Heinäkuun kirjat ja kuulumiset

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Michael Chabon: Kuunkajo

Toni Morrison: Jazz

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Huh, siinä meni helteinen heinäkuu! Blogissa heinäkuu oli kesäisen keltainen, sillä kuudesta bloggaamastani kirjasta kolme kuuluu Keltaisteen kirjastoon. Soin keskellä kesää muutaman ajatuksen myös tulevalle syksylle ja listasin mielenkiintoisimmat syksyn uutuudet.

Heinäkuuhan on se perinteinen lomakuukausi, jonka aikana ehtii lukea kaikki oman hyllyn lukemista odottavat kirjat ja kirjaston kirjojen huojuvat pinot, eikös vain? Kesän lukusuunnitelmani ovat tyypillisesti olleet varsin utopistisia, niin myös tänä vuonna. Jotakin ehdin pinoistani onneksi lukeakin, eikä käynyt niin, että vain kuskaisin kirjakasseja mökille ja takaisin. Sehän nyt on hullua hommaa, ainakin jos mieheltäni kysyttäisiin.

Heinäkuussa keskityin siihen, että luen juuri sitä, mitä huvittaa. Päätin, että haasteista tai oman blogin juttusarjoista ei tarvitse lomalla välittää. Tämä ajattelumalli toimi, sillä luin nautiskellen, välillä jopa ahmien ‒ ja sain siinä sivussa osumia haasteisiin ja juttusarjoja eteenpäin.

Heinäkuun bloggauksilla osallistuin Tuijan Naistenviikko-haasteeseen kahdella kirjalla (Pulkkinen ja Schepp) ja kirjabloggaajien Klassikko-haasteeseen kuun lopulla (Lee). Lisäksi sain julkaistua jutut Keskiviikkoklassikosta (Calvino) ja Kuukauden nobelistista (Morrison).

Jäätelöä mökillä, mikä ilo!
Pakastin on hellekesänä erityisen ihana kapistus.

Mitä muuta sitä tulikaan tehtyä heinäkuussa kuin luettua ja blogattua? Ensin ajattelin, etten juuri muuta tehnyt kuin pakoillut hellettä, mutta vilkaisu puhelimen kuvagalleriaan kertoo muuta. Vietin kyllä leijonanosan lomastani riipputuolissa, koska se sijaitsee kätevästi varjoisalla terassilla ja auringon porotus oli jopa tälle kesän lapselle ajoittain hieman liikaa. Helle vei voimia ja välillä yöunetkin, mutta ihan loikoiluksi ei koko loma onneksi mennyt.

Aamukahvia synttäriaamuna.

Kyyt, sinilevä ja muut ikävät asiat saavat jäädä sivuosaan tässä kesämuistelossani, mutta kuivuudesta on pakko mainita. Kasteleminen kasvihuoneessa ja kasvimaalla on ollut tänä kesänä melkoinen ruljanssi. Tulipa huomattua, miten kimurantti haaste kuiva kesä on saaristopuutarhurille, jolla ei ole kaivoa. Uurastus on kyllä palkittu, sillä olen korjannut hullun lailla satoa. Parhaisiin puutarhurin sortseihin mahtuu litra pensaspapuja per tasku! Ennen kaikkea kesäkurpitsaa on tullut jopa yli oman tarpeen. Sitä onkin sitten hillottu, paistettu, raastettu, grillattu, keitetty, marinoitu, pakastettu. Perinteisesti menetin hermoni kaaliperhosen toukkiin, kunnes uutisiinkin päässeet gammayökköset saapuivat ruokailemaan kasvilavoihini. Muutamat vihreät toukat tuntuivat kavereilta siinä vaiheessa. Onneksi vain (jo valmiiksi huonovointiset) kaalit menivät yökkösten suihin, muu sato säästyi ainakin toistaiseksi.

Yhden aamupäivän saldo.

Kerran venekyytiä odotellessani vietin ihanan kesäpäivän Taalintehtaalla kirjojen kanssa. Ensin kävin sympaattisessa antikvariaatti Kojanissa, josta jatkoin torin kautta hakemaan lisäevästä kirjastosta.

Ruukin Saunan terassilla vierähti tovi
lounaan ja paikallishistorian parissa. 

Kun sopivat kirjat olivat löytyneet, matkani jatkui Ruukin Saunan terassille, minne parkkeerasin lounaan ajaksi. Iltapäivällä istuskelin vielä Strandhotelletin terassilla, kunnes oli aika lähteä kohti venelaituria.

Aika rauhassa saimme olla nuoren Ernestin kanssa.

Lomani loppumetreillä osallistuin ensimmäiselle ohjatulle mediataatiotunnilleni ja etsin ensimmäisen geokätköni. Jossakin välissä ehdin myös piipahtaa miehen ja hauvan kanssa Etelä-Savossa vanhempieni mökillä ja varata hotellihuoneen Turusta kirjamessujen ajaksi. Saattaa olla, että ostin myös Marcel Proustin koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan, mutta siitä lisää jokin toinen kerta...

Kiehtova, pelottava, kaunis Kadonnutta aikaa etsimässä.

Ei siis hullumpi heinäkuu laisinkaan! Näiden viikkojen aikana varastoitu aurinkoenergia kantaa pitkälle syksyyn, jonka saapuminen ei ihme kyllä herätä kuin odottavaisia ajatuksia. Työt jatkuvat näillä näkymin elokuun ajan, ja jaksan uskoa, että senkin jälkeen jotakin löytyy. Nautitaan vielä loppukesän lämmöstä!

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Luin suomennoksen yhdeksännen painoksen;
 ensimmäinen painos julkaistiin 1961.

Gummerus 2005. 411 s.
Alkuteos: To Kill a Mockingbird (1960).
Suom. Maija Westerlund.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Viime kuukausina olen lukenut useita yhdysvaltalaisten kirjailijoiden teoksia, mikä ei ole aivan sattumaa. Painotuksen taustalla ovat Yhdysvallat-lukuhaaste ja lähestyvät Helsingin kirjamessut, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on. Amerikka-postausten jatkumoon asettuu luontevasti tämä Harper Leen Pulitzer-palkittu klassikkoteos, jolla osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Haaste järjestetään nyt seitsemättä kertaa, minä olen mukana toista kertaa. Viime kerralla bloggasin Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

Haasteen idea on innostaa kirjabloggaajia lukemaan ja kirjoittamaan klassikkoteoksista, ja yhteinen juttujen julkaisupäivä on aina puolivuosittain. Tällä kertaa haastetta emännöi Unelmien aika -kirjablogi, ja tästä linkistä pääset haasteen koontipostaukseen katsomaan, mitä klassikoita bloggaajat ovat tällä kertaa selättäneet.

Toni Morrisonin Jazzin jälkeen mökin kirjahyllystä osui silmiini Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen. Siirryin 1920-luvun New Yorkista 1930-luvun Alabamaan. Molemmissa kirjoissa orjuuden kaiut ovat vahvasti kuultavissa, ja tässä Leen kirjassa rotuerottelu on vielä keskeisemmässä roolissa. Kuin surmaisi satakielen -romaani kattaa noin kolmen vuoden mittaisen ajanjakson alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Tarinaa kertoo lapsuuttaan muisteleva kertoja, joka on tarinan alkuvaiheessa vain 6-vuotias. Pikkulapsen näkökulma tarkoittaa melko yksioikoista ja selittävää kerrontaa. Helteen pehmittämälle ymmärrykselleni tämä oli sopivaa luettavaa, koska en joutunut kamppailemaan näkökulma- ja aikahyppyjen kanssa, kuten Morrisonin kirjassa. Pikkuvanha kertoja saattaisi tuoda tarinaan opettavaisen ja osoittelevan sävyn, mutta nyt en sellaiseen kompastunut.

Kertojana toimii Scout, oikealta nimeltään Jean Louise Finch. Scout on villi ja omapäinen poikatyttö, joka viettää aikaansa neljä vuotta vanhemman isoveljensä Jeremyn eli Jemin ja kaverinsa Dillin kanssa. Kolmikon kesät täyttyvät seikkailuista, kepposista ja naapuruston salaperäisen Boo Radleyn härnäämisestä. Scoutille ensimmäiset kouluvuodet ovat pitkästyttävää piinaa, koska hän osaa jo lukea. Sisarusten äiti on kuollut, ja he elävät isänsä Atticus Finchin kanssa. Hyvin toimeentuleva perhe asuu kaupungin hienoimman kadun varrella, kun taas kaupungin laidalla kaatopaikan tuntumassa asuu valkoista roskaväkeä, vielä kauempana on mustien asuinalue.

Scout pukeutuu mielellään housupukuun, mitä ei katsota hyvällä, kuten ei sitäkään, että Scout ja Jem usein kutsuvat isäänsä Atticukseksi, eivät isäksi. Isä antaa lastensa kuitenkin olla sellaisia kuin ovat ja kasvattaa heitä lempeän jämerästi. Lakimiesisä kuulee kiistatilanteissa kaikkia osapuolia ja rangaistukset ovat punnittuja. Perheen keittäjänä on musta Calpurnia, joka on korvaamaton apu perheen arjen pyörittämisessä.

Eräs isän toimeksianto ravistuttaa perheen elämää. Atticus puolustaa Tom Robinsonia, nuorta mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaupungissa isän työtä paheksutaan, ja paheksunnasta saavat osansa myös lapset. Atticus paneutuu tehtäväänsä yleisestä vastustuksesta huolimatta. Seuraa oikeudenkäynti, jolla voi olla vain yhdenlainen lopputulos.

Kuin surmaisi satakielen on Scoutin kasvutarina ja riipaiseva ajankuva 1930-luvun Alabamasta, missä rotuerottelu oli arkipäivää. Vaikka Atticus kasvattaa lapsistaan oikeudentuntoisia ja empaattisia, elävät he kuitenkin yhteisössä, jossa rotuerottelu on normi. Finchien sukukin on hankkinut varallisuutensa orjien avulla perustetulla maatilalla Alabama-joen varrella. He ovat valkoinen perhe, jolla on palvelijana musta nainen. Kun Scoutista pitäisi kasvattaa "hieno nainen", apuun saapuu Alexandra-täti.

Kuin surmaisi satakielen tarjosi vangitsevan lukukokemuksen. Klassikon lukeminen oli nautinto, ja mietin usein lukiessani, miksen ole lukenut tätä aiemmin. Jotakin tuttua tarinassa kuitenkin oli, joten saattaa olla, että olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan joskus televisiossa. Suomennoksen kömähdykset kyllä pistivät välillä silmään, mutta ne eivät merkittävästi häirinneet lukemista.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea myös Leen toinen teos Kaikki taivaan linnut, joka oikeastaan alunperin oli ensimmäinen käsikirjoitus, jota Lee työsti ja josta hän muokkasi tämän käsillä olevan romaanin. Kuin surmaisi satakielen jäi pitkäksi aikaa kirjailijan ainoaksi julkaisuksi, kunnes vuonna 2015 tuo käsikirjoitus Kaikki taivaan linnut julkaistiin. Vuonna 1926 syntynyt kirjailija kuoli seuraavana vuonna.

Elli osallistui kirjan kannen kuvaukseen.

Leen kirjalla saan ihanan monia osumia meneillään oleviin haasteisiin! Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Klassikko, Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta, Kirjankansibingossa taas tulee osuma ruutuun kesä. Ja mikä mainiointa, saan pitkästä aikaa edistettyä myös Rory Gilmore -lukuhaastettani tällä kirjalla.

Kuukauden nobelisti: Toni Morrison: Jazz

Kannet: Mistral / Markko Taina.

Tammi 1993. 233 s.
Alkuteos: Jazz (1992).
Suom. Seppo Loponen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuukauden nobelistina on heinäkuussa Toni Morrison, joka sai Nobel-palkinnon vuonna 1993, vuosi Jazz-romaanin ilmestymisen jälkeen. Hän oli ensimmäinen musta amerikkalainen ja ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto myönnettiin. Morrison kuvaa teoksissaan usein mustien amerikkalaisten elämää, niin myös tässä 1920-luvun New Yorkin Harlemiin sijoittuvassa kirjassa.

Monitahoinen, erään kolmiodraaman ympärille kietoutuva romaani alkaa näin:

Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään ja lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua."

Tämä on väkevin hetkeen lukemani aloitus romaanille. Ensimmäinen kappale esittelee koko romaanin ytimen. Muu kirja avaa dramaattisten tapahtumien seurauksia ja sitä, miten tähän on päädytty.

Aviopari Violet ja Joe Trace ovat kotoisin Virginiasta, jonka puuvillapellot he jättivät taakseen 1900-luvun alussa. Joe kauppaa työkseen naisten kosmetiikkaa, ja Violet toimii kotikampaajana. Nyt viisikymppisenä Violet on alkanut haikailla lasta, jota he eivät koskaan saaneet. Nuoren Dorcasin ampumisesta ei koidu Joelle oikeudellisia seuraamuksia, mutta tapahtuma vaikuttaa syvästi sekä Violetin että Joen elämään. Joe ei pysty työhön surun murtamana, Violet taas yrittää selvittää, miksi hänen miehensä ryhtyi suhteeseen Dorcasin kanssa. Nuori Dorcas asui tätinsä Alicen luona, joka teki parhaansa orvon tytön kanssa.

Alice Manfred oli yrittänyt yksityistää sisarentytärtään, mutta hän ei mahtanut mitään Kaupungille, jonka tihkuma musiikki anoi ja haastoi jokaikinen päivä. "Tule", se sanoi. "Tule ja tee väärin." 

Sykkivä kaupunki on kuin yksi romaanihenkilö ihmisten rinnalla. Kaupungissa haaveillaan huimia ja tunnetaan syvästi. Eletään aikaa kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule. Edessä on avoin, toiveikas tulevaisuus. Paremman elämän perässä kaupunkiin on saapunut aikoinaan myös Tracen pariskunta. Morrison valottaa henkilöidensä taustoja välähdyksinä. Tapahtumia ja henkilöitä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja vaihtuvat kertojat tuntuvat tietävän, miten asiat menivät. Mitä oikeasti tapahtui, se onkin hyvä kysymys.

Toni Morrisonin Jazz on kovakantisena odottanut lukemista omassa hyllyssäni hyvän aikaa. Nyt kuitenkin luin kirjan kesälomalaisen käteen paremmin istuvana pokkarina. Keltainen pokkari maksoi antikvariaatissa vain euron, joten pitihän se ostaa. Olen huomaamattani alkanut kerätä varsinaisen Keltaisen kirjaston rinnalle myös Keltaisia pokkareita...

Ihan vain kokeilumielessä aloin lukea pokkari-Jazzia, sillä seuraava Morrison saisi olla Hyllynlämmittäjät-pinossani odottava Minun kansani, minun rakkaani. Lukeminen ei kuitenkaan jäänyt vain muutamaan sivuun, sillä jo ensimäinen kappale vangitsi minut. Harmi vain, että tarinan lumo ei aivan kantanut loppuun saakka. Näkökulmatekniikka sai tarinan tuntumaan poukkoilevalta, ja koin vaikeaksi tarkentaa kulloisenkin kertojaäänen näkymään.

Aiemmin olen lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Koti, eikä Jazz takuulla jää viimeiseksi. Vuoden loppuun mennessä yritän saada ainakin tuon Hyllynlämmittäjät-pinosta löytyvän luettua.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa Jazz sopii ainakin kohtaan 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos. Kirjankansibingossa taas ujutan kirjan musiikki-ruutuun.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi.