Turun Kirjamessut: ennakkotunnelmia

Kirjasyksy on parhaimmillaan, ja sen ensimmäinen suuri kirjallisuutapahtuma on käsillä: Turun Kirjamessut. Kun tämä postaus ilmestyy, olen jo matkalla kohti Turun Messukeskusta. Jalassa on mukavat kengät, kassissa hyvin tilaa messuostoksille. Mieli pirskahtelee kirjailoa. Edessä on kokonainen päivä kirjojen, kirjailijoiden ja messutunnelman keskellä!

Matkassani yhdistyvät hyöty ja hupi, sillä olen messuilla sekä työni että harrastukseni puolesta. Kirjamessujen koluaminen käy kirjastonhoitajalle ammattitaidon ylläpitämisestä, ja kirjabloggaajalle messuympäristö tarjoaa lukusia virikkeitä ja ideoita bloggauksiin. Muutenkin arjessani nämä roolini menevät iloisesti sekaisin, sillä luen vapaa-ajalla kirjoja myös töitä varten ja hyödynnän työssäni lukuneuvojana blogin juttuarkistoa ahkerasti. Kirjastotyö vuorostaan ruokkii bloggamista jo miljöönsä puolesta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun akkreditoiduin johonkin tapahtumaan bloggaajana, joten pääsen messuille pressipassilla ja voin hyödyntää muun muassa pressitilaa messuvierailuni aikana. Lämmin kiitos tästä mahdollisuudesta messujen järjestäjälle!

Tämä on ensimmäinen visiittini Turun Kirjamessuille ja muutenkin koko kaupunkiin varmaan vuosikymmeneen. Helsingin Kirjamessut ovat minulle jokasyksyinen perinne, ja aloin kaivata niiden rinnalle jotakin uutta. Pimenevässä syksyssä kaikki piristyskeinot on otettava käyttöön, ja pieni reissu virkistää varmasti. Jo sen suunnittelu on tuonut kaivattua vaihtelua arkeen.

Turun Kirjamessujen teemamaana on tänä vuonna Saksa. Tämä on yksi syy, joka sai minut lähtemään messuille kotikulmiani kauemmas. Olen kiinnostunut saksalaisen kielialueen kirjallisuudesta ja Kirjakimaran ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) emännöimä lukuhaaste rakentui saksalaisen kirjallisuuden ympärille. Haasteen nimi oli "Teemamaana Saksa". 

Vuoden 2013 Kirjakimaran emännöimän lukuhaasteen logo.

Saksa näkyy Turun kirjamessujen ohjelmistossa joka päivä, ja perjantaisen messupäivän tärpeiksi nostin itselleni seuraavat:

• Klo 13.40—14.40 | Eino: Saksan sodanjälkeisen historian arvet

• Klo 16.10-16.35 | Agricola: Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo 

Muutenkin ohjelmaa on tarjolla rutkasti, ja varmasti poikkean kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja sen tarkemmin suunnittelematta. En valinnut messupäivääni ohjelman perusteella, ja ikisuosikkini Pirkko Saisio ja Riikka Pulkkinen jäävät näkemättä. Harmillista, mutta tämän puutteen voin toivottavasti paikata kuukauden kuluttua Helsingin Kirjamessuilla.

Saksan lisäksi teema-alueena on Satakunta, joten odotan kohtaavani jotakin uutta ja mielenkiintoista myös siltä alueelta. Helsingin tapaan myös näiden kirjamessujen aikaan järjestetään ruoka- ja viinimessut, joilla yritän myös ehtiä poiketa.

Ostoksia teen toivottavasti harkiten, sillä kaikki nyssäkät ja pussukat on jaksettava kantaa kotiin Espooseen junalla ja bussilla. Yritän kohdistaa ostoshaluni Keltaiseen Kirjastoon, jota kerään, ja muutamien lempikirjailijoideni uutuuksiin. Antikvariaattipuoli on heikkouteni. Saa nähdä, miten onnistun siellä vastustamaan kiusauksia.

Nyt sukellan messuhumuun ja yritän muistaa raportoida tunnelmista Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa (@kirjakimara). Ainakin jälkikäteen tänne blogiin on luvassa messukuulumisia. Hauskoja kirjamessuja kaikille Turkuun suuntaaville!

Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön (2001)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 189.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Markko Taina.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijänä tunnetun Ville Virtasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Päähenkilö on Vilho Perho eli Vili, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen. Kun Vili on lapsi, isä pääsee esiintyjäksi televisioon, jossa tämä puhuu estotta höpöjä. Isä katoilee aina välillä ja aika ajoin isän pää kuumenee. Virtanen kuvaa elävästi teini-iän kommelluksia kaveriporukassa. Nuorelle Vilille tärkeitä ovat hevoset ja ratsastus, jotka saavat jäädä vasta, kun herkkä poika löytää vielä suuremman kiinnostuksen kohteen, teatterin.

Vili karjuu itsensä teatterikouluun, jossa rehtorina häärii Jorma Kassinen, Jouko Turkkaa muistuttava omalaatuinen persoona. Koulu on fyysinen rääkki, joka laittaa myös oppilaiden mielenterveyden koetukselle. Kassisen metodeihin lukeutuu muun muassa oppilaiden nöyryyttäminen. Moni menee mielenhäiriöön.

En ehtinyt lukea kirjaa kovinkaan pitkälle, kun tajusin lukeneeni sen joskus aiemmin. Tämä hieman latisti lukukokemusta, sillä mitään uutta en tarinasta löytänyt. Virtasen elämänvaiheet ja vuodet teatterikoulussa olivat tuttuja. Virtanen kirjoittaa kuitenkin taitavasti ja kuvaa mielenkiintoisia tapahtumia, joten mitenkään turha ei toinen lukukertakaan ollut. Tällä kertaa kirja nosti mieleeni toisen näyttelijämiehen, Peter Franzénin, omaelämäkerralliset teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä. Varsinkin Franzénin esikoinen, josta en ole blogannut, oli koskettava ja toi päähenkilön kokemukset lähelle lukijaa. Aivan samaan ei minusta yllä tämä Virtasen debyytti.

Jokin "Turkan kaudessa" eli Jouko Turkan vuosissa teatterikoulun johdossa kiehtoo. Seuraavaksi voisinkin ottaa luettavaksi Eppu Salmisen muistelman Lasten ristiretki, joka ainakin muistiinpanojeni mukaan on vielä lukematta. Sen sijaan Kari Kontion Kausi helvetissä tuli luettua aikana ennen blogia. Se oli muistaakseni vielä raadollisempi kuvaus kuin tämä Virtasen versio.

Luen paljon töiden vuoksi, ja vaikka pääsen valitsemaan kirjat aika lailla itse, tuovat aikataulut lukemiseen painetta ja jopa pakon makua. Työkirjojen lisäksi luen ahkerasti uutuuksia, jotka putkahtelevat varausjonoista ajoittain melkoisina ryppäinä. Usein varsinkin syksyisin iskee lukustressi. Niinpä välillä suunnittelematon lukeminen on rentouttavaa. Kun vain poimii kirjan kirjaston hyllystä ja uppoutuu siihen. Kun antaa käsillä olevan kirjan kiilata kaikkien keskeneräisten kirjojen edelle ja tietoisesti sulkee ajatusten ulkopuolelle kaikki lukupinosta huutelevat teokset.

Näin tein Ville Virtasen esikoisen kanssa viime viikonloppuna. Lainasin romaanin töistä perjantaina ja luin sen viikonlopun aikana. En lukenut muuta, vaan annoin tälle aikaa. Mikään huikea lukukokemus kirja ei ollut, mutta toimi hyvänä stressinpoistajana. Takkatulella, hiljaisella saaristomaisemalla ja varpaita lämmittävillä villasukilla saattoi toki olla vaikutusta mielentilaani.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Tuomas Juntunen on kirjallisuudentutkija, josta tuli esikoiskirjailija hurjan tragedian vuoksi. Hänen ensimmäinen lapsensa, Martta, eli vain yhden päivän, kunnes kuoli geenivirheen aiheuttamaan sairauteen. Kokemus oli niin pysäyttävä, että Juntunen alkoi kirjoittaa selviytyäkseen.

Aluksi kavahdin kirjan aihetta. Miten oman lapsen kuolemasta edes voisi kirjoittaa? Voiko lopputulos olla mitään muuta kuin vaivaannuttavaa repostelua? Halusin löytää kysymyksiini vastauksen, vaikka hieman pelkäsin, miten Juntunen mahdottomalta tuntuvasta tehtävästään suoriutuisi.

Juntunen tekee kirjassaan muutamia ratkaisuja, jotka tekevät siitä helpommin luettavan. Yksi keskeisimpiä kerronnallisia valintoja on, että Juntunen tekee itsestään kertojana näkyvän. Toinen tärkeä seikka on se, että kaikkea ei kerrota.

Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille. Olen keksinyt, karsinut, siirtänyt ja tiivistänyt - - - .

Raaka aihe vaatii käsittelijältään taitoa, sillä huonosti kirjoitettuna tällaisesta aiheesta saisi vain piinaavaa luettavaa. Juntusella on tutkijanuransa varrella kerätyn osaamisen lisäksi myös lahjoja kirjoittaa. Lukiessani en kokenut olevani tirkistelijä tai ”paljastuskirjan” äärellä.

Oli mielenkiintoista lukea Juntusen matkasta isäksi: miten päätös lapsen yrittämisestä ensin syntyy, sitten alkaa yhdeksän kuukauden odotus. Tarinan isä ja äiti elävät varovaisen onnellista raskausaikaa, jossa mahdolliset ongelmat ovat puheissa mukana, mutta kovin kaukaisina uhkina.

Kun Martan sairaus selviää ja Juntunen kuvaa lapsensa lyhyttä elämää, ei kyyneleiltä voi välttyä. Vanhemmat ovat läsnä, kun Martta irrotetaan hengityskoneesta. Isä laulaa vauvalleen tuutulaulun viimeiseksi hyvästiksi. Tuntemattomasta lapsesta tuli kirja, jota lukiessani olen itkenyt eniten.

Martta syntyi vain kuollakseen.

Voin kuvitella, että kirja saattaa olla liian raskasta luettavaa vaikkapa raskaana oleville tai pikkulasten vanhemmille.

Sara Stridsberg: Drömfakulteten (2006)

Kustantaja: Albert Bonniers Förlag.

Sivumäärä: 364.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenny Tunedal / Annika Lyth.

Sara Stridsberg. Se on nimi, jota en ollut huomioinut ennen kuluvan vuoden toukokuuta, mutta jota en tästä lähtien enää voi sivuuttaa. Stridsbergin esiintyminen Helsinki Lit -festivaaleilla sai minussa aikaan jotakin, josta on seurannut vaiheikas kirjallinen löytöretki.

Kesäkuussa bloggasin Stridsbergin vastikään suomennetusta teoksesta Niin raskas on rakkaus ja häneen vaikuttaneen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Niin raskas on rakkaus ei aivan lunastanut odotuksiani. Olihan se hyvä ja aiheeltaan todella mielenkiintoinen, mutta mitään vavisuttavaa se ei tarjonnut. Halu taas oli lukukokemuksena niin puistattavan kuvottava, että en ole aiemmin vastaavaa kokenut. Tuolloin en nähnyt mitään yhteistä Jelinekillä ja Stridsbergillä, mutta yhtymäkohdat kiinnostivat. Jatkoin löytöretkeilyäni.

Kollegani kertoi, että Drömfakulteten on sellainen romaani, joka tuntuu ja jonka muistaa pitkään. Poimin sen kesäkirjapinostani lomalla ja vietin sen parissa yhden helteisen viikon heinäkuussa. Tämän kirjan tulen muistamaan kauan, sillä kirjan aihe, henkilöt, rytmi ja rakenne saivat minusta niin tiukan otteen, että jouduin pyristelemään siitä irti useita päiviä. Ja pakko sekin on myöntää, että kokonaisen romaanin lukeminen vieraalla kielellä on jotenkin nautinnollista.

Drömfakultetenin päähenkilö on amerikkalainen äärifeministi Valerie Solanas, joka eli 1936–1988. Kirja tekee kurkistuksia Solanasin elämään ja viimeisiin hetkiin vuonna 1988, jolloin hän tekee kuolemaa saastaisessa hotellihuoneessa San Fransiscossa. Nuhjuinen huone on kirjailijan ja päähenkilön kohtaamispaikka ja paikka, missä fakta ja fiktio alkavat sekoittua. Värikäs elämä ehtii tallentua kirjan sivuille ennen kuin keuhkotauti vie Solanasin ja madot pääsevät apajille.

Solanasin nuoruusvuosien karut kokemukset, kuten seksuaalinen hyväksikäyttö, kodittomuus ja prostiuoituna toimiminen, eivät estä lahjakasta nuorta naista suorittamasta yliopistotutkintoa. 1960-luvun pyörteissä Solanas käyttää huumeita ja muita päihteitä ja haluaa ehdottomasti, että häntä kutsutaan kirjailijaksi. Hän kokee itsensä kirjailijaksi erityisesti näytelmiensä vuoksi: yhtä näytelmää hän tyrkyttää itsepintaisesti Andy Warholille, joka kuitenkin tyrmää teoksen.

Valerie Solanas kirjoittaa SCUM-manifestin (Society for Cutting Up Men), josta on sittemmin tullut feministisen liikkeen perustekstejä. Manifestissaan hän hahmottelee yhteiskuntaa, jossa ei ole miehiä. Solanas ajattelee kaikkien miesten olevan pahoja, eläimellisesti viettiensä vankeja. Yhtä paljon kuin manifestistaan, Valerie Solanas tunnetaan nykyisin myös Andy Warholin murhayrityksestä. Hän nimittäin ampuu pop-ikonia tämän studion ulkopuolella ja myöhemmin ahdistelee tätä puhelinsoitoilla. Edessä on mielisairaalajakso ja vankilatuomio.

Stridsberg rakentaa todellisista henkilöistä ja tapahtumista väkevää fiktiota. Valeriella on vahva ääni, joka tulee hyvin esiin, sillä kirjassa on paljon dialogia. Teksti on välillä armotonta tykitystä, eikä Stridsberg säästele esimerkiksi toistoa tehokeinona. Eläväisiin keskusteluihin mahtuu tunteiden kirjo pirskahtelevasta ilosta ahdistukseen ja epätoivoon.

Drömfakultetenissa on nähtävissä vaikutteita Jelinekiltä, mutta Stridsberg käsittelee aihettaan tyylikkäästi. Samassa ei onnistu Jelinek, jonka teoksessa satuttava ja raastava seksuaalisuus tuodaan esille itsetarkoituksellisesti eritteinä ja eliminä. Vähemmän on enemmän. Drömfakulteten oli minulle vieraallakin kielellä huikea ja mieleenpainuva lukuelämys, joten voin vain kuvitella, millaista olisi ollut lukea teosta omalla äidinkielellä. On sääli, ettei näin hienoa romaania ole suomennettu.

Stridsberg on johdattanut minut kiehtovaan kirjalliseen seikkailuun, joka saanee jatkoa vielä myöhemmin syksyllä. Stridsbergin suomentamattomat romaanit Happy Sally ja Darling river kiinnostavat, mutta taidan jättää niiden lukemisen myöhempään ajankohtaan. Sen sijaan Unica Zürnin pienoisromaani Dunkler Frühling ja Valerie Solanasin SCUM-manifesti on päästävä lukemaan vielä tänä syksynä! Saa nähdä, minne tämä kirjojen polku vielä vie!

Maija Itkonen & Reetta Kivelä: Nyhtökaura (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nyhtökaura: vegepäivän reseptikirja on tämän vuoden puhutuimman ruokatrendin eli nyhtökauran kehittelijöiden Maija Itkosen ja Reetta Kivelän laatima reseptikirja. Nyhtökaura on valmistettu kaurasta ja palkokasveista, ja sitä voidaan käyttää ruoanlaitossa erilaisten lihojen asemesta. Sen kerrotaan olevan proteiinipitoista ja täyttävää. Innovaatio on saanut paljon julkisuutta, eikä vähiten hankalan saatavuutensa vuoksi. Nyhtökauraa ei ehditä valmistaa yhtä paljon kuin sille olisi kysyntää, eikä sitä saa kaikista kaupoista. Somen avulla nyhtökaurasta kiinnostuneet metsästävät harvinaista herkkua ja yrittävät osua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Olen ollut innoissani tästä kasvisruokainnovaatiosta siitä lähtien, kun siitä kuulin. Päätin kuitenkin, etten lähde reissaamaan nyhtiksen perässä tai ala jonottamaan sitä kukonlaulun aikaan jossakin. Sitten kun sitä saa omasta kaupasta, tavallisella kauppareissulla, niin ostaisin kokeiluun. Muutama viikko sitten  markettireissulla törmäsin nyhtökaura-apajaan ihan vahingossa. Etsiskelin kasvisleikkeleitä leivän päälle, ja nyhtökaurapaketit osuivat silmiini tapas-hyllystä (!). Pakettien löytäminen tuntui pieneltä lottovoitolta!

Nyhtökaura-kirjassa reseptit on jaoteltu eri viikonpäivien mukaan, ja jokaiselle päivälle on useampi reseptiehdotus. Esimerkiksi keskiviikon ruokalistalta löytyy perinteisiä klassikkoruokia nyhtökauraversiona, ja viikonloppuna kokataan vähän monimutkaisempia ruokia ja syödään yhdessä ystävien kanssa. Annoksia on moneen makuun, ja onpa nyhtökauraa käytetty leivonnassakin.

Ensin kokeilin valmistaa porotonta käristystä maustamattomasta nyhtökaurasta. Ohje löytyy kirjasta ja nyhtökaurapaketin kääreestä. Kokeilu oli melkoinen farssi. Odotukset olivat korkealla sekä minulla että miehelläni, ja annosten äärellä vaihdettiin paljon kertovia katseita. Pettymys oli suuri, sillä nyhtökaura ei maistunut miltään. Käriste oli epämääräistä massaa ilman suutuntumaa ja makua. 

Pistin epäonnistumisen osittain omaan piikkiini: uuden raaka-aineen käsittely vaatii harjoittelua. Toisella kertaa testiin pääsi inkiväärimaustettu nyhtis. Puolet paketista käytin wokkiin, johon tuli sekalaisia kasviksia, nuudeleita ja mausteiksi soijakastiketta ja makeaa chilikastiketta. Jestas, miten hyvää! Nyt ruoassa oli paljon makua, kiitos maustekastikkeiden. Pelkältään valmismaustettukin nyhtökaura on melko miedon makuinen.

Paketin toinen puolikas päätyi kesäkurpitsojen täytteeksi. Mökin kasvimaa tuottaa kesäkurpitsoja siihen tahtiin, että viime viikkoina niitä on laitettu lähes joka ruokaan ja pakastimeenkin hyvä määrä. Täytin puolikkaat, koverretut kesäkurpitsat nyhtökaura-kaurakerma-tomaatti-mössöllä ja paistoin uunissa. Improvisoidusta ruoasta tuli maukasta ja yllättävän täyttävää.

Ensimmäisten kokeilujeni jälkeen olen edelleen varovaisen innostunut nyhtökaurasta. Valmis, kypsä raaka-aine on helppo lisätä ruokiin loppuvaiheessa. Kuivahko koostumus tarvitsee kokemukseni mukaan jonkinlaisen kastikkeen seurakseen antamaan mehukkuutta. Myöskään mausteissa ei kannata säästellä.

Reseptikirja houkuttelee kokeilemaan uutta raaka-ainetta monipuolisesti. Se on hyvä inspiraation lähde omiin kokeiluihin. Kirjan kuvat ovat ruokahalua herättäviä ja ohjeet selkeitä. Kirjan ohjeista en voi suositella porotonta käristystä, mutta jossakin vaiheessa aion kokeilla seuraavia: täytetyt tuorepinaattiletut, paahdetut rosmariinijuurekset, yrtti-cashew-uunitomaatit ja pähkinäinen zoodelisalaatti. Luulen, että metsäsienirisotto nyhtökauralla voisi upota miehellekin!