Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

Misha Defonseca: Susilapsi (2004)

Alkuteos: Survivre avec les loups.

Suomentaja: Heli Kalliolevo (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Postausluonnos Susilapsesta on hautunut koneellani jo ainakin kuukauden päivät. Otsikko ja kuvat ovat odottaneet seurakseen leipätekstiä, jota on ollut tuskaista pusertaa. Toivoin, että pieni etäisyys kirjaan tekisi kirjoittamisesta jotenkin helpompaa ja keksisin jotakin positiivista sanottavaa. Mutta ei niin ei.

Alkuasetelma vaikutti lupaavalta: susien kanssa metsissä elänyt nainen on kirjoittanut muistelmansa. Takakansi mainostaa näin:

Olen elänyt susien joukossa, tullut sudeksi itsekin ruumiiltani ja mieleltäni. Ohikulkijat eivät näe, että olen kaupunkiin eksynyt susi. Vihaan ihmisihoa ja sen kuolemanhajua.

Odotin mielenkiintoisia, omiin kokemuksiin pohjaavia kuvauksia elämästä susien keskuudessa. Susien käytöksen kuvaaminen onkin ainoa kiintoisa kohta koko teoksessa. Harmi vain, että sudet tulevat tarinaan melko myöhään ja muutenkin niitä kuvataan melko vähän.

Kaikki alkaa 7-vuotiaan tytön koettelemuksista sodan keskellä: vanhemmat pidätetään, tyttö joutuu häntä epäreilusti kohtelevaan sijaisperheeseen ja löytää lohdun läheisen maatilan eläinten hoitamisesta. Hän ikävöi vanhempiaan riipaisevasti, joten hän lähtee etsimään heitä "idästä". Etsintämatka metsissä kestää vuosia, ja tyttö kohtaa matkallaan vaaroja, ongelmia ja susia.

Susilapsi olisi toiminut minusta paremmin, jos muistot olisi puettu joko selkeästi dokumentaariseen tai sitten tasokkaaseen kaunokirjalliseen muotoon. Nyt kerronta on tönkköä ja hapuilee kaunokirjallisen ja dokumentaarisen tyylin välillä. Päähenkilön kohtalon selvittämisen jättäminen lukijalle olisi voinut pelastaa paljon, mutta takakansi viisaana kertoo, miten päähenkilön lopussa käy. Takansi on todella tyhjentävä, muuta ei olisi tarvinnut lukea.

Jos sama tarina olisi kirjoitettu laadukkaammin ja sitä markkinoitaisiin fiktiona, lopputulos voisi olla kelpuutettava. Turhauduin kirjan parissa ja varsinkin nyt siitä kirjoittaessani. Ongelman ydin on siinä, että Defonsecan kirja julkaistiin omaelämäkertana. Heikosti kirjoitetun omaelämäkerran ainoa arvo on tarinan todenperäisyys: Susilapsen kohdalla sekin vesittyy, kun hieman googleilee ja huomaa, että Defonseca on haamukirjoittajineen sepittänyt koko jutun. Sieltä tuli kunnon isku lukijan palleaan. Miksi tuhlasin aikaani tällaiseen?

Jos olisin tehnyt taustatyöni tarkemmin, tämä kirja ei olisi päätynyt edustamaan Belgiaa matkallani, vaan olisin valinnut jonkin toisen belgialaisen kirjoittaman teoksen. Nyt voin vain surkutella, miksi en valinnut vaikkapa Hugo Clausin Belgian surua. Melkein jätin Susilapsen huomiotta blogissa, mutta raapustin lopulta edes jotakin, koska kirja edistää kirjallista maailmanmatkaani yhdellä maalla. Tämä on myös hyvä osoitus siitä, että aina kirjat eivät ole hyviä eivätkä lukemisen arvoisia. Joskus voi mennä todella pieleen.

Belgia merkitty mustalla neulalla.

E. L. James: Fifty shades: Sidottu (2011)

Alkuteos: Fifty Shades of Grey.

Suomentaja: Riie Heikkilä (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä. 514.

Oma arvio: 1/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Sidottu on ensimmäinen osa brittiläisen E. L. Jamesin Fifty Shades -trilogiaa, joka on noussut polttavaksi puheenaiheeksi ja myyntihitiksi.

Alkuasetelma ei voisi olla kuluneempi: kömpelö ja kokematon kirjallisuudenopiskelija kohtaa sattumalta itsevarman, saavuttamattoman oloisen ja hengästyttävän hyvännäköisen poikamiehen, joka kaiken lisäksi on rikas. Miljonääri kiinnostuu tytöstä, ja heidän välilleen kehkeytyy miehen seksuaalisten mielihalujen värittämä suhde. Anastasia Steele ja Christian Grey koettelevat toistensa rajoja monin tavoin. Keskeistä on, kuka saa tehdä mitäkin ja kenelle, ja mitkä ovat Christianin mieltymysten taustat.

Teksti on vaivaannuttavaa. Anastasia punastuu tai lehahtaa punaiseksi noin joka toisella sivulla. Anastasian edellisen punastumisen puna tuskin on ehtinyt laskea, kun taas jo lehahtaa. Yhden kulmakarvan nostamisen taito vaikuttaa myös erityisen käytetyltä. Jatkuva virnistely rasittaa, Anastasian sisäisen jumalattaren toistuvat ”kommentit” saavat raivon partaalle.

Luin kirjan tunnollisesti loppuun, vaikka olisin voinut lopettaa jo muutaman kymmenen sivun jälkeen. Itsepintaisesti olin päättänyt, että luen tämän, ja nyt voin sanoa, että niin tein. En voi suositella tätä oikeastaan kenellekään, sillä paremmin kirjoitettua viihdettä on kirjastoissa hyllymetreittäin. Mutta tällaista kirjallista ilmiötä harvasta kirjasta syntyy, joten uteliaiden ei varmaan auta kuin kokea tämä itse.

Mikä tässä kömpelösti toteutetussa pehmopornossa sitten hätkähdyttää – tai siis minkä pitäisi ilmiön mittasuhteiden mukaan niin tehdä? Se ei voi olla muu kuin seksi, jota kirjassa kyllä riittää. Niin mitä sitten? Nykyäänhän internet ja televisio suoltavat katseltavaksi ties mitä. Veikkaukseni on, että yksi vastaus löytyy siitä, millainen media kirja on: tarina tulee luettuna hyvin eri tavalla iholle. Jokaisen lukijan täytyy kuvitella ja kuvittaa tarina päässään itse.

On selvää, että en kuulu kirjan kohderyhmään. Ensinnäkään en juuri lue viihdekirjoja. Toisekseen en pysty ymmärtämään seksin käyttöä vallan välineenä. Herra ja palvelija -suhde ynnä muut kiemurat menevät yli ymmärrykseni. Olisi oikeastaan ollut suuri ihme, jos Jamesin hitti olisi minuun kolahtanut.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikki lukeminen on hyvästä. Jos joku innostuu tämän kautta lukemaan muutakin, niin hyvä. Eikä minulla ole siihenkään mitään sanottavaa, jos joku lukee vain viihdekirjallisuutta ja tämän yhtenä muiden joukossa. Hyvä. Makunsa kullakin.

Kirjallisiin ilmiöihin perehtyminen oli siis tällä kertaa aikamoista tuskaa verrattuna Nälkäpelin lukemiseen. Toki olisin voinut uskoa HS:n Aholan kehotusta ja jättää ilmiön omaan arvoonsa, mutta minkä sitä uteliaisuudelleen mahtaa! Kaipa seuraavaksi kokeilen Twilightia, jolle Fifty Shades on esimerkiksi Maijan mukaan monella tasolla velkaa. Fifty shadesin parissa on viihtynyt muun muassa Helmi-Maaria, kun taas Jenni epäilee kyseessä olevan joukkoharha.