Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000)

Alkuteos: Allah n'est pas obligé.

Suomentaja: Marjatta Ecaré (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuija Kuusela.

Norsunluurannikon kirjallisuutta pääsi lukumatkallani edustamaan Kourouman romaani Ei Allahin tartte, joka kertoo lapsisotilaiden asemasta ja kohtaloista Länsi-Afrikan sodissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Tarinaa selostaa suorasanainen Birahima, lapsisotilas, sotilaslapsi, small-soldier. Hän on noin kymmenenvuotias; hän ei itsekään tiedä tarkkaa ikäänsä. Birahima ei säästele kirosanoja eikä suhtaudu kertomaansa kovin vakavasti vaan on uhmakas, jopa ylimielinen.

Äidin kuoleman jälkeen Birahima eli katulapsena, ja juuri tällaisia perheettömiä alaikäisiä värvätään taistelijoiksi. Sotilaat ovat lasten ja etenkin nuorten poikien silmissä ihannoituja, joten lapsia ei tarvitse pakottaa tarttumaan aseisiin, vaan he monesti jopa pyytävät sitä – kun eivät tiedä paremmasta. Sotilaaksi ryhtyminen, tai pääseminen, tuo mahdollisuuden tulla joksikin. Ase ja sen voima nostattavat itsetuntoa ja antavat valtaa.

Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalasnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.

Heimosota on julmaa. Sen lisäksi, että ihmisiä lahdataan, sotilaat myös raiskaavat, kiduttavat ja silpovat siviilejä. Näiltä kauheuksilta eivät säästy edes naiset ja lapset.

Birahima ja muut lapsisotilaat ajattelevat saavansa oikeutuksen toimilleen Allahilta, koska jotenkin lasten täytyy julmuudet itselleen perustella. Lapsisotilaille myös annetaan huumeita parantamaan suorituskykyä. Ja mitä ilmeisimmin turruttamaan. Joskus tapahtumat saavat kuitenkin yliotteen myös Birahimasta, ja silloinkin selitystä haetaan Allahin tahdosta:

- - sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä.
Eikä mun tartte puhua, ei kertoa mun paskamaisesta elämästä ja kaivella sanakirjoja sanakirjojen perään. Vituttaa; mä lopetan tältä päivältä. Helvettiin kaikki!
Walahé (Allahin nimeen)! A faforo (mun isän perse)! Gnamokodé (äpäryyksien äpäryyksien äpäryys)!

Kertojavalinta tekee kirjasta ainutlaatuisen. Pääosin kertoja on sopivan lapsellinen ollakseen vain 10- tai 12-vuotias. Birahima käyttää puhekieltä, virkkeet ovat usein lyhyitä, eikä kertoja juuri pohdiskele tai analysoi. Birahimalla on tukenaan useampi sanakirja, joiden avulla hän selittää itselleen ja lukijalleen hankalia sanoja. Notkahduksen kertojan uskottavuuteen tuovat jaksot, joissa selostetaan konfliktien kulkua ja esimerkiksi eri osapuolten asemaa neuvotteluissa. Tuntuu epätouskottavalta lukea näitä jaksoja Birahiman kertomana.

Ei Allahin tartte on raakaa luettavaa. Se todella muistuttaa, että maailman on paikoin paha, samoin ihminen.

Vaikka kirja kosketti ja minusta kertojaratkaisu oli pääosin toimiva, niin silti kirjan lukeminen tökki. Puolivälin jälkeen lukemisesta tuli pakkopullaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Suketus ja MarikaOksa, joille kirja ei myöskään ollut napakymppi.

Norsunluurannikon kohdalla musta neula.

Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (2004)

Alkuteos: Memoria de mis putas tristes.

Suomentaja: Matti Brotherus (2006).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 100.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kolumbialainen Gabriel García Márquez tunnetaan parhaiten teoksestaan Sadan vuoden yksinäisyys. Olen yrittänyt kahlata läpi tuota klassikkoa, mutta ensimmäinen lukuyritys tyssäsi alle puolivälin jokunen vuosi sitten. Vakaa aikomukseni on päästä loppuun asti vielä joskus. Nyt päätin tutustua kirjailijaan hieman kevyemmän teoksen avulla, sikäli kun teoksen nimi tai paksuus mitään helppouden asteesta kertoo.

Muistojeni ilottomat huorat on pienoisromaani, joka jäi García Márquezin viimeiseksi teokseksi, sillä kirjailija menehtyi tämän vuoden huhtikuussa. Päähenkilö on yksinäinen vanha mies, joka toivoo 90-vuotispäivänään voivansa viettää yön nuoren neitsyen kanssa. Miehen toive ja ajatusmaailma puistattavat, mutta onneksi García Márquez ei alkuasetelmista huolimatta lähde revittelemään tai mässäilemään.

Kirja on eräänlainen rakkaustarina ja melankolinen muistelma. Miehen elämä on ollut yhtä ilotonta kuin hänen halunsa elämän varrella tyydyttäneet huorat. Hän elää yksin, hänellä ei ole ystäviä eikä perhettä. Mies on tehnyt pitkän uran toimittajana, ja yhä edelleen hän kirjoittaa joka sunnuntai lehdessä ilmestyvän kolumninsa ajallaan.

Maksetut naiset eivät ole miehelle mikään vanhuuden päähänpisto, vaan hän on pitkän elämänsä aikana kiertänyt monia ilotaloja eikä ole koskaan maannut naisen kanssa maksamatta hänelle. Miehen naisluettelo kattaa satoja nimiä, tosin hän ei ole jaksanut päivittää sitä aikoihin.

Koittaa 90-vuotispäivä ja mies on nuoren naisen kanssa hotellihuoneessa. Tuo kohtaaminen liikuttaa miehessä jotakin, joka saa hänet maksamaan yöstä saman nuorikon kanssa yhä uudestaan, vaikka nainen vain nukkuu. Mies palvoo naista, hukuttaa tämän tavaroihin ja rakkaudenosoituksiin. Rakkauden riuduttama mies kokee jotakin aivan uutta vielä viimeisinä vuosinaan.

Tarina vie rinnakkain miehen muistoihin ja intohimoisen rakkauden tuntemuksiin. Mennyt ja nykyinen sekoittuvat aivan kuin uni ja valve. Kirja on ylistys elämälle, sen mahdollisuuksille ja mahdottomuuksille.

Muistojeni ilottomat huorat liennytti suhtautumistani García Márqueziin: ehkä tosiaan uskaltaudun hänen pääteoksensa armoille vielä uudelleen. Tämä kirja ei ollut minulle mitenkään erityinen lukukokemus, mutta hyvä muistutus siitä, että pieneenkin kirjaan voi mahtua syvyyttä.

García Márquez on kotoisin Kolumbiasta.

José Saramago: Kertomus sokeudesta (1995)

Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira.

Suomennos: Erkki Kirjalainen (1997).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 372.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Saramago pääsi yllättämään positiivisesti. Olin uusinut kirjaston kirjaa jo monet kerrat ja lykännyt kuivakan oloisen kirjan lukemista kuukausia. Kuinka hauskaa olikaan taas olla väärässä: Kertomus sokeudesta on kekseliäs, ravisuttava ja jouhevasti etenevä kirja.

Tarinan keskiössä ovat eräs silmälääkäri ja hänen vaimonsa. Silmälääkärin vastaanotolle tulee potilaaksi mies, joka on yllättäen menettänyt näkönsä: hän "näkee" enää vain valkoista. Seuraavassa katkelmassa lääkäri kohtaa ensimmäisen sokean. Tekstipätkästä näkyy Saramagon myös omaleimainen tapa merkitä dialogia, joka pakottaa lukijan pysymään tarkkaavaisena:

Lääkäri kysyi, Eikö teille ole koskaan ennen sattunut näin, siis tällaista kuin nyt tai muuta vastaavaa, Ei koskaan, enkä minä tarvitse edes silmälaseja, Ja sanoitte että se kävi aivan yhtäkkiä, Niin juuri, Kuin valo olisi sammunut, Ei vaan niin kuin valo olisi syttynyt, Oletteko viime päivinä huomannut näössänne jotain poikkeavaa, En ollenkaan, Onko teidän suvussanne nyt tai joskus esiintynyt sokeutta - - 

Lääkäri on kummissaan tällaisesta sokeudesta, sillä yleensä näkönsä menettäneet vaipuvat pimeyteen. Pian lääkäri sokeutuu itsekin. Yhtäkkiä sokeutuneita ihmisiä on kymmeniä, sitten satoja. Epidemia leviää. Hallitus yrittää saada tilanteen haltuun eristämällä sokeat ja heidän kanssa tekemisissä olleet laitoksiin.

Silmälääkäri ja lääkärin vaimo viedään eritystilana toimivaan vanhaan mielisairaalaan, johon aletaan koota sairastuneita. Lääkärin vaimo ei ole menettänyt näköään, vaan hän vain teeskentelee sokeaa päästäkseen miehensä mukaan. Heidän ympärilleen rakentuu pieni tiivis joukkio, joka pitää yhtä oudossa ympäristössä. Meno villiintyy ja käy sitä eläimellisemmäksi, mitä enemmän tiloihin pakataan ihmisiä ja mitä kauemmin he siellä ovat. 

Saramagon teos on dystopiakuvaus, jossa yhteiskunta joutuu reagoimaan vakavaan ja tuntemattomaan uhkaan. Ja miten käykään yhteiskunnan, kun epidemia on levinnyt kaikkialle... Saramagon hurja visio ei sijotu kauas tulevaisuuteen, minkä vuoksi se tuntuu niin aidolta, jotenkin mahdolliselta. Tarina kulkee sikäli yleisellä tasolla, että henkilöillä ei ole nimiä, on vain "lääkärin vaimo", "ensimmäinen sokea", "tummalasinen tyttö" jne. Myöskään tapahtumapaikkaa ei mainita, eikä Saramago tarkenna, kuinka laajaa maantieteellistä aluetta valkotauti koskettaa. Näin voisi käydä missä vain.

Lukija ei välty puistatuksilta. Ruumiit ja ulosteet haisevat, ihmiskehoja peittää likakerros, valtapelissä aseena käytetään joukkoraiskauksia. Lopulta eläimellisyyden ja ihmisyyden rajat häilyvät niin, että minusta käväistään jo kauhun puolella. Yököttää. Lukija näkee kaiken kuten lääkärin vaimo, halusi tai ei.

Teos käsittelee toiseuden ja tuntemattoman pelkoa: sokeutuvat pyritään eristämään kuten esimerkiksi aidsiin sairastuneet 1980-luvulla. Kaikilla on koko ajan pelko joutua itsekin toiselle puolelle: sokeutumisen syitä ei tiedetä. Siinä missä kirjan voi tulkita kommentiksi ihmisten välinpitämättömyydestä ja ihmisluonnon raadollisuudesta, se samalla pohtii muun muassa kertomista:

Kun silminnäkijöitä ei ollut, ja jos olisikin ollut, ei ainakaan voida olettaa että juuri heidät olisi kutsuttu tähän varta vasten selostamaan meille mitä oli tapahtunut, silloin on ymmärrettävää että joku kysyy, miten on mahdollista tietää että kaikki kävi juuri näin eikä jollain muulla tavoin, mutta siihen täytyy vain vastata että kaikki kertomukset ovat samanlaisia kuin kuvaukset maailman luomisesta, kukaan ei ollut paikalla, kukaan ei ollut näkemässä, mutta jokainen tietää mitä tapahtui.

Kirjaa googleilemalla huomasin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva. Ensimmäinen ajatukseni oli että apua, sitä en ainakaan haluaisi nähdä! Sen sijaan lisää Saramagoa voisin lukea, niin suuren vaikutuksen kirja teki.

Arvelen, että vielä vuosi tai pari sitten olisin kokenut Saramagon kirjoitustyylin rasittavana. Mitä kauemmas taakse suomen opinnot jäävät, sitä vapaammin osaan suhtautua kieliopin sääntöihin ja nauttia niillä leikittelevästä tekstistä. Muista bloggaajista esimerkiksi Morre kompasteli Saramagon kieliopin kanssa, kun taas Satu nautiskeli Saramagon kielen vietävänä.

Musta neula Saramagon kotimaan kohdalla.

Toukokuussa luetut

Ilmat olivat ihanan kesäiset jo toukokuussa, mikä nostatti kivasti lukuintoani. Kesällä lukutahtini on yleensä paljon kiivaampi kuin talvella, ja siltä näyttää myös tänä vuonna. Toukokuussa ahmin pinon kirjoja, mutta niistä kirjoittaminen ei oikein sujunut. Kuusi kirjaa jääkin odottamaan tekstin syntymistä kesäkuun puolelle.

Tästä kirjasta ei tule bloggausta. Fuentesin Inez
jäi kesken ponnisteluista huolimatta. Fuentesista kuitenkin
muutama sananen Ibargüengoitian yhteydessä lähipäivinä.

Toukokuussa aloin kiristää tahtia Kirjoja jalkapallomaista -haasteen kokoamisessa, joten lukeminen oli aika lailla tavoitteellista. Luin kuukauden aikana kymmenen haastekirjaa, mutta valtaosa postauksista tulee sitten jälkikäteen. Blogatuista kirjoista Grass ei kartuttanut tämän haasteen kirjoja, mutta se olikin sitten lukupiirin kuukauden kirja. Hrabalin taas luin maailmanmatkaani ajatellen.

Tässä lista toukokuussa luetuista ja blogatuista:


Blogatut

Günter Grass: Ravunkäyntiä (2002). 257 s.

Imre Kertész: Kieli maanpaossa: kaksi juhlapuhetta (2002 & 2003). 46 s.

César Aira: Aaveet (1990) & Kirjailijakokous (1999). 245 s.

Emily Brontë: Humiseva harju (1847). 385 s.

Bohumil Hrabal: Liian  meluisa yksinäisyys (1980). 126 s.

Lirio Abbate: Mafian naiset (2013). 216 s.


Sivuja näissä luetuissa ja blogatuissa oli yhteensä 1275. Jos vain olisin saanut kirjoitettua kaikesta lukemastani, olisi sivumäärä varmasti tuplaantunut, mutta ne sivut jäävät kasvattamaan kesäkuun lukupottia.

Kuukauden luettujen joukossa on kaksi nobelistikirjailijaa: Grass ja Kertész. Ensikosketukset näihin kirjailijoihin jättivät jälkeensä positiivisia tunnelmia, ja kiinnostavien kirjojen lista kasvoi kahdella. Grassilta haluaisin lukea Sipulia kuoriessa ja Kertésziltä kirjan Kohtalottomuus.

Toukokuun kirjoihin mahtui myös kauan lukemisvuoroaan odottanut klassikko, Brontën Humiseva harju. Se oli kuukauden kirjoista suurin yllättäjä, kun taas Hrabalin Liian meluisaan yksinäisyyteen vähän petyin, kun en oikein saanut otetta kiinnostavalta vaikuttaneesta kirjasta. Abbaten Mafian naisten myötä huomasin ajattelevani, että voisin lukea enemmän tietokirjoja.

Humisevaa harjua luin mökkimaisemissa.

Nyt kun toukokuu on summattu, ajatukset voi suunnata kesään. Kesäkuussa yritän saada luettujen mutta vielä bloggaamattomien kirjojen pinoa purettua. Kirjoja jalkapallomaista -haaste päättyy 12.6., joten pian alkaa olla loppukirin paikka. Tilanne on nyt 14/32 kirjaa luettuna ja blogattuna, luettuja on kuusi enemmän. Teoriassa vielä on mahdollisuuksia selvitytyä haasteesta, mutta tiukkaa tekee. Kuun alkupuolella minulla on pakkolomaviikko, joten puitteet ovat otolliset. Pitäisi vain saada kirjoitushanat auki!

Lirio Abbate: Mafian naiset (2013)

Alkuteos: Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta.

Suomentaja: Taru Nyström (2014).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 216.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Perkiökangas.

Mafian naiset kertoo naisten asemasta ja roolista italialaisessa mafiaklaanissa. 'Ndrangheta on Etelä-Italian Calabriassa toimiva rikollisjärjestö, jonka toimintaan kuuluu ainakin huumeita, salakuljetusta ja julkisten urakoiden hallinnointia. Klaani perii myös suojelurahaa kaikilta alueellaan toimivilta yrittäjiltä, maanomistajilta, viljelijöiltä ja esimerkiksi paikkakunnalla vierailevilta sirkusseurueilta. Tämän mahdollistaa yleinen hyväksyntä:

Huolimatta rikollisesta loiselämästään perheet nauttivat yhteisössä laajaa hyväksyntää. Laittomista toimistaan tulevilla varoilla klaanit luovat uusia työpaikkoja alueille, missä on niistä pula, ja rikollisjärjestöihin suhtaudutaan melkein kuin hyväntekijöihin. Pelonsekainen kunnioitus ja rauhanomainen rinnakkaiselo perheiden kanssa on turvallisempaa, ja sen lisäksi hyvistä suhteista saattaa olla hyötyä.

Mafia on miehinen maailma: naiset ovat miestensä omaisuutta. Naisen osa on mennä nuorena naimisiin ja hoitaa koti ja lapset. Kaikkea säätelee ikiaikainen kunniakoodi, jonka mukaan miehensä jättävät tai pettävät naiset tapetaan. Miehet määräävät vaimojaan myös haudan takaa: edes leskellä ei ole oikeutta aloittaa uutta suhdetta. Jos klaanilaisilla on syitä epäillä naista epäkunnioittavasta toiminnasta, nainen luultavasti katoaa jälkiä jättämättä. Sama kohtalo voi olla edessä yrittäjällä, joka ei suostu maksamaan suojelurahaa. Karmaisevinta minusta on, että perheen vanhimmat naiset myös hiljaa hyväksyvät tällaisen toiminnan.

Joskus tilanne käy naisille liian raskaaksi. Tehokas ja oikeastaan ainoa keino päästä pois mafian vallan piiristä on hankkiutua poliisin suojeluun ja todistaa perhettään vastaan oikeudessa. Se kuitenkin tarkoittaa lapsista luopumista, mihin monet eivät pysty. Välillä oikein hätkähdin kirjaa lukiessani: tässä oikeasti kuvataan tapahtumia Euroopassa 2010-luvulla!

Rohkeus on kunnioitettavaa. Sekä se, jota naisilla on lähtiessään kahlitsevista oloista että toimittaja-kirjailija Abbaten rohkeus käsitellä tällaista aihetta. Abbate on erikoistunut toimittajanurallaan mafiaan liittyviin aiheisiin, ja niinpä hän on elänyt vuodesta 2007 lähtien viranomaisten suojeluksessa. Mafian tapana kun on vaientaa epämieluisat äänet.

Kiinnostava aihe ja sujuvasti etenevä teksti – mitäpä muuta sitä yleistajuiselta tietokirjalta voisi toivoa?

Mafian naisista ovat kirjoittaneet ainakin Maria, Jenni, Annami ja Lukuneuvoja.

Musta neula Etelä-Italiassa, Sisiliassa.