Syys- ja lokakuussa luetut

Syksyn pimentyessä myös bloggaustahtini on näyttänyt hiipuvan. En kanna siitä huolta, koska ennenkin on ollut ajanjaksoja, jolloin Kirjakimara on päivittynyt harvemmin. Osaan jo odottaa, että jonkin ajan päästä mieleni taas muuttuu, enkä malttaisi muuta tehdäkään kuin blogata. Kovin lukijajystävällistä tällainen ailahtelu ei toki ole, myönnetään. Suuri kiitos siis kaikille teille, jotka olette pysyneet lukijoinani myös näinä verkkaisempina aikoina!

Päätin nyt putsata pöytää eli kirjoittaa koontipostauksen monista luetuista, mutta vielä bloggaamattomista kirjoista. Nämä ovat jostakin syystä jääneet muiden kirjojen jalkoihin lukemisen jälkeen. Jos jäisin odottelemaan kirjoitusinspiraatiota, niin nämä kirjat pölyyntyisivät varmaankin vuosia tuossa pöydän kulmalla. Morrisonin äänikirjaa lukuun ottamatta kaikki ovat omia kirjojani, joten kirjaston eräpäivätkään eivät patista bloggaamaan. Kirjoitusinspiraatio iskee (ainakin minulle) tyypillisesti heti lukemisen jälkeen: jos kirjasta kirjoittaminen venyy, se helposti myös jää.

Nyt on siis luvassa kimara aiemmin tänä vuonna luettuja kirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut. Osan olen lukenut puolikin vuotta sitten, joten varoitus: muistinvaraista mutuhuttua luvassa! Näiden kirjojen  jälkeen tulevat linkit syys- ja lokakuussa kirjoitettuihin postauksiin.


Bloggaamattomat

Julia Franck: Keskipäivän haltija (2007) (405 s.)

Alkuteos: Die Mittagsfrau.

Suomentaja: Raija Nylander (2009). Avain.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Minna Luoma
Kuva: avain.net

Juutalaistaustainen Helene hylkää 7-vuotiaan lapsensa rautatieasemalle vuonna 1945. Aletaan taustoittaa traagista tapahtumaa. Koko kirja on oikeastaan vastauksen rakentamista kysymyksiin "Miten äiti voi?" ja "Miksi?". Kirjaa on kuvattu tutkiemaksi hyvästä ja pahasta, ja luonnehdinta kuvaa teosta mielestäni hyvin. 

Kirjan nimi viittaa saksalaiseen taruun: keskipäivän haltija voi ilmestyä keskelle arkista työtä ja viedä ihmiseltä järjen ja lapset. Tuon lumouksen voi särkeä vain puhumalla, ja vaikeneminen pitää taian voimassa. Helene vaikeni elämänsä vaikeuksista. 

Franckilla on omakohtaista kokemusta tarpeesta jakaa ja keskustella vaikeista asioista, sillä kirja perustuu hänen sukunsa vaiheisiin: hänen isoäitinsä oli hylännyt Franckin isän. Kirjailija halusi ymmärtää isoäitinsä motiiveja ja kirjoitti teolle fiktiivisen selityksen. Kirja voitti Deutscher Buchpreisin vuonna 2007. 

Kirja oli lukupiirikirjanamme keväällä, ja Helenen teko herätti vilkasta keskustelua. Jotkut pystyivät ymmärtämään Helenen ajatusmaailmaa, toisille tarina oli käsittämätön ja siksi epäuskottava. Kirja koettiin melko raskaaksi: teksti on tajunnanvirtamaista ja tiivistä, dialogia ei ole merkitty eikä yksityiskohdissa säästelty. Se on silti mielenkiintoinen sota-ajan kuvaus, jossa suuret historialliset myllerrykset kytketään yhden suvun vaiheisiin.

* * *

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003) (475 s.)

Alkuteos: What I Loved.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2007). Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Alan Baker

Olen lukenut Hustvedtilta aiemmin kirjat Kesä ilman miehiä, Lumous ja Vapiseva nainen. Ensimmäinen ja kolmas olivat mielestäni niin hyviä, että kirjailijan parhaaksi kehuttu Kaikki mitä rakastin päätyi kesäkirjapinooni ehkä jopa epäreilujen odotusten kera.

Vuosien odotus mielessäni aloin lukea kirjaa ja melko pian hämmennyin: mitä ihmettä? Mitä en nyt ymmärrä, tämähän on tylsää? Hiljalleen henkilöhahmoihin tutustuu ja ihmisten kohtalot alkavat kiinnostaa. Alusta asti on selvää, että perhesuhteiden ja dynamiikan esittely on alustusta jollekin. Jotakin tulee tapahtumaan, ja tuota jotakin saa odottaa melkein puoliväliin saakka. Silloin rysähtää.  

Tästä kirjasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en oikein tiedä, pidänkö vai enkö. Pikkuhiljaa on kai hyväksyttävä se, että suhtaudun Hustvedtiin kaksijakoisesti. Välillä hän saa minut  ärsyyntymään, mutta samalla arvostan hänen taitoaan rakentaa älykäs romaani. Esimerkiksi tässä kirjassa taulujen lähitarkastelut ja taidejargon saivat minut tympääntymään. Tarina onnistui kuitenkin yllättämään ja ihailen Hustvedtin monialaista asiantuntijuutta. Myös kirjan psykologiataso hysterioineen ja syömishäiriöineen oli kiinnostavaa luettavaa.

Kuvausassistentti arvosti Hustvedtia parin lipaisun verran.

* * *

Donna Tartt: Tikli (2013) (895 s.)
Alkuteos: The Goldfinch.
Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2014). WSOY.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Luin Tiklin heinäkuun puolivälissä Blogistanian yhteislukumaratonilla. Päällimmäiset muistoni liittyvät kirjan ulkomuotoon: järkälettä oli hankala lukea. Ensimmäistä kertaa jopa kaipasin e-kirjaa. Varsinkin kun sisältö ei mielestäni olisi vaatinut lähes tuhatta sivua, vaan tiivistämällä siitä olisi voinut saada paremman kirjan.

Tarttin Jumalat juhlivat öisin -esikoinen kolahti minuun lujaa, kun luin sitä ennen ja jälkeen maratonpäivän. Kirjoilla on ikäeroa reilut parikymmentä vuotta, mutta yhteistä niille on ainakin jännitykseen ja salaisuuksiin perustuva juoni sekä paljon päihteitä käyttävät nuoret. Molemmat myös kuvaavat omaa aikaansa. Tosin Tikliä on kritisoitu anakronismeistä; esimerkiksi Jokke listaa tekstissään ansiokkaasti kirjan ajankuvan epäjohdonmukaisuuksia. Maratonlukija ei pysähtynyt moisia sen tarkemmin miettimään, vaikka muistan joidenkin seikkojen hieman hämmästyttäneen matkan varrella.

Tikli oli oiva uppoutumiseen ja lukemisesta nauttimiseen sopiva kirja – minulle siinä ei ollut mitään maailmoja mullistavaa.

* * *

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (2001) (479 s.)

Alkuteos: La Sombra del Viento.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2004). Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: Päivi Ahola.

Tuulen varjo on Ruiz Zafónin ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, ja se aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan. Toinen osa on nimeltään Enkelipeli ja kolmas Taivasten vanki. Kirjailija kirjoittaa parhaillaan neljättä, sarjan päättävää osaa. Tuulen varjo ja sen jatko-osan ovat nostaneet Ruiz Zafónin kirjallisuuden megatähdeksi ja Espanjan menestyneimmäksi nykykirjailijaksi. Kirjailija on kotoisin Barcelonasta, joka on myös hänen kirjojen tapahtumapaikka.

Tuulen varjo sijoittuu Francon kauden alkuvuosiin, 1940- ja 50-luvuille. Daniel Sempere on 10-vuotias, kun hänen isänsä vie hänet ensimmäistä kertaa salaiselle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel saa valita yhden kirjan, ja hän ottaa Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo. Daniel kiinnostuu Caraxin kohtalosta ja alkaa koota kirjailijan elämäntarinaa, joka saa mysteerin piirteitä. Caraxin elämänvaiheet alkavat sekoittua Danielin elämään.

Kirjassa on piirteitä maagisesta realismista, fantasiasta, jännityksestä sekä romantiikasta ja historiallisesta romaanista. Lukupiirimme luki kirjan nyt syksyllä ja tuli siihen tulokseen, että kirja sopisi mainiosti nuorten luettavaksi. Miljöökuvaus sai lukupiiriläisiltä kiitosta, mutta kenellekään kirja ei noussut kovin merkittäväksi lukukokemukseksi. Luin jostakin, että jatko-osat toistavat aika pitkälle Tuulen varjon kaavaa, joten tuskin tulen lukemaan jatko-osia.

* * *

Toni Morrison: Koti (2012) (4 t 4 min)

Alkuteos: Home.

Tammen äänikirja.

Lukija: Erja Manto.

Suomentaja: Seppo Loponen (2014).

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lyhyt äänikirja on tunnelmaltaan ja aiheiltaan raskas. Korean sodan veteraani Frank Money etsii paikkaansa Yhdysvalloissa – kotimaassaan, jonne hän on palannut sodan painolasti harteillaan. 1950-luvun Amerikka ei ole värilliselle miehelle armollinen, on sitten sotaveteraani tai ei.

Frank on sodan jäljiltä niin palasina, että on joutunut psykiatriseen hoitoon. Hän kuitenkin karkaa sieltä, kun kuulee sisarensa Ceen olevan huonossa kunnossa. Rahattoman Frankin onnistuu matkustaa pitkä matka ja pelastaa sisarensa, ja jotenkuten sisarukset pääsevät elämään kiinni. Sotamuistot ja lapsuusmuistot eivät jätä rauhaan, eivät ennen kuin asiat on käsitelty.

Kotia ei ollut vaivatonta kuunnella äänikirjana. Pienoisromaanin ilmaisu on niin tiivistä, että joitakin kohtia olisi välillä pitänyt lukea useaan kertaan. Niinpä luulen, että palaan tämän kirjan painetun version pariin vielä joskus. Ja muutenkin Morrisonia voisi lukea lisää. Erja Mannon ääni muuten sopi tähän tarinaan täydellisesti: matala, selkeä ja melko ilmeetön luenta tuki kirjan tunnelmaa.

* * *

Blogatut

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013) 283 s.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942) 6 t 32 min

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902) 6 t

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2013) 304 s.

Huh, siinä tuli pikaesiteltyä kirja jos toinenkin! Onnittelut, jos jaksoit lukea tänne asti!

Luettuja sivuja tässä postauksessa esitellyissä kirjoissa on yhteensä 2841, ja äänikirja-aikaa kertyi 16 tuntia 36 minuuttia.

Perjantai-illan kirjoitussessio kannatti: olo on huojentunut, kun rästipino on purettu. Tai ainakin se madaltui :) Nyt voin keventynein mielin suunnata katseen loppuvuoden suunnitelmiin. Huomenna alkaa Karo Hämäläisen ideoima Lukuhaaste, jossa luetaan koko marraskuun ajan 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Mainiota, että kirjatoukille on kehitelty oma marraskuu-haaste, niin pääsee mukaan haastehuumaan! Se viiksien kasvattelu kun ei kaikilta onnistu. Lukuhaasteeseen voi liittyä vaikkapa haasteen Facebook-sivuilla. Tärkeintä ei kuitenkaan ole haasteen etenemisen raportointi somessa: tärkeintä on lukeminen!

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Kaksi dekkaria äänikirjana

Alkusyksyn työmatkani ovat sujuneet jännittävissä tunnelmissa, sillä olen kuunnellut Rikoksen jäljillä -haasteen innoittamana dekkareita äänikirjoina. Aloitin Sherlock Holmesin seurassa Baskervillen koiralla, jonka jälkeen siirryin Christien murhamysteeriin Ruumis kirjastossa. Molemmat äänikirjat lukee vakuuttava ja rauhallinen Lars Svedberg.

Äänikirjoista on hankalampi kirjoittaa kuin tavallisista kirjoista, sillä näin jälkikäteen ei enää ole käsillä tekstiä, johon palata. Nimet tahtovat unohtua, lainauksia ei pysty kirjaamaan. Päädyin tekemään näistä äänidekkareista yhteispostauksen, jossa pohdin lähinnä tarinoiden tunnelmia ja niiden herättämiä ajatuksia.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902)

Alkuteos: The Hound of the Baskervilles.

Suomentaja: ?

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 cd-levyä.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat minulle entuudestaan tuttuja hahmoja, vaikka en muistaakseni ole tätä ennen tutustunut heidän seikkailuihinsa kirjojen kautta. Tiesin, että Holmes on nerokas ja ripeä-älyinen salapoliisi, joka käyttää tutkimuksissaan tukenaan apulaistaan Watsonia. Holmesin ja Watsonin tukikohta on asunto Baker Streetillä.

Baskervillen koirassa kertojana toimii Watson, eli tapahtumien kulku selostetaan yhden keskeisen henkilön näkökulmasta. Hän ei tiedä, mitä Holmes ajattelee, vaikka tulkitseekin tämän mielenliikkeitä ansiokkaasti.

Kaksikko tutkii tapausta, jossa epäillään erikoisen eläimen, mahdollisesti isokokoisen koiran, tekevän tuhojaan erään kartanon mailla. Pedon syyksi on laitettu epäilyttäviä kuolemia, ja kyläläiset tietävät, ettei öisillä nummilla kannata liikkua, koska pimeydessä vaanii uhka. Jälleen yksi mies on löydetty kuolleena, ja Holmes saa pohdittavakseen kysymyksen: onko syyllinen todella isotassuinen peto vai onko kyseessä harkittu murha?

Holmes selvittää tapausta tinkimättömällä tyylillään. Hän punoo verkon, johon syyllinen lopulta tipahtaa. Salapoliisista muodostuu hieman nenäkäs ja ylimielinen mielikuva, mutta omasta ylivertaisuudestaan huolimatta hän luottaa oikeaan käteensä, tohtori Watsoniin, kuin kallioon. 

* * *

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942)

Alkuteos: The Body in the Library.

Suomentaja: Ragni Rossi.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 32 min

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Ruumis kirjastossa päätyi kuunteluun nimensä vuoksi: kirjastolaisena tämä tarina on tunnettava! Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kirjastolla tarkoitetaan tässä salapoliisitarinassa oikeastaan kirjastohuonetta, ei yleisölle avointa kirjastoa.

Agatha Christien luoma Neiti Marplen hahmo ei ole hurmannut minua aiemmin eikä valitettavasti onnistunut siinä nytkään. En ole koskaan jaksanut katsoa Marplen salapoliisintyötä televisiosta kokonaisen jakson vertaa, koska alussa heränneen mielenkiinnon tukahduttavat aina hidastempoisuus ja Neiti Marplen epäuskottava päättely. Yläluokkainen, hyvätapainen ja huolitellusti puhuva vanhapiika saa karvani nousemaan – miten joku hahmo voikaan ärsyttää näin! Nyt huomaan, miten hyvin televisioinnissa on onnistuttu tavoittamaan kirjojen tunnelma, koska samat tuntemukset heräsivät äänikirjaa kuunnellessa.

Tässä tarinassa Neiti Marple selvittää erään everstin kirjastohuoneesta löytyvän ruumiin tapausta. Kuinka on mahdollista, että hyvämaineisen miehen talosta löytyy kuolleena nuori tyttö, jolla on vieläpä vaalennetut hiukset, halvannäköinen mekko ja paljon meikkiä? Tarinan edetessä muitakin ruumiita löytyy, salaisuuksia paljastuu ja lopulta epäolennaiselta vaikuttava seikka vie Neiti Marplen totuuden jäljille.

Tarina ei saanut vangittua mielenkiintoani. Havahduin välillä siihen, että olin ajellut kilometritolkulla ajatuksiini uppoutuneena ja äänikirja oli mölissyt tasaisesti taustalla. No, hidastempoisuuden vuoksi en täysin pudonnut kärryiltä, vaikka en intensiivisesti jaksanutkaan tätä kuunnella. Keskenkään en voinut jättää, koska pitihän  se loppuratkaisu saada tietää!

Summaus: Sherlock Holmesin ja Watsonin seuraan voisin palata piankin, mutta Neiti Marplen salapoliisityötä en aio enempää seurata.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013)

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls.

Suomentaja: Neli Naski (2014).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Kansi: Lewis Csizmazia ja Ville Lähteenmäki

Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamedin toisen romaanin, Kadotettujen hedelmätarhan, tapahtumat sijoittuvat kirjailijan synnyinkaupunkiin, Somalian Hargeisaan. Mohamed muutti perheensä kanssa Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus asua Isossa-Britanniassa vain tilapäisesti, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha kertoo tuosta sisällissodasta.

Sisällissota on aiheena rujo: ystävistä, naapureista, jopa perheenjäsenistä saattaa tulla vihollisia. Oma naapurusto muuttuu sotatantereeksi, ruumiiden joukossa on väistämättä tuttuja. Monissa sotakuvauksissa suuriksi kärsijöiksi tuntuvat jäävän naiset ja lapset, niin Kadotettujen hedelmätarhassakin.

Kirjassa kolmen naisen tarinat kiertyvät yhteen. Nuori Deqo on noin kymmenenvuotias ja elämänhaluinen, äidin hylkäämä tyttö, joka pakenee pakolaisleiriltä. Filsan taas on sotilaan uralle lähtenyt nuori nainen, jolle univormu tuo suojaa ja auktoriteettia, vaikka armeijan maailman on varsin miehinen. Kawsar puolestaan on monissa liemissä keitetty iäkäs nainen, jota elämä ei ole kohdellut useinkaan suopeasti.

Karuista kohtaloista ja kokemuksistaan huolimatta kirjan naiset eivät vain kärsi, he myös selviytyvät. Kaikilla kolmella naisella olisi enemmän kuin tarpeeksi syitä antaa periksi, mutta heissä sykkii elämänhalu.

Eri sukupolvien naisia yhdistää heidän sukupuolensa, heidän kokemuksensa naiseudesta:

Deqo on tiedostanut jo pitkään, että hänen kehonsa pehmeä liha on rasite: ensimmäinen sana, jonka hän muistaa oppineensa, on "häpeä". Ainoa kasvatus, jonka hän sai leirin naisilta, koski tämän häpeän pitämistä loitolla: älä istu sääret levällään, älä koske sukuelimiäsi, älä leiki poikien kanssa. Häpeän välttäminen näyttää olevan tytön elämässä keskeisintä.

Naisten elämässä on monia seksuaalisuuteen liittyviä riskejä ja ongelmakohtia. Ympärileikkauksen perinne elää vahvana, raiskatuksi tulemisen pelko on aina läsnä ja monille itsensä myyminen on ainoa mahdollinen elinkeino. Perinteiden painolastia ei sälytetä ainoastaan miesten harteille; myös nainen osaa olla naiselle paha.

Kuka katkera vanha noita tämän tavan sitten keksikään ammoisina pakanallisina aikoina, hänen on täytynyt vakuuttaa muut siitä, että tämä oli oiva keino seuloa vahvat heikoista; että tytöt, jotka eivät selviytyneet tästä hengissä, eivät olleet heihin uhratun maidon arvoisia. Jos jokunen onnistui nilkuttamaan mukana ei kuolleena muttei myöskään kunnolla elossa, tjaa, heitä voitiin sietää, kunhan eivät olleet muiden tiellä. Tämä ajattelutapa oli antanut monien sukupolvien naisille – joita oli pidetty sisäkkäin kuin venäläisiä maatuskanukkeja – saman kovuuden, saman kyvyn olla muistelematta ketään joukosta jäänyttä, kunnes jälkijoukoissa lopulta vitkastelivat he itse.

Kadotettujen hedelmätarha on paikoin raskas ja julma, mutta inhimillisyys ja toivo tuovat tarinaan lämpöä.  Kauhistelun sijaan Mohamed syventyy yksilön kokemukseen ja muistuttaa, että muutos on mahdollinen.

Elokuussa luetut ja kooste kuvahaasteesta

Kirjabloggaaminen perustuu lukemiseen ja kirjoittamiseen, ja aika ajoin toinen noista toiminnoista tökkii. Ainakin minulla. Viime syksynä podin tähän asti pahinta lukemiskriisiäni, ja nyt takkuaa kirjoittaminen. Ei vain luista. Juuri päättyvän elokuun aikana olen kuluttanut näppäimistöäni harvoin. Töihin palaaminen loman jälkeen tuntuu työläältä, ja energia menee arkirutiinien löytämiseen. Lukeminen on väsymyksestä huolimatta maistunut, joten luetut ja bloggaamattomat kirjat kasautuvat koneen viereen odottamaan kirjoitusinspiraatiotani.

1. Luettavana; 2. Ulkona; 3. Jotain vanhaa; 4. Kirja kassissa; 

5. Lukemista ja herkuttelua; 6. Rakkaat kirjanmerkit; 7. Kirja reissussa; 

8. Lukunurkka; 9. Kirjabloggarin työpiste; 10. Kirja-aarteesi

Heinäkuun lopulla perustin Kirjakimaralle Twitter-tilin (@Kirjakimara) ja osallistuin elokuun ajan kuvahaasteeseen, jossa ladattiin sosiaaliseen mediaan joka päivä kirjakuva tietystä aiheesta. Huh, että siinä olikin hommaa Twitter-noviisille! Bloggaajien ottamia kirjakuvia löytyy ainakin Facebookista ja Twitteristä tunnisteella #kirjakuvapäivässä. Yhtenä päivänä en keksinyt mitään kuvattavaa, eli osallistuin haasteeseen yhteensä 30 kuvalla. Nuo kuvat löytyvät oheisista kollaaseista.

11. Kirjastossa; 12. Ensimmäiset lauseet; 13. Värikästä; 14. Kesken jäänyt; 

15. Kirja ja kuppi lämmintä; 16. Uusi lisäys hyllyyn; 17. Klassikko; 18. Lukueväät; 

19. Alkaa v-kirjaimella; 20. Lukutoukan yöpöytä

Ja sitten linkit elokuussa blogattuun kolmikkoon:


Siri Kolu: Me Rosvolat (2010) 5 t 4 min

Ari Väntänen: Apulanta: Kaikki yhdestä pahasta (2014) 432 s.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2013) 595 s.

Blogattua tuli yhdestä äänikirjasta, yhdestä tietokirjasta ja yhdestä romaanista. Sivuja kertyi 1027 ja äänikirja-aikaa 5 tuntia 4 minuuttia.

21. Kovia kokenut; 26. Kirjoja joka paikassa; 24. Paksuin kirjasi;  

30. Bookshelfie; 27. Puhutteleva nimi; 28. Lukematta jo ikuisuuden; 

25. Upea kansikuva; 23. Kirjasarja; 29. Kestosuosikki

Näin siis elokuussa. Syyskuussa on tiedossa ainakin Knausgårdin ja Murakamin uutuuksien lukeminen, ja lukupinossa on myös muutama töiden lukupiirejä varten luettava kirja. Syyskuun tavoitteeksi asetan näin julkisesti tuon paisuvan luettujen, mutta bloggaamattomien kirjojen pinon setvimisen. Ehkä on koontipostauksen aika?

31. Omavalintainen kuva