Nannan VII lukumaraton: Kirjasomettajien kesälukumaraton

Viime viikonloppuna osallistuin kirjasomettajien yhteiseen lukumaratoniin. Blogiarkistoni kertoo, että tämä oli seitsemäs lukumaratonini ja että edellisestä on kahdeksan vuotta aikaa. Jonkinlaista ikä- tai bloggauskriisiä voisi tästä kehitellä, mutta ohitan nämä numerofaktat tyynesti ja vähän naureskellen.

Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Ilmoittautuneita oli kourallinen, joten paljon on muuttunut siitä, kun lähtöviivalla oli 80 lukijaa.

Kesäkuiselle viikonlopulle 14.–16.6. ajoitetun yhteismaratonin säännöt olivat tällaiset:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia, mutta kukaan ei estä lukemasta vaikka koko viikonloppua.
• Taukojen pitäminen on lämpimästi suositeltua, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista siis syödä, nukkua, ulkoilla ja lepuuttaa silmiä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Voit valita itsellesi sopivan 12, 24, 48 tai vaikka 72 tunnin ajanjakson, jonka aikana luet ja kirjaat ylös lukemiesi kirjojen sivumäärän tai kuunnellut tunnit ja pidät listaa luetuista teoksista.
• Osallistua voi bloggaajana tai muilla somealustoilla, tai ellet käytä mitään näistä, voit jättää kommentin maratonin koosteeseen ja kertoa siinä mitä luit / kuuntelit.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyä tai fiilistellä menemään maratonin aikana.
• Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin ääni- ja e-aineistonakin.
• Maratonin lopuksi on suositeltavaa julkaista koontipostaus, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä kirjat.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia ja tämä on toki erittäin suositeltua.
• Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2024.

Epäilin etukäteen, että maratonkuntoni voi olla vähän mitä sattuu, mutta eihän tämän lukuintoa pursuilevan haasteen tarkoitus olekaan kilpailla. Päivää ennen koitosta keräsin inspiraatiopinon omasta hyllystä:

Takavuosien kokemus sai kokoamaan pinoon lyhyehköjä ja oikeasti todella kiinnostavia kirjoja. Pino oli reilu, joten valinnanvaraa jäi. Kaikkea ei ollut tarkoituskaan lukea. Tärkeintä oli, että annoin itselleni vuorokaudeksi luvan vain lukea.

Raportoin maratonini etenemistä Instagramissa tarinoissa. Inspiraatiopinosta luettavaksi päätyi viisi kirjaa. Tässä niistä jokaisesta lyhyesti:

Eeva Kilpi: Unta vain 

WSOY 2007. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Kuuntelen paraikaa Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä, joten halusin Kilpeä maratonpinooni. Unta vain on kuvaus 78-vuotiaan Anna Marian itsenäisestä kesästä mökillä. Hän vähän huijaa kaikkia läheisiään ja rakastajiaan, ja hämäys onnistuu niin, että kukaan ei kesäkuukausina tule kolkuttelemaan mökin ovelle. 

Kesä on Anna Marialle luonnon havainnointia, unien ja muistojen läpikäymistä, elämän kertaamista. Anna Marian tarinassa on paljon yhtymäkohtia Eeva Kilven omaan elämään, joten väkisinkin luin sitä omaelämäkerrallisena. Kilpi on evakkotaustaisena kirjoittanut kodin jättämisestä ja Hiitolaan ikävöinnistä, nyt myös Anna Marian kokemuksena "ikävöinti uursi railoja minun sieluuni ja koversi siihen hiidenkirnuja." 

Onneksi kirja on omani, voin palata lukuisiin timanttisiin ajatuksiin ja lauseisiin uudelleen.

Helmet 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

* * *

Kristina Carlson: Maan ääreen

Otava 1999. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Leena Majaniemi.

Finlandia-voittaja reilun parinkymmenen vuoden takaa vei 1800-luvun Siperiaan. "Minut murhattiin, ja minä elän." Carlsonin napakat lauseet ja värikäs kuvailu vievät omintakeista murhamysteeriä eteenpäin niin, että en malttanut taukoja pitää. Mitä kaikkea Siperia onkaan, ei vain vankeuslaitoksia.

Kesän ensimmäiset mansikat olivat aika mauttomia ja vetisiä, onneksi kirjavalinnat ovat tähän mennessä osuneet parempaan!

Helmet 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

* * *

Mikko Räty: Borealia

Tammi 2022. 78 s.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Laura Lyytinen. 

Rädyn esikoiskokoelman sivuilla pääsee vaeltamaan läpi luonnontieteellisen museon. Neuvonnasta hyöntessaliin, lintusaliin ja niin edespäin. Runoissa on paljon osuvaa ja tunnistettavaa, kuten lapsuuden tuulilasiin liiskautuneet hyönteiset; jostakin syystä minäkin muistan ne ja ajattelin niitä lapsuuden automatkoilla paljon. Jotakin valuu myös ohitseni, mutta ei runon kuulukaan aueta kertalukemalla. 

Runoissa on välillä jänniä typografisia tehokeinoja, sanat on aseteltu esimerkiksi perhosen muotoon. Monet runot tekee mieli lukea ääneen, kuten hyönteissalissa liihottava runo, joka alkaa näin:

Työpöytäsi laveudessa lasket heteitä ja emiä, kasvojen ilmeitä 

katsot vanamonkukan lävitse siivilöityvää valoa 

ängelmällä ääneti elävää kyynelyökköstoukkaa kuin ängelmää itse

Lieveteksti kertoo, että Rädyllä on lavarunotausta. Se kuuluu runoissa. Onneksi Borealiakin on oman hyllyni aarre!

Helmet 2024: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

* * *

Ian McEwan: Rannalla

Otava 2007. 191 s.

Alkuteos: On Chesil Beach. Suom. Juhani Lindholm.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen kuva: Chris Fraser Smith.

Iltasella aloitin Ian McEwanin Rannalla ja epäilin, miten lukeminen mahtaa enää maittaa neljännen kirjan kohdalla. Jos alkaisi tökkiä, kävisin suosiolla ajoissa nukkumaan. Mitä vielä! McEwan rakentaa taidokkaasti jännitettä 1960-luvulle sijoittuvaan tarinaan: hotkaisen koko kirjan ennen kuin sammutan valot. 

Florencen ja Edwardin rakkaustarina on saamassa täyttymyksensä, kun heidät vihitään avioliittoon ja koittaa hääyö. Molemmilla on epäilyksiä ja pelkoja edessä olevasta yöstä, joka ei suju millään muotoa käsikirjoituksen mukaan. Tarina on mainio ajankuva lähihistoriasta, jolloin seksuaalisuudesta ei puhuttu ja ensimmäinen kerta kuului avioliittoon. Pidin myös tarkkanäköisyydestä, miten molempien päähenkilöiden mielenliikkeitä on kuvattu.

Helmet 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

* * *

Hanna Weselius: Alma!

WSOY 2016. 210 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kahden aikakauden naisten tarinat limittyvät Weseliuksen esikoisromaanissa, joka voitti ilmestymisvuonnaan HS:n esikoiskirjapalkinnon. 

Nykyajassa Aino on kuvataiteilija, kahden lapsen lähivanhempi, jonka oma arki jää sivuseikaksi, kun hän kiinnostuu kaapattujen nigerialaistyttöjen ja sattumalta kohtaamiensa tyttöjen kohtaloista. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa säveltäjämiehensä varjossa elää vaimo Alma Mahler, muusikko itsekin. Eräänlaisena linkkinä eri aikojen taiteilijoiden välissä on lakimies, muusikko-Alman ihailija, joidenkin pelastaja. On myös pulun näkökulma, mikä tuo keitokseen ajattomuutta ja perspektiiviä.

Weselius ei selitä puhki, vaan jättää lukijalle löydettävä ja oivallettavaa. Kommentoiva kertoja muistuttaa, että tarinat ovat rakennelmia, valinnan tulos eivätkä koskaan täydellisiä: "Emme näe, mitä nyt varsinaisesti tapahtuu." 

Alma! toimii loistavasti kertarykäisyllä luettuna – jotenkin luulen, että moniin lukuhetkiin tauotettuna olisin eksynyt kerroksiin.

Helmet 2024: 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

* * *

24 tunnin lukemisen jälkeen ylitin maaliviivan! Luettuja sivuja kertyi yhteensä 863. 

En asettanut sivumäärätavoitteita, ajatukseni oli ainoastaan nauttia rauhassa kirjojen seurasta. Tavoite täyttyi, sillä missään vaiheessa lukeminen ei maistunut suorittamiselta. Maratonvuorokauteeni mahtui pelkän lukemisen lisäksi ruokataukoja, kasvihuoneen tomaattien sidontaa, koiralenkkejä ja kunnon yöunet. 

Keskittyminen syveni, mitä pidempään antauduin lukemiselle. Löysin lukumaratonin taian vuosien tauon jälkeen. Kiitos vielä Janelle maratonin järjestämisestä!

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Ian McEwan: Pähkinänkuori (2016)

Kansi: Jonathan Gray.

Alkuteos: Nutshell.
Suomentaja: Juhani Lindholm (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 206.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori alkaa hätkähdyttävästi. Jo ensimmäisestä kappaleesta käy ilmi, että kertojana toimii vielä äitinsä kohdussa oleva lapsi.

Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä. Odotan käsivarret kärsivällisesti ristissä, odotan ja ihmettelen kenen sisällä olen ja mitä on edessä. Silmäni sulkeutuvat kaihoisasti, kun muistan miten kerran ajelehdin läpikuultavassa pussissani, kelluin ja kiepuin uneliaasti ajatusteni kuplassa yksityisessä valtameressäni ja törmäilin läpinäkyvään kalvoon joka väreili ja välitti katalien salaliittolaisten vaimennetut äänet. Se tapahtui huolettomassa nuoruudessani. Nyt, kun olen kokonaan ylösalaisin eikä minulla ole senttiäkään vapaata tilaa ja polvet ovat painuneet kippuraan mahaa vasten, sekä pääni että ajatusten liikkuma-ala on mennyttä. Minulla ei ole valinnanvaraa, korvani on yötä päivää tiukasti painautuneena näitä hiivatin seiniä vasten. Minä kuuntelen, painan mieleeni ja olen huolissani. Kuulen supateltuja murha-aikeita ja kauhistelen sitä, mikä minua odottaa ja mihin minut ehkä vedetään mukaan.

Pähkinänkuori on saanut ideansa Shakespearen Hamletista: petollinen äiti Trudy on suhteessa miehensä veljen Clauden kanssa ja pariskunta käyttää katalia keinoja päästäkseen eroon miehestä, runoilija John Cairncrossista. McEwanin on luonut tarinan nykyversioon varsin omalaatuisen kertojan. Syntymätön poikavauva ei luonnollisesti ole koskaan nähnyt mitään kohdunulkoisesta maailmasta, joten hänen näkökulmansa on periaatteessa kovin rajoittunut. Kertoja kuitenkin tuntee esimerkiksi filosofiaa ja runoutta. Tietoja selitetään esimerkiksi äidin raskausaikana kuuntelemilla podcasteilla ja isän runonlausuntataipumuksilla.

Kertoja-vauva on siis kohdussa, jumissa omassa pähkinänkuoressaan. Hän voi vain kuunnella äitinsä ja setänsä hurjia suunnitelmia isänsä pään menoksi. Ainoa keino vaikuttaa tapahtumien kulkuun on potkia kohdun seinämiin. Koska kertoja on kiinteässä yhteydessä äitiinsä, tämän syömiset, juomiset ja muut tekemiset vaikuttavat välittömästi vauvan oloon. Kertoja kuvaa tuntemuksiaan mehukkaasti. Viini kihahtaa päähän, suolainen ruoka tuntuu tujauksena verenkierrossa, seksi tekee kohdusta Painekattilan ja äidin pissahätä painaa päätä.

Tarina ankkuroituu nyky-Lontooseen ja tavallisten ihmisten elämään, mutta kertojaratkaisu tuo siihen tujauksen maagista realismia. Tarinassa on myös monia inhorealistisia piirteitä. Trudy on ajanut miehensä heidän yhteisestä kodistaan ja päästänyt huushollin saastaiseen kuntoon. On kärpäsiä, ruoanjämiä lattialla, likaisia astioita ja lemmenhetkistä kertovia likaisia vuodevaatteita. Myös seksi on kertojanäkökulmasta tarkasteltuna pelottavaa ja vastenmielistä.

Trudyn ja Clauden aina vain holtittomammaksi yltyvä touhu saa kertojan kuolemanpelon heräämään. Jos äiti ei esimerkiksi pitäisi kunnolla kiinni kaiteesta ja kaatuisi portaissa, se olisi menoa. Kertoja alkaa myös hautoa kostoa sedälleen, mikä kulminoituu itsemurhayritykseen.

McEwan on päivittänyt klassisen tarinan oivallisesti tähän päivään. Kertojaratkaisu on niin omintakeinen ja hätkähdyttävä, että luin kirjaa lumottuna. Kirjaa ei kannata lukea liian ryppyotsaisesti, sillä onhan näkökulma mahdoton. Se on kuitenkin niin taidokkaasti toteutettu, että se toimii.

McEwan on kovaa vauhtia kipuamassa lempikirjailijoitteni joukkoon. Erityisesti Lapsen oikeus ja tämä Pähkinänkuori ovat olleet valloittavia lukukokemuksia. Ja olihan Sovituskin hyvä. Omastakin hyllystäni löytyy useita lukemattomia McEwanin teoksia, joiden lukemiseen tämä parisataasivuinen helmi antoi lisäintoa.

Pähkinänkuori muissa blogeissa: Leena Lumi, Tuijata, Tekstiluola.

Ian McEwan: Sovitus (2001)

Alkuteos: Atonement.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2002).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 541. 

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kesäpäivä Englannin maaseudulla vuonna 1935 on tukahduttavan helteinen. Kohtalokkaaksi muodostuvan päivän kulkua seurataan eri näkökulmista. Briony on 13-vuotias tyttö, joka rakastaa kirjoittamista ja tarinoita. Hän on perheen iltatähti ja hieman pikkuvanha. Tarinassa keskeisiksi nousevat myös kartanossa paikalla olevat Brionyn parikymppinen isosisko Cecilia, perheen siivojan poika Robbie ja migreenin vuoksi huoneessaan lepäävä äiti, Emily. 

Tukalan painostava helle enteilee jotakin tapahtuvaksi. Ja niin todella käy: kaikkien elämä mullistuu yhden väärinkäsityksen vuoksi. Briony näkee jotakin, jonka tulkitsee omista lähtökohdistaan - ja tuolla tulkinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Tavallisesti lapsi huomaa ja myöntää virheensä jossakin vaiheessa, mutta ei Briony.

Sovituksen kartanoromaanimainen alku kiehtoo ja imaisee maailmaansa, vaikka en yleensä tällaisesta viipyilevyydestä perusta. Olinkin haltioissani ja jouduin pettymään, kun kerronnassa tapahtui käännös. Romaanin toisessa osassa eletään toista maailmansotaa ja seurataan tuon yhden kesäpäivän vaikutuksia Robbien elämään. Kolmas osa puolestaan kuvaa Brionya työskentelemässä sota-aikana sairaalassa.

Kirjan lopussa tullaan vuoteen 1999, jolloin Briony on 77-vuotias. Silloin McEwan yllättää lukijan sellaisella tavalla, jota en ole ennen kokenut. Lopulta kirja herättää mielenkiintoisia pohdintoja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä ja kirjailijan ja lukijan suhteesta. Kehutun kirjan alku ja loppu saivat minut huokailemaan ihastuksesta, mutta keskikohdan notkahduksen vuoksi Sovitus ei nouse minulla suosikkikirjojen joukkoon. Teoksen taidokkuus teki kyllä suuri vaikutuksen. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.

Suomennos: Juhani Lindholm (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 223.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.