri tekemäisillään läpimurtoa organisaation huipulla, kun hän kuulee Sofia-siskon kuolleen Suomessa. Edessä on Suomen-matka, jonka alla hän vielä saa viestin naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär. Tulee aika kohdata menneisyyden haamut.

Kirjan jännite rakentuu monien avointen kysymysten varaan: Miksi perhe hajosi? Mitä Ellenille on tapahtunut? Miten Sofia kuoli? Miksi Carola erkaantui liikkeestä ja sitä myötä perheestä? Kuka on nainen, joka väittää olevansa Markuksen tytär? Tarina ei etene kronologisesti, vaan takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat.

Markuksen Brooklynin-vuosien kuvaus on mielenkiintoinen selonteko uskonnollisen organisaation toiminnasta. Toimintaa ei aina ohjaa uskonnollinen johdatus, vaan yksilön pyrkimys saada paremmat asemat valtapelissä. Patriarkaalisessa yhteisössä miehet ovat johtajia niin seurakunnassa kuin kotona. Näin ollen naisen asema on heikko, minkä kuvaus on paikoin hyytävää luettavaa. Esimerkiksi raiskauksen uhri erotetaan yhteisöstä, koska seksuaalirikosta pidetään naisen vikana.

Todistajien elämää ohjailee hurja joukko sääntöjä, joita jokainen seuraa ja tulkitsee omalla, parhaaksi katsomallaan tavalla:

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kulissien ylläpito on tärkeää. Kodin ongelmia ei levitellä ulkopuolelle, likapyykki pestään aina kotona.

Myönnän, että aivan aluksi kirja tuntui sirpaleiselta enkä oikein tahtonut saada kiinni Kallandin lauseista. En kuitenkaan luovuttanut, ja hyvä niin, sillä alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa. Vien sinut kotiin voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, koska ratkaisuista ja henkilöistä tekisi lukemisen jälkeen mieli puhua jonkun kanssa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat -romaanin rinnalla. Nämä kaikki kolme teosta ovat tehneet minuun vaikutuksen, kukin omalla tavallaan, ja auttaneet ymmärtämään tiukan uskonnollisen yhteisön keskellä elämistä.

Vien sinut kotiin julkaistiin pari viikkoa sitten, ja se on jo saanut roimasti blogihuomiota osakseen. Kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin Kirjanurkka, Leena Lumi, Kirja vieköön!, Lukujonossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjakirppu.

Rachel Brathen: Yoga girl: löydä tasapaino ja elä täyttä elämää (2015)

Alkuteos: Yoga Girl: finding happiness, 

cultivating balance and living with your heart wide open.

Suomentaja: Irene Mäkitalo (2016).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 163.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ruotsalaissyntyinen Rachel Brathen on maailmankuulu joogi ja joogaopettaja, jolla on miljoonia seuraajia sosiaalisessa mediassa. Aruballa asuva Brathen alkoi omaksi huvikseen julkaista joogaan liittyviä kuvia Instagramissa ja kirjoitti niiden oheen omia ajatuksiaan elämästä. Seuraajia alkoi ilmestyä huimaa tahtia; nykyisellään jo kaksi miljoonaa seuraa "joogatytön" julkaisuja.

Havainnollisia ohjeita asanaharjoitukseen.

Kirjassaan Brathen kertoo taustoistaan, nuoruuden kipuiluistaan ja tiestään joogaopettajaksi. Kirjassa on ohjeita jooga-asentojen eli asanoiden tekemiseen, ruokaohjeita  ja Brathenin elämänfilosofiaa. Aluksi suhtauduin hieman epäillen koko kirjaan, koska ajattelin, että tällainen bikineissä keikistely ei ole sellaista joogaa, josta minä pidän. Ennakko-oletuksiani uhmaten aloin kuitenkin lukea kirjaa ja viehätyin. Brathenin elämäntarina ja polku joogaopettajaksi ovat mielenkiintoisia.

Kuvista ja tekstistä huokuva elämänilo on hykerryttävää ja inspiroivaa. Bikinikuvat voivat ymmärrettävästi ärsyttää joitakuita, mutta toisaalta juuri näyttävät kuvat ovat olleet yoga girl -ilmiön alku ja perusta.

Suosio on yllättänyt nuoren naisen. Brathen piti ensimmäisen joogatuntinsa palmun alla neljälle oppilaalle. Tänä vuonna, kun hän vieraili opettamassa Tukholmassa, tilaisuuteen osallistui hallillinen joogeja.

Kirjan innoittamana tutkailin Brathenia sosiaalisessa mediassa ja huomasin, että hän on tällä hetkellä raskaana, mutta hänen tahtinsa ei ole juuri hidastunut. Yoga girl -ilmiö vain paisuu. Brathen on lähiviikkoina avaamassa omaa joogakoulua ja -putiikkia kotisaarelleen Aruballe.

Kirja sai pohtimaan omaa joogapolkuani. Olen harrastanut joogaa yläasteikäisestä, välillä ahkerammin, välillä laiskemmin. Joskus harrastuksessani on ollut vuosien taukoja, ja yleensä into on lopahtanut opettajan vuoksi. Jokin asia on alkanut ärsyttää tai kyllästyttää niin paljon, että ei enää ole tehnyt mieli mennä harjoituksiin. Nyt olen käynyt useamman vuoden hot jooga -salilla ja olen löytänyt sieltä omat lempiopettajani, joiden tunneilla käyn.

Kirjan kuvissa Brathen tekee paljon käsilläseisontoja.

Joogaan kuuluu sekä fyysinen asanaharjoittelu että henkinen puoli. Oma suhtautumiseni joogaan on sikäli ristiriitaista, että kumman tahansa puolen ylikorostaminen ärsyttää. En käy joogassa saadakseni näyttävät vatsalihakset enkä myöskään halua opettajan kannustavan ja motivoivan harjoittelua "rantakunnolla". En kuitenkaan vierasta raskaitakaan tunteja tai hikoilua. Toisaalta kaikenlainen jumaluusajattelu on minulle uskonnottomana vierasta. 

 

Iloinen Brathen Aruballa.

Brathen korostaa tasapainon etsimistä ja löytämistä. Joogassa minua viehättävät juuri sen vaikutukset kehoon ja mieleen ja näiden kahden tasapainoon. Jooga parantaa omaa kehotuntemusta ja auttaa hyväksymään oman kehon sellaisena kuin se on. Säännöllinen harjoittelu toki parantaa lihaskuntoa ja notkeutta.

Joogaharjoituksessa myös mieli harjaantuu, sillä olennaista on keskittyminen. Tarkoituksena on keskittyä omaan harjoitukseen: ajatuksia tulee ja menee, mutta parhaimmillaan fokus pysyy oman joogamaton rajojen sisäpuolella.  Kokemukseni mukaan jooga myös auttaa rentoutumaan ja haastamaan omia urautuneita ajatusmalleja. Ei haittaa, vaikka välillä horjuttaa ja tasapaino pettää, sen voi etsiä aina uudelleen!

Voin suositella Brathenin värikästä ja elämänmyönteistä kirjaa piristysruiskeeksi vuoden pimeimpien päivien keskelle. Aiemmin jooganneille kirja voi antaa uutta intoa omaan harjoitukseen, kun taas joogaa tuntemattomille kirja voi toimia perusesityksenä lajin saloihin.

Pelkkiä kuvia katselemalla Brathenista ja joogasta voi kyllä saada hieman vinoutuneen käsityksen, sillä käsilläseisonnat ja muut inversiot eli alaspäin tehtävät asanat ovat uutteran harjoittelun tulosta. Ei tarvitse olla notkea tai hyväkuntoinen aloittaakseen joogan. Kirjasta voi saada paljonkin irti, vaikkei itse jooga niin kiinnostaisi: jo Brathenin elämäntarina on lukemisen arvoinen.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2016)

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 205.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret voitti tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon. Voittajan valitsi kuuden finalistin joukosta kirjailija Jörn Donner, joka kuvaili valitsemaansa voittajakirjaa riipaisevaksi ja koskettavaksi. Olen samaa mieltä Donnerin kanssa: kirjan alussa on aiheestakin varoitus, että tätä kirjaa lukiessa luultavimmin kurkkua kuristaa.

Kiinassa oli vuosina 1979–2005 voimassa yhden lapsen politiikka, jonka oli tarkoitus hillitä väestönkasvua. Parit saivat hankkia vain yhden lapsen, ja sekin oli sallittua vain avioliitossa. Poikkeusluvan toiseen lapseen saattoi saada, mikäli ensimmäinen jälkeläinen oli tyttö tai vammainen. Politiikan toteutumista vahdittiin tarkasti, mutta ihmiset löysivät keinoja kiertää rajoituksia. Maaseudulla odottavat äidit saattoivat muuttaa raskauden ajaksi toiseen kylään, ja peräkkäisinä vuosina syntyneitä lapsia merkittiin kaksosiksi. Nykyisin kiinalaiset saavat hankkia kaksi lasta.

Kiinassa toivotaan perinteiden velvoittamana perilliseksi poikaa, joten politiikan seurauksena tyttölapsia hylättiin ja tyttösikiöitä abortoitiin. Tämän vuoksi väestörakenne on vinoutunut: Kiinassa elää paljon enemmän miehiä kuin naisia, eikä miehille riitä puolisoita. Myös salaa synnytetyillä lapsilla on kurjat oltavat, sillä ilman virallisia papereita ei voi toimia yhteiskunnassa.

Kirjaansa varten Manninen on kiertänyt eri puolilla Kiinaa haastattelemassa tavallisia kansalaisia. Manninen yhdistää sujuvan tarinankerronnan ja informatiivisen sisällön sulavasti. Toimittajana työskentelevä Manninen on tekstintuottamisen ammattilainen, mikä huokuu tekstistä positiivisesti. Lukija voi vain ottaa mukavan asennon ja luottaa siihen, että kirjallinen matka kiinalaisten arkeen on taiten toteutettu.

 

Yleensä länsimainen media nostaa esiin yhden lapsen politiikasta vain sen negatiiviset seuraukset, mutta Mannisen haastateltavat kertovat myös asian toisen puolen: kun perheessä on vain yksi lapsi, ruokaa riittää paremmin kaikille. Tällöin vanhemmilla on myös todennäköisemmin varaa panostaa lapsen koulutukseen. Ainoan lapsen asema tuo kyllä etujen lisäksi myös suunnattomia, jopa kohtuuttomia paineita menestyä koulu- ja työmaailmassa.

Manninen kirjoittaa havainnollisesti Kiinassa meneillään olevasta myllerryksestä. Kiinassa kehitys tapahtuu länsimaihin verrattuna ”supervauhtia”: siinä missä nuoret aikuiset surffailevat tottuneesti internetissä ja kiinalaisessa sosiaalisessa mediassa, heidän vanhempiensa sukupolvi on elänyt länsimaisittain ajateltuna 1800-luvun lopun kaltaisessa yhteiskunnassa.

Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluu vahva olettamus siitä, että lapset hoitavat vanhempansa, kun nämä ovat vanhuksia. Yhden lapsen politiikan seurauksena ei välttämättä ole sisaruksia jakamassa hoitovastuuta, vaan yhdellä nuorella parilla saattaa olla jopa neljä vanhusta kontollaan. Vanheneva väestö onkin joissain tapauksissa suhteettoman suuri taakka nuorille.

Kun ylemmältä taholta sanellaan, miten ihmisten tulee yksityiselämässään toimia ja perheensä muodostaa, on seurauksena väistämättä surua ja katkeruutta. Pakkosteriloinnit ja toistuvat abortit ovat traumatisoineet miljoonia kiinalaisia. Luvatta syntyneet eli paperittomat lapset tuntevat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. Lukuisat ulkomaille adoptoidut kiinalaistytöt etsivät perheitään vähäisten tietojen perusteella. Henkilökohtaiset tragediat ovat valtavia.

 

Kirja koostuu artikkeleista, ja osa niistä on julkaistu aiemmin erilaisissa aikakauslehdissä. Muutama juttu tuntui niin tutulta, että luulen lukeneeni ne Hesarin Kuukausiliitteestä. Tämä ei haitannut lukukokemusta, sillä nyt tutut tekstit asettuivat laajempaan kontekstiin ja niistä sai enemmän irti. 

Nautin suuresti tällaisten yleistajuisten tietokirjojen lukemisesta. Kun aihe on kiinnostava ja kirjailija luottaa lukijan tietämykseen sopivissa määrin, tietokirja voi olla vähintään hyvän kaunokirjan veroinen lukuelämys. Tämänkin Tieto-Finlandia-voittajan hotkaisin ”välipalakirjaksi” – sellaista alkaa kipeästi kaivata, kun luvussa on James Joycen Ulysseksen ja Knausgårdin Taisteluni-sarjan päätösosan kaltaisia järkäleitä!

Audrey Magee: Sopimus (2013)

Alkuteos: The Undertaking.

Suomentaja: Heli Naski (2015).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 332.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus on saanut lukuisia kehuvia arvosteluja ja kerännyt merkittäviä palkintoehdokkuuksia. Nappasin kirjan mukaani pääsiäislomalle mielenkiintoisen kannen ja takakansitekstin perusteella. Se sopii myös Lukemalla maailman ympäri -haasteessani Irlantiin. Odotuksia ei juuri ollut, ja tulin kuin vahingossa lukeneeksi alkuvuoden vaikuttavimman kirjan.

Tarina lähtee liikkeelle eriskummallisesta sota-ajan avioliitosta ja vuodesta 1941. Saksalainen Peter Faber sanoo 'tahdon' rintamalla Katharina Spinellin valokuvalle, ja Katharina puolestaan tekee vastaavanlaisen avioliittolupauksen kotirintamalla. Peteriä motivoi rintamalta saatava hääloma, ja Katharina turvaa avioliitolla tulevaisuuttaan: mikäli Peter kaatuu, Katharina alkaa saada leskeneläkettä.

Vastoin kaikkia odotuksia pariskunnan tunteet roihahtavat häälomalla. Peter ei voi olla kauaa poissa rintamalta, mutta muutamat viikot riittävät luomaan syvän kiintymyksen nuorenparin välille. Katharinan isä myös vihkii Peterin perheen tavoille ja ottaa tämän mukaan tyhjentämään juutalaiskoteja. Spinellit ovat nimittäin kansallissosialisteja, natseja.

Kirja on kahden näkökulman vuorottelua. Kotona Berliinissä Spinellit muuttavat pois viedyiltä juutalaisilta jääneeseen asuntoon, viihtyvät natsijohtajien juhlissa ja nauttivat kaikenlaisista etuoikeuksista. Samalla kun Katharina murehtii, voiko käyttää juutalaisten vanhoja vaatteita, Peter ja hänen taistelutoverinsa uhmaavat Venäjällä nälkää, kylmyyttä ja kuolemaa. Vastakkainasettelu on jyrkkä.

Rintamakokemukset eivät ole helppoa luettavaa. Karvoitukset kuhisevat täitä ja kuolio vie varpaita. Olen toki lukenut sotakuvauksia aiemminkin, mutta Magee kuvaa toverien kuolemat, tursuavat ulosteet ja vatsan kuopalle vetävän nälän niin aidosti, että paha olo velloo lukijan vatsassa. Sotilaat tuovat rintaman hajut ja traumat mukanaan tullessaan lomalle tai palatessaan taisteluista haavoittuneina.

Paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksia, Magee kuvaa sotaa myös yleisesti. Kaikki voivat olla sodassa pahoja, sodassa tuhotaan, tapetaan ja raiskataan, oli päällä minkälainen univormu hyvänsä. Kaikki rakentuu sen varaan, että me olemme oikeassa ja hyviä, vastapuolella ei edes ihmisiä. Vaikka usko omien joukkojen vahvuuteen on kova, silti sodan mielettömyys nousee aika ajoin pintaan.

"Mitä helvettiä me ylipäätään teemme täällä?"
"Minä noudatan ylempieni käskyjä."
"Missä he ovat?" sanoi Weiss. "Mikseivät he ole täällä?"
"Koska me olemme", sanoi Faustmann. "Heidän puolestaan."
"Lopulta me kuolemme tai tulemme hulluiksi", sanoi Weiss.
"Tai molempia", sanoi Kraft.

Lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta ihmisen sitkeyttä. Mitä kaikkea ihminen voikaan kestää. Hänet voidaan näännyttää lähes kuoliaaksi ja nöyryyttää täydellisesti, mutta silti jotkut selviävät hengissä ja tulematta hulluiksi.

On lohdutonta, kuinka pienen pieni yksilö on valtakoneiston rinnalla. Ystävyys tai yhden ihmisen henki painavat vain vähän vaakakupissa, kun toisella puolella on puolueen etu. Myös kirjassa kuvattu odottaminen on raastavaa. Rintamalla ja kotipuolessa uskotaan, että kohta tämä mielettömyys lakkaa, mutta sehän jatkuu vuosia, kuten me jälkipolvet tiedämme. 

Kirja imaisi minut maailmaansa niin täysin, että lukukokemus oli vavisuttava. Tästä vuodesta on kulunut vasta reilu neljännes, mutta tiedän jo nyt, että Sopimus kipuaa listoillani vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Aihe, sen käsittely, henkilöhahmot ja juoni muodostavat niin hiotun kokonaisuuden, etten löydä moitteen sijaa mistään.

Kirjan on lukenut alkukielellä Omppu, joka kuvaa kirjaa naturalistisen inhorealistiseksi ja joka koki kirjan visuaalisesti.

Magee on kotoisin Irlannista.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013)

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls.

Suomentaja: Neli Naski (2014).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Kansi: Lewis Csizmazia ja Ville Lähteenmäki

Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamedin toisen romaanin, Kadotettujen hedelmätarhan, tapahtumat sijoittuvat kirjailijan synnyinkaupunkiin, Somalian Hargeisaan. Mohamed muutti perheensä kanssa Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus asua Isossa-Britanniassa vain tilapäisesti, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha kertoo tuosta sisällissodasta.

Sisällissota on aiheena rujo: ystävistä, naapureista, jopa perheenjäsenistä saattaa tulla vihollisia. Oma naapurusto muuttuu sotatantereeksi, ruumiiden joukossa on väistämättä tuttuja. Monissa sotakuvauksissa suuriksi kärsijöiksi tuntuvat jäävän naiset ja lapset, niin Kadotettujen hedelmätarhassakin.

Kirjassa kolmen naisen tarinat kiertyvät yhteen. Nuori Deqo on noin kymmenenvuotias ja elämänhaluinen, äidin hylkäämä tyttö, joka pakenee pakolaisleiriltä. Filsan taas on sotilaan uralle lähtenyt nuori nainen, jolle univormu tuo suojaa ja auktoriteettia, vaikka armeijan maailman on varsin miehinen. Kawsar puolestaan on monissa liemissä keitetty iäkäs nainen, jota elämä ei ole kohdellut useinkaan suopeasti.

Karuista kohtaloista ja kokemuksistaan huolimatta kirjan naiset eivät vain kärsi, he myös selviytyvät. Kaikilla kolmella naisella olisi enemmän kuin tarpeeksi syitä antaa periksi, mutta heissä sykkii elämänhalu.

Eri sukupolvien naisia yhdistää heidän sukupuolensa, heidän kokemuksensa naiseudesta:

Deqo on tiedostanut jo pitkään, että hänen kehonsa pehmeä liha on rasite: ensimmäinen sana, jonka hän muistaa oppineensa, on "häpeä". Ainoa kasvatus, jonka hän sai leirin naisilta, koski tämän häpeän pitämistä loitolla: älä istu sääret levällään, älä koske sukuelimiäsi, älä leiki poikien kanssa. Häpeän välttäminen näyttää olevan tytön elämässä keskeisintä.

Naisten elämässä on monia seksuaalisuuteen liittyviä riskejä ja ongelmakohtia. Ympärileikkauksen perinne elää vahvana, raiskatuksi tulemisen pelko on aina läsnä ja monille itsensä myyminen on ainoa mahdollinen elinkeino. Perinteiden painolastia ei sälytetä ainoastaan miesten harteille; myös nainen osaa olla naiselle paha.

Kuka katkera vanha noita tämän tavan sitten keksikään ammoisina pakanallisina aikoina, hänen on täytynyt vakuuttaa muut siitä, että tämä oli oiva keino seuloa vahvat heikoista; että tytöt, jotka eivät selviytyneet tästä hengissä, eivät olleet heihin uhratun maidon arvoisia. Jos jokunen onnistui nilkuttamaan mukana ei kuolleena muttei myöskään kunnolla elossa, tjaa, heitä voitiin sietää, kunhan eivät olleet muiden tiellä. Tämä ajattelutapa oli antanut monien sukupolvien naisille – joita oli pidetty sisäkkäin kuin venäläisiä maatuskanukkeja – saman kovuuden, saman kyvyn olla muistelematta ketään joukosta jäänyttä, kunnes jälkijoukoissa lopulta vitkastelivat he itse.

Kadotettujen hedelmätarha on paikoin raskas ja julma, mutta inhimillisyys ja toivo tuovat tarinaan lämpöä.  Kauhistelun sijaan Mohamed syventyy yksilön kokemukseen ja muistuttaa, että muutos on mahdollinen.

Lirio Abbate: Mafian naiset (2013)

Alkuteos: Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta.

Suomentaja: Taru Nyström (2014).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 216.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Perkiökangas.

Mafian naiset kertoo naisten asemasta ja roolista italialaisessa mafiaklaanissa. 'Ndrangheta on Etelä-Italian Calabriassa toimiva rikollisjärjestö, jonka toimintaan kuuluu ainakin huumeita, salakuljetusta ja julkisten urakoiden hallinnointia. Klaani perii myös suojelurahaa kaikilta alueellaan toimivilta yrittäjiltä, maanomistajilta, viljelijöiltä ja esimerkiksi paikkakunnalla vierailevilta sirkusseurueilta. Tämän mahdollistaa yleinen hyväksyntä:

Huolimatta rikollisesta loiselämästään perheet nauttivat yhteisössä laajaa hyväksyntää. Laittomista toimistaan tulevilla varoilla klaanit luovat uusia työpaikkoja alueille, missä on niistä pula, ja rikollisjärjestöihin suhtaudutaan melkein kuin hyväntekijöihin. Pelonsekainen kunnioitus ja rauhanomainen rinnakkaiselo perheiden kanssa on turvallisempaa, ja sen lisäksi hyvistä suhteista saattaa olla hyötyä.

Mafia on miehinen maailma: naiset ovat miestensä omaisuutta. Naisen osa on mennä nuorena naimisiin ja hoitaa koti ja lapset. Kaikkea säätelee ikiaikainen kunniakoodi, jonka mukaan miehensä jättävät tai pettävät naiset tapetaan. Miehet määräävät vaimojaan myös haudan takaa: edes leskellä ei ole oikeutta aloittaa uutta suhdetta. Jos klaanilaisilla on syitä epäillä naista epäkunnioittavasta toiminnasta, nainen luultavasti katoaa jälkiä jättämättä. Sama kohtalo voi olla edessä yrittäjällä, joka ei suostu maksamaan suojelurahaa. Karmaisevinta minusta on, että perheen vanhimmat naiset myös hiljaa hyväksyvät tällaisen toiminnan.

Joskus tilanne käy naisille liian raskaaksi. Tehokas ja oikeastaan ainoa keino päästä pois mafian vallan piiristä on hankkiutua poliisin suojeluun ja todistaa perhettään vastaan oikeudessa. Se kuitenkin tarkoittaa lapsista luopumista, mihin monet eivät pysty. Välillä oikein hätkähdin kirjaa lukiessani: tässä oikeasti kuvataan tapahtumia Euroopassa 2010-luvulla!

Rohkeus on kunnioitettavaa. Sekä se, jota naisilla on lähtiessään kahlitsevista oloista että toimittaja-kirjailija Abbaten rohkeus käsitellä tällaista aihetta. Abbate on erikoistunut toimittajanurallaan mafiaan liittyviin aiheisiin, ja niinpä hän on elänyt vuodesta 2007 lähtien viranomaisten suojeluksessa. Mafian tapana kun on vaientaa epämieluisat äänet.

Kiinnostava aihe ja sujuvasti etenevä teksti – mitäpä muuta sitä yleistajuiselta tietokirjalta voisi toivoa?

Mafian naisista ovat kirjoittaneet ainakin Maria, Jenni, Annami ja Lukuneuvoja.

Musta neula Etelä-Italiassa, Sisiliassa.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (2011)

Alkuteos: In Zeiten des abnehmendes Lichts.

Suomentaja: Liisa Ryömä ja Robert Ryömä (2012).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 429.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Timo Mänttäri

Vähenevän valon aikaan on saksalaisen Eugen Rugen esikoisromaani, jolla hän voitti Saksan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2011. Ennen 57-vuotiaana tekemäänsä romaanidebyyttiä Ruge työskenteli muun muassa matemaatikkona, ohjaajana ja kääntäjänä. Ruge on kirjoittanut samasta aiheesta 1990-luvulla näytelmän, jonka pohjalta hän työsti tämän romaanin. 

Kirja on sukuromaani, jonka henkilögalleriaan kuuluu neljän sukupolven edustajia. Isovanhemmat Wilhelm ja Charlotte ovat joutuneet lähtemään toisen maailmansodan alta maanpakoon Meksikoon. Kommunistisen puolueen aktiiviset jäsenet palaavat lopulta DDR:ään, missä heillä on hyvä asema. Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat joutuneet samaisen sodan seurauksena pakkotyöleirille Neuvostoliittoon.

Kurt tapaa Uralilla tulevan vaimonsa Irinan ja he saavat pojan, Alexanderin. Alexander on parivuotias, kun perhe pääsee palaamaan Itä-Saksaan. Keski-ikäisenä Alexanderilla herää halu selvittää perheensä historiaa ja hän alkaa selvittää isovanhempiensa vaiheita. Sukupolvien ketjuun liittyy vielä Alexanderin poika Markus, jonka kapina ja murheet poikkeavat aiempien sukupolvien harmeista: saahan hän elää rauhan ajan vapaassa Saksassa.

Monisäikeiseksi teoksen tekevät kirjavan henkilökaartin lisäksi lukuisat tapahtumapaikat ja -ajat. Romaanissa liikutaan Saksan lisäksi Neuvostoliitossa ja Meksikossa, ja aikajänne yltää 1950-luvulta aina 2000-luvun puolelle.

Romaanin lukujen nimet ovat päivämääriä. Suvun vanhin, Wilhelm, täyttää 90 vuotta 1. lokakuussa 1989, ja tämä syntymäpäivä juhlineen käydään romaanissa läpi kaikkiaan kuudesti, aina eri näkökulmasta.  Syntymäpäiväkuvaukset vuorottelevat muiden suvun keskeisten hetkien kuvauksien kanssa. Väliin jää pitkiäkin ajanjaksoja, joiden tapahtumia ei valoteta, vaan lukija saa täyttää aukot itse.

Rugen käyttämä näkökulmatekniikka näyttää avartavasti, kuinka asioilla on yhtä monta tulkintaa kuin kokijaakin. Keskeiseksi nousevat muistot ja muistaminen. Jokainen näkee ja kokee tilanteet omasta näkökulmastaan, joten jokainen myös muistaa nuo tapahtumat omasta vinkkelistään käsin.

Suuret historialliset tapahtumat ja käännekohdat limittyvät yhden perheen historiaan. Alexanderin Meksikon-reissu ajoittuu vuoteen 2001, jolloin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet terrori-iskussa, ja Wilhelmin syntymäpäiviä vietetään juuri muurin murtumisen kynnyksellä. Kutkuttavaa on, että lukija tietää muurin murtumisen koittavan muutaman kuukauden kuluttua, mitä tarinan henkilöt eivät osaa aavistaa, vaikka merkkejä siitä on toki ollut jo ilmassa.

Sukupolvien välinen kuilu on väistämättä olemassa, ja aatteet ja ideologiat näyttävät erilaisilta eri aikoina, kun maailma ympärillä on toisenlainen. Seuraava sukupolvi katselee muuttunutta maailmaa erilaisessa kontekstissa kuin edeltäjänsä. Muutos on väistämätöntä. Umnitzerin suvussa sosialistinen ideologia rapistuu ajan kuluessa.
 

Romaanin suomennosta maustavat vieraskieliset sanat: joukossa on ainakin espanjaa ja venäjää. Murteellinen saksa on myös käännetty murteena. Mielestäni  mainio oivallus suomentajilta (heitä tosiaan on kaksi).

Vähenevän valon aikaan pohjautuu  Rugen omiin kokemuksiin: tarina seuraa väljästi ja väritettynä hänen sukunsa tarinaa. Kirjailijan isä oli itäsaksalainen historioitsija, joka joutui vankileirille Neuvostoliittoon. Ruge syntyi Alexanderin tavoin  Uralilla ja pakeni vähän ennen muurin murtumista länteen.

Pidin kirjan mosaiikkimaisesta rakenteesta ja olisin viihtynyt romaanihenkilöiden seurassa pidempäänkin. Fiktiivinen kuvaus arkisesta elämästä DDR:ssä antaa lukijalle paljon enemmän kuin pelkkä faktojen lukeminen. Lihaa luiden ympärille saa esimerkiksi vaihtotalouden käsite: DDR:ssä juhlavamman aterian valmistelu  oli aloitettava hyvissä ajoin, jotta ehti hankkia kaiken tarpeellisen: kaviaari vaihtui ensin kattoikkunoihin ja edelleen ankeriaisiin ja sitten hedelmiin ja niin edelleen. Kuinka erilaista juhla-aterian kokkaaminen onkaan yhdistyneessä Saksassa, jossa kaikkea haluamaansa löytää läheisestä marketista!

Sukuromaanit eivät yleensä ole minun juttuni, sillä en pysy perässä kuka kukin on. Nytkin olin romaanin alkuvaiheilla hieman hukassa henkilöiden nimien ja keskinäisten suhteiden kanssa, joten piirsin sukupuun. Se auttoi, eikä lukemisessa tökkinyt mikään, kun olin tehnyt suhteet selviksi. Harvoin kehotan kurkistamaan viimeiselle sivulle, mutta nyt sinne todella kannattaa vilkaista: siellä on lueteltu romaanin keskeiset henkilöt ja heidän suhteensa. Ei siis tarvitse itse piirrellä...

Rugen esikoisesta ovat aiemmin bloganneet ainakin Kirsi ja Suketus.

Saksa kartalla