Elokuussa ja syyskuussa luetut

Heinäkuisen kesälomailun jälkeen aika on ottanut jalat alleen. Ensin käsistä karkasi elokuu, nyt jo syyskuukin on takanapäin. Pääsyyllinen vauhdikkaaseen ajan kulumiseen on uusi työnkuvani: vuorottelen kolmessa eri kirjastossa ja teen pari kolme iltavuoroa viikossa. Humpsis, ja taas on kohta perjantai.

Töissä on sopeuduttava jatkuvaan liikkeessä oloon ja keskeneräisyyteen. Samat piirteet ovat tainneet vaivihkaa hiipiä myös tänne blogiin ja lukemiseen. Keskeneräisiä blogitekstejä kertyy, puoliksi luettuja kirjoja pinoutuu… Suunnitelmia ja ideoita riittäisi, jos vain olisi aikaa niiden toteuttamiseen.

Elokuun luetut jäivät listaamatta erillisessä bloggauksessa yllä mainituista syistä, ja myös siksi, että luettua tuli aika vähän ja blogitauko venähti töiden alettua monen viikon mittaiseksi.

Syyskuussa lukeminen maistui taas. Syyskuussa Blogistaniassa myös kampanjoitiin: ensin oli osta normaalihintainen kirja -päivä ja sitten kirjabloggaajat keräsivät lukemalla rahaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjalle. Jälkimmäisessä kampanjassa saatiin kasaan huimat 1415 euroa Jelpi-sivuston kautta, eli tavoite lähes triplattiin. Näissä oli kiva olla mukana!

Tästä päivästä lähtien alan seurata blogini tilastoja Google Analyticsin kautta. Uteliaisuus ajoi tähän ratkaisuun: nyt opettelen ohjelman käyttöä, niin voin jatkossa tarkastella blogin kävijätilastoja hieman analyyttisemmin.

Nyt luettuihin kirjoihin:

Elokuussa blogatut

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (2008). 345 s.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika (1989). 6 h 48 min.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005). 340 s.

Syyskuussa blogatut

Helmi Kekkonen: Valinta (2011). 4 h 23 min.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013). 281 s.

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013). 154 s.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012). 294 s.

Antti Tuuri: Ikitie (2011). 431 s.

Juha Itkonen: Kohti (2007). 428 s.

Elo-syyskuun lukusaalis on siis 2273 sivua ja 11 tuntia 11 minuuttia äänikirja-aikaa. 

Äänikirjat ovat tästä lähin toistaiseksi pannassa, sillä tällä hetkellä en kykene keskittymään niihin työmatkoilla. Ehkä tilanne korjaantuu talven myötä, kun vaihteleva työ alkaa hoitua rutiinilla. Toistaiseksi kuuntelen radiota.

Huvikseni tarkastelin koko vuoden luettuja kirjoja. Lokakuun alkuun mennessä saldo on 77 teosta: 61 painettua kirjaa ja 16 äänikirjaa. Ehkäpä sadan teoksen raja menee rikki vuoden loppuun mennessä!

Lähiaikoina blogissa on luvassa ainakin seuraavaa: raportti e-kirjan lukemisesta, tietoa bloggaajien eräästä tempauksesta ja kauan hauduteltu Murakami-teksti. 

Juha Itkonen: Kohti (2007)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 428.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.

Juha Itkosen Kohti on perheromaani, jossa ruoditaan Ansaksen perheen mutkikkaita suhteita. Perhe on rikkoutunut avioeron, erilleen kasvamisen ja aatteellisten erimielisyyksien vuoksi. Kaikesta huolimatta verisiteet ja yhteinen historia tuntuvat vetävän perheenjäseniä toisiaan kohden.

Tytär Julia on karannut vapaaehtoistyöhön tsunamin jälkeiseen Thaimaahan ja jättänyt taakseen entisen elämänsä. Ulkomailla eläminen on kevyempää; ihminen voi jättää kotimaahansa epämieluisia asioita ja tuoda uudessa ympäristössä itsestään esille toisen puolen.

Julian entinen elämä muistoineen rantautuu Aasian lämpöön, kun Julian isä ja veli saapuvat noutamaan häntä kotiin. Isä, Tapani, on entinen teollisuuspohatta, nykyinen ministeri. Jussi-veli taas on rahaa takova salkunhoitaja, jonka mielestä jokamiehen velvollisuuksiin kuuluisi taloustieteen peruskurssi.

Luvuissa vuorottelevat Julian, Jussin ja Tapanin näkökulmat. Vuorotellen perheen tilanne ja historia siis valottuvat eri osallisten silmin. Henkilöiden välillä on toisinaan ollut pitkä fyysinen välimatka; toisinaan henkinen on ollut vielä suurempi. Kertoja vihjailee menneisyyden kipukohdista, joita avataan pikkuhiljaa.

Itkonen on rakentanut henkilökuvista uskottavia ja mielenkiintoisia, vaikkakin hitusen liian kliseisiä. Ministerin salaisuudet, nuoren naisen aatemaailma, salkunhoitajan maailmankuva – kaikki ovat vähän liian odotettavia. Reiluissa 400 sivussa on tätä tarinaa minusta myös venytelty turhan paljon. Tarinassa on mielenkiintoisia kulmia, mutta välistä suussa tuntui jankkaamisen maku. Selkeää, mutta jotenkin raskassoutuista.

Summauksena: Kohti oli jo hitusen positiivisempi lukukokemus kuin Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tekstissä on paljon sellaista, joka lupailee hyvää. Vielä se loistava Itkonen sieltä löytyy!

Jatkan Itkosmatkaani seuraavaksi varmaankin Myöhempien aikojen pyhillä. Olen lukaissut sen joskus aikana ennen blogia, varmaankin lähemmäs kymmenen vuotta sitten, ja lukukomuksen tunnot ovat päässeet unohtumaan. Ehkä se on taas astetta parempi?

Antti Tuuri: Ikitie (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 431.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Hannu Taina.

Ikitie on seitsemäs osa Antti Tuurin Äitini suku -sarjassa. Kesällä kuuntelin äänikirjana sarjaan kuuluvan kirjan Taivaanraapijat, joka on osa numero viisi. Taivaanraapijat kertoi suomalaisen Jussi Ketolan vaiheista New Yorkin pilvenpiirtäjien työmailla 1900-luvun alussa, kun taas Ikitien tarina alkaa vuodesta 1930. Näiden teosten välissä on ilmestynyt Kylmien kyytimies, joka keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Kaikki nämä kolme romaania kertovat samasta päähenkilöstä, Jussi Ketolasta. Teokset voi mainiosti lukea irrallisina kirjoina.

Ikitien alussa eletään vuotta 1930. Ketola asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Pohjanmaalla, kun hänet eräänä yönä pakotetaan mustan auton kyytiin ja muilutetaan Lapuan liikkeen toimesta Suomen halki aina Neuvostoliiton rajalle. Tuosta reitistä kirja on saanut nimensä. Rajalla Ketola ottaa jalat alleen ja päätyy Neuvosto-Karjalaan, jossa hän elää seuraavat kahdeksan vuotta.

Kirjoitin Taivaanraapijat kuunneltuani, että Tuuri kuvaa miespäähenkilön eli Ketolan ajatusmaailmaa kiinnostavasti. Nyt täytyy kyllä hieman ottaa sanoja takaisin, sillä Ikitietä lukiessani huomasin, miten olemattomasti Ketolan mielenliikkeitä ja ajatuksia avataan. Ajatusmaailma käy toki ilmi teoista ja heijastuu esimerkiksi puheeseen, mutta Ketolan pään sisään Tuuri ei lukijaa päästä.

Tunteeton tämä jäyhä työmies ei kuitenkaan ole. Ketolan tunteet tulevat esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän on yksin metsässä ja reuhtoo sammalikkoa ja puun juuria puukolla. Tunnekuohuitta tuskin kukaan voisi Ketolan vaiheita elää, mutta niihin ei missään vaiheessa jäädä vellomaan: metsässäkin tilanne on nopeasti ohi, käteen tullut haava sidottu ja matka jatkuu. Jussi Ketolan järkähtämättömyys ja sinnikkyys kumpuavat syvältä sisimmästä.

Kirjan nimen perusteella voisi kuvitella, että ikitie pysyisi tarinan näyttämönä alusta loppuun. Muilutus on kuitenkin vain lyhyehkö osio tarinan alussa, mitä seuraa pidempi jakso rajantakaisessa Karjalassa. Ketola asuu vuosia Hopea-nimisessä kolhoosissa, kunnes Stalinin vainot alkavat. Kirjan alku ja loppu ovat vauhdikkaita, dynaamisia jaksoja, keskiosan kolhoosielämän kuvaus tavallaan suvantovaihe tarinassa.

Tuuri ei repostele tai vyörytä, vaan antaa pelkistetyn kerronnan tehdä tehtävänsä. Tuurin kerrontaa voisi kutsua myös lakoniseksi. Ainakin minuun tämä vähemmän on enemmän -metodi puree: vatsasta väänsi ja sykekin nousi välillä Ketolan vaiheita lukiessani. Alun muilutuksen väkivalta ja loppupuolen puhdistusten teloitukset vaativat hengähdystaukoja ja sulattelua.

Olen päässyt Tuurin kirjojen matkassa tutustumaan sellaisiin historian vaiheisiin, joista en aiemmin ole pahemmin tiennyt. Ihailen aina vain Tuuri varmaa, jouhevasti etenevää, vähäeleistä kerrontaa. Ikitien on lukenut Blogistaniassa esimerkiksi Amma, jonka mielestä Kylmien kyytimies on näistä Ketola-romaaneista paras. Minulla on hyvää Tuuria siis vielä lukematta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 154.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen lukenut joitakin Ala-Harjan teoksia aiemmin, viimeisimpänä Finlandia-ehdokkaan Maihinnousu. Sen luettuani en ollut järin ihastunut Ala-Harjan raporttimaiseen kieleen ja aiheen käsittelyyn. Novellikokoelma Reikä olikin paljon positiivisempi lukukokemus: novelleihin Ala-Harjan pelkistetty kerronta sopii mielestäni mainiosti. Ytimekkäät lauseet, tarinoiden aukkoisuus ja vihjailevuus tekevät novelleista dynaamisia.

Eripituisissa novelleissa toistuvat esimerkiksi ikääntyminen, syrjäytyneisyys tai paremminkin yksinäisyys, luonto, eläimet ja arkiset havainnot. Novelleissa esiintyvät reiät voivat olla konkreettisia tai henkisiä. Novellien henkilöiltä usein puuttuu elämästä jotakin, joko he ovat sen menettäneet tai heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan. Menetys ja kuolema tekevät tunnelmasta  painostavan. Kansikuva ei minun silmissäni ilmennä novellien tunnelmia.

Tarmo on kokoelman pisin teksti ja kokoelman helmi. Novellin nimihenkilö on kirjastotyötekijä, joka 50-vuotissyntymäpäivänsä aattona huomaa yksinäisyytensä kolhouden. En voi olla takertumatta muutamiin kirjastodetaljeihin, jotka pistivät novellissa silmään.

Tarmo on novellissa välillä kirjastovirkailija, välillä kirjastonhoitaja – nämä ovat oikeasti eri ammattinimikkeitä, joita ei voi käyttää synonyymeina.  Kirjastovirkailijalla on ammatillinen koulutus, kun taas kirjastonhoitaja on opiskellut korkeakoulussa tietyt opinnot. Tarmo on opiskellut kirjallisuutta yliopistolla, joten hänellä voisi siis hyvinkin olla kirjastonhoitajan pätevyys. Tätä novelli ei kerro, eikä sillä ole väliäkään, mutta molempia hän ei mitenkään voi olla yhtä aikaa.

Tarmo-novelli ruokkii perinteistä käsitystä kirjastoalasta: virkailija istuu tiskin takana ja ottaa vastaan palautuksia. Pientä muutosvastarintaa on myös ilmassa, sillä Tarmon mielestä automaatit eivät voi korvata ihmisiä. Mielenkiintoista luettavaa ajankohtaiseen kirjastojen itsepalvelukeskusteluun peilattuna. Ja hauislihakset ovat kunnossa jatkuvan kirjojen nostelun vuoksi, niinhän meillä kaikilla kirjastolaisilla!

Reikä muistutti minua siitä, että novelleja voisi lukea vähän useamminkin. Pidän siitä, kun tarinat haastavat lukijan ja että kaikki ei välttämättä selviä. Romaaneissa liika epämääräisyys on monesti rasittavaa, mutta novelleissa kestän sen paremmin. Esimerkiksi Metsä-novellissa lukija – ainakin minä – joutuu pohtimaan henkilöiden suhteita ja nimityksiä. Kuka onkaan isä, kuka lapsi, entä tämä Jarkko sitten?

Luin parikin kokoelman novellia kahteen kertaan. Tarmon siksi, että se oli niin hyvä. Metsän siksi, koska en ensilukemalla pysynyt henkilöissä kärryillä. Tekstit kestävät hyvin useita lukukertoja, jotkut jopa vaativat sitä, ja ne näyttäytyvät toisella kerralla hieman toisenlaisina. Jotkin myös paranevat entisestään uudelleen luettuna.