Huhtikuun luetut

Huhtikuu oli hurjan antoisa lukukuukausi! Ehdin lukea ja blogata jopa kahdeksasta kirjasta, mikä on minulle paljon. Yhtään suurta pettymystä kahdeksikkoon ei mahtunut, mutta sitäkin useampi positiivinen yllätys.

Tässä ensin muutama pikaesittely kirjoista, joista ei tahdo syntyä omaa postaustaan. Niiden jälkeen on linkkilista huhtikuussa bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamattomat

Hanna Tuuri: Ranta (2015) (285 s.)

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ranta sijoittuu talouskriisin kourissa kärvistelevään Irlantiin. Nora, Jim ja Seamus olivat nuorena tiivis kolmikko, mutta elämä vei heidät eri suuntiin. He ovat nyt kolmikymppisiä. Nora on arkkitehti, jolla on on mies ja lapsia, Seamus taas elättää itsensä hieman kyseenalaisin keinoin. Jim puolestaan ei ole asettunut oikein mihinkään. Kolmikon tiet risteävät jälleen sairaalavuoteen äärellä, kun Jim on hakattu sairaalakuntoon syrjäisellä kujalla.

Tuurin punoma tarina käsittelee nykyihmisen paineita, tasapainottelua työn ja perheen välillä, aikuistumisen haasteita ja vastuun ottamista. Muistojen ja menneisyyden painolasti on joskus liian raskas kantaa. Pidin ihmisen ja luonnon suhteen kuvauksesta ja siitä, miten meri on kirjassa vahvasti läsnä.

Halusin lukea Hanna Tuurin uusimman romaanin, koska hänen isänsä Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani. Uteliaisuus ja kokeilunhalu eivät olleet nostaneet odotuksiani järin korkealle, joten en joutunut myöskään pettymään. Tuurin Ranta on sujuvasti kirjoitettu ja juoneltaan kelpo kirja, mutta mikään siitä ei onnistunut nostamaan lukukokemustani ihan kiva -tasoa ylemmäs. En saanut tarinasta riittävästi otetta.

* * *

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla (2013) (8 t 9 min)

Kustantaja: Atena / BTJ.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

Schmitz on Saksasta Suomeen muuttanut yliopisto-opettaja, joka tarkastelee kirjassaan Suomea ja suomalaisia pilke silmäkulmassa. Kirjan Hermann päättää haluta suomalaiseksi, onhan hän asunut täällä vuosikausia ja hänellä on suomalainen vaimo. Kielikin sujuu. Virallisesti kansalaisuuteen ei vaadita kuin kielikoe ja byrokratiaa, mutta mies haluaa muuttua suomalaiseksi myös kokemuksiltaan ja mieleltään.

Schmitz selostaa Hermannin hupaisia ja irvokkaitakin kokeiluja tangon, viinan, hernekeiton ja monen muun perisuomalaiseksi katsotun asian parissa. Hermann todella laittaa itsensä peliin, ja Suomi-kliseet saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Hernekeiton hajuinen Wunderbaum – ei kai sellaisia oikeasti ole olemassa?

Äänikirja hieman arvelutti aluksi: voiko aiheesta kirjoittaa mitään mielenkiintoista, onko tämä täynnä vanhoja vitsejä? Epäilyni olivat turhia, sillä pian Schmitzin jutustelevan asiallinen tyyli oli tehnyt vaikutuksen. Hermannille sattuu ylilyöntejä suomalaisuuskokeiluissaan, mutta kirja on silti tahdikas ja hupailu pysyy hyvän maun rajoissa. Kirjalla on myös vakavampi sanoma: maahanmuuttajan asema ei aina ole ongelmaton, vaikka henkilö olisi kuinka motivoitunut ja työteliäs. Schmitzin pisteliään tarkkoja huomioita suomalaisista on myös mielenkiintoista lukea.

* * *

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika (1990) (6 t)

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Eeva Kilven muistelmien ensimmäisen osan Talvisodan aika: lapsuusmuistelma melkein pari vuotta sitten ja ihastuin sen välittömään ja koskettavaan kerrontaan. Siksi hämmästyinkin kovin, kun tämä jatko-osan ei ollut lainkaan niin elävä ja mieleenpainuva. Ensimmäisestä osasta muistan kohtia vieläkin, mutta Välirauhasta tuskin jää niin vahvoja muistoja.

Välirauhan aika oli Eeva Kilven elämässä pirstaleista ja epävakaata, mikä heijastuu luonnollisesti muistelmaan. Karjalasta evakkoon lähtenyt perhe on asettunut Imatran lähistölle, missä uusi raja kulkee niin lähellä, että päivässä voisi kävellä entiseen kotiin Hiitolaan. Kilven ikävä entisille kotiseuduille on suuri, ja toinen ikävän kohde on perhe. Eeva asuu vuoroin eri sukulaisten luona, jotta voisi käydä koulua, ja ikävöi suuresti kotiväkeään. Ikävä äityy ajoittain niin kovaksi, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja muina oireina.

Vaikka muistelmatrilogian toinen osa ei yltänyt ensimmäisen tasolle, niin aion kuitenkin kuunnella jossakin vaiheessa päätösosan Jatkosodan aika.

* * *

Blogatut

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009) 203 s.

Audrey Magee: Sopimus (2013) 332 s.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014) 223 s.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) 246 s.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013) 125 s.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996) 359 s.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015) 333 s.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013) 348 s.


Huhtikuun kirjoissa on yhteensä 2454 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin yhteensä 14 tuntia 9 minuuttia.

Kuukauden huippu oli Audrey Mageen Sopimus. Uusia, mielenkiintoisia kirjailijasuosikkeja löysin huhtikuussa kaksi: Ian McEwanin ja Joni Skiftesvikin. Molemmat ovat kirjailijoina konkareita, joten tuotantokin on mittava, ja aion ehdoottomasti tutustua kummankin kirjoihin tarkemmin.

Toukokuussa olen menossa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla esiintyvien kirjailijoiden kirjoja luen nyt tapahtuman alla. Huhtikuussa tutustuin Emma Hooperin esikoiseen ja Carl-Johan Vallgrenin jännäriin. Odotan niin tuota tapahtumaa!

Hauskaa ja iloista vappua kaikille lukijoilleni! 

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013)

Alkuteos: Skuggpojken. 

Suomentaja: Maija Kauhanen (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 348.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anna Henriksson.

Olen esitellyt Kirjakimarassa tähän mennessä reilut parisataa kirjaa, joista alle kymmenen on ollut jännäreitä. Yleensä siis kierrän dekkarihyllyn kaukaa. Ajoittain kuitenkin poimin sieltä jonkin teoksen ikään kuin siedätyshoidon nimissä, sillä haluaisin tuntea genreä paremmin. Metodi tepsii, sillä esimerkiksi Jo Nesbø on hurmannut minut täysin. Nesbøn imussa päätin tutustua muihinkin skandidekkaristeihin: jospa löytyisi lisää helmiä!

Vallgren herätti kiinnostusta myös siksi, että hän on yksi toukokuisen Helsinki Lit -tapahtuman kirjailijavieraista. Varjopoika on Vallgrenin ensimmäinen dekkari, jota edeltäneeseen ansiokkaaseen kirjailijanuraan lukeutuu esimerkiksi August-palkinto.

Vuonna 1970 Tukholman metrossa katoaa pikkupoika jäljettömiin, kun hän on isänsä ja veljensä kanssa menossa junaan. Tragediat tuntuvat koettelevan samaista Klingbergin perhettä tuon katoamisen jälkeen, ja nyt 40 vuotta myöhemmin myös jäljelle jäänyt veli katoaa. Hänen vaimonsa ei usko miehen lähteneen omasta halustaan. Vaimo pestaa selvitystyöhön Danny Katzin, jonka tietää olleen miehensä armeijakaveri, luottomies.

Danny Katz on hämärätaustainen, ex-huumeriippuvainen ja väkivaltarikoksesta tuomittu mies, joka on saanut armeijakoulutuksen. Tarinan alkaessa kaikki edellä mainittu on näennäisesti historiaa ja Katz elättää itsensä lähinnä käännöstöillä. Klingbergin perheen mysteeriä selvitellessään Katz joutuu kohtaamaan menneisyytensä uudelleen.

Vauhtia ja väkivaltaa riittää, kun monivaiheinen rikosvyyhti vie Katzin aina Karibialle saakka. Juoni toimii ja kirja on pakko lukea ahmien. Pientä jahnausta Vallgren tosin harrastaa: Katz kertaa turhan usein, mitä jo tietää. Joo joo, mennään eteenpäin!

Vallgrenilla on kiistatta sujuva kynä ja juonen punomisen taito, mutta silti en kirjalle suuremmin lämmennyt. Katzin hahmosta lähtien tarina maistui liian suunnitelmalliselta. Vertauksen vuoksi Jo Nesbøn Harry Holesta muodostui mielestäni paljon monipuolisempi, karismaattisempi ja syvempi hahmo jo ensimmäisessä kirjassa (itse asiassa en ole tuota sarjaa vielä ensimmäistä osaa pidemmällä).

Nihkeästä arviostani huolimatta voisin kyllä lukea kirjan (uskoakseni tulossa olevat) jatko-osat. Odotan myös Vallgrenin kohtaamista kirjallisuusfestareilla: on mielenkiintoista kuulla, miksi August-palkittu "vakava" kirjailija ryhtyi kirjoittamaan jännäreitä. Skeptisesti epäilen motiivin löytyvän kruunupinoista, joita toinen toistaan myyvemmät pohjoismaiset dekkaristit epäilemättä saavat. Mutta en tuomitse mutun perusteella – katsotaan, mitä Vallgren kertoo.

Varjopojasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Susa, Annika, Lukuneuvoja ja Kuutar.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015)

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Emma Hooperin esikoinen Etta ja Otto ja Russell ja James päätyi luettavakseni monesta syystä. Tammikuussa listasin sen yhdeksi kiinnostavaksi kevään uutuudeksi kustantamon esittelytekstin ja kirjan nimen vuoksi. Sitten innostuin toukokuisesta Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalista, joilla muun muassa Hooper esiintyy. Olen menossa festareille työkavereiden kanssa ja haluan lukea festarikirjailijoiden teoksia tässä kevään mittaan. Lopulta Hooper kiilasi lukupinoni kärkeen, kun huomasin hänen olevan kanadalainen – kirja edistää siis lukumatkaani.

Teos alkaa 82-vuotiaan Etan aviomiehelleen Otolle osoittamalla kirjeellä. Etta kirjoittaa, että hän on lähtenyt. Hän on aina halunnut nähdä meren, ja sitä kohden hän nyt lähtee taivaltamaan, kävellen. Etta ja Otto asuvat Kanadan preerialla, Saskatchewanissa, josta matkaa molemmille rannikoille on tuhansia kilometrejä. Etta valitsee itärannikon, joten hänellä on edessään reilut 3000 kilometriä jalkapatikassa.

Otto jää pakon edessä yksin ja pärjäilee parhaansa mukaan apunaan Etan hänelle jättämät reseptikortit. Naapuritilaa asuttava Russell on Oton lapsuudenystävä, melkein kuin veli. He kasvoivat yhdessä, eikä edes nainen, Etta, katkaissut miesten välejä, vaikka mahdollisuus siihenkin oli. He molemmat löytävät itsestään jotakin uutta vielä vanhoilla päivillään.

Etan kävely on paitsi osoitus itsepäisyydestä, myös sitkeydestä. Etan muisti ei enää pelaa entiseen tapaansa, joten hän tarvitsee muistilistaa avukseen, jottei unohtaisi tärkeimpiään. Matkakumppani James on myös korvaamaton apu.

Hooper leipoo Etan vaelluksen lomaan koko pitkän eletyn elämän. Menneiden muistelut maustavat tarinaa lapsuusaikojen niukkuudella ja sota-ajan kaipuulla. Reseptien ja kirjeiden ryydittämä teksti on ilmavaa ja sopivan suoraviivaista. Aiheiden kirjo kaipaakin vastapainokseen selkeää otetta; koukerot olisivat vetäneet tekstin tukkoon. Ihmissuhteiden ja elämänkaaren lisäksi Hooper kuvaa elävästi arkea Kanadan preerialla. Maisemat piirtyvät lukijan eteen, ja iholla tuntuu joka paikkaan tunkeutuva preeriahiekka.

Etta ja Otto ja Russell ja James oli minulle lohtukirja raskaan Guantánamon päiväkirjan jälkeen. Juuri tähän väliin kaipasin kaunista ja elämänmakuista kertomusta rakkaudesta, ystävyydestä, parisuhteesta. Edellisen kirjan aiheuttamat, ihmisen pahuuteen liittyvät ahdistus ja alakulo väistyivät Hooperin lukemisen myötä ja tilalle tuli seesteisyys ja usko ihmiseen. Aika oli tälle kirjalle otollinen: epäilen, että olisin pitänyt sitä jopa liian suloisena ja sentimentaalisena, jos olisin lukenut sen jossakin muussa välissä.

Kruunasin lukukokemuksen vielä taikinaterapialla, sillä leivoin kirjan innoittamana pitkästä aikaa pullia. En tehnyt kanelipullia kirjasta löytyvällä Nondis-tädin ohjeella, vaan ihan perinteisiä korvapuusteja. Tarkoitukseni oli ottaa leipomuksista ja kirjasta tunnelmallinen kuva, mutta idea pääsi unohtumaan ja muistui jälleen mieleeni, kun puustit olivat kadonneet pelliltä suihin ja pakastimeen.

Hooper on innostanut leivontahommiin myös Katjan, ja arvionsa kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja, Jonna ja Tuijata.

Rannikot eivät tässä kuvassa näy, mutta kaukana ovat.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996)

Alkuteos: Medeja i ee deti.

Suomentaja: Arja Pikkupeura (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 359.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa on runsas sukuromaani, joka sijoittuu Krimille. Medeia Mendes asuttaa siellä vanhaa taloaan, jonne lukuisat sukulaiset tulevat viettämään kesiään. Kun monipäinen joukkio viettää aikaa yhdessä, sukutarinat heräävät eloon ja salaisuuksiakin nousee esiin. Pettymyksiltä ja pettämiseltä ei myöskään vältytä.

Kirjan nimestä huolimatta Medeialla itsellään ei ole lapsia, vaan hän on lapseton leski. Hänellä on kaksitoistatoista sisarusta, joista muutamaa hän on hoitanut kuin omia lapsiaan. Medeia on kirjan keskushenkilö ja kaikkia yhdistävä tekijä. Hän on tarkkailija, joka havainnoi nuorempiensa tekemisiä. Medeia on vieraanvarainen ja ottaa sukulaisensa aina avosylin vastaan. Medeialla on kuitenkin toinen puoli: hän on erakkoluonne, joka tarvitsee yksinäisyyttään, jonka pitkät ja pimeät syksy ja talvi aina tarjoavat.

– – hän letitti vuosien myötä hioutunein elein hiuksensa huolellisesti palmikoksi ja kieputti sen nutturaksi. Mustan silkkihuivin päähänsä kiedottuaan ja sen pitkän liepeen nutturan alta kaulalle irrotettuaan hän näki äkkiä omat kasvonsa soikeassa simpukkareunusteisessa peilissä. – – Ne olivat vuosien varrella käyneet entistä pitemmiksi – se johtui varmaankin valahtaneista ja kahden syvän rypyn uurtamista poskista. Sukunenää vuodet eivät olleet pilanneet: se oli melko pitkä mutta ei hitustakaan liian ulkoneva, tylppäkärkinen ja pyöreäsieraiminen.

Hänen kasvonsa muistuttivat kaunista hevosen turpaa.

Medeia on syntynyt vuonna 1900, joten hänen ja läheistensä elämänvaiheiden kautta hahmottuu hienosti myös 1900-luvun historia. Sukulaiset ovat hajaantuneet kuka minnekin, ja puolisoiden myötä suvussa on monen kansallisuuden ja uskontokunnan edustajia. Myös Medeian asuinpaikka Krim on eräänlainen sulatusuuni.

Kirjassa on henkilöitä kymmeniä, eikä sukulaisuussuhteiden hahmottaminen ole ongelmatonta. Aloin jo luonnostella sukupuuta, kunnes tajusin kurkata kirjan loppuun: siellä sellainen oli valmiina. Sukupuun avulla sain kirjasta enemmän irti ja pysyin paremmin kartalla. Venäläiset nimet kun tahtovat mennä iloisesti sekaisin niihin tottumattomalta, varsinkin kun soppaan lisätään lempinimet, kaimat ja hellittelynimet.

Kirjan henkilökaarti on niin laaja, että edellinen henkilö tahtoo painua unohduksiin, kun seuraava tulee esittelyvuoroon. Medeian lisäksi mieleen jää ainakin urheilijanuorukainen Butonov, joka on paitsi melkoinen naistenmies, myös entinen kilpaurheilu- ja sirkustähti. Medeian sisaren lapsenlapsen Mašan kohtalo ja elämänvaiheet ovat traagisia. Nuorena isoäiti sysää tytön hulluuden partaalle kirouksillaan, ja aikuisena hän kärsii kolmiodraaman yhtenä osapuolena.

Luimme kirjan lukupiirissä. Ulitskajan ihmiskuvaus sai kiitosta, samoin sujuva teksti. Vaikka kirja oli runsas ja rönsyävä, sitä ei ollut raskas lukea. Kaikki olivat tosin takellelleet henkilögallerian kanssa. Monille tämä oli ensimmäinen Ulitskaja, mutta se herätti kiinnostusta lukea muitakin hänen kirjojaan. Minua houkuttaa kovin Vihreän teltan alla -järkäle – se voisikin olla hyvä kesäkirja!

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013)

Alkuteos: My Brief History.

Suomentaja: Markus Hotakainen (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 125.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Gillman & Soame.

Tunnustan: saan fysiikasta näppylöitä enkä voisi kuvitellakaan lukevani Stephen Hawkingin kulttiteosta Ajan lyhyt historia. Silti tämä "maailman kuuluisimman tiedemiehen omaelämäkerta" sai minut innostumaan. Syy on selvä: siinä keskiössä on ihminen, joka on elänyt hyvin omalaatuisen ja vaiheikkaan elämän.

Stephen Hawking tunnetaan paitsi urastaan kosmologina ja tieteen kansantajuistajana, myös sairastamastaan ALS-taudista. Hawking sairastui liikuntakyvyn vievään tautiin 21-vuotiaana, ja fyysikon ennustettiin menehtyvän tautiin muutamassa vuodessa. Hawking on kuitenkin elänyt yli 70-vuotiaaksi. Taudistaan huolimatta Hawking on työskennellyt tutkijana ja kirjoittanut kirjoja, muun muassa bestselleriksi nousseen teoksen Ajan lyhyt historia.

Hawkingin kunto on heikentynyt jatkuvasti taudin toteamisesta lähtien, ja hän on riippuvainen muiden avusta. Taudin kanssa elettyihin vuosiin on mahtunut liuta läheltä piti -tilanteita. Tästä huolimatta Hawkingista muodostuu avoin ja elämänmyönteinen kuva.  Hän on onnellinen lapsistaan ja suhtautuu ymmärtäväisesti siihen, että hänen avioliittonsa ovat kariutuneet pitkälti taudin vuoksi.

Minulla on ollut hyvä ja tyydyttävä elämä. Mielestäni vammaisten pitäisi keskittyä asioihin, joita heidän vammansa ei estä tekemästä, eikä surkutella niitä, joita eivät voi tehdä. Itse olen onnistunut tekemään suurimman osan haluamistani asioista.

Hawking on jo vuosikymmeniä joutunut kommunikoimaan tietokoneohjelman avulla: hän liikuttaa poskilihaksiensa liikkeillä silmälaseissa olevaa anturia. Tällä menetelmällä Hawking saa aikaiseksi kolme sanaa minuutissa. Valitut sanat hän voi lähettää puhesyntetisaattorille, joka toistaa ne ääneen, tai tallentaa ne tietokoneen muistiin.

Elämäkerta on lyhyt ja sen nimi mukailee hauskasti hittiteoksen nimeä (A Brief History of Time - My Brief History). Hawkingin käyttämä kirjoitusmenetelmä selittänee vähäisen tekstimäärän. Teksti on välillä töksähtelevää, mutta paikoin taas nasevaa ja hauskaakin. Kirja on runsaasti kuvitettu valokuvilla Hawkingin elämän varrelta.

Vaiheikas ja pitkä elämä on siis tiivistetty ytimekkäästi. Mielenkiintoisinta luettavaa ovat lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset. Hawking palaa huolettomiin mustalaisvankkureissa vietettyihin kesälomiin ja velttoiluun kulutettuihin opiskeluvuosiin. Fysiikkaakin kirjaan toki mahtuu. Hawking selostaa muun muassa aikamatkailun tutkimuksen teoriaa, mikä menee kosmisine säikeineen niin pahasti yli tämän humanistin ymmärryksen, että ihan hymyilyttää.

Hawkingin loppukaneetti ja kirjan keskeisin sanoma on nostettu takakanteen:

On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa.