Klassikkohaaste #12 – Veijo Meri: Yhden yön tarinat

Kansipapereita ei kirppislöydössä ole tallella.

Otava 1967. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste toistuu kahdesti vuodessa: aina tammikuun ja heinäkuun viimeisenä päivänä haasteeseen osallistuvat bloggaavat valitsemastaan klassikkoteoksesta. Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen koostepostauksessa löytyy linkkilista kaikkiin tänään julkaistuihin klassikkojuttuihin.

Pitkin syksyä suunnittelin lukevani tähän tammikuiseen haasteeseen Herman Hesseä, kunnes huomasin, että haastepäivä on ylihuomenna. Huh. Vaikeamaineiseen Hesseen en tällä aikataululla tohtinut tarttua, vaan valitsin omasta hyllystäni luettavaksi Veijo Meren Yhden yön tarinat. Paljon enempää kuin yhden yön verran lukuaikaa ei olisi.

Aiemmin Mereltä lukemani Manillaköysi ja Irralliset ovat jättäneet mielikuvan sutjakkaasta ja humoristisesta tarinankertojasta, joka ei pelkää kommentoida epäkohtia nostamalla niitä huumorin värittämään valokeilaan. Samalla linjalla jatkaa tämä Yhden yön tarinat, joka on kokoelma miesten kertomia vaiheikkaita ja paikoin ronskeja ja rasvaisiakin tarinoita. Eletään sodanjälkeistä rauhan aikaa, ja joukko miehiä on sotasairaalassa hoidettavina. Kertojavuoro vaihtuu mieheltä toiselle kuin ketjussa, välillä pysähdytään sairaala-arkeen. 

Saamme selvennystä tapahtumista, jotka johtivat nuoren alokkaan putoamiseen kolmannesta kerroksesta päälleen maahan. Eräs toinen taas selostaa vaiheikkaan loman tapahtumia, kun kiskot vievät ja mies hortoilee naisten ja viinan perässä. Miljöönä toimii esimerkiksi Riihimäki, jossa Meren perhe Kansallisbiografian mukaan asui kirjailijan lapsuusvuosina.  

Tarinoista piirtyvä sotamiehen maailma on miehinen. Hoitajien kopelointi on toipilaiden hupia. Kun seikkailuista kerrotaan jätkäporukassa, ei värikynää varmastikaan säästellä. Yhdet kohtelevat naisia kunnioittaen, jopa peläten, toiset yrittävät kammeta tyttöjä vaikka väkisin. 

Kertojien vaihtuminen ja sairaalaelämän kuvaukset rytmittävät kerrontaa. Toinen rytmin muutos syntyy, kun vauhdikkaasti etenevien seikkailutarinoiden lomassa pysähdytään kuvailemaan: 

Mammalla oli päällään punainen aamutakki, joka oli ommeltu vinoneliöihin. Siihen olisi ollut helppo johtaa tulta. Jalassa oli mustat sukat, joihin oli loihdittu keltaisia saniaisia ja punaiset tohvelit, niissä oli jalkapallon kokoiset valkoiset villalangasta tehdyt pallukat. Voi mikä nainen. Se nosti jalan polvelle, jolloin takin liepeet putosivat. Mä katselin sen reisiä. Joskus näkee sen ikäisillä naisilla niissä Suomen vesistökartan, mutta tällä ne olivat mallikelpoiset, sileät ja hyvin ruskettuneet.

Tarinoissa riittää käänteitä, ja ne kiertyvät välillä farssimaisiksi kieputuksiksi. Lukiessani Meren yötarinoita tunnistin kerronnassa Antti Tuurin tekstien tapaista poljentoa ja nokkeluutta. Tuuri-fanille Meri siis uppoaa, vaikka naisten kohtelu ja räävittömyydet tökkisivätkin. Tarina-ajassa sota ja sen järjettömyydet ovat vielä lähimuistissa, joten ei ihme jos sotilaatkin käyttäytyvät järjettömästi. 

Helmet 2021: 10. Kirjan nimessä on numero.

Kirjat toivon herättäjinä – Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Kansi: ?

Like 2021. 446 s.
Suom. Einari Aaltonen.

Alkuteos: La bibliotecaria de Auschwitz (2019).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Auschwitz on aiheena niin raskas, ettei siihen kovin usein tule tartuttua. Edellinen holokaustikirja, jonka luin lähes pari vuotta sitten, oli Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija. Nyt kirjan nimi kuitenkin pakotti lukemaan – miten ihmeessä keskitysleirillä saattoi toimia oman ammattini edustaja, eihän siellä ollut kirjastoja?

Iturbe tutustuttaa minut 14-vuotiaaseen kollegaan, Ditaan. Dita on tullut Auschwitzin perheleirille vanhempiensa kanssa Terezínistä eli Theresienstadtin ghetosta. Perheleiri on natsien hämäysprojekti, jota ylläpidetään mahdollisten ulkomaisten tarkastajien varalta. Perheleirillä on lapsia, joita muuten ei tuhoamisleireillä näy. 

Leirin epäinhimillisten olojen kuvaukset ovat monista kirjoista tuttuja. Palava liha löyhkää. Krematorion piipuista lentävä tuhkaa leijailee mutaiseen maahan. Ruoka on laihaa lientä, ruumiita kannetaan joukkohautoihin. 

Iturben kirjan erottaa muista holokaustikirjoista salainen kirjasto, joka toimii perheleirin parakissa numero 31. Samassa parakissa on koulu, jonka toimintaa kirjasto luontevasti tukee. Vartijoiden silmissä koulu on laulua ja leikkiä, mutta kun vahtien silmät välttävät, otetaan kirjat esille.

Ditasta tulee kirjastonhoitaja, kun hän saa parakin johtajalta Alfred Hirschiltä luottotehtävän huolehtia parakin kirjastosta. Kirjasto tarkoittaa kahdeksaa repaleista nidettä. Auschwitzin oloissa tämä on ruhtinaallinen kirjasto, sillä kirjat on ankarasti kielletty. Jos tupatarkastuksessa löytyisi yksikin kirja, tietäisi se kuolemantuomiota. 

Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat – – heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Muutaman kallisarvoisen painetun kirjan lisäksi kirjastoon kuuluu eläviä kirjoja. Parakin opettajat osaavat monia lapsia kiinnostavia kirjoja ulkoa, kuten Peukaloisen retket, joten Dita lisää heidät kirjakokoelmaan. Sopivan tilaisuuden tullen elävät kirjat kertovat tarinoita lapsijoukon kuunnellessa tarkkaavaisina.

Kirjat tuovat toivoa kurjuuden keskelle:

[Kirjat] ovat myös muistutus elämästä ilman piikkilanka-aitoja ja pelkoa. Nekin oppilaat, jotka olivat aikaisemmin avanneet kirjan vain hampaat irvessä, näkevät nyt tuossa paperisessa esineessä liittolaisen. Kirjat ovat heidän puolellaan, koska natsit ovat kieltäneet ne.

Kirjat ovat tarinassa läsnä koko ajan. Dita esimerkiksi lukee leirin käymälässä salaa yhtä kirjastonsa kirjaa, Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja, ja muistelee ennen leiriä lukemaansa Thomas Mannin Taikavuorta.

Mielikuvitus on ainoa pakokeino tarkoin vartioidulta leiriltä– vai onko muitakin? Lisäjännitettä Ditan tarinaan tuovat parakinjohtaja Hirschin salaisuudet. Kuka on petturi, kuka kuuluu vastarintajoukkoihin? Entä miten käy Ditan perheen? Iturben kirja perustuu leiriltä hengissä selvinneen Ditan tarinaan, joten selvää on, että ainakin päähenkilö kestää kärsimykset. 

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina on kiinnostava ja koskettava. Täysin en kuitenkaan kirjasta lumoutunut, sillä jonkin tyylissä hieman tökki. Selittämistä ja faktoja taisi olla makuuni liikaa. Mukana on myös opettavaista sävyä, mikä vieraannutti lisää. Kunpa kirjailija olisi luottanut Ditan näkökulmaan enemmän. 

Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Kurkistus kevään uutuuksiin

Tammikuu on hyvässä vauhdissa, ja kevään ensimmäiset uutuuskirjat ilmestyvät näinä päivinä. Alla on muutamia nostoja kevään kirjoista, hieman käännöspainotteisesti tällä kertaa. Otin mukaan suosikkikirjailijoitani sekä uusia tuttavuuksia.

Kotimainen kauno

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste (helmikuu/WSOY)

Vihdoin uusi romaani Marianna Kurtolta! Tätä olen odottanut, sillä Tristania oli minulle vuoden 2017 paras kotimainen romaani. Mieleenpainuvan miljöön lisäksi Tristania hurmasi kielellään. Seitsemäs piste kertoo yllättävästä luonnonilmiöstä, taivaan täyttävästä leppäkerttujen pilvestä, ja miten sen aiheuttama katastrofi vaikuttaa erään perheen elämään.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (helmikuu/Gummerus)

Silvia Hosseinin esikoisteos Pölyn ylistys teki vaikutuksen, vaikka se ei koskaan päätynyt tänne blogiin asti. Uusi esseekokoelma pohtii elämää ja kuolemaa, ruumiillisuutta, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Esikoisen perusteella odotan monipuolisia ja pelkäämättömiä esseitä.

Niillas Holmberg: Halla Helle (helmikuu/Gummerus)

Runoilijana kirjailijauransa aloittaneen Holmbergin esikoisromaani kertoo Samusta, joka muuttaa Saamenmaalle etelästä. Samua vetää puoleensa tunnettu saamelainen Elle Hallala, jonka taiteilijanimi on Halle Helle. Tunturiin erakoituva Elle lähettää Samulle runomuotoisia unia. Asetelma on mielenkiintoinen: kulttuurikysymysten rinnalla teos käsittelee unien tulkintaa apunaan Freud ja Jung.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita (maaliskuu/Tammi)

Rakkausromaani Saara Turuselta! Sivuhenkilö herätti paljon ajatuksia pari vuotta sitten, joten odotan innolla, miten hän ottaa järjen ja tunteen ristivedon käsittelyyn.

Antti Tuuri: Elämä on ihanaa Pohjanmaalla: kirjoituksia kuudelta 

vuosikymmeneltä (huhtikuu/ Otava)

Ikisuosikkini Antti Tuuri on tehnyt mittavan kirjailijanuran, ja vuosikymmenien aikana on romaanien ohella syntynyt monenlaisia muitakin kirjoituksia. Kolumneja ja muita tekstejä sisältävä kokoelma lupaa ajankuvaa, muistelmia ja mietelmiä.

Eva Frantz: Suvisaari (toukokuu/S&S)
Anna Glad -dekkarisarjalla minut koukuttaneen Frantzin esikoisromaani saadaan vihdoin suomeksi. Tapahtumat sijoittuvat Porkkalan edustalla sijaitsevalle saarelle, jolla on vakuutusyhtiön työntekijöiden lomakeskus. Iloisen lomanvieton katkaisee rajuilma, joka tuo tullessaan sumun ja pahaenteisen tunnelman. Saarelta olisi päästävä pois, mutta miten, kun puhelimetkaan eivät enää toimi...

Käännetty kauno

Han Kang: Valkoinen kirja (tammikuu/Gummerus)

Vegetaristi ja Ihmisen teot -romaanit jättivät aikanaan niin vahvat muistijäljet, että Han Kangin pian ilmestyvä suomennos kiilaa odotetuimpien käännösuutuuksien joukkoon. Valkoinen kirja on tutkielma valkoisesta väristä ja surusta, siinä pikkusisko osoittaa sanansa vastasyntyneenä kuolleelle sisarelleen. Mielenkiintoista, että surun väri on tässä valkoinen perinteisen mustan sijaan.

Richard Powers: Ikipuut (tammikuu/Gummerus)

Powersin Pulitzer-palkittu suurromaani puista ja ihmisistä vetää puoleensa. Ikipuut sisältää yhdeksän toisiinsa nivoutuvaa tarinaa. Powersia olen aikonut lukea jo monesti, ehkä tässä olisi hyvä tilaisuus aloittaa.

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (helmikuu/Like)

Linda Boström Knausgårdilta aiemmin suomennetut teokset Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan ovat pienoisromaaneja, joissa keskeinen teema on nuoren naisen tai tytön mielen järkkyminen. Samoilla urilla jatkaa Lokakuun lapsi, tällä kertaa entistä omakohtaisempana. Kirjailija on ollut useaan otteeseen hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja saanut muun muassa sähköhoitoja. Miten hoidot vaikuttavat kirjailijan persoonallisuuteen ja muistoihin?

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (helmikuu/Gummerus)

Prostituoitu Tequila-Leila on jätetty kuolemaan Istanbulin laitamilla sijaitsevaan roskikseen. Ennen tietoisuuden hiipumista nainen käy läpi elämäänsä ja Turkin lähihistoriaa. Shafakin Booker-ehdokkaaksi nousseen teoksen kuvaus tuo mieleen Sara Stridsbergin Rakkauden antarktiksen – jota en tosin ole lukenut, mutta jonka raju asetelma on jäänyt mieleen.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (maaliskuu/Otava)

Kahdesti Pulitzer-palkittu Whitehead käsittelee teoksissaan Yhdysvaltojen synkkää historiaa teemoinaan rasismi ja rotusorto. Nickelin pojat oli viime vuonna pysäyttävä lukukokemus, enkä usko Maanalaisen rautatien kalpenevan sen rinnalla. Päähenkilö on puuvillaplantaasilla työskentelevä Cora, joka kuulee orjien pakoreitistä, jota kutsutaan maanalaiseksi rautatieksi. Herää toivo vapaudesta. 

Elizabeth Strout: Olive, taas (maaliskuu/Tammi)

Kevään valopilkkuja on uusi Strout-suomennos! Viime keväänä tutustuin kipakkaan ja piikikkääseen Olive Kitteridgeen. Uusi kirja kertoo Oliven vanhuusvuosista kolmentoista tarinan verran, ja luvassa on jälleen elämän epävarmuuden ja epäreiluuden pohdintaa koomisin sävyin maustettuna.

Alex Schulman: Eloonjääneet (maaliskuu/Otava)

Ruotsalainen Alex Schulman perkaa romaaneissaan omia perhesuhteitaan ja sukunsa historiaa. Tällä kertaan käsittelyyn pääsevät veljien väliset suhteet ja lapsuuden kokeminen uudelleen aikuisina. 

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (huhtikuu/S&S)

Amerikanvietnamilaisen Vuongin esikoisteos on pojan kirje lukutaidottomalle yksihuoltajaäidilleen. Poika nimeltä Little Dog kuvailee Vietnamista kotoisin olevan perheen vaiheita ja sopeutumista Yhdysvaltoihin sekä avaa oman elämänsä kipukohtia. Samalla hän tulee kuvanneeksi amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia, kuten rasismia, väkivaltaa, huumeongelmia.

Pascal Mercier: Sanojen paino (huhtikuu/Tammi)

Sveitsiläinen Mercier on minulle toistaiseksi tuntematon Keltaisen kirjaston kirjailija. Yöjuna Lissaboniin -teoksesta tunnetuksi tulleen Mercierin uutuudessa pohditaan kieltä ja oman äänen löytämistä kääntäjä-päähenkilön vaiheiden kautta.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät (toukokuu/WSOY)

Buenos Airesiin sijoittuvien trillerimäisten kertomusten kokoelma tutustuttaa argentiinalaiseen ajattelutapaan, pop-kulttuuriin ja poliittiseen historiaan.

Tietokirjat

Vanessa Springora: Suostumus (tammikuu/WSOY)

Vanessa Springora oli teini-ikäinen, kun hän ajautui suhteeseen keski-ikäisen kirjailijamiehen kanssa. Vasta paljon myöhemmin hän ymmärsi, että tapahtunut ei ollut hänen vikansa, että mies ja tapahtumilta silmänsä sulkeneet läheiset tekivät väärin. Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Springoran omaelämäkerta on noussut myyntimenestykseksi kirjailijan kotimaassa Ranskassa, ja se on saanut Suomessakin huomiota jo ennen ilmestymistään.

Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (helmikuu/Teos)

Kirjallisuusaiheisille esseille on aina tilaa lukulistalla, varsinkin jos kokoelmalla on näin mahtipohtinen nimi! Löytty kysyy esseissään, mikä tekee kotimaisesta kirjallisuudesta kotimaista, mikä on vierasta ja mikä läheistä.

Aino Huilaja: Pakumatkalla (helmikuu/Otava)

Uutistenlukijana tunnetuksi tullut Huilaja kyllästyi oravanpyörään, pakkasi elämänsä pakuun ja lähti miehensä ja koiransa kanssa kohti Keski-Eurooppaa. Pakuelämää Huilaja on rahoittanut kirjoitustöillä ja podcastia tekemällä. Korona pakotti kääntämään pakun keulan takaisin kohti koti-Suomea, mutta pakuelämää porukka ei ole hylännyt.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (huhtikuu/S&S)

Levyn omaelämäkertasarjan ensimmäinen osa. Levy käy läpi omaa taustaansa, sitä miten on kasvanut kirjoittavaksi naiseksi. Mahtavaa, että kirjoittamista ja naiseutta käsittelevä trilogia saadaan nyt lukea myös suomeksi!

* * *

Ihanaa olla menossa kohti kevättä, valoa, uusia kirjahoukutuksia!

Katsaus vuoteen 2020

Koronavuoden vuosikatsauksessa en pääse muistelemaan kirjamessuja tai muita kulttuuririentoja – toivottavasti nämä ihanuudet ovat osa arkea taas ensi vuonna. 

Tämän erikoisen vuoden vuosikooste poikkeaa muutenkin hieman aiemmista. Vuoden lopussa olen tavannut käydä läpi tilastoja, mutta nyt keskityn fiiliksiin, se tuntuu tärkeämmältä.

Päättynyt vuosi on ollut minulle, kuten monille muillekin, tunteiden vuoristorataa. Vuosi alkoi junareissulla Espanjaan ja ihanalla kuukaudella etelän auringossa. 

Espanjan arkeen kuuluivat piipahdukset pesulassa.
Kirjan kanssa tietenkin.

Reissun jälkeen oli vuorossa helmikuu sitkeän flunssan kourissa (koronaa, ehkä, kukaan ei enää jälkikäteen voi tietää). Maaliskuussa alkoi mökkikausi, kevään koronarajoitukset ja miehen tähän päivään saakka jatkunut etätyö. 

Etsin töitä, mutta eihän kukaan pandemian jyllätessä palkkaa ketään. Vihdoin Kirkkonummen kirjastossa aukesi kahdeksan vuotta odottamani kirjastonhoitajan vakipaikka, jonka onnekseni myös sain.

Työn alkua odotellessa puutarha rönsysi, rehotti ja tarjosi satoa. 

Oli ihanat kevät ja kesä saaressa, aikaa. Kirjoja, joogaa ulkona, aurinkoa. 

Uskollinen kaveri, myös joogassa.

Elokuussa huolettomat kesäpäivät saaressa unohtuivat silmänräpäyksessä, kun hyppäsin suoraan kirjaston muuttoarkeen.

Melkoinen rypistys töissä vaati vastapainoksi viikonloppuisin löysäilyä. Ja lukemista. 

Syksyn edetessä sain vielä viettää yhden kokonaisen viikon saaressa Elli-koiran kanssa. Tein kirjoittamisen opintoja, kävelin metsässä, luin. Kokeilin myös metsässä lukemista ja kirjoittamista, siihen aurinkoisen loppusyksyn päivät olivat ihania. 

Kirjasto saatiin muutettua. Hieno, uljas kirjastotalo Fyyri avattiin lokakuun alussa. Päivystän Fyyrissä lähinnä aikuisten osastolla, joka on niin ylväs ja kaunis, että asiakkaiden kanssa kuorossa ihastelimme sitä pitkin syksyä.

 

Menoa ja meininkiä Fyyrissä riitti, kunnes korona sulki talon asiakkailta lähes kokonaan. 

Viimeisin vaihe on ollut vähentää asiakkaiden liikkumista kirjastossa, kun vain varausten nouto ja ripeä asiointi ovat olleet mahdollisia. 

Lastenosaston maskotti Lokke Måsartkin joutuu viettämään pimeitä talvi-iltoja yksin hiljaisessa ja pimeässä kirjastotalon kahvila Messissä. 

Kuvat päättyvän vuoden varrelta olisivat vielä vuosi sitten tuntuneet scifiltä. Ensin tuli töissä käyttöön visiiri, sitten maski. 

Turvaväleistä ollaan tarkkoja, käsidesiä kuluu, asiakkaat kohdataan pleksin läpi. Poissa ovat spontaanit kohtaamiset, yhteiset tutkimusretket hyllyjen väleissä, lukupiirit. 

Ensi vuodesta toivon parempaa ja energisempää, myös blogin suhteen. Jatkan kirjoittamisen opintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa aineopintoihin, joten hieman varauksella suunnittelen blogin tulevaisuutta. Toisaalta kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. 

Vuosi sitten pääsin vaihtamaan vuotta muutoksen tunnelmissa, kun tein matkaa Espanjaan. Muutoksen tuulet kutittelevat nytkin, sillä edessä on muutto työpaikkakunnalle. Kerrostalo Espoossa vaihtuu maaseudun rauhaan Kirkkonummella. 

Pikkuhiljaa käynnistelemme miehen kanssa muuttopuuhia, uuteen kotiin olisi tarkoitus päästä tammikuun lopussa. Kirjaston muutto on sen verran tuoreessa muistissa, että tämä ei tunnu missään. Nyt on kyse kymmenistä laatikoista, ei tuhansista. 

Uusi vuosi tuo jälleen eräänlaisen uuden alun  – ja toivottavasti tavallisemman arjen.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

Helmet-lukuhaasteen 2020 loppukiri

Helmet-lukuhaaste ensi vuodelle on jo julkaistu, ja mieleni jo eksyy suunnittelemaan haastekohtiin sopivaa luettavaa. Kuinka monta osumaa saisin oman hyllyni kirjoilla? Entä mihin kohtiin eniten odottamani kevään uutuudet mahtaisivat sopia?

Vielä ennen kuin syvennyn vuoden 2021 haasteeseen otin loppukirin tämän vuoden haasteen kanssa ja sain kuin sainkin kaikki 50 haastekohtaa täyteen ihan loppumetreillä. 

Alla on muutaman virkkeen esittelyt vielä toistaiseksi bloggaamattomista haastekirjoista. Kaikki kirjat eivät näy yllä olevassa kuvassa, koska osan olen jo palauttanut kirjastoon enkä oikein osaa kuvata e-kirjoja. Halusin kirjata muistiin näitä yllättäviäkin lukukokemuksia, vaikka sitten lyhyesti ja vähin kuvin.

2. Iloinen kirja: Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa

Maagis-realistinen ajatusleikki tuo hymyn huulille. Gottfried-koira päättää ottaa itselleen ihmisen ja löytääkin sopivan miehen puiston penkiltä. Gottfried kysyy ja kyseenalaistaa ja saa miehen katsomaan elämäänsä ja maailmaa eri kulmista. Keskustelua syntyy niin snookerista kuin perhosvaikutuksesta. Harmi vain, ettei Gottfried näyttäydy kuin miehelle.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja

Kauniisti ja omaleimaisesti taitettu runokokoelma muistuttaa runojen lukemisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Luonto ja vuodenajat ovat läsnä, kai, tuntuvat jalkapohjan alla, ehkä. Ajatukseni eivät pysyneet kasassa, mutta aloin odottaa Holmbergin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisromaania. 

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Steinunn Sigurðardóttir: Heida: lammaspaimen maailman laidalta

Islantilainen Heida on entinen malli, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja ryhtyi jatkamaan sukunsa lammasfarmia. Arki eläintilalla on täynnä sattumuksia, ja lisäksi nainen ehtii häärimään kunnallispolitiikassa. Heidan elämästä kirjoittanut kirjailija on islantilainen runoilija ja toimittaja, joka on pyrkinyt vangitsemaan tekstiinsä kohteensa eli Heidan äänen. En aivan pitänyt töksähtelevästä ja lapsekkaasta tyylistä, vaikka Heidan tarina onkin inspiroiva.

14. Urheiluun liittyvä kirja: Jean Echenoz: Pitkä juoksu

Nopealukuisessa kirjassa päähenkilönä on todellinen historiallinen juoksija, Emil Zátopek. Moninkertaisen olympiavoittajan vaiheisiin kietoutuu hänen kotimaansa Tšekkoslovakian historia. Miehen harjoittelutahti on ennennäkemätön – ennätyksiä rikkoutuu ja vauhti kiihtyy, kunnes on aika antaa tilaa seuraaville juoksijasukupolville. 

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Kristina Carlson: Eunukki

Eletään 1100-luvun Kiinassa, missä Wang Wein vanhemmat ovat myyneet poikansa 9-vuotiaana hoviin eunukiksi. Nyt virkavuodet ovat takana ja hänellä on aikaa perata ajatuksiaan, kaikkea sitä, mitä näki ja koki palveluksen aikana. Vuoden 1986 Finlandia-voittajalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta jatkan ehdottomasti Carlsonin pienoisromaaneihin tutustumista.

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Miten kirjani ovat syntyneet 4

Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustuin tähän viehättävään kirjasarjaan, jossa tunnetut kirjailijat kertovat teostensa taustoista. Erityisesti faktan ja fiktion vuoropuheluun keskittyvällä kurssilla luimme tätä kirjaa ja pohdimme eri tapoja yhdistää faktan ja fiktion keinoja. Tutuimpia kirjailijoita tässä kokoelmassa minulle ovat Pirkko Saisio ja Anja Snellman, joten heidän pohdinnoistaan sain eniten irti. 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tässä hieman venytän haastekohdan kuvausta, sillä en varsinaisesti voi sanoa pitäneeni kirjan ensimmäisestä lauseesta, mutta se mykisti ja vangitsi minut: 12-vuotias päähenkilö Giovanna kuulee isänsä luonnehtivan tytärtään rumaksi. (Tarkkaa sitaattia en saanut talteen, koska äänikirja.) Alkaa irtaantuminen vanhempien taikapiiristä ja aikuisten valheelliseen maailmaan tutustuminen. Mukana on paljon Napoli-sarjasta tuttua luokkaerojen, tyttöjen ystävyyden ja seksuaalisuuden etsimisen kuvausta. 

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Hullunkuriseen satumaailmaan sukeltaminen oli vapauttavaa melko raskaan joulukuun lukemiston keskellä. Nonsensen klassikko pyörittää sanoja ja etenee omalla logiikallaan. Kaninkolosta ihmemaahan putoavan Liisan tarina on tuttu ainakin elokuvasta, mutta en muistaakseni ole lukenut kirjaa aiemmin. 

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Gösta Ågren: Tämä elämä

Vuoden 1988 voittaja Gösta Ågren on toinen Finlandia-palkittu, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän haasteen myötä. Ågren tunnetaan erityisesti runoilijana, satuin nappaamaan kirjastosta esseenkaltaisia tekstejä sisältävän kokoelman. Kirjoituskokoelma osittain viehätti, osittain vieraannutti. Eniten kiinnostuin Ågrenin omia koulu- ja kirjoitusmuistoja käsittelevistä osioista, tieteenfilosofiset mietinnöt puuduttivat. Ehkä seuraavaksi Ågrenilta niitä palkittuja runoja?

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Jan-Christer Wahlbeck: Ihmiskunnan tulevaisuus

Isoon aiheeseen tarttuvan runokokoelman runot tuovat esille esimerkiksi sen, miten eri tavoin eri-ikäiset ihmiset hahmottavat kolmijaon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Jotta voi ymmärtää tulevaa, täytyy olla käsitys menneestä. Ajasta ei kuitenkaan saa kiinni, ja jo vuonna 2017 kirjoitettu esipuhe edustaa menneisyyttä. Kaksikielinen runokokoelma innostaa vertailemaan, tunnistamaan käännösratkaisuja ja oppimaan uusia sanoja.

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Pienoisromaani on suunnanmuutos Lahirin kirjailijanuralla, enää hän ei kirjoita intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä ja kirjoituskielikin on vaihtunut englannista italiaan. Uusin teos käsittelee naiseutta ja itsenäisyyttä sirpaleproosan keinoin. Lyhyet tuokiokuvat kuljettavat lukijaa nimettömäksi jäävän päähenkilönaisen rinnalla pitkin italialaisen kaupungin katuja ja kahviloita. Tyyli on riisuttu, mutta miljööt ja tunnelmat välittyvät runsaina.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Toiseuden synty

Rotua, rajoja ja kirjallisuutta pohtiva esseekokoelma saa janoamaan lisää Morrisonin romaaneja. Harvard-luentoihin perustuvat tekstit näyttävät, miten toiseutta luodaan ja pidetään yllä niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassa muutenkin. 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Jhumpa Lahiri: Kaima

Lahirin esikoisromaani kertoo intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Minkälaista on ikävöidä, yrittää sopeutua, tuntea vierautta. Ja miten tarkkaan vaalitut perinteet haalistuvat vuosien varrella. Gangulin perheen tarina on värikylläinen, runsas, koskettava.

48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Claire Dederer: Elämäni asennot

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana sai samankaltaisen nimen vuoksi haasteparikseen Claire Dedererin omaelämäkerrallisen Elämäni asennot. Dederer kirjoittaa vetävästi, ja kirja on erityisen osuvaa luettavaa joogaa harrastavalle. Claire käy läpi omaa joogapolkuaan asanoiden kautta, samalla tulee ruodittua perheenäidin osaa, parisuhdetta ja epävarmoja kirjoittajan töitä. Loppukolmannes kertoo perheen irtiotosta, kun he pakkaavat omaisuutensa pakettiautoon ja muuttavat vuorille. 

* * *

Osallistun Helmet-haasteeseen ensi vuonnakin, koska haaste saa etsimään luettavaa uudella tavalla ja lukeminen monipuolistuu. Tänäkin vuonna haaste innoitti tarttumaan kirjoihin uusin kriteerein, eksymään kirjastossa hyllyille, joille muuten harvemmin tulee mentyä. Haastekirjojen etsiminen on osa hauskuutta.