Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Vuoden ensimmäinen kirja – Joel Haahtela: Elena

Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Otava 2003. 126 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuoden ensimmäiseksi luetuksi ja blogatuksi kirjaksi valikoitui Joel Haahtelan Elena. Tämä vuonna 2003 ilmestynyt Haahtelan neljäs romaani on odotellut vuoroaan luettavien listallani vuosia. Olin kasannut odotuksia pienoisromaanin harteille melkoisen määrän.

Alussa on mies, puisto ja puistossa kaunis nainen. Nainen tuskin huomaa koko miestä, mutta tuo satunnainen kohtaaminen muuttaa miehen elämän. 

Näin naisen aamun valossa. Kuulin askeleet kivetyksellä. Minusta tuntui, että olin tuntenut hänet jo kauan, koko elämäni. Vaikka se oli tietysti liioittelua. 

Tammikuisen kohtaamisen jälkeen mies tulee puistoon aina vain uudelleen nähdäkseen ohikulkevan naisen ja alkaa muutenkin selvittää tämän liikkeitä. Mies rakentaa päässään naisesta mieleisensä henkilön. Erilaiset vihjeet, kuten naisen torin laidalle unohtama Dostojevskin Idiootti tai opiskelu yliopistolla, ruokkivat mielikuvaa kiehtovasta henkilöstä. Lopulta mies saa selville naisen nimen, se on Elena.

Miehen vanha ystävä Jan tulee rikkomaan miehen haaveilun täyttämää arkea. Kesällä mies lähtee Janin luo rannikolle, tai oikeastaan senkin matkan syy on Elena. Mies on saanut selville, että Elena on kesätöissä läheisellä saarella, jonne on kätevä piipahtaa rannikolta.

Nainen on miehelle arvoitus mutta niin on myös mies lukijalle. Miksi mies seuraa naista pakkomielteisesti? Mitä stalkkeri aikoo – rakentuuko tästä jotakin uhkaavaa vai millä odotus palkitaan?

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailman on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä.

Kaikki ratkeaa lopulta, mutta miten, sen jätän jokaisen lukijan itsensä selvitettäväksi.

Haahtela kirjoittaa niukkoja lauseita ja lukuja. Teksti on pelkistettyä, harkitun kaunista. Ihailen taitoa sanoa vähällä paljon, sitä miten kirjailija rakentaa kokonaisen maailman muutamilla lauseilla. Miljöitä ei nimetä, joten lukija saa etsiä yhtymäkohtia tuntemiinsa paikkoihin.

Nuhraantunut kirjaston kirjan kansi kertoo, että Elena on kulunut jo monissa käsissä. Onneksi kirja on sen verran hyvässä kunnossa, että se tulee kestämään vielä monet lukijat – aion suositella tätäkin Haahtelaa asiakkaille lämpimästi.

Ihana kirja, mahtava lukuvuoden aloitus! Kirjalla avaan myös Helmet 2022 -lukuhaasteen, sijoitan sen kohtaan 23. Pieni kirja. 

Haahtelaa on luvassa lisää vielä tässä kuussa, sillä kirjailijan uutuus Jaakobin portaat ilmestyy aivan näinä päivinä.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2010. 160 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Raija Siekkiseen liittyy mystiikkaa, jonka pauloihin jouduin ensimmäistä kertaa opiskeluaikoina. Silloin luin Siekkisen pienoisromaanin Saari ja muistelen kirjoittaneeni siitä jonkin kurssityönkin. Vuonna 2013 luin lukumaratonillani novellikokoelman Kuinka rakkaus syntyy. Viime vuonna tartuin pienoisromaaniin Häiriö maisemassa, joka ei jostakin syystä päätynyt ikinä blogiin asti. Nyt novelleistaan ja pienoisromaaneistaan tunnettu Siekkinen on jälleen kiinnostukseni kohteena, tällä kertaa Joel Haahtelan kautta.

Raija Siekkinen on keskeinen henkilö tässä Joel Haahtelan seitsemännessä teoksessa Katoamispiste. Pienoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on reilu kolmikymppinen lääkäri, joka on julkaissut muutamia romaaneja. Kirjailija Haahtelaa muistuttava mies taiteilee kahden uran välillä. Tällä hetkellä potilastyö vie enemmän aikaa, koska työn alla olevasta romaanista on punainen lanka kateissa. Katoamispiste on fiktiivinen teos, mutta fakta ja fiktio sekoittuvat mielenkiintoisesti: tarinamaailman henkilöt ovat saaneet piirteitä todellisilta henkilöiltä. Siekkisen ja Haahtelan tunnistan, muista henkilöistä en osaa sanoa.

Minäkertoja tarkkailee ympäristöään kirjailijan vainulla, ja syksyisessä Helsingissä mielikuvitusta kutkuttava tarina-aihio lähes putoaa hänen syliinsä. Tapahtumien ketju lähtee liikkeelle, kun mies kiinnittää huomionsa hieman epäröiden ja vaikean oloisesti etenevään naiseen, jolta tuuli yhtäkkiä tempaisee sateenvarjon. Sateenvarjo leijailee korkealla, kunnes rusentuu jäädessään bussin alle. Tapaus yhdistää miehen ja naisen, ja he päätyvät kahvilaan. Käy ilmi, että nainen on ranskalainen ja hänen miehensä on kateissa. Miehestä on niukalti johtolankoja, mutta yksi merkittävä on helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetty postikortti. Toinen vihje on mieheltä jäänyt Siekkisen Häiriö maisemassa -romaanin ranskannos.

Pian ranskalainen nainenkin katoaa, mutta päähenkilö ei halua päästää irti mysteeristä, vaan jatkaa tutkimuksiaan. Mies jäljittää kadonnutta ranskalaismiestä ja yhä vain tiiviimmin oman kotinsa tulipalossa menehtynyttä kirjailija Siekkistä. Selvitystyö vie miehen kirjallisuusarkistoihin, Siekkisen vanhojen tuttujen luo ja tämän asuinsijoille Kotkaan. Samalla mies käy läpi eroon päättynyttä suhdettaan, josta mieleen nousevat välähdyksenomaiset hetket.

Etsimisen ja löytämisen sekä muistamisen ja unohtamisen kysymykset punoutuvat yhteen. Se hetki, kun joku katoaa jäljettömiin, kuolee tai vain häviää näkökentästä, on tarinan alku, ainakin kirjailijan näkökulmasta. Mitkä tapahtumat johtivat tähän? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Niin pieniltä vaikuttavat yksittäiset asiat voivat määrätä loppuelämän suunnan, kuten kulman takaa kaahaava auto, sänkyyn tipahtanut tupakka – tai tuulenpuuskan voimasta lentoon lähtevä sateenvarjo.

Olen vasta pääsemässä vauhtiin Haahtela-innostukseni kanssa, mutta jo nyt tunnistan Katoamispisteessä yhtymäkohtia keväällä lukemani Adèlen kysymyksen kanssa. Molemmissa pienoisromaaneissa päähenkilömies ajautuu setvimään kutkuttavaa mysteeriä ja tekee siinä samalla tiliä omien ihmisuhdekuvioidensa kanssa. Vaikka pidin Adèlen kysymyksestä paljon, tämä Katoamispiste kolahti minuun vieläkin tujummin: nyt aiheena on kiehtova kirjailijamysteeri, kun taas Adèlen uskonnollissävytteinen tarina oli kauempana mukavuusalueeltani.

Jälleen kirjoitan muistiin: lue lisää Siekkistä, Haahtelaa ja Siekkisen siskon, Ritva Hellstenin, kirjoittama Orvot.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Kolme taiteilijaromaania

Tutustuin kolmen kuvataiteilijan vaiheisiin kolmen taidokkaan ja viehättävän taiteilijaromaanin avulla. Mila Teräksen ja Pirkko Soinisen teoksissa hypätään todellisen, historiallisen taiteilijan nahkoihin fiktion keinoin: Teräksen Jäljet-romaanissa minäkertojana on Helene Schjerfbeck, kun taas Soinisen Ellen koostuu Ellen Thesleffin fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä. Vailla todellista esikuvaa kolmikosta on Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat, joka kuvaa helsinkiläisen Visan kasvua taiteilijaksi.

Kaikki kolme kirjaa käsittelevät taiteilijan asemaa, taiteilijaksi kasvamista ja taiteellista ilmaisua omalla tavallaan. Seuraavassa mietteitäni kolmikosta.

Mila Teräs: Jäljet: Romaani Helene Schjerfbeckistä

Karisto 2017. 285 s.
Lainasin kirjastosta.

Jäljet on Mila Teräksen kirjallinen muotokuva taidemaalari Helene Schjerfbeckistä (1862‒1946). Romaanin taustalla on todellinen historiallinen henkilö, mutta kyseessä on kuitenkin kirjailijan luoma fiktiivinen tarina.

Kertojana toimii vuoroin nuori, kasvava Helene ja vuoroin jo iäkäs, Saltsjöbadeniin viimeisiksi vuosikseen vetäytynyt taiteilija. Helene viettää lapsuutensa Helsingissä, jota ei enää varhaisvuosiensa jälkeen tunne omaksi paikakseen. Lapsena Helen kaatuu portaissa, mitä seuraa pitkä toipumisaika. Onnettomuuden vuoksi Helene ontuu, mutta vuodepotilaana hän löytää piirtämisen, mikä määrittää tulevan taidemaalarin elämän suunnan.

Nuorena taiteilijana Helene matkustaa ensi kertaa Pariisiin 1880 ja viettää maalarikesän Bretagnen rannoilla, missä maalattavaa on vaikka kuinka: on olkikattoisia majoja, nuoria paimenia kukkuloilla, joen rantakallioille polvistuneita pyykkäreitä saippuoimassa lakanoitaan ja likaisia pikkulapsia hyppimässä rantakivillä. Kaukana kotoa hän kokee elämän pakanallisen riemun.

Taide tuo elämälle merkityksen, ja Helene haluaa elää työlleen. Sata vuotta sitten naisen taiteellisia pyrkimyksiä ei katsottu aina hyvällä. Helene kärsii heikosta terveydestä lähes koko aikuisikänsä, eikä voi esimerkiksi toimia taideopettajana muutamaa vuotta kauempaa. Helene tuntee pohjatonta paloa maalaamiseen ja työskenteleekin ahkerasti aina kun hänellä on siihen voimia ja aikaa.

Mallin maalaaminen on Helenelle ominainen työskentelymuoto:

     Maalaaminen, mitä muuta se on kuin sen rakastamista, mikä ihmisessä on totta.
     Minä odotan, kunnes sulut murtuvat ja hän antaa sen, minkä tiedän piilevän hänessä, annan hänen itse ilmaista itsensä. Kun aika kuluu, minun ei tarvitse pakottaa mallia myöntämään värejään.
     Mikä onni on, kun hän istuu siinä ja antaa minun katsoa sisinpäänsä. Kaikki muu unohtuu. 

Teräs kirjoittaa maalauksellisesti. Tällaisessa lyyrisessä kirjoittamisessa on hiuksenhieno ero taidokkaan tyylikkään ja yliyrittämisen välillä: Teräs pysyttelee tasaisesti rajan paremmalla puolella. Ainakaan minä en ehtinyt saada romaanin aikana yliannostusta maalaustaidetta kuvaavasta ja imitoivasta kielestä, vaan vain nautin.

* * *

Pirkko Soininen: Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

WSOY 2018. 189 s.
Arvostelukappale.

Kati Tervon Iltalaulaja tutustutti minut viime syksynä Ellen Thesleffiin (1869‒1954), yhteen Suomen merkittävimmistä ekpressionisteista. Tervon kirjassa eletään viimeistä kesää taiteilijan kesäresidenssissä, Ruoveden Muroleessa. Tässä Soinisen kirjoittamassa fiktiivisessä päiväkirjassa taas ollaan vain ja ainoastaan Firenzessä. Aikajaksokin on laajempi: ensimmäinen merkintä on vuodelta 1894, viimeinen 1939. Ellen matkustelee muuallakin Euroopassa, mutta tähän päiväkirjaan hän kirjoittaa vain Firenzessä, sydämensä kaupungissa.

Firenze on Ellenille kuin rakastettu. Kaupungin omalaatuinen valo tekee taiteilijaan vaikutuksen heti ensimmäisellä vierailulla. Hän palaa sinne aina vain uudelleen vuosikymmenestä toiseen, yleensä talvikaudeksi. Välillä hän matkustaa kaupunkiin yksin, välillä hän saa mukaansa äitinsä tai sisarensa tai muita tuttavia. Kesät on tapana viettää Ruovedellä.

Teräksen ja Soinisen romaanit keskustelevat mielenkiintoisesti keskenään. Tämä on ymmärrettävää, olivathan Schjerfbeck ja Thesleff aikalaisia. Molemmat taiteilijanaiset omistautuivat työlleen, eikä kumpikaan heistä perustanut omaa perhettä. Heillä oli samaan tapaan tiiviit välit lapsuudenperheisiinsä. Päiväkirjassaan Ellen kertoo, miten hän ja Helene työskentelevät yhtä aikaa San Marcon luostarissa jäljentämässä kuuluisien maalareiden töitä:

Työskentelemme rinnan, toisistamme hyvin tietoisina, mutta silti aivan irrallisina. Emme näe toisiamme, mutta jokainen soluni tuntee hänen läsnäolonsa. Näin intiimejä hetkiä en ole kokenut kenenkään toisen taiteilijan kanssa.

Soinisen kirjan kieli ei ole samalla tavalla maalailevaa kuin Teräksen romaanissa. Ellen kirjoittaa päiväkirjaansa usein toteavasti ja selostavasti kertoessaan viimeaikaisista liikkeistään tai maailman tapahtumista. Omasta taiteestaan ja erityisesti väreistä hän kuitenkin kirjoittaa runollisemmin:

Vaikka palettini on toisinaan ollut kapea, ovat värit siltikin kaikki. Vaikka väri olisi vain marraskuisen Helsingin kalpeaa ja kitsasta valoa, valkoisen kaupungin ylle lankeavaa harmaata hohdetta ja väsynyttä valohämyä kattojen yllä, se olisi siltikin väriä. Minä etsin värejä, mutten minä niitä paletiltani etsi, vaan sydämestäni, sen pienistä liikahduksista. 

Kaikki kolme lukemaani taiteilijaromaania kuvaavat hyvin värien merkitystä taiteilijalle. Erityisen paljon väreistä puhuu Ellen, joka kuvailee, miten alkaa tehdä värikylläisiä kokeiluja Kandinskyn malliin ja miten väripaletti jälleen tummuu.

Kati Tervon Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiä kohtaan, ja Soinisen Ellen syvensi käsitystäni taiteilijasta. Vielä joku päivä aion lukea Hanna-Reetta Schreckin viime vuonna ilmestyneen Thesleff-elämäkerran Minä maalaan kuin jumala, koska Thesleffin persoona ja työt ovat alkaneet kiinnostaa koko ajan enemmän. 

* * *

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Otava 2017. 301 s.
Lainasin kirjastosta.

Kaksi edellistä taiteilijaromaania pohjautuivat todellisten taiteilijoiden vaiheisiin, kun taas Haahtelan Mistä maailmat alkavat tutustuttaa täysin kuvitteelliseen taiteentekijään, Visaan. Eletään 1950-lukua, ja Visa työskentelee paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa. Elokuva Vincent van Goghista on käännekohta helsinkiläisen nuorukaisen elämässä: hän kokee elokuvan nähtyään taiteellisen herätyksen, joka on kuin uskonnollinen kokemus.

Visa tekee palkkarahoillaan ensimmäiset taidetarvikehankintansa: kangasta, kehyspuita, tärpättiä ja öljyvärejä arvokkaissa tuubeissaan. Kadmiuminpunaista, preussinsinistä, sitruunankeltaista. Kohta elämään jo tulevat Vapaa Taidekoulu, piirustustunnit, uusi tuttavuus Tapio ja tämän sisko Helmi. Äidin kanssa kahdestaan asuneen Visan elämä muuttuu, on kuin hän olisi aivan uudessa maailmassa.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Aivan kuten edeltäjänsä Helene ja Ellen, myös Visa hakee oppia ja inspiraatiota Etelä-Euroopasta. Visan tie vie Italiaan, Bolognaan ja Venetsiaan. Taustalla maailmanhistoria etenee Kennedyn murhasta hippikesään ja Vanhan valtauksesta Allenden murhaan. Uusia ystäviä ja rakkauksia tulee, mutta Visan sisäinen, palava tarve taiteelliseen työhön pysyy. Haahtela kuvaa kiinnostavasti Visan taiteilijaksi kasvamista, oman paikan ja suunnan etsimistä ja tapaa katsoa maailmaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis, lämmin ja inhimillinen taiteilijaromaani. Suhteeni Haahtelan romaaneihin on aiemmin ollut melko viileä. Tätä ennen olen jaksanut lukea loppuun vain Traumbachin vuonna 2012, sen jälkeen olen muutaman kerran yrittänyt, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle. On ärsyttänyt, tylsistyttänyt, rasittanut ja mitä vielä. Enkö sitten vain voinut hyväksyä sitä, että Haahtela ei ole minun kirjailijani? Oikeastaan olin jo päättänyt antaa olla, kunnes luin muutamia blogiarvioita tästä tuoreimmasta romaanista. Kuulemma tämä on erilaista Haahtelaa. Voisinhan sitä kokeilla, tuumasin. Onneksi tein niin, sillä Visan tarina todella oli lukemisen arvoinen. 

* * *

Luin nämä kolme romaania osana #taiteilijaromaani-lukuhaastetta, johon lähdin viime syksynä Tuijata-blogin innostamana. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen lähinnä kirjailija-aiheisia romaaneja, mutta ilokseni haaste on saanut minut kurottamaan myös vähän vieraammalle alueelle. Näin kirjallisessa muodossa kuvataiteilijoiden maailmoissa on ollut todella nautinnollista piipahtaa.

#taiteilijaromaani-lukuhaaste on käynnissä huhtikuun loppupuolelle, joten vielä ehtii mainiosti osallistua.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Soinisen Ellen-kirjan kohtaan 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Haahtelan ja Teräksen kirjat eivät edistä Helmet-haastettani, sillä luin ne jo viime vuoden puolella.

Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 112.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Puustinen.

Näin jälkikäteen sen huomaan: olin kasannut epärealistisen suuria odotuksia Joel Haahtelan kirjoille. Syksyn mittaan selailin ja katselin niitä sillä silmällä töissä hyllyttäessäni. Odotas vaan, kun ehdin tämänkin lukea... Sitten kun pääsen lukemaan Haahtelaa, niin... Vihdoin koitti tuo odotettu Haahtelan aika ja nappasin uutuushyllystä Traumbachin intoa pursuten. Jo muutaman sivun jälkeen hämmennyin. Mitä ihmettä: eihän teksti sykähdytä minua ollenkaan!

Traumbach on pienoisromaani, jonka päähenkilö Jochen saapuu nimeltä mainitsemattomaan saksalaiseen kaupunkiin tekemään haastattelua herra Traumbachista. Kaupunkia vaivaa asukkaiden joukkopako länteen, ja itse Traumbachin tavoittaminen tuntuu mahdottomalta. Miehestä tiedetään kovin vähän, ja lopulta selviää, että muustakaan tarinassa ei juuri mitään tiedetä, edes Jochenista. Loppuratkaisu on melkein yhtä kekseliäs kuin ala-asteen hittilopetus ”Sit mä heräsin.” (Ainekirjoitukset olivat tulleet myös Valkoisen Kirahvin mieleen.)

Traumbachin ydin on etsimisessä ja erityisesti hukassa olemisessa. Epävarmuus väikkyy taustalla jatkuvasti. Jochenilla on vain etunimi, kaupungin nimeä ei mainita, itse Traumbachia ei tunnuta saavutettavan lainkaan. Rasittavaa. Ärsyttävä, kommentoiva ja epäluotettava kertoja sen sijaan oli mielenkiintoisinta koko kirjassa.

Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee.

Haahtelaa olen kuullut kehuttavan erityisesti kuvallisesta kielestään, mutta monesti teksti maistuu yliyrittämiseltä:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee – –.

Useasti lukiessani huomasin ajattelevani, että omaperäisyyden ja kikkailun välinen raja on hienoinen.

Pistemääräni kohoaa kahteen, koska joistakin kielikuvista ja ilmaisuista pidin todella. Ne vain tuppasivat hukkumaan haahuiluun. Löyhyys kun ei ole minusta järin hyvä piirre pienoisromaanille. Toinen syy kahteen pisteeseen on juuri teoksen lyhyys. Pidempi olisi jäänyt kesken.

Taidan pistää tämän tökkimisen kaamoksen piikkiin ja palaan Haahtelan pariin vaikka joskus keväämmällä tai kesällä. Joskus sen haluan kuitenkin tehdä, sillä luulen edelleen voivani tykätä Haahtelasta. Kieroa.

Mainion ärhäkästi Haahtelan kimppuun on käynyt Helmi-Maaria, kun taas Aletheiaa, Karoliinaa ja Maria A:ta Haahtela on ihastuttanut unohtumattomasti.