Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa

Runokirjajoulukalenterin seitsemännessä luukussa lähdemme runomuotoiselle matkalle muistojen Odessaan.

Ilya Kaminsky on 1977 Neuvosto-Odessassa syntynyt runoilija, joka muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä. Hän kirjoittaa englanniksi – siis kielellä, jota alkoi opiskella vasta uudessa kotimaassaan.

Tämä Kaminskyn ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 2004. Lähes parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen teos tuntuu ajankohtaiselta, Venäjän hyökkäyssodan vuoksi.

Kaminsky hahmottelee eräänlaisen muistokirjoituksen synnyinkaupungilleen. Samalla hän kasvaa runoilijaksi ”matkalaukku täynnä Brodskyn runoja”.

Odessaan liittyy muistoja, kauniita ja vähemmän kauniita, runot ovat kuin pysäytyskuvia. Niin myös kokoelmalle nimen antaneessa runossa: äiti tanssii, isoäiti heittää tomaatteja parvekkeelta, kaupunki värähtelee. ”Me elimme, niin, älä sano että se oli unta."

Runon ajankohta on huhtikuu, mutta talviseen kalenteriini poimin seuraavat säkeet:


Paikallisella tehtaalla isäni
otti kourallisen lunta, pani sen suuhuni.
Aurinko aloitti tavanomaisen kerrontansa

vaalensi heidän ruumiinsa: äidin, isän tanssimassa, liikkumassa
kun pimeys puhui heidän takanaan.


Runossa ja kokoelmassa rinnakkain elävät pimeys ja valo, sodan väkivaltaisuudet ja tanssin ilo.

Takana on pimeys eli sotaisa historia, ja runossakin kerrotaan, miten isoisät taistelivat saksalaisia tankkeja vastaan traktoreilla.

Laittoiko isä lunta lapsen suuhun vaientaakseen tämän? Luen runoa kirjailijan elämää vasten. Kaminskyn perhe joutui jättämään kotikaupunkinsa, kun elämä juutalaisena kävi vaikeaksi.

Lumi tukkii suun vain hetkellisesti, sulaa pois ruumiin lämmöstä ja suu on jälleen vapaa puhumaan. Kaminsky kuuroutui nelivuotiaana ja sai kuulolaitteet vasta uudessa kotimaassaan. Uusi maa ja uusi kieli sulattivat lumen ja runot alkoivat virrata.


Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa. Alkuteos: Dancing in Odessa (2004). Suom. Cristina Sandu. Parkko 2023. 71 s. Kansi: Terhi Adler.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Paul Celan: Lumen ääni

Runokirjajoulukalenterin kolmannesta luukusta paljastuu vaikeudestaan tuttu Paul Celan.

Celanin runot ovat kuin hieman liian vaikea ristisanatehtävä tai sudoku: välillä kokee ahaa-elämyksen, mutta pitkään saa sivua tuijotella.

Lumen äänen alussa on professori Christoph Parryn perusteellinen esipuhe, joka tutustuttaa lukijan 1920  Romaniassa syntyneen ja 1970 Seineen hukuttautuneen Celanin elämän pääkohtiin ja tuotannon erityispiirteisiin. 

Tässä 1971 postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa Celan käyttää sanoja säästeliäästi. Runot vilisevät viittauksia poliittiseen tilanteeseen sekä eurooppalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Esipuhe ja suomentaja Uhligin jälkisanat viitoittavat lukijan tietä, mutta huomaan kaipaavani vieläkin tarkempia selityksiä.

Näin kuuluvat kokoelman nimirunon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Lumen ääni, viimeiseen asti,
kohotuuleen köytettynä
ikuisesti ikkunattomien töllien edustoilla:

laakeat unet liitävät
aaltojäätä pitkin
kuin leivät;

Suomalainen lukija tuntee lumen monet äänet, lumi voi narskua, kitistä, tömähtää, viuhua. Lumi toisaalta vaimentaa ääniä, muuttaa koko äänimaiseman. 

Lumella on sama häviävä olemus kuin unilla ja veden pintaan muodostuvilla leipäkivien rinkuloilla. Talvella leipiä ei voi jään pinnalta laskea, eikä unistakaan jää mitään konkreettista.

Uhlig avaa jälkisanoissaan, että Celanin käsitteen Schneepart olisi voinut suomentaa lumen äänen sijaan lumen osaksi. Mikä on lumen osa? Olla aina ulkopuolella, kuorruttaa maisemaa. Olla jälkien tallentaja. Tänään näin hangella Mintun ja minun eilisten jälkien poikki jolkottaneen peuran jäljet. Joku lintukin oli pomppinut merkkinsä lumiseen maahan.

Kokoelmassa alkukieliset runot ja suomennos ovat aukeamalla rinnakkain. Entiselle germanistille runojen vertailu on hauskaa puuhaa. En voi kuin ihailla suomentaja Uhligin työnjälkeä, miten hän on taivuttanut suomen kielelle kääntämistä vastustelevat runot. 

Arvoitukselliset runot vetävät puoleensa. Sain kokoelman vuosi sitten jouluna kummipojaltani lahjaksi ja olen palannut näiden runopähkinöiden ääreen pitkin vuotta. Teen niin jatkossakin.

Paul Celan: Lumen ääni. Alkuteos: Schneepart (1971). Suom. Riikka Johanna Uhlig. Parkko 2021. 190 s. Sain lahjaksi. Kansi: Terhi Adler.