Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin

Viidestoista luukku narahtaa auki vasta ilta-aikaan, koska Anna Tapolan esikoiskokoelmassa Puut liikkuvat öisin.

Kokoelma on täynnä hiljalleen avautuvaa proosarunoa. Nämä eivät ole kiireisen lukijan runonpalasia: runot vaativat monia lukukertoja ja herättävät paljon kysymyksiä. Ehkä näitä voisi olla kiva makustella vaikkapa kaverin kanssa tai lukupiirissä? Arvelen, että monien tulkintamahdollisuuksien runot sopisivat yhdessä pureskeltaviksi.

Monissa runoissa on jotakin pahaenteistä, samoin suru ja menetykset kulkevat mukana.

Osiosta Ihon mykkä muisti löytyi päivän runo:

Lumen haavat, syvät, terävät reunat. Talvi ottaa miten haluaa, häpäisee jokaisen solun, vuoteen. Kiristyvä vyö ympärilläni: sinkkiä, rautaa ja verta. Katso ikkunasta, kylmä alistaa kaiken, painaa ruusunmarjojen riettaat suut valkoista hankea vasten kunnes on hiljaista. Talvi hengittää keuhkoni täyteen, jokainen henkäys tarkoin saksittu. Tunnen hidastuvat sydämenlyönnit kaulalla, kylkiluiden alla. Kevät saattaa saapua, mutta talvi on punainen, ahne.

Talven kuvastoon yhdistyy vallankäyttö, alistaminen, satuttaminenkin. Talvi käy päälle, niin ihmisen kuin luonnon. Runossa kuvataan elävästi, miten pakkasilma tunkeutuu keuhkoihin: jokainen pakkasessa henkeä haukkonut jo tuntee nipistelyt.

Runossa kevään tuleminen on vähän epävarmaa. Sitä ennen on joka tapauksessa selvittävä ahnaasta talvesta.


Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin. Aviador 2025. 73 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Miika Nuutinen: Varjo on valo

Luukussa neljätoista liikutaan varjoista valoon ja taas takaisin.

Miika Nuutisen neljäs runokokoelma Varjo on valo tarkentaa länsimaisen ihmisen elämään, sotaan ja sen mielettömyyksiin. Yksi saa poikansa kotiin sinkkiarkussa, toinen vaihtaa television kanavaa, kun sota kyllästyttää.

Monissa runoissa kuolema langettaa varjon. Jos kuolema on varjo, on se teoksen nimen mukaisesti myös valo. Ehkä poispääsy julmuuksista, pahuuksista?

Päivän runopoiminta herättää kysymyksiä:

Suljen silmäni pimeydeltä
Ajatuksissa on valo
Varjoa ei synny
Inhimillisyys ja vapaa tahto ovat poissa
Mitä ihminen voi pelätä kuin toista samanmoista?

Onko silmien sulkeminen todellisuuden kieltämistä vai onko se toiveikkuutta? Varmasti moni joutuu tekemään jonkinlaista rajausta pimeyksien äärellä, jotta ei aivan vaipuisi synkkyyteen.

Toisaalta runosta voi lukea pimeän pelon voittamista. Tähänkin liittyy surullinen puolensa: pimeää ei tarvitse itsessään pelätä, toista ihmistä kyllä. Synkissä mennään.

Sodassa ei ole sijaa inhimillisyydelle tai millekään monen tärkeinä pitämille arvoille, kuten myös teoksen loppupuolen Eettisen ja ekologisen sodankäynnin neuvoston manifesti ironisoi.

Jos kokoelman nimen lukee eri tavalla painottaen, varjoon valo, saa luentaan mukaan toivoa.


Miika Nuutinen: Varjo on valo. Aviador 2025. 51 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Lucian päivän luukusta ryöpsähtää valoa ja vihreyttä kaamoksen keskelle.

Olli Sinivaaran Valoon, vihreään on ylistyslaulu vehreydelle ja elinvoimalle. Runoissa on terälehtien liikettä, viehättävää pionien maailmaa, tammien ikuisuus. Kokoelma on kirjallinen piristysruiske, runokuvat kuplivat ja virkistävät kuin vitamiiniporeet.

Lucian päivän runo-otteessa on ohjaava sävy:

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon,
ei saa jäädä pimeään joka paikassa.

Sen kurotuksen näkee puissa,
puut ovat sen muoto ja hahmo,

ne näyttävät meille miten ojentua, ojentaa.

Toisille pimeä vuodenaika on pelastus, mutta kaltaiseni kesäihmiset tarvitsevat pientä paimennusta. Älä suotta vain käperry, ei pidä antaa pimeän viedä voittoa. Sinivaara kehottaa ottamaan mallia puista. Olen metsäkävelyillä napsinut kuvia puiden latvoista, kun oikein muuta kuvattavaa ei ole ollut. Kauneutta voi nähdä niissäkin.

Enää on reilu viikko käänteeseen, sitten ei enää tarvitse kurotella niska pitkänä, vaan valo alkaa lisääntyä ja tulla kohti kuin itsestään. Myös luonnossa, ei vain kirjan sivuilla.


Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos 2025. 48 s. Kirjastolaina. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Olga Kolari: Juureton laulu

Runokirjajoulukalenterissa jatkuu laulujen teema, kun kahdennestatoista luukusta kajahtaa Olga Kolarin Juureton laulu. Se on Kolarin esikoiskokoelma ja Haka Kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Ensimmäinen lainaaja tuskin olen, koska kirjaston kirjassa on eräässä sivussa reikä.

Luen Kolarin runoista kasvutarinaa, jonka palasia runon puhuja joutuu etsimään ja asettelemaan. Mistä olen tullut, miten tulen minuksi? Miten löytää oma ääni? Apuun huhutaan esiäitejä ja sisaria. Naistenlehdet ovat petollisia, turva löytyy musiikista ja muistikirjasta.

Löysin sivuilta talvenkin:

ei talvi lopulta
päättänytkään tulla
         ennen kuin ehtii jo kevät

eletään kummallista aika
        mikään ei ole kuin ennen
             lapsuuden talvissa
                  rutiineissa ja muistoissa

Aika on vuodenkiertoja, ihmiselämä, sukupolvia. Se tempoilee, kiihdyttää ja hidastaa. Käsitys ajasta muuttuu vanhenemisen myötä, mutta yksi pysyy: aika etenee. Runossa se näkyy myös typografiassa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että talvi saattaa hyvinkin jäädä väliin. Muistoissa lapsuuden talvet ja joulut olivat tietynlaisia. Vähintäänkin muistoissa ne olivat lumisempia, vaikka tilastot kertoisivat mitä. 

Jotakin outoa tässä ajassamme on, onko niin aina? Mitä ovat tavalliset ajat?


Olga Kolari: Juureton laulu. Haka Kustannus 2025. 53 s. Kirjastolaina. Kansi: Jyrki Pitkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja

Valopuun syliin istutin Immi Hellénin pienen runokirjasen Oravan pesä ja muita runoja.

Kun kirja osui silmiini kirjaston runouutuuksissa, en tunnistanut tekijää. Kirjan esipuhe kertoo, että Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja lastenrunoilija. Nimi ei ehkä soita kelloja, mutta runot laulujen sanoituksina kyllä. Maan korvessa kulkevi… Kas kuusen latvassa oksien alla… Joko kilahtaa?

Kalenteriluukkuun oli pakko valita runo Joulukirkkoon – ja pahoittelen loppupäivän korvamatoa:

Kello löi jo viisi,
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi –
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Kokonaisuudessaan yhdeksänsäkeistöinen runo on vuodelta 1898. Sen sävelsi lauluksi R. Raala reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ja edelleen yli sadan vuoden jälkeen sitä lauletaan ja se tunnetaan.

Runon kuvaamat tapahtumat ja sanasto saattavat herättää nykylukijassa ja -kuulijassa hämmennystä. Kyllä lähdettiin kirkkoon varhain! Ajankuvaa luovat myös reki, talja ja se, ketkä lähtevät kirkkomatkalle, ketkä jäävät. Kahdeksannen säkeistön ”Ruuna virsta vielä / tepsuttele pois!” kertoo, että matkaa piti tehdä reilun kilometrin verran.

Tulipa taas laajennettua tietämystä runouden historiasta, kiitos Nysalor-kustannuksen julkaisusarjan, joka esittelee varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia.

Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja. Nysalor 2025. 46 s. Kirjastolaina. Kansi: Matti Järvinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Jukka Itkonen: Laululinnun saarella

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! 🎶🎵 Tahtia teemapäivälle runokirjajoulukalenterissa antaa Jukka Itkosen kokoelma Laululinnun saarella.

Itkosen runot kutsuvat lukemaan ääneen, koska niissä on usein loppusointuja ja mukaansa tempaava rytmi. Ehkä näitä voisi esittää myös laulaen? Laajan runotuotannon lisäksi Itkonen teki myös laulujen sanoituksia ja kuvataidetta.

Laululinnun saarella on höystetty Hugo Simbergin grafiikoin, jotka ovat toimineet myös sanataiteilijan inspiraationa. Päivä runon poimin osiosta IV, jonka teemakuvana on Emäntä ja piruparka kaksosineen; osiosta löytyy samanniminen runo.

Päivän valintani on runo Halla:

Koverat korvat,
kelmeä pää,
hengitys höyryä,
tukkana jää.

Viilensi vedet,
jähmetti maan
kovaksi kohmekourillaan.

Nuokkuvat korret,
tuuleton yö,
pellolla istuu
ja tähkiä syö.

Halla.

Itkosen runoissa on jotakin tuttua ja turvaa, vaikka kyseisen runon lukisi ensimmäistä kertaa. Niin tässäkin. Sanasto on helppo ymmärtää ja niukan runon hahmo on helppo ottaa haltuun.

Voisin kuvitella, että tämä runo puhuttelee eri-ikäisiä lukijoita, kuten Itkosen runot yleensä. Lapsiin vetoavat sanaleikit, riimit ja rytmi, aikuinen voi tunnistaa viittauksia taiteeseen tai vaikkapa historiaan. Esimerkiksi päivän runosta tulee mieleen vanhan kansan arvoitukset.

Laululinnun saarella on kirjastossa aikuisten puolella, mutta siinä on paljon pienemmillekin lukijoille ja kuulijoille sopivaa.


Jukka Itkonen: Laululinnun saarella. Kirjapaja 2009. 87 s. Kirjastolaina. Kansi: Katja Kuittinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli

Pyydystin runokirjajoulukalenteriin auringon! ☀️ Katariina Vuorisen aistillinen ja värikylläinen Kesän oraakkeli on tervetullut piristys aina vain pimenevään aikaan.

Vuorisen runoissa matkataan Euroopassa ja Aasiassa. Puhuja avautuu toisille ihmisille, iloille, aistikokemuksille, maailmalle. Hän tutkii ja kokee, kokeilee, käy temppeleissä ja ashrameissa. Säkeet kuplivat rakastamisen riemua, himoa, elämisen janoa.

Runo nimeltä Spekulaatio III on osiosta Lazio:

Jos vaihdamme aurinkokellon illan lamppuihin ja kuljemme ilman kysymyksiä.
Ohra pudottaa säkeitä hiuksiisi, tunnistan talven otteet.

Sinä tunnet kallioiden kielen käsissä
kuin joka aamu syntyvän kohtalon, minä tunnen kalojen hopeiset vuodet
jotka hohtavat ihossa, taivas putoaa taivaan kuvaan
näin ovat vakavat asiat yhtä kuin silmänräpäykset ja kaamoksen riemu,
seuraava vuosi on kettujen ja kaiken punaisen.

Kokoelma on tarinallinen, joten edeltävien runojen pohjalta luen päivän runon kahden maailman kohtaamisena. On rakastaja vuorilta ja puhuja, jolle vesi on tutumpi elementti, samoin hän tuntee talven. Heillä on omat kielensä, mutta paljon yhteistä: taivas on molemmille sama.

Jos runon ajatusleikki toteutuisi, tulisi rakastaja talven maahan, jossa ei niin paljoa kysellä. Ja kukapa ei haluaisi kokea kaamoksen riemua!


Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli. Aviador 2025. 88 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus

Hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Sitä toivottelen Peter Mickwitzin sinisävyisen Lasinen avaruusalus -kokoelman kanssa.

Suomenruotsalainen Mickwitz tarjoilee lukijalleen haasteen. Runoissa on usein vimmaisaa rytmiä sekä kielipelejä ja -leikkejä. Merkitykset jäävät ilmaan tai ovat vähintään monitahoisia. Tähän kokoelmaan on tuotu runoja Mickwitzin viidestä teoksesta. Mahdottoman suomennostehtävän on saanut Jyrki Kiiskinen.

Päivän runo jatkaa aiemmista luukuista tutulla pimeysteemalla. Näin alkaa runo ”sisääntuloväylä/

joulukuu”:

nousee ylös haukkaa ilmaa päivä

uppoaa takaisin harmaaseen

utuun kiiltäviä pintoja ja valuvaa

lunta joka murtaa valon sinisessä

joka loistaa pyörii ja

kimaltaa matkalla pimeään

asfalttipimeään missä

märkä kylmä on ruumis missä

– –

Pimeää siis edelleen on, mutta nyt on myös vauhtia! Kun aloin kopioida runoa tähän luukkuun, en millään meinannut saada lopetettua, kun vain kirjoitin säkeiden imussa.

Tempoa luovat säkeenylitykset ja toisto. Minun tekee mieli lukea runoa moneen kertaan, lukea ääneenkin, ja painottaa eri sanoja eri kerroilla. Pitää sitten taukoa. Kerralla luettuna Mickwitzin lukijalta loppuu happi. Mieli alkaa poukkoilla, jos vain antautuu rytmin vietäväksi. 

Sama koskee oikeastaan kokoelmaakin: haluaisin sen oman hyllyyn ja silloin tällöin palata sen runoihin. Eri tunnelmissa, eri vuodenaikoina.

Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus: valikoima runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2006. 127 s.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Tuula Hämäläinen: Kiven muisti

Elämän kiertokulkua ei kukaan pääse karkuun, muistuttaa Tuula Hämäläisen kokoelma Kiven muisti runokirjajoulukalenterin viidennessä luukussa.

Runoissa puhuja muistelee vaiheitaan aina syntymähuudosta lähtien. Hän hyvästelee lähimpiään ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Yksilön historian rinnalle saadaan laajempi perspektiivi, kun matkustetaan Euroopan historiallisten tapahtumien näyttämöille.

Miljööt vaihtelevat, mutta päivän runo-otteessa ollaan täällä pimeässä Pohjolassa:

joulukuun pieni aurinko
pitkä varjo
autot ajavat ylitse
talvinen iltapäivä suojelee
                pimeys laskeutuu varhain


joskus tähdet romahtavat
alas
ja kimaltavat kadulla
joskus enkeli tanssii keltaisen viivan vierellä

Ei ihme, että mieli halajaa pienen auringon ja pitkien varjojen keskeltä vaikkapa Venetsiaan tai ikuiseen kaupunkiin Roomaan!

Kun mustana myttynä kävelee kaupungilla, tuntuu ettei mikään määrä heijastimia auta erottumaan tarpeeksi. Saa todella katsoa, että autot ajavat vain varjojen ylitse. Yhtä auttaa suojelus ja toista tuuri.


Tuula Hämäläinen: Kiven muisti. Kulttuurivihkot 2025. 77 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut

Mikä on tuo joulunpunainen hehku runokirjajoulukalenterin neljännessä luukussa? Se on Annamari Niskasen esikoiskokoelma Kaikesta minkä olen unohtanut, joka sisältää runoja esimerkiksi rakkaudesta ja kuolemasta muistamisen näkökulmasta katsottuna.

Niskasen runoista voi kotirunoilija ja harrastekirjoittaja löytää inspiraatiota. Päivän runon poimin osiosta, jonka nimi on ”Mitä olen unohtanut valosta” – siinä mainio vuodenaikaan sopivan kirjoitusharjoituksen otsikko. Kokoelma päättyy osioon ”Tämän kuitenkin muistan”. Tekee jo mieli teroittaa kynä!

Päivän runovalinnan omistan Etelä-Suomen talvelle:

Asumuksiin ei toivota lämpöä vaan valoa.
Kun talvi on musta surma, selviytymiseen tarvitaan vain 

valo.

Kun pimeys hellittää naruistaan ja ikkunat raottavat
luomensa, kaikille valehdellaan aurinko.

Runo tiivistää kesäihmisen tuskan pimeyden keskellä. Kun on se aika vuodesta, että töihin lähtiessä ja sieltä palatessa on säkkipimeää, on otettava kaikki käyttöön, tai musta surma korjaa. Kirkasvalot, kausivalot, jouluvalot. Lamput työhön ja lukemiseen. Tähdet, kyntteliköt ja köynnökset.

Keinovalot saavat valehdella auringon, melkein uskon ja haukottelen. Kesä on jokin utopia, josta olen joskus kuullut juttua. Säädän työpisteen valoja niin, etteivät häikäise.

Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut. Aviador 2025. 67 s. Kansi: Wilma Hälikkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Harri Hertell: Samaa tulta

Kolmannessa runokirjajoulukalenterin luukussa loimuaa Harri Hertellin Samaa tulta.

Kokoelmassa runot vyöryvät paikoin eteenpäin vimmaisesti, melkein kuin rynnien, toisinaan taas sivulla on muutama harkiten valittu säe kuin aforismi. Aiheiden puolesta ollaan perusasioiden äärellä: elämän, kuoleman, elävän tulen, arjen.

Päivän runonpalanen on alku runosta nimeltä Edelleen:

Edelleen on äitejä
istumassa lasten kanssa
katoksen alla
lumisateessa syömässä jäätelöä

Siellä ne puikot ja tuutit ovat kaupan pakastealtaassa talvellakin. Viimeksi eilen tarkistin. Tai siis ohimennen näin. Minusta jäätelöt tuntuivat toimettomilta ja tarpeettomilta. Eihän nyt talvella. Aivan toisin allasta silmäsi lasten ostoskärryjä työntävä tyttö. En tiedä, miten äiti vastasi toiveikkaaseen katseeseen, koska tylsänä aikuisena kiirehdin kassalle ja bussiin.

Hertellin kolmisivuinen runo vangitsee hetkiä, joista syntyy tavallinen arki. Yhteisistä kokemuksista ja yhteisistä turhautumisen kohteista. Kun työnnetään keinulle vauhtia ja löhötään sohvalla, kun puidaan ja purnataan. Siihen mahtuu myös kaavoista poikkeaminen, yllätyksellisyys. Joku ottaa äkkilähdön, toinen avaa altaan kannen. Valitsen puffetin, kiitos, sen mintunvihreän.


Harri Hertell: Samaa tulta. Enostone 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Anna-Mari Tenhunen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Toisessa runokirjajoulukalenterin luukussa pyrähdetään pihalle.

Silja Järventaustan Vuorosana pihapiirissä sisältää puhuttelevia, tunnistettavia luontorunoja, joiden runokuviin on helppo tarttua. Arkiset havainnot kohottuvat kuvaamaan ihmisen luontosuhdetta.

Asioita käsitellään esimerkiksi vastinparien kautta: on kaupunki ja metsä, on hiljaisuus ja melu, villi ja hoidettu. Vastakkainasettelusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan runoissa on dialogia, erityisesti ihmisen ja luonnon välillä. Luonto ruokkii ajattelua ja kieltä.

Päivän ote kuuluu näin:

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat
edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen
päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla
sanoen laskeutuivat lopulta
oksatuppaan vatsalle.

Runon puhuja on tarkkailija, joka inhimillistää luontohavaintoaan. Kun hiutaleilla on varpaat ja ne kiehnäävät, niille alkaa muodostua oma tahto. Sattumanvaraisesta tulee tarkoituksellista toimintaa, imperfekti tuo runoon tarinallisuuden tuntua. Runoon on talletettu hetken taika.

Runo kehottaa pysähtymään yksityiskohtien äärelle. Mitä on tavanomaisen reittisi varrella, kun seisahdut ja oikein tarkennat katsettasi? Minkälainen on pihapuun vatsakumpu, näetkö puiden halausta kaipaavat sylit?


Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos 2025. 115 s. Kirjastolaina. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille

Runokirjajoulukalenteri on jälleen täällä ja ilahduttaa joulukuisia aamujasi aina aattoon asti!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, josta nostan yhden runon tai runonpalasen lähempään tarkasteluun. Nostoista pyrin löytämään jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun.

Ensimmäisestä luukusta pilkottaa Katri Korhosen esikoiskokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille. Se vie muuttamisen ja tavaroiden maailmaan. Ihmiset kantavat tavaroita kuin muurahaiset ketjussa. Muutto on aina muutos, miten asettuvat tavarat, miten ihmiset? Kuinka ne sopivat yhteen?

Tavarat ovat painolastia, ne ovat muistoja. Erot ja kuolema saavat näkemään ne toisin.

Sivuilla kaikuvat esikuvat F. Scott Fitzgeraldista Sylvia Plathiin. Teemojen puolesta mieleen tulee myös Satu Erran järjestämisestä inspiroitunut kokoelma Tämä kaikki on liikaa, joka oli mukana viime vuoden kalenterissani.

Tässä päivän runo, jonka typografia valitettavasti kärsii kopioimisesta:

yöllä tulee lumiaura
sen huomio!valo

majakka

pyyhkii huoneen seinät

kumarrun sen alle

jää

piiloon
oikutteleva alus

Runossa valo kertoo työkoneen liikkeistä, mutta valokeila tuo myös huomiota osuessaan. Runon puhuja piileskelee majakan lailla loistavan valon alla, hän on alus, jota huomiovalo ohjaa. Vai onko se sittenkin aura, joka jää puhujan katseelta piiloon?

Plaseerasin Korhosen kalenterin avausluukkuun jo kesällä, jolloin en osannut aavistaa, ettei tänä vuonna ole joulukuun alkuun mennessä juuri nähty tai kuultu lumiauroja ainakaan täällä etelässä. Enpä osannut arvata myöskään sitä, että tänään luukun avautuessa herään ensimmäisen kerran uudesta (kakkos)kodista, johon työn vuoksi muutin. Takana on muutto ja tavaroiden kitkuttamista hissiin, asettelua, uudelleen katsomista.

Juuri tästä syntyy runojen taika: ne ovat sanojen ja merkitysten leikkiä, joita jokainen voi lukea omalla tavallaan. Eri hetkissä niitä voi lukea eri asennoista. Niistä voi löytää samastuttavaa, lohtua, iloa, oivalluksia.

Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille. Aviador 2025. 84 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Kirjailija Kallaksen pelon vuodet – Suvi Ratinen: Pakolainen

Kansi: Piia Aho.

Aino Kallas on monelle tuttu: Sudenmorsiamen kirjoittanut suomalainen kirjailija, joka oli naimisissa virolaisen diplomaatin, Oskar Kallaksen kanssa. Tyttönimeltään Krohn.

Kirjailijan Ruotsin-vuodet eivät ole niinkään tuttuja. Noihin surun, menetysten ja yksinäisyyden vuosiin sukeltaa Suvi Ratinen biofiktiossaan Pakolainen.

Teos alkaa vuodesta 1944. Kallas matkaa laivalla Ruotsiin, mistä avioliiton myötä Suomen kansalaisuuden menettänyt kirjailija saa 66-vuotiaana turvapaikan.

Täällä ei ole vielä pimeää,
aurinko alkaa vasta vähitellen laskea ja merelle valuu
räikeää läikehtivää oranssia, ja näyttää siltä että jos joku noista
onnettomista tupakanpolttajista heittäisi mereen palavan tulitikun tai kytevän tupakantumpin,
voisi koko maisema leimahtaa liekkeihin.

Pelko istuu sitkeästi olkapäällä. Ensin piti jättää Viro, nyt synnyinmaakaan ei ole enää turvallinen. Kuluu pitkiä vuosia, ettei Kallas uskalla käydä Suomessa edes vierailulla. Ja sitten Ruotsikin luovuttaa balttisotilaita Neuvostoliittoon. Voitaisiinko hänetkin luovuttaa?

Kallas on menettänyt sotavuosina läheisiään, eikä menetysten vyöry tunnun laantuvan sodan jälkeenkään. Muistot kuitenkin elävät, ja niissä hän elää.

Ruotsissa Kallas työstää päiväkirjojaan julkaistaviksi. Kustantamo Otava tukee pakolaisena elävää kirjailijaansa, vaikka on siinäkin suhteessa särönsä.

Ratinen luo romaaniinsa runollisen kielen ja rytmin, joiden myötä lukija elää kuin kirjailijan pulssilla nuo pelon vuodet. Nautin kirjan kielestä ja ihailin kerrontaratkaisua: miten onkin niin intiimi tunnelma, vaikka käytössä ei ole minäkertoja, vaan kolmannen persoonan hän.

Luin kirjaa vuoroin e-kirjana ja vuoroin painettuna. E-kirjassa lähteet ovat leipätekstin joukossa, mikä häiritsi lukemista, joten suosittelen painettua kirjaa, jossa lähteet on koottu loppuun.

Kirjan luettuani jäin ikävöimään Pakolaista ja sen maailmaa, tunnelmaa.


Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava 2025. 332 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Elävää rautatiehistoriaa – Jari Järvelä: Raiteet

Kansi: Markko Taina.

Lukijana minulla on meneillään vähemmän on enemmän -kausi, ja tiiliskivet ovat viime aikoina jääneet avaamatta. Jari Järvelän lähes 500-sivuinen Raiteet on poikkeus sääntöön. Samalla se muistuttaa, että upottava ja vetävä historiallinen romaani on kiireettömän lukijan ilo. Kaiken ei tarvitse olla nopeasti kulutettavissa.

Raiteet kertoo luuradasta. Sellaisen kutsumanimen on saanut rautatie Riihimäen ja Pietarin välillä, koska kiskojen alla makaa muutakin kuin moreenia. Rataan liittyy paljon symboliikkaa. Sen synty vaatii uhrinsa, se on elämänlanka, mutta raiteilla liikkuu myös kuolema.

Järvelän romaani jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä tutustumme Amandaan, sitkaaseen ja rohkeaan tyttöön, joka veljensä kanssa rakentaa rataa henkensä pitimiksi 1860-luvun nälkävuosina tuhansien muiden tavoin. Amandan luut eivät päädy ratapohjaan. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan Amandan lapsenlapsen vaiheita punaisten panssarijunan ampujana sisällissodassa. Kolmas jakso sijoittuu jatkosodan aikaan, ja se liittää sukupolvien ketjuun jälleen uuden lenkin.

Pidin siitä, että jokaisesta osiosta rakentuu oma maailmansa, johon lukija pääsee syventymään. Miljööt, ajankuva, henkilöhahmot, kaikki on elävää. Samalla osiot muodostavat kokonaisuuden, joka vetää niin, että sivut vain kääntyvät. Ehkä kakkososan rakkaustarinaa olisi uskaltanut vähän syventää?

Jälkisanoista selviää, että kirjailija Järvelä on varttunut Kouvolan tienoilla ja että tarinat luuradasta tulivat tutuiksi jo lapsuudessa. Tavallaan kirja on hautunut hänellä vuosikymmeniä.

Raiteet jää muistiini kirjana, jonka vinkkasin työhaastattelussa – ja sain työn. Paluu kirjaston tiskin taakse tekee hyvää luku- ja kirjasomeharrastukselle, arvelen.


Jari Järvelä: Raiteet. WSOY 2025. 479 s. Kirjastolaina.

Biofiktiota historiallisen romaanin edelläkävijästä – Tiina Käkelä: Fredrika

Kansi: Iiris Kallunki.

Biofiktiota Fredrika Runebergista, kyllä kiitos! Vieläpä kirjallisuudentutkijan kynästä, otan oikein mielelläni!

Nykyajassa freelance-toimittaja ja yksinhuoltajaäiti alkaa työstää artikkelia Fredrika Runebergista. Hänen suullaan kerrataan aimo annos kansallisrunoilijan ja tämän vaimon vaiheita. Nimettömäksi jäävä nainen ratkoo kirjoitustyönsä ohella arkisia ongelmia, kun lapsi sairastaa ja lapsen isä hunsvotteilee. Deadline lähestyy, ja ajatukset harhailevat kylpyhuonetta saneeraavaan Remonttimieheen.

Onneksi Fredrika itsekin pääsee ääneen, tosin maltillisesti annosteltuna. Tässä eräs luku kokonaisuudessaan:

Herregud että täällä on pitkäveteistä, kyllä minusta olisi mieluista muuttaa takaisin Helsinkiin. Herrat eivät puhu muusta kuin jahdista tai vuodentulosta tai keisari sitä ja keisari tätä, naiset käyvät läpi häät, hautajaiset, viimeisimmät kutsut ja seuraavana vuorossa olevat, lasten syntymät, taudit ja paiseet. Kuuteen kuukauteen en ole tavannut ketään ihmistä. Lukisin paljon mieluummin Walter Scottia koko illan, jos se vain olisi soveliasta.  

Näissä välähdyksissä on kaikkein kiinnostavin aines, joka saa lukijan janoamaan lisää. Nykyaikajaksot selostavat, että Fredrika valitsee kirjoittamisen lajiksi historiallisen romaanin erottautuakseen miehensä kirjallisesta tontista ja että hän julkaisee nimimerkillä. Ja kenties vetäytyy sairasvuoteelle saadakseen taukoa kodinhoidosta – ja saadakseen aikaa kirjoittaa. 

Syvyysulottuvuutta kokonaisuuteen tuo osioissaan Shahrazad, Tuhannen ja yhden yön kertojanainen, joka pysyy hengissä kertojanlahjojensa ansiosta. 

Hiljalleen kerrostumat alkavat keskustella ja niiden yhtäläisyydet hahmottua. Eri aikakausien naisilla on omat haasteensa, usein miehiin liittyviä, ja tarinankerronta on se, mikä pitää elämässä kiinni. Kaikki haluavat uudistaa, mutta heitä ei ymmärretä. Etteivät vain astuisi miesten varpaille.

Fredrika on genrehybridi, ja sellaisena sitä pitäisi lukea. Kun fiktioon sekoittuu esseetä, menevät selittäminen ja faktojen annostelu romaanin mittarilla överiksi. Lukijana minun piti vaihtaa asentoani, koska opettaminen alkoi ärsyttää. Jäin kaipaamaan yllätyksellisyyttä nykytasoon ja enemmän eläytymistä Fredrikaan eli itse nimihenkilöön. Nyt parhaita paloja piti odottaa loppupuolelle asti.

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador 2025. 183 s. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

Lyhyesti trendikkäästä kolmikosta

Silmieni eteen marssi kolmen kirjan verran perhe- ja äitisuhteiden ruodintaa. Sain kokea kirjallisen trendin napakassa, rönsyävässä ja kokeilevamman rakenteen paketissa.

Kannet: Tuomo Parikka (Rihmasto) & Pauliina Mäkelä (Hyvästi itä).

Laatikaisen, Nissisen ja Hastin romaaneissa äiti-lapsisuhteissa on repeämiä, puutteita, tuskaa, puhumattomuutta. Kaikissa lapsi jää yksin tavalla tai toisella, mikä painaa pitkälle aikuisuuteen. Lapsuuden ihmissuhteita peilataan nykyiseen kumppaniin, joka joko irrottautuu, sallii tai ymmärtää.

Kansi: Jussi Karjalainen.

 

Äitisuhteen lisäksi kolmikkoa yhdistävät paikat, köyhyys ja tehdyt matkat. Laatikaisella isä on lapsuudessa ollut poissa rakentamassa toisten elämää, Nissisellä ukki elää autioituvalla seudulla. Hastilla alun kartanomiljöö korostaa päähenkilön varattomuutta. Kaikissa kirjoissa tehdään matka, joka selventää omaa menneisyyttä, ainakin jossakin määrin.


Laatikaisen teos on kolmikon tiivein ja minulle kirkkain. Siitä poimin pikapostauksen ainoan lainauksen:

Yö on hahmoton, en nuku siinä hetkeäkään. Sakeudesta porautuu lopulta pintaan yksi kirkas ajatus. Ei voi löytää sellaista mitä ei ole.

Satu Laatikainen: Hyvästi itä. WSOY 2025. 196 s.

Camilla Nissinen: Rihmasto. Tammi 2025. 344 s.

Susanna Hast: Toivottomuus. S&S 2025. 222 s.

Kirjastolainoja kaikki.

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2025 lukuhaasteesta

Oli kesä ja merelliset kirjahoukutukset. Laineet kannattelivat lukijaa ja merenpinta kimmelsi. Kunnes lähes äkkiarvaamatta ikuinen tarinoiden kesä kääntyi syksyyn. Tuli lokakuu ja aika summata lukuhaastetta, joka veti lukijoita pyörteisiinsä edelliset neljä kuukautta. 

Kannustin tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin Kirjoja ulapalta -lukuhaasteessa nyt seitsemättä kertaa. Tässä yhteenvedossa summaan haasteen antia, listaan kaikki tietooni tulleet osallistumiset ja ilmoitan loppuarvonnan voittajan.

Haaste numeroina

Rakensin lukuhaasteen perinteisesti eli luotin aiempien haastekertojen toimiviin ratkaisuihin. Käynnistin haasteen kesäkuun alussa, ja se sai kerätä lukijoiden haasteosumia neljän kuukauden ajan.

Osallistujia oli tänä vuonna 24. Heistä 22 oli mukana Instagramissa, kaksi osallistui blogissaan. 

Mikä parasta: yhdessä luimme neljässä kuukaudessa yhteensä 81 meriaiheista kirjaa! Viime vuoteen verrattuna osallistujia oli aika lailla yhtä paljon, mutta melkein tuplasimme luettujen kirjojen määrän. 

Merikirjoista on moneen. Haasteeseen luettiin meriaheisia runoja, romantiikkaa, fantasiaa, jännitystä sekä lasten- ja nuortenkirjoja. Listalta löytyy uutta ja vanhaa, kotimaista ja ulkomaista. Tietoa, kaunoa, nobelisti.

Monet kirjat keräsivät useita haasteosumia. Tuplaosuman saivat ainakin Khaled Hosseinin Meren rukous, Johanna Holmströmin Sielujen saari ja Claudie Gallayn Tyrskyt.

Kärkisijan jakavat uutuus ja klassikko: neljästi haasteeseen luettiin Frode Gryttenin Päivä jona Nils Vik kuoli sekä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Muutenkin Jansson oli suosittu, kuten edellisinäkin haastevuosina. Kesäkirjaa luettiin kolmesti, ja Haru, eräs saari kahdesti. Myös Leena Paasion Itämeriaiheiset nuortenkirjat keräsivät useita lukijoita aiempien vuosien tavoin. 

Kaiken kaikkiaan merikirjavinkkejä kertyi ihastuttavan paljon haastekuukausien aikana!

Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat

annanaamusivut (IG)
Asta Ikonen: Rakkautta risteilyllä

booksilovestories (IG)
Iiro Meriläinen: Yön demoni
Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka

hannaelinatee (IG)
Roy Jacobsen: Näkymättömät
Emmi Maaranen: Vedenmorsian
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

heidibooks (IG)
Amy Neff: Silloin rakastin sinua eniten

kirjakolahdus (IG)
Richard Powers: Playground

kirjaverinen (IG)
Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni
Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Jenni Haukio: Siellä minne kuuluisi...
Tove Jansson: Haru eräs saari
Tove Jansson: Kesäkirja
Tove Janssson: Muumit ja suuri tuhotulva
Jenni Miettunen: Meren kronologia

kirjoihinsukeltaja (IG)
Claudie Gallay: Tyrskyt

lukemisto (IG)
Christoffer Holst: Suviunelmia ja verenpunaa
Antti Tuuri: Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri
Julia Quinn: Kaapparin morsian

lumottu.lukuetana (IG)
Shannon Chakraborty: The Adventures of Amina Al-Sirafi
Robin Hobb: Raivoisa laiva

Oksan hyllyltä -blogin Marikaoksa
Petra Rautiainen: Meren muisti
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Tania del Rio & Will Staehle: Kolmentoista vuoden kirous

poppismaija (IG)
Jenni Räinä: Veden ajat
Johanna Venho: Saaren runot
Tove Jansson: Kesäkirja
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Tuire Krogerus: Majakan varjo
Khaled Hosseini: Meren rukous
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Madeleine Miller: Kirke

project_books_of_my_life (IG)
Zoulfa Katouh: Sitruunapuiden aika

sanelma_lukee (IG)
Nora Roberts: Kotisatama
Nora Roberts: Sininen lahti

sannanlukemiset (IG)
Lucinda Riley: Myrskyn sisar
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

sanamailla (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Caroline Säfstrand: Rantahotelli Merituuli
Karin Erlandsson: Koti

sannankirjat_kinnansarjat (IG)
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän
Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan
Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä
Leena Paasio: Meren koskettamat
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Claudie Gallay: Tyrskyt
Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Sheferijm-blogin Aino

Bertil Cleve: Teuira

sivuvaikutuksia (IG)
Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

taas_tuli_luettua (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Inka Nousiainen: Mustarastas

tarumaisialukuja (IG)
Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään
Jennifer Weiner: Kesäparatiisi
Attenborough: Valtameret
Jules Verne: Kapteeni Nemo merten syvyyksissä

teekirjahetki (IG)
Karin Colins: Säilyt sydämmessäin
Johanna Holmström: Sielujen saari

valohanne (IG)
Pirjo Tuominen: Villit vedet

voispa_vaan_lukea (IG)
Abdulrazak Gurnah: Hylkääminen
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Johanna Holmström: Sielujen saari
Virpi Vianio: Turjanmeren tytär
Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
Joona Keskitalo: Saari, joka repesi
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli
Anu Kolmonen: Partisaanivalssi
Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

worlds_between_the_sheets (IG)
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli
Minna Sadeniemi: Saaristo
Khaled Hosseini: Meren rukous
Katri Kauppinen: Laulunpunojat
Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän
Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan


Omat haastekirjani
Roy Jacobsen: Näkymättömät
Tove Jansson: Kesäkirja
Tapio Koivukari: Se paatt men jo (IG)
Aslak Nore: Meren hautausmaa
Raija Siekkinen: Saari

Loppuarvonta

Haaste siis päättyi syyskuun loppuun, ja alkoi osallistumisten summaus. Keräsin kaikki osumat yllä näkyväksi listaksi. Jokaisesta luetusta kirjasta osallistuja sai yhden arvan loppuarvontaan, jossa palkintona on pieni kirjakauppalahjakortti.

Onni suosi tällä kertaa Instagramissa osallistunutta @sannankirjat_kinnansarjat – onneksi olkoon! Laitan sinulle viestiä vielä tänään.

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!

Kirjoja ulapalta 2025 -lukuhaasteen koontipostaus

On tullut aika koota yhteen tämänvuotinen merikirjahaaste!

Kesäkuun alussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta -lukuhaaste päättyy tänään. Vielä tämän päivän ajan osallistujilla on aikaa postata haastekirjoista blogeihin ja Instagramiin. Tarkemmat osallistumisohjeet voit tarvittaessa tarkistaa haastejulkaisusta.

Jos osallistuit haasteeseen bloggaamalla, voit nyt kertoa osallistumisestasi tämän julkaisun kommenttikentässä. Koostepostaus omassa blogissa ei ole pakollinen, vaan linkit haasteaikana postattuihin merikirjajuttuihin riittävät.

Kuun vaihduttua lasken osallistumiset ja luetut kirjat. Osallistujat saavat jokaisesta luetusta ja blogatusta tai muuten sometetusta kirjasta loppuarvontaan yhden arvan. Eli kahdesta kirjasta saa kaksi arpaa, kolmesta kolme ja niin edelleen.

Tulevana torstaina 2.10. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan. Onnekkaalle on luvassa pieni kirja-aiheinen yllätyspalkinto.

Tässä haastekuvan alla on lista kaikista tähän mennessä tietooni tulleista osallistumisista. Huikkaa, jos haasteosumasi on mennyt minulta ohi! Päivitän listaa arvontaan asti.

annanaamusivut (IG)
Asta Ikonen: Rakkautta risteilyllä


booksilovestories (IG)
Iiro Meriläinen: Yön demoni
Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka

hannaelinatee (IG)
Roy Jacobsen: Näkymättömät
Emmi Maaranen: Vedenmorsian
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli


heidibooks (IG)
Amy Neff: Silloin rakastin sinua eniten

kirjakolahdus (IG)
Richard Powers: Playground

kirjaverinen (IG)
Jenni Haukio: Paitasi on pujahtanut ylleni
Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Jenni Haukio: Siellä minne kuuluisi...
Tove Jansson: Haru eräs saari
Tove Jansson: Kesäkirja
Tove Janssson: Muumit ja suuri tuhotulva
Jenni Miettunen: Meren kronologia

kirjoihinsukeltaja (IG)
Claudie Galan: Tyrskyt

lukemisto (IG)
Christoffer Holst: Suviunelmia ja verenpunaa

Antti Tuuri: Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri
Julia Quinn: Kaapparin morsian

lumottu.lukuetana (IG)
Shannon Chakraborty: The Adventures of Amina Al-Sirafi
Robin Hobb: Raivoisa laiva


poppismaija (IG)
Jenni Räinä: Veden ajat
Johanna Venho: Saaren runot
Tove Jansson: Kesäkirja
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Tuire Krogerus: Majakan varjo
Khaled Hosseini: Meren rukous
Tove Jansson: Haru, eräs saari
Madeleine Miller: Kirke

project_books_of_my_life (IG)
Zoulfa Katouh: Sitruunapuiden aika

sanelma_lukee (IG)
Nora Roberts: Kotisatama
Nora Roberts: Sininen lahti

sannanlukemiset (IG)
Lucinda Riley: Myrskyn sisar
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

sanamailla (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Caroline Säfstrand: Rantahotelli Merituuli
Karin Erlandsson: Koti


sannankirjat_kinnansarjat (IG)
Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän
Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan
Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä
Leena Paasio: Meren koskettamat
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Claudie Galan: Tyrskyt
Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

sivuvaikutuksia (IG)
Liisa Suomela: Kaikki päättyy kevääseen

taas_tuli_luettua (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Inka Nousiainen: Mustarastas

tarumaisialukuja (IG)
Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään
Jennifer Weiner: Kesäparatiisi
Attenborough: Valtameret
Jules Verne: Kapteeni Nemo merten syvyyksissä

teekirjahetki (IG)
Karin Colins: Säilyt sydämmessäin

Johanna Holmström: Sielujen saari


valohanne (IG)
Pirjo Tuominen: Villit vedet


voispa_vaan_lukea (IG)
Abdulrazak Gurnah: Hylkääminen
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Johanna Holmström: Sielujen saari
Virpi Vianio: Turjanmeren tytär
Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
Joona Keskitalo: Saari, joka repesi
Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli
Anu Kolmonen: Partisaanivalssi
Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

worlds_between_the_sheets (IG)
Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli
Minna Sadeniemi: Saaristo
Khaled Hosseini: Meren rukous
Katri Kauppinen: Laulunpunojat
Anni Kuu Nupponen: Auringonkuori
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän
Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan

Hätä yhdistää perhettä – Édouard Louis: Monique pakenee

 Kansi: Perttu Lämsä.

Édouard Louis’lle ominaisesti jälleen ollaan omaelämäkerrallisen äärellä. Nyt äiti on hädässä: miesystävä ryyppää ja rellestää. Pariisin-asunnosta on päästävä pois. Äiti soittaa kirjailijapojalleen Édouardille, joka on juuri ulkomailla työmatkalla.

Poika organisoi äitinsä pakoa nykyaikaisesti etäyhteyden päästä. Miten paossa käy? Luiskahtaako äiti takaisin?

Napakkaan teokseen mahtuu myös lukijaa puhutteleva taso:

Kun luette tätä tarinaa, teidän tulee pohtia myös: Miksi toiset pakenevat, kun taas toisten ei tarvitse paeta?
Miksi toisten pitää aina juosta, kun taas toiset saavat nukkua?
Miksi toisten pitää aina taistella, kun taas toiset saavat nautiskella?
Teidän tulee pohtia myös:
Montako pettymystä tulee kutakin pakoa kohden?
Montako elämää uhrataan kutakin pelastettua elämää kohden?
Sillä pakeneminen on painolasti
sillä pakeneminen on painolasti
ja paljon myöhemmin
kenties
siitä syntyy jotakin hienoa.

Äidin pako muuttaa perheen dynamiikkaa, jota on hiertänyt Édouardin esikoiskirja. Siis se, jossa hän käsitteli lapsuuttaan ja perheensä elämää. Se, jonka käynnistämällä uralla ja jonka tuloilla hän pystyy nyt kuittaamaan äitinsä kuluja.

Olen lukenut kaikki ranskalaisen Louis’n suomennetut teokset aina esikoisesta eli Ei enää Eddystä lähtien. (Ai niin, Väkivallan historia jäi kesken, koska siitä tuli liian paha olo.) Louis’n pienoisromaanit jättävät lukijaan kokoaan suuremman jäljen. Vielä yksikään ei ole iskenyt kuin esikoinen Eddy, mutta Monique pakenee jää vain tuuman päähän.


Édouard Louis: Monique pakenee. Tammi 2025. 99 s. Alkuteos: Monique s’évade (2024). Suom. Lotta Toivanen. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla.

Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie

Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.

Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu

Hanna (@hannaelinatee) huhuili Instagramissa seuraa lukumaratonille, ja koska tältä kesältä tämä pitkä matka minulta vielä uupui, päätin lähteä mukaan. Olin myös yksin saaressa, joten lukemiseen uppoutuminen oli mahdollista.

Viikko sitten perjantaina aloitin valmistelut. Kauppareissulla ostin silmätippoja ja herkkuja. Pesin lukulasit ja tein ruokaa valmiiksi.

Etsin inspiroivia kirjoja mökin kirjahyllystä: vaatimuksena oli, että ne hyppäävät syliin ja vaativat lukemista. 

Pinossa oli valinnanvaraa, kaikkea en kuvitellutkaan ehtiväni. Siekkisen Saaren olen lukenut useasti, mutta se otti paikkansa itsepintaisesti. Muita inspiraatiopinon kirjoja en ollut aiemmin lukenut.

Lauantaina aloitin vuorokauden lukumaratonin. Luin pinosta neljä kirjaa, tässä lukukokemuksistani lyhyesti:

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015. 157 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Elina Warsta.

Kahdessa aikatasossa etenevä tarina kietoutuu Tattarisuon ruumiinosalöytöjen ympärille. Nykyajassa kirjailija kamppailee käsikirjoituksensa kanssa ja yrittää saada mysteeriä kirjoitettua. Elämänhallinta on vähän niin ja näin, avioliitto rakoilee. Historiallinen taso vie 1930-luvun trokareiden maailmaan.

Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.

Helmet 2025: 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

* * *

Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988. 127 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Jaana Aarikka.
Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin.

Siekkisen Saari ei tyhjene lukemalla; tämä oli ehkä viides lukukierros. 

Kehyskertomuksessa Paula matkustaa miehen kanssa Euroopassa ja alkaa tämän pyynnöstä kerrata tapahtumia saarella. Paula on viettänyt saaressa koko kesän ja kun mies (siis eri kuin alun mies) tulee saareen, myrsky eristää heidät sinne. He ovat saaressa yhdessä, mutta yksin. Saaren tapahtumiin tulee ristivalotusta, kun mantereelta saarta ja naista tarkkaavat ihmiset saavat myös äänen. Onko saaressa kettua, jos sen näkee vain Paula?

Helmet 2025: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

* * *

Anja Snellman: Pääoma

Otava 2013. 299 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Piia Aho.

Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.

Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden. 

Teoksen rakenne on kierteinen kuin dna. Toisteiset muistot täydentävät kuvaa, kun uudet asiat palaavat mieleen.

Helmet 2025: 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

* * * 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004. 240 s.

Käytettynä ostettu.

Kansi: Markko Taina.

Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä. 

Sinervo sai teoksestaan Finlandia-palkinnon, ja biofiktio-fanina vain ihmettelen, miten en ole lukenut tätä aiemmin!

Helmet 2025: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

* * *

Kaikissa neljässä maratonkirjassani on kirjoittava päähenkilö, mutta keskeisin yhdistävä tekijä näille taitaa olla jonkinlainen puhumattomuus. Muutakin varmasti syvemmällä analyysilla löytyisi, mutta maratonlukeminen on kuitenkin aika kepeää.

Sivuja vuorokauden lukuseikkailussa kertyi 823. Tauotin lukemista saunalla, yöunilla ja pihapiipahduksilla. Vaihtelin myös kuulumisia yhtä aikaa lukumatkalla olleiden Hannan ja Tiinan (@tiinankirjahyllysta) kanssa Instagramissa – kiitos vielä tsempeistä ja kokemuksen jakamisesta!

Maaliin päästyäni mietin, että romaanien väleissä olisi ollut kiva lukea esimerkiksi runoja tai sarjakuvaa, mutta niitä ei mökin hyllyssä ole. Se on puute, joka on paikattava!

Dekkarimaisesti rakennettu sukutarina – Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jos kaipaat loppukesääsi vetävää dekkarihenkistä kirjaa, joka on samalla sukutarina, jännityskertomus ja historiaa valottava, on Aslak Noren Meren hautausmaa hyvä valinta.

Norjalaisen Noren myyntimenestykseksi noussut kirja kertoo Hurtigruten-rannikkolaivan uppoamisesta vuonna 1940. Onnettomuus kietoutuu Falckin laivanvarustajaperheen historiaan – vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus?

Aikanaan haaksirikosta selvisi nuori äiti Vera ja tämän vastasyntynyt poika. Nykyajassa Vera on isoäiti ja tekee itsemurhan. Käynnistyy kiivas testamentin etsintä. Vera oli kirjailija, joten jälkeenjäänyt käsikirjoitus nousee tarinan keskiöön.

Salaisuuksia pompsahtelee pintaan, ja tarina kaartaa Norjan natsihistoriaan, Beirutiin, Afganistaniin ja minne vielä. Nore viskelee koukkuja lukijan eteen hurjaa tahtia.

Kirjailija Noren tausta journalistina Lähi-Idässä ja armeijan eliittijoukoissa Bosniassa selittävät monisäikeisen juonen. Tekisi mieli kysyä, missä rajaus, mutta Nore on selvästi enemmän on enemmän -koulukuntaa.

Etälukupiirimme piti tarinan jännitteistä ja siitä, miten faktaa ja fiktiota on yhdistelty. Kaipasimme henkilöhahmoihin syvyyttä ja kärsimme aiheähkystä. Lopulta olimme yksimielisiä siitä, että emme jatka tarinan maailmassa kakkososaan, vaan siirrymme toisenlaisiin maisemiin. (Tokarczuk kutsuu!)

Meri on kirjassa keskeisessä roolissa, joten vielä syyskuun loppuun asti voit napata tällä osuman Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 🌊

Helmet 2025: 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Aslak Nore: Meren hautausmaa. Gummerus 2023. 480 s. Alkuteos: Havets kirkegård. Suom. Aki Räsänen. Kirjastolaina.

Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Vahva saaristosarjan avaus – Roy Jacobsen: Näkymättömät

Olen suunnitellut aloittavani Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan lukemisen jo monena kesänä. Vihdoin kesäkuun alussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta -haaste antoi sysäyksen, jota tarvitsin.

Norjan rannikolla yksi kymmenistätuhansista saarista on pieni Barrøy. Sillä asuu vain yksi perhe, Barrøyt. Eletään 1900-luvun alkua. Elämä on niukkaa, luonnonvoimat arvaamattomia.

Horisontti on luultavasti tärkeintä, mitä heillä täällä ulkosaaristossa on, unessa väräjävä näköhermo, vaikkeivat he yleensä juuri pane sitä merkille eivätkä edes yritä ilmaista sitä sanoin.

Keskiössä on pieni Ingrid, jonka varttumista kirja seuraa. Hän oppii vanhempiensa johdolla keskeiset askareet ja aloittaa kiertokoulun. Hän kerää haahkan untuvia ja myrskyn rantaan huuhtomaa rojua ja hyötytavaraa. Isä lähtee talvisin Lofooteille kalaan kerryttämään lisäansioita ja palaa keväisin samaan aikaan kuin meriharakka. Ingrid odottaa suuren laivan paluuta kotisaarella muun perheen kanssa.

Näkymättömät on kompakti kasvutarina, vivahteikas saaristokuvaus ja ajankuva. Jacobsenin pelkistetty ja toteava kerronta sopii karujen saaristo-olosuhteiden välittäjäksi. Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt dialogiin murreratkaisun, joka osuu mielestäni nappiin.

Seuraava Barrøy-sarjan osa Valkoinen meri jatkaa Ingridin tarinaa.

Viime aikoina olen kipuillut lukemisen kanssa. Olen antanut enemmän aikaa kirjoitusharrastukselle, minkä myötä lukemiseen on tullut jarruja. Editointivaihde on jäänyt päälle. Kaikessa tuntuu olevan kaikkea liikaa, mutta Näkymättömiä lukiessani en hamuillut punakynääni.


Roy Jacobsen: Näkymättömät. Barrøy 1. Alkuteos: De usynlige (2013). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Sitruuna 2022. 214 s.

Helmet 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.