Kaksi dekkaria äänikirjana

Alkusyksyn työmatkani ovat sujuneet jännittävissä tunnelmissa, sillä olen kuunnellut Rikoksen jäljillä -haasteen innoittamana dekkareita äänikirjoina. Aloitin Sherlock Holmesin seurassa Baskervillen koiralla, jonka jälkeen siirryin Christien murhamysteeriin Ruumis kirjastossa. Molemmat äänikirjat lukee vakuuttava ja rauhallinen Lars Svedberg.

Äänikirjoista on hankalampi kirjoittaa kuin tavallisista kirjoista, sillä näin jälkikäteen ei enää ole käsillä tekstiä, johon palata. Nimet tahtovat unohtua, lainauksia ei pysty kirjaamaan. Päädyin tekemään näistä äänidekkareista yhteispostauksen, jossa pohdin lähinnä tarinoiden tunnelmia ja niiden herättämiä ajatuksia.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902)

Alkuteos: The Hound of the Baskervilles.

Suomentaja: ?

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 cd-levyä.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat minulle entuudestaan tuttuja hahmoja, vaikka en muistaakseni ole tätä ennen tutustunut heidän seikkailuihinsa kirjojen kautta. Tiesin, että Holmes on nerokas ja ripeä-älyinen salapoliisi, joka käyttää tutkimuksissaan tukenaan apulaistaan Watsonia. Holmesin ja Watsonin tukikohta on asunto Baker Streetillä.

Baskervillen koirassa kertojana toimii Watson, eli tapahtumien kulku selostetaan yhden keskeisen henkilön näkökulmasta. Hän ei tiedä, mitä Holmes ajattelee, vaikka tulkitseekin tämän mielenliikkeitä ansiokkaasti.

Kaksikko tutkii tapausta, jossa epäillään erikoisen eläimen, mahdollisesti isokokoisen koiran, tekevän tuhojaan erään kartanon mailla. Pedon syyksi on laitettu epäilyttäviä kuolemia, ja kyläläiset tietävät, ettei öisillä nummilla kannata liikkua, koska pimeydessä vaanii uhka. Jälleen yksi mies on löydetty kuolleena, ja Holmes saa pohdittavakseen kysymyksen: onko syyllinen todella isotassuinen peto vai onko kyseessä harkittu murha?

Holmes selvittää tapausta tinkimättömällä tyylillään. Hän punoo verkon, johon syyllinen lopulta tipahtaa. Salapoliisista muodostuu hieman nenäkäs ja ylimielinen mielikuva, mutta omasta ylivertaisuudestaan huolimatta hän luottaa oikeaan käteensä, tohtori Watsoniin, kuin kallioon. 

* * *

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942)

Alkuteos: The Body in the Library.

Suomentaja: Ragni Rossi.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 32 min

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Ruumis kirjastossa päätyi kuunteluun nimensä vuoksi: kirjastolaisena tämä tarina on tunnettava! Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kirjastolla tarkoitetaan tässä salapoliisitarinassa oikeastaan kirjastohuonetta, ei yleisölle avointa kirjastoa.

Agatha Christien luoma Neiti Marplen hahmo ei ole hurmannut minua aiemmin eikä valitettavasti onnistunut siinä nytkään. En ole koskaan jaksanut katsoa Marplen salapoliisintyötä televisiosta kokonaisen jakson vertaa, koska alussa heränneen mielenkiinnon tukahduttavat aina hidastempoisuus ja Neiti Marplen epäuskottava päättely. Yläluokkainen, hyvätapainen ja huolitellusti puhuva vanhapiika saa karvani nousemaan – miten joku hahmo voikaan ärsyttää näin! Nyt huomaan, miten hyvin televisioinnissa on onnistuttu tavoittamaan kirjojen tunnelma, koska samat tuntemukset heräsivät äänikirjaa kuunnellessa.

Tässä tarinassa Neiti Marple selvittää erään everstin kirjastohuoneesta löytyvän ruumiin tapausta. Kuinka on mahdollista, että hyvämaineisen miehen talosta löytyy kuolleena nuori tyttö, jolla on vieläpä vaalennetut hiukset, halvannäköinen mekko ja paljon meikkiä? Tarinan edetessä muitakin ruumiita löytyy, salaisuuksia paljastuu ja lopulta epäolennaiselta vaikuttava seikka vie Neiti Marplen totuuden jäljille.

Tarina ei saanut vangittua mielenkiintoani. Havahduin välillä siihen, että olin ajellut kilometritolkulla ajatuksiini uppoutuneena ja äänikirja oli mölissyt tasaisesti taustalla. No, hidastempoisuuden vuoksi en täysin pudonnut kärryiltä, vaikka en intensiivisesti jaksanutkaan tätä kuunnella. Keskenkään en voinut jättää, koska pitihän  se loppuratkaisu saada tietää!

Summaus: Sherlock Holmesin ja Watsonin seuraan voisin palata piankin, mutta Neiti Marplen salapoliisityötä en aio enempää seurata.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013)

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls.

Suomentaja: Neli Naski (2014).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Kansi: Lewis Csizmazia ja Ville Lähteenmäki

Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamedin toisen romaanin, Kadotettujen hedelmätarhan, tapahtumat sijoittuvat kirjailijan synnyinkaupunkiin, Somalian Hargeisaan. Mohamed muutti perheensä kanssa Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus asua Isossa-Britanniassa vain tilapäisesti, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha kertoo tuosta sisällissodasta.

Sisällissota on aiheena rujo: ystävistä, naapureista, jopa perheenjäsenistä saattaa tulla vihollisia. Oma naapurusto muuttuu sotatantereeksi, ruumiiden joukossa on väistämättä tuttuja. Monissa sotakuvauksissa suuriksi kärsijöiksi tuntuvat jäävän naiset ja lapset, niin Kadotettujen hedelmätarhassakin.

Kirjassa kolmen naisen tarinat kiertyvät yhteen. Nuori Deqo on noin kymmenenvuotias ja elämänhaluinen, äidin hylkäämä tyttö, joka pakenee pakolaisleiriltä. Filsan taas on sotilaan uralle lähtenyt nuori nainen, jolle univormu tuo suojaa ja auktoriteettia, vaikka armeijan maailman on varsin miehinen. Kawsar puolestaan on monissa liemissä keitetty iäkäs nainen, jota elämä ei ole kohdellut useinkaan suopeasti.

Karuista kohtaloista ja kokemuksistaan huolimatta kirjan naiset eivät vain kärsi, he myös selviytyvät. Kaikilla kolmella naisella olisi enemmän kuin tarpeeksi syitä antaa periksi, mutta heissä sykkii elämänhalu.

Eri sukupolvien naisia yhdistää heidän sukupuolensa, heidän kokemuksensa naiseudesta:

Deqo on tiedostanut jo pitkään, että hänen kehonsa pehmeä liha on rasite: ensimmäinen sana, jonka hän muistaa oppineensa, on "häpeä". Ainoa kasvatus, jonka hän sai leirin naisilta, koski tämän häpeän pitämistä loitolla: älä istu sääret levällään, älä koske sukuelimiäsi, älä leiki poikien kanssa. Häpeän välttäminen näyttää olevan tytön elämässä keskeisintä.

Naisten elämässä on monia seksuaalisuuteen liittyviä riskejä ja ongelmakohtia. Ympärileikkauksen perinne elää vahvana, raiskatuksi tulemisen pelko on aina läsnä ja monille itsensä myyminen on ainoa mahdollinen elinkeino. Perinteiden painolastia ei sälytetä ainoastaan miesten harteille; myös nainen osaa olla naiselle paha.

Kuka katkera vanha noita tämän tavan sitten keksikään ammoisina pakanallisina aikoina, hänen on täytynyt vakuuttaa muut siitä, että tämä oli oiva keino seuloa vahvat heikoista; että tytöt, jotka eivät selviytyneet tästä hengissä, eivät olleet heihin uhratun maidon arvoisia. Jos jokunen onnistui nilkuttamaan mukana ei kuolleena muttei myöskään kunnolla elossa, tjaa, heitä voitiin sietää, kunhan eivät olleet muiden tiellä. Tämä ajattelutapa oli antanut monien sukupolvien naisille – joita oli pidetty sisäkkäin kuin venäläisiä maatuskanukkeja – saman kovuuden, saman kyvyn olla muistelematta ketään joukosta jäänyttä, kunnes jälkijoukoissa lopulta vitkastelivat he itse.

Kadotettujen hedelmätarha on paikoin raskas ja julma, mutta inhimillisyys ja toivo tuovat tarinaan lämpöä.  Kauhistelun sijaan Mohamed syventyy yksilön kokemukseen ja muistuttaa, että muutos on mahdollinen.

Elokuussa luetut ja kooste kuvahaasteesta

Kirjabloggaaminen perustuu lukemiseen ja kirjoittamiseen, ja aika ajoin toinen noista toiminnoista tökkii. Ainakin minulla. Viime syksynä podin tähän asti pahinta lukemiskriisiäni, ja nyt takkuaa kirjoittaminen. Ei vain luista. Juuri päättyvän elokuun aikana olen kuluttanut näppäimistöäni harvoin. Töihin palaaminen loman jälkeen tuntuu työläältä, ja energia menee arkirutiinien löytämiseen. Lukeminen on väsymyksestä huolimatta maistunut, joten luetut ja bloggaamattomat kirjat kasautuvat koneen viereen odottamaan kirjoitusinspiraatiotani.

1. Luettavana; 2. Ulkona; 3. Jotain vanhaa; 4. Kirja kassissa; 

5. Lukemista ja herkuttelua; 6. Rakkaat kirjanmerkit; 7. Kirja reissussa; 

8. Lukunurkka; 9. Kirjabloggarin työpiste; 10. Kirja-aarteesi

Heinäkuun lopulla perustin Kirjakimaralle Twitter-tilin (@Kirjakimara) ja osallistuin elokuun ajan kuvahaasteeseen, jossa ladattiin sosiaaliseen mediaan joka päivä kirjakuva tietystä aiheesta. Huh, että siinä olikin hommaa Twitter-noviisille! Bloggaajien ottamia kirjakuvia löytyy ainakin Facebookista ja Twitteristä tunnisteella #kirjakuvapäivässä. Yhtenä päivänä en keksinyt mitään kuvattavaa, eli osallistuin haasteeseen yhteensä 30 kuvalla. Nuo kuvat löytyvät oheisista kollaaseista.

11. Kirjastossa; 12. Ensimmäiset lauseet; 13. Värikästä; 14. Kesken jäänyt; 

15. Kirja ja kuppi lämmintä; 16. Uusi lisäys hyllyyn; 17. Klassikko; 18. Lukueväät; 

19. Alkaa v-kirjaimella; 20. Lukutoukan yöpöytä

Ja sitten linkit elokuussa blogattuun kolmikkoon:


Siri Kolu: Me Rosvolat (2010) 5 t 4 min

Ari Väntänen: Apulanta: Kaikki yhdestä pahasta (2014) 432 s.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2013) 595 s.

Blogattua tuli yhdestä äänikirjasta, yhdestä tietokirjasta ja yhdestä romaanista. Sivuja kertyi 1027 ja äänikirja-aikaa 5 tuntia 4 minuuttia.

21. Kovia kokenut; 26. Kirjoja joka paikassa; 24. Paksuin kirjasi;  

30. Bookshelfie; 27. Puhutteleva nimi; 28. Lukematta jo ikuisuuden; 

25. Upea kansikuva; 23. Kirjasarja; 29. Kestosuosikki

Näin siis elokuussa. Syyskuussa on tiedossa ainakin Knausgårdin ja Murakamin uutuuksien lukeminen, ja lukupinossa on myös muutama töiden lukupiirejä varten luettava kirja. Syyskuun tavoitteeksi asetan näin julkisesti tuon paisuvan luettujen, mutta bloggaamattomien kirjojen pinon setvimisen. Ehkä on koontipostauksen aika?

31. Omavalintainen kuva

Kate Atkinson: Elämä elämältä (2013)

Alkuteos: Life after life.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2014).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 595.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anders Carpelan.

Kirjassa kuvataan 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa Isossa-Britanniassa Toddien perheen näkökulmasta. Tuolle ajanjaksolle mahtuu kaksi maailmansotaa, ja sodat koskettavat perhettä. Kaikki alkaa siitä, kun Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan vuosisadan alussa. Lääkäri ei lumimyrskyn vuoksi ehdi apuun, ja vauva menehtyy. Toisessa luvussa lääkäri ehtii viime hetkellä paikalle pelastamaan lapsen, jonka kaulan ympärille napanuora on kiertynyt. Ursula Toddin elämä alkaa.

Tarina etenee usealla aikatasolla, joten lukija pääsee seuraamaan yläluokkaista brittielämää eri vuosikymmenillä.  Atkinson kirjoittaa Ursulalle monta kohtaloa. Rakenne on lohdullinen: jos päähenkilö kuolee tässä luvussa, hän saa uuden mahdollisuuden taas seuraavassa. Vaikka pimeys lankeaa, seuraavassa hetkessä on taas valoisaa.

Atkinsonin tapa rakentaa tarina johdattelee pohtimaan elämän sattumanvaraisuutta. Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni! Tarinan ja rakenteen idea perustuu mitä jos -leikittelyyn. Joskus sitä on hauska harrastaa ihan tosielämässä, kun katselee taaksepäin omia valintojaan ja tekojaan. Kirjan idea tuo mieleeni myös historian kirjoittamisen hankaluuden. Asioilla on aina puolensa.

Atkinson onnistuu yhdistämään sota-aikojen kuvaukseen lempeän ja jopa viihdyttävän otteen. Ursulalle ja lähipiirille sattuu vakavia ja ikäviä asioita, mutta missään vaiheessa ei vaivuta synkkyyteen. Kannen mustanpuhuvuus ei ole minusta aivan linjassa kirjan tunnelman kanssa. En juurikaan ole lukenut britti-kirjallisuutta, joten kirjan kulttuurinkuvaus tuntui minusta raikkaalta.

Jo näin elokuussa voin sanoa, että tämä kirjavuosi on ollut avartava. Olen löytänyt monia minulle uusia kirjailijoita, uskaltautunut jopa dekkareiden pariin. Vielä vuosi sitten olisin ohittanut Atkinsonin uutuuden ajatellen, ettei brittiläinen ja historiallinen romaani sovi minulle. Olen karttanut kaikkea, mitä kuvataan epookiksi. Nyt ymmärrän, miten paljon ennakkoluulojen sivuuttamisella voikaan saada.

Suvi Aholan Helsingin Sanomissa julkaistu kritikki kirjasta löytyy täältä. Luin Aholan tekstin ennen kirjan lukemista, ja arvio antoi viimeisen sysäyksen lukea Elämä elämältä. Niin erikoiselta se kuulosti. Nyt kirjan jälkeen palasin Aholan mietteisiin ja olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Hitler-kytkös on hieman liikaa.

Kiinnostuin kirjasta pitkälti sen omalaatuisen rakenteen vuoksi. Kaipasin jotakin erilaista, mieleenpainuvaa. Vaihtoehtotarinoita harvemmin tulee vastaan. Nyt kirjan luettuani olen suositellut sitä useammalle tutulle, mutta kaikki ovat tähän mennessä vain kohotelleet kulmiaan sepustuksilleni vaihtoehtoisista kohtaloista. Kehotan kuitenkin edelleen sivuuttamaan ennakkoluulot, lukemaan ja ihastumaan. Anna Atkinsonin yllättää!

Ari Väntänen: Apulanta: Kaikki yhdestä pahasta (2014)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 432.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Tex Hänninen.

Apulannan värikäs ja nousujohteinen ura on kestänyt reilut parikymmentä vuotta. Ari Väntäsen kirjoittama Apulanta-historiikki tarjoaa mielenkiintoista luettavaa bändin entisille ja nykyisille faneille sekä kaikille kotimaisesta rock-musiikista kiinnostuneille. Tietokirja on vetävä ja informatiivinen paketti yhden Suomen menestyneimmän rock-bändin alkuvaiheista tähän päivään. Väntänen nivoo yhtyeen vaiheet taiten kotimaisen musiikin lähihistoriaan.

Kirja etenee kronologisesti: luvut on pääasiassa nimetty levyjen mukaan. Vuosien vieriessä kokoonpano on vaihdellut ja musiikki hakenut suuntaansa. Kaksi on kuitenkin pysynyt: laulaja-kitaristi Toni Wirtanen ja rumpali Sipe Santapukki. Kaksikon lisäksi yhtyeessä ovat soittaneet ainakin Antti, Tuukka, Mandy, Parta-Sami ja lukuisat kiertuevahvistukset. Apulanta on aina kulminoitunut vahvasti Toniin ja Sipeen, joten kolmas jäsen on helposti tuntenut itsensä kolmanneksi pyöräksi. Bändin sisällä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri, mikä ei ole tehnyt Apulannasta helppoa "työpaikkaa".

Bändille on leimallista ehdoton omapäisyys ja intohimoinen määrätietoisuus. Apulanta ponnisti punk-pohjalta, mutta kapinoi piakkoin myös punkkareiden konventioita vastaan. Kaikenlaiset säännöt ja normit ovat olleet bändille lähinnä pilojen inspiraatiomateriaalia. Yhtye onkin uskalias oman tiensä kulkija, joka on provosoinut vuoroin punkskeneä, levyteollisuutta ja mediaa.

Kirjassa Apulannan kehitysvaiheita on väritetty jäsenten haastetteluilla, hauskoilla ja traagisillakin anekdooteilla vuosien varrelta ja monipuolisella kuvituksella. Oli mielenkiintoista lukea bändin versio heidän historiastaan, koska keskivertodiggaajana tietoni bändistä ovat rajoittuneet satunnaisiin lehtijuttuihin. Ja kirja paljastaa, miten vääristyneitä mielikuvia Apulanta on tietoisesti itsestään antamissaan haastatteluissa luonut.

Minua ovat aina kiehtoneet Tonin ja Sipen persoonat. Bändi ei ole jäänyt heille vain nuoruusvuosien jutuksi, vaan työtä on tehty vuosikymmeniä. Koskettavimmillaan bänditarina on, kun se kertoo, miten intohimoinen työnteko ja julkisuuden paineet ovat sairastuttaneet ja väsyttäneet vuoroin Tonia, Sipeä sekä Levy-yhtiön perustaja Arskaa. Myös unelmaduuni voi viedä voimat.

Mielenkiintoisuudestaan huolimatta kirja tuntuu hieman lössähtävän loppua kohden. Tämä on väistämätöntä, koska bändi on edelleen aktiivinen: mitään "loppuratkaisua" ei olemassa, vaan tarina jää auki.

Löysin Apulannan musiikin joskus 2000-luvun taitteessa ja siitä lähtien olen kuunnellut bändiä välillä aktiivisemmin, välilllä passiivisemmin. Luin kirjaa pitkälti nostalgisissa tunnelmissa, sillä Apulanta ja Levy-yhtiön toinen bändi Tehosekoitin muodostivat parin muun bändin kanssa teini-ikäni soundtrackin. Toisin kuin niitä muita, Apulantaa kuuntelen edelleen.

Yllätyin positiivisesti, kun sain kirjan vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi. Lahjavalinnassa voi nähdä pientä ironiaa: Apulanta kun ei nuorena ollut sitä vanhempien parhaiten ymmärtämää musiikkia. Tietenkin provokatiivisella nimellä ja bändin itsestään luomalla julkisuuskuvalla oli osansa asiassa.

Lukiessa omat elämänvaiheet peilautuivat bändin kehitykseen. Olenhan itsekin muuttunut aika lailla niistä vuosista, kun Apulannan löysin. Yhtyeen kehityskaari on ollut melkoinen, kun koulupojista on kasvanut musiikkialan ammattilaisia.