Vuosikatsaus 2014

Vuoden viimeistä päivää ja postausta viedään – on pienen yhteenvedon paikka! 

Millainen olikaan Kirjakimaran vuosi 2014? 

Vuonna 2014 kirjoitin blogissani yhteensä 73 kirjasta. Mukaan on laskettu painetut kirjat ja äänikirjat. Sivuja tuli vuodessa luettua 20 323 ja äänikirjoja kuunneltua 2853 minuuttia eli reilut 47 tuntia.

Sivujen lukumäärässä mitattuna olen kolmen blogivuoteni aikana lukenut aina vain enemmän: Ensimmäisenä blogivuotenani 2012 kirjoitin Kirjakimarassa 40 kirjasta, joissa oli yhteensä 10 461 sivua. Vuonna 2013 luin 87 kirjaa, joista kertyi sivuja 20 021.

Kahtena viimeisenä vuotena sivumäärä on siis pysynyt suht samana, mutta luettuja kirjoja on vähemmän. Tämä selittyy luontevasti tiiliskivillä, joita kirjavuoteen 2014 on mahtunut useita. Vieläkään sata kirjaa vuodessa ei mennyt rikki: tavoite siirtyy tulevalle vuodelle!

Merkittävin juttu Kirjakimarassa on tänä vuonna ollut Lukemalla maailman ympäri -projektini. Aloitin kirjallisen maailmanmatkani tammikuussa 2014. Aluksi kuvittelin, että voisin lukea maailman maat kahdessa vuodessa, sillä sata kirjaa per vuosi ei ole mahdoton tehtävä. Melko pian luovuin tästä kuvitelmasta, sillä tuleehan sitä muitakin kirjoja luettua. Enkä edes halua keskittyä orjallisesti tähän yhteen juttuun vaan lukea kuitenkin fiiliksen mukaan. Tänä vuonna kävin lukemalla 38 maassa. Vielä on 157 jäljellä :)


Muitakin haasteita kirjavuoteen 2014 mahtui. Osallistuin enemmän tai vähemmän aktiivisesti seuraaviin haasteisiin: Rikoksen jäljillä, Ihminen sodassa, Keltainen kesä ja Kirjoja jalkapallomaista. Myös Venäjää valloittamaan -haaste päättyi tämän vuoden puolella. Lisätietoa näistä haasteista löytyy alaotsikon Vanhat haasteet alta.

Kirjakimara on ollut Facebookissa kesästä 2013, ja tänä vuonna perustin blogille myös Twitter-tilin (@Kirjakimara). Tviittailu on ollut alkukankeuden jälkeen hauskaa puuhaa! Lyhyt ilmaisu on taitolaji :) Myös esimerkiksi kirjailijoiden juttuja on mielenkiintoista seurata. Olen törmännyt moneen kirja-alan uutiseen ensimmäistä kertaa juuri Twitterissä; se on todella ripeä media. Facebook tuntuu jo kankealta siihen verrattuna.

Seuraavaksi muutamia nostoja vuoden luetuista kirjoista:

Vuoden ilopilleri ja paras äänikirja:

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Tämä äänikirja viihdytti ja nauratti työmatkoilla. Välillä kepeä viihde on paikallaan.

Koulupsykologi Iiris Lempivaaran metodeihin erosta toipumiseen kuuluvat suklaa, vaatteet ja miehet. Hupi rakentuu nykyisestä elämänmenosta tehtyjen terävien huomioiden varaan. 

Pulkkisen tekstin on lukenut Leena Pöysti, jonka hymyilevä ääni kruunasi äänikirjan. 

* * *

Vuoden löytö:

Jo Nesbø

Uteliaisuus voitti ja luin ensimmäisen Nesbøni syksyllä. Lepakkomies koukutti aivan kuten hyvät dekkarit tekevät, mutta se oli paljon muutakin kuin perinteinen jännäri.

Harry Hole -sarjan seuraava osa polttelee jo luettavien pinossa. Ensin kuitenkin kuuntelen loppuun Isänsä poika -uutuuden äänikirjana. 

On hyvä olla olemassa luottokirjailija, jos ja kun aina välillä tekee mieli sukeltaa murhamysteeriin.

* * *

Vuoden itkettäjä: 

Jonas Gardell

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian kaksi viimeisintä osaa (Sairaus ja Kuolema) ilmestyivät suomeksi tänä vuonna. Olin nähnyt kirjaan perustuvat minisarjan televisiosta ennen kirjojen lukemista, mutta se ei häirinnyt lukukokemuksia. Kyynelet virtasivat niin sarjaa katsoessa kuin lukiessakin.

Benjaminin ja Rasmuksen tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. 

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Monille loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Ennakkoluulot ja pelot uutta ja tuntematonta kohtaan jylläävät. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku kulki minulla mukana läpi kirjasarjan.  Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.

Gardell tuo tekstiin paljon faktaa, mikä sopi minunlaiselleni tiedonjanoiselle lukijalle.

Kirjoissa toistuu myös vuoden kaunein sitaatti:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

* * *

Vuoden symppis: 

Katukatti Bob

James Bowenin omaelämäkerrallinen kirja Katukatti Bob: kissa joka muutti elämäni on sympaattinen kertomus ihmisen ja eläimen suhteesta.

James on toipuva huumeidenkäyttäjä ja Bob hylätty, huonokuntoinen katukissa. Yhdessä mies ja kissa pääsevät jaloilleen. Parivaljakosta tulee erottamattomat.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Se osaa hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä helpottaa Jamesia työssään lehtien myyjänä.

* * *

Vuoden paras klassikko: Emily Brontë: Humiseva harju

Vuosikausia kirjahyllyssä pölyttynyt klassikko pääsi vihdoin lukuun alkukesästä.

Ennakkoluuloni osoittautuivat täysin tuulesta temmatuiksi: ehkä olin ajatuksissani sekoittanut tämän johonkin toiseen kirjaan?

Humiseva harju ei nimittäin ole sokerikuorrutettu rakkaustarina, vaan kaikkea muuta. Ihmissuhteet ovat pelejä ja vallitseva tunne on katkeruus.

* * *

Vuoden kirjailmiö: tiiliskivet

Kohdalleni osui lukuisia uutuus-paksukaisia: Donna Tarttin Tikli, Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Finlandia-voittaja Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (bloggaus tulossa).

Vanhemmista kirjoista luin järkälemäiset teokset Blondi (Joyce Carol Oates) ja Ommelten välinen aika (María Dueñas).


Minun makuuni näistä olivat eniten Dicker ja Oates, mutta kaikki olivat ehdottomasti lukemisen arvoisia. Valtosen sain loppuun eilen enkä ole vielä blogannut siitä, joten ajatukset kirjasta eivät ole aivan selkiytyneet.

Dueñasia lukuun ottamatta luin tiiliskivet lomalla. Paksu kirja onkin oivaa lomalukemista: kun uppoutuu täysin pitkän tarinan vietäväksi, niin arjen murheet taatusti unohtuvat.


Näihin muisteluihin on hyvä päättää tämä kirjavuosi. Samalla kiitän kaikkia Kirjakimaran lukijoita ja kommentoijia – jokainen teistä on tärkeä!

Uudenvuodenlupauksia en tee, koska niitä ei tule kuitenkaan pidettyä :) Heitän vain ilmoille toiveen: olisipa ensi vuosi yhtä kirjava kuin tämä päättyvä!

Hyvää uutta vuotta 2015!

Joulukuun luetut

Joulukuussa olen lukenut kuin höyrypää! Blogissa se ei vielä ole näkynyt, sillä olen vältellyt tietokonetta joululomalla. Tammikuussa on sitten kirjoittamisurakan vuoro.

Joulupukki toi paljon toivottuja kovia paketteja, joista paljastuneita kirjoja olen tässä lomalla lueskellut. Lisäksi olin varannut joululomakirjoiksi monia kauan lukupinossa keikkuneita teoksia. Vapaapäivät ovat kuluneet lukien, ulkoillen, kyläillen ja kestiten – mikä sen parempaa :)

Seuraavat kirjat ehtivät tässä kuussa blogiin asti:

Eunsun Kim: Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2012) 196 s.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (1987) 159 s.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006) 323 s.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009) 199 s.

Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998) 207 s.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001) 5 t 43 min

Sivuja näissä kirjoissa oli yhteensä 1084, ja äänikirja kesti 5 tuntia 43 minuuttia. 

Joulukuussa maailmanmatkani eteni Pohjois-Korean kautta Uuteen-Seelantiin ja edelleen Zimbabween. Vaikka olen vasta alkutaipaleella Lukemalla maailman ympäri -haasteessani, niin uskallan jo nyt suitsuttaa kirjallisen maailmanmatkan avartavuutta. Esimerkiksi nämä kolme joulukuussa luettua kirjaa (Eunsun Kim, Witi Ihimaera ja Petina Gappah) ovat hyvä esimerkki siitä, miten kirjallisuuden parissa voi oppia. Kaunokirjallisia elämyksiä ne kaikki eivät olleet, mutta sain niistä jokaisesta silti jotakin.

Joulukuun kirjoissa on kaksi Keltaisen kirjaston kirjaa, jotka molemmat yllättivät minut positiivisesti. Vähäinen sivumäärä harvoin tarkoittaa helppoa luettavaa, mikä tuli jälleen todistettua. Rivasin Timpurinkynä todella haastoi minut, mutta osoittautui lopulta helmeksi. Muñoz Molinan romaani Kuun tuuli oli puolestaan runsaudensarvi, jota lukemalla tein aikamatkan 1960-luvun Espanjaan. Kirjan jälkimaku oli niin kutkuttava, että luen Muñoz Molinaa vielä jatkossakin.

Tässä kuussa aloitin vihdoin pitkään suunnitellun tutustumisen Aila Meriluotoon. Mekko meni taululle oli onnistunut äänikirjakokemus, eikä vähiten lukijan eli Seela Sellan ansiosta.

Tämä on vuoden viimeinen kuukausikooste, mutta vielä on luvassa yksi teksti ennen vuodenvaihdetta: myöhemmin tänään ilmestyy juttu, jossa summaan nyt vuoden kestänyttä maailmanmatkaani ja kirjavuotta muutenkin. Mutta niille, jotka eivät enää tänään koneen ääreen eksy: hyvää uutta vuotta!

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001)

Äänikirja.

Lukija: Seela Sella.

Kesto: 5 t 43 min.

Äänikirjan kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runoilija-kirjailija Aila Meriluodon elämä ja teokset nousevat aika ajoin esille kirjablogeissa, ja niin kiinnostuin hänestä minäkin. Melkein lainasin töistä Panu Rajalan kirjoittaman Meriluoto-elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea äänikirjana, mutta pienen puntaroinnin jälkeen autokuunteluun valikoitui Meriluodon Mekko meni taululle -muistelmateos. Mikä nappivalinta!

Mekko meni taululle ilmestyi alun perin 2001, ja äänikirjan on lukenut Seela Sella vuotta myöhemmin. Sellan vakuuttava ja ilmeikäs luenta teki äänikirjan kuuntelusta miellyttävää ja työmatkoista siten hivenen nautittavampia.

Aila Meriluoto syntyy 1924 Pieksämäellä, missä hän viettää myös lapsuutensa. Nuoruus opettajaperheen jäsenenä on kurinalaista niin kotona kuin koulussakin. Ilmapiiri Pieksämäellä on Meriluodon mukaan tukahduttavaa, eikä rehtorin tyttären asema kaveripiirissä ole mutkaton. Myös isosisko Sirkan kanssa on jatkuvasti pientä kisailua. Aila kokee itsensä usein riittämättömäksi ja epäsopivaksi. Tällaisia tuntoja hän pakenee kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan sekä puhumattomuuteen.

Meriluoto kuvaa elävästi lasten (mielikuvitus)leikkejä ja näkökulmaa. Hän tekee huomioita, joihin on helppo samastua, sillä ne muistaa omasta lapsuudestaan. Ailalle oli esimerkiksi hätkähdyttävää ymmärtää, että muut eivät koe maailmaa kuten hän ja että kaikki katsovat asioita omasta näkövinkkelistään. 

Ailan mielenkiinto kirjoja ja kirjoittamista kohtaan kasvaa iän myötä. Tyttö tekee tutkimusmatkoja vintille, jonne rehtori-isä on vienyt piiloon ”miestenlehtiä” ja myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sovellu esillepantaviksi kirjahyllyyn. Näiden kirjojen joukosta Aila löytää muun muassa Nuori voima -kirjallisuuslehtiä, joissa esitellään tulenkantajia ja heidän runojaan. Ailan silmät aukenevat: runous ei siis olekaan pelkkää loruttelua.

Isosisko saa joululahjaksi Saima Harmajan runoteoksen, joka vie Ailan mennessään. Myös vintiltä löytynyt Jean-Christophe on vavisuttava lukukokemus: se nostaa Ailassa ennenkokemattomia tunteita. Ensimmäistä kertaa hän kokee jotakin fyysistä lukemisen seurauksena.

Mekko meni taululle seuraa Meriluotoa ylioppilaaksi, sota-ajan työtytöksi ja vielä yliopistotaipaleen alkuvuosiin, välirauhan solmimiseen saakka. Meriluodon elämästä voi lukea lisää hänen päiväkirjateoksistaan tai aiemmin mainitsemastani Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta. Uskoisin, että tartun vielä joku päivä päiväkirjoihin, niin teräviä tai eläviä huomioita Meriluoto ympäristöstään tekee. (Rajalan kirjan jätän väliin, koska Rajala.) Romaaneista erityisesti Peter, Peter kiinnostaa, ja kai se Lasimaalauskin tulisi yleissivistyksen nimissä lukea!

Manuel Rivas: Timpurinkynä (1998)

Alkuteos: O lapis do carpinteiro.

Suomentaja: Anu Partanen (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 207.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela.

Galicialaisen Manuel Rivasin Timpurinkynä on Keltaisen kirjaston helmi, jonka löysin etsiessäni kirjallisuutta Espanjasta ja etenkin Espanjan sisällissodasta. Pieni lukupiirimme nosti Timpurinkynän syksyn aikana lukemistamme Espanja-kirjoista ykköseksi. (Muut olivat Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, María Dueñasin Ommelten välinen aika ja Antonio Muñoz Molinan Kuun tuuli.)

Sota, falangistit ja fragmentaarisuus– siinä teoksen tulkinnan kolme avainkäsitettä. Tapahtumat sijoittuvat Espanjan sisällissodan alkuvaiheisiin eli vuoteen 1936. Sodan osapuolten hahmottaminen ja politiikan tuntemus eivät ainakaan ole haitaksi lukijalle. Pähkinänkuoressa sisällissodassa vastakkain olivat tasavaltalaiset ja kansallismieliset, joihin falangistit kuuluivat. Sota päättyi jälkimmäisten voittoon, ja alkoi Francon diktatuuri eli ns. Francon aika. Sota-aika ja sodan tapahtumat luovat raamit tarinalle, jota lukija saa rakentaa palasista. Luvuissa on eri kertojia, mikä hämmentää aina välillä.

Lukiessani kirjaa sain aina ajoittain kiinni tarinan jujusta, mutta hetken päästä putosin taas. Huomasin pian, että taukoja ei ole varaa pitää, jotta voisin hahmottaa kokonaisuuden. Luinkin kirjan yhtä soittoa joitakin viikkoja ennen lukupiiriä ja vaikutuin. Lukupiiriä lähempänä valmistellessani huomasin, etten muistanut kirjasta juuri mitään. Ei auttanut kuin lukea se uudelleen ja tehdä muistiinpanoja. Vaikutuin uudelleen.

Sivumäärältään pienen kirjan aiheet ovat isoja. Sisällisota aiheuttaa paljon tuskaa: ihmisiä kuolee, joutuu erilleen toisistaan ja vangitaan. Sota tuo mukanaan myös nälkää ja sairauksia sekä vainoja. Raskaista aiheista huolimatta Rivas kirjoittaa tekstiä, joka hengittää. Dialogi lomittuu muuhun tekstiin, samoin runolliset elementit.

Timpurinkynä osoitti pienuuteni lukijana. Monet kertojanäänet sekoittuvat helposti, eikä vähäeleinen kerronta paljoa selittele. Kirja myös todisti sen, että pieni voi olla kaunista: hiottu ilmaisu voi muodotaa kaunista tekstiä, vaikka aiheet ovatkin rumia. Siksi suosittelen kirjaa lämpimästi! Lukekaa, eksykää, antautukaa.

Manuel Rivas on yksi espanjalaisen nykykirjallisuuden keskeisistä nimistä. Hän on kirjoittanut runoja, romaaneja ja esseitä. Timpurinkynä on alun perin kirjoitettu galiciaksi, ja suomentaja Anu Partanen on kääntänyt teoksen espanjannoksesta alkuteokseen verraten.

Olen työn puolesta  mukana kahdessa lukupiirissä. Masalan kirjaston lukupiirillä on aina jokin teema; nyt luimme yllä mainitut espanjalaisten kirjailijoiden teokset. Keskitymme ensi keväänä venäläiseen kirjallisuuteen, joka varmasti tulee näkymään myös täällä Kirjakimarassa.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.

Suomennos: Seppo Loponen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.