Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008)

Alkuteos: The Hunger Games.

Suomentaja: Helene Bützow (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 389.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Nälkäpeli on kiistatta ilmiö. Se on puhkikirjoitettu blogeissa jo aikoja sitten, mutta kiinnostukselle ei näy loppua. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jokunen kesä sitten, kun siskontyttö luki sitä mökillä. Silloin tyydyin vain ihmettelemään kirjan maailman yhteiskuntajärjestystä, ja tarinan perusidea palasi aina välillä ajatuksiini. Tänä syksynä töissä kirjastossa olen törmännyt Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan jatkuvasti, sillä sitä kysytään ja varataan päivittäin. Pakkohan ainakin ensimmäiseen osaan oli siis tutustua.

Nälkäpeli kertoo hurjasta tosi-tv-ohjelmasta, jota tehdään tulevaisuuteen sijoittuvassa valtiossa nimeltä Panem. Luonnonmullistukset ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan, ja paikalle syntyi tämä uusi valtio. Panem jakautuu Vyöhykkeisiin, joiden elämää hallinnoi totalitaristisesti maan keskus, pääkaupunki Capitol. Pitääkseen asukkaat kuuliaisina ja muistuttaakseen vallanpitäjien mahdista Capitol järjestää vuosittain Nälkäpelin, jonne jokaisen Vyöhykkeen tulee lähettää kaksi tribuuttia eli kilpailijaa. Pelin kulku on selkeä: 24 tribuutista yksi selviää voittajaksi, kun kaikki muut ovat kuolleet. Tapa tai tule tapetuksi.

Tämänvuotista peliä seurataan teinityttö Katnissin näkökulmasta. Hän on kotoisin Vyöhykkeeltä 12 eli Panemin perukoilta, missä pääelinkeino ovat hiilikaivokset. Katniss on elättänyt perhettään isän kuoleman jälkeen salametsästämällä. Hän tekee kaikkensa pikkusiskonsa Primin eteen ja ilmoittautuu tämän tilalle Nälkäpeliin, kun arpa osuu Primin kohdalle.

Selviytymisessä Nälkäpeliareenalla keskeisiä ovat ruoka, vesi, lämpö ja aseet, mutta ehdottomasti myös tuuri. Kukaan ei tiedä muiden tribuuttien vahvuuksia, ja Capitol saattaa muuttaa sääntöjä milloin tahansa – jotta peliä televisiosta seuraava yleisö viihtyisi paremmin.

Mikä Nälkäpelissä sitten oikein kiehtoo? Se on oikeiden tosi-tv-ohjelmien irvikuva: siinä mässäillään tappamisella, ihmiset ovat todella vain pelinappuloita viihdetuotannossa, ruumiita tulee. Ikään kuin konsolipelit ja tosi-tv olisivat yhdistyneet jossakin todellisuudessa. Tarinan viehättävyys perustunee pitkälti klassiseen asetelmaan: ovela, hyväntahtoinen sankari petkuttaa nokkeluudellaan pahiksia, vaikka on altavastaajan asemassa. Katniss myös säilyttää inhimillisyytensä raadollisissa olosuhteissa.

Luin kirjaa viihdyttävänä satuna. Olihan se joiltakin osin ennalta-arvattava ja Katnissin naiiviuteen taipuvaiset ajatukset välillä rasittavia, mutta en välittänyt tällaisista sivuseikoista. Ahmin kirjan muutamassa illassa, sillä olin alusta lähtien myyty. Luen harvemmin fantasia- tai scifikirjallisuutta, mutta nyt jännitin tribuuttien taistelua melkein henkeä pidätellen. Koukussa olen; trilogian kaksi muuta osaa ovat jo varauksessa…

Nälkäpelistä on kirjoiteltu esimerkiksi blogeissa Lukutoukkailua, P.S. Rakastan kirjoja, Luettuja maailmoja, ihan vain muutamia mainitakseni.

Ohittamaton haaste

Olen passanut monia lukuhaasteita aikapulaan vedoten, mutta nyt vastaan tuli niin hauska ja houkutteleva idea, että on pakko lähteä mukaan. Osallistun hdcaniksen ideoimaan Lukudiplomi-haasteeseen. Tässä Hyönteisdokumentti-blogista kopioidut haasteohjeet:

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa. Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...) Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin.

3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua). Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen.

Valitsin luettavat kirjat netlibriksen sivuilta Sinuhen kirjatarjottimilta. 

Kuva: netlibris.net

Yritän siis lukea seuraavat kymmenen kirjaa kuluvan lukuvuoden aikana:

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

George Orwell: Eläinten vallankumous 

Leena Krohn: Tainaron

Henning Mankell: Tulen salaisuus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Alexis Kouros: Gondwanan lapset

Italo Calvino: Paroni puussa

István Örkény: Minuuttinovelleja 

Risto Rasa: Tuhat purjetta

Jos jokin näistä tökkii pahasti tai en saa kirjaa käsiini kirjastosta, niin saatan vaihtaa sen toiseen samalta tarjottimelta löytyvään teokseen. Yritän kuitenkin pitäytyä näissä. Luultavasti teen näistä vain tavalliset bloggaukset. Ilmoitan luokka-asteen sitten myöhemmin, jos intoudun tekemään varsinaisia diplomitehtäviä.

Tätä ennen olen osallistunut kahteen haasteeseen. Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haaste jatkuu vielä itsenäisyyspäivään saakka. Tilanteeni on yhtä vaille valmis eli tuo haaste hoitunee mallikkaasti. Hieman vaisummalta sen sijaan näyttää Ikkunat auki Eurooppaan -listani… Ehkäpä vielä nappaan haasteeseen muutaman kirjan ennen vuodenvaihdetta, mutta missään nimessä en hätyyttele eniten lukeneiden kärkisijoja. Onneksi arvontaan pääsee mukaan pienelläkin panoksella!

Kahta haastetta kokeilleena voisin summata, että valmiiksi listatut kirjat tulevat helpommin luetuiksi. Senpä vuoksi uskaltaudun tähänkin mukaan.

Yksi syy lähteä haasteeseen on ehdottomasti sen herättämät positiiviset muistot. Yläkoulussa kuuluin Sinuhe-kirjapiiriin, jossa luimme eri tarjottimilta kirjoja ja pidimme niistä lukupäiväkirjaa. Ryhmä kokoontui varsinaisen kouluajan jälkeen, eikä siihen liittynyt diplomia tai verkkotyöskentelyä. Noilta ajoilta taitaa olla peruja rakkauteni kirjalistoihin! Yläkoululaisena luin myös Waltarin Sinuhe, egyptiläisen yhtenä kesänä, ja se on ollut yksi merkittävimpiä lukukokemuksiani koskaan. Muistot ovat sikäli kultaantuneet, etten enää muista, luinko Sinuhen samannimisen kerhon vuoksi vai meninkö kerhoon, koska olin lukenut sen. Väliäkö tällä, sillä lukeminen on pääasia!

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (1999)

Alkuteos: Stupeur et tremblements.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Belgialainen Amélie Nothomb oli minulle täysintuntematon kirjailija, kun poimin muutaman hänen kirjansa luettavakseni hyllyttäessäni kirjoja töissä. Uskalsin ottaa kerralla kolme saman kirjailijan teosta, sillä nämä ovat sopivan ohkaisia työpäivän jälkeen ahmaistaviksi!

Myönnettäköön, että kirjailijan etunimi yhdistettynä Nöyrin palvelijanne -kirjan amelienvihreään kanteen muistuttivat Amélie-elokuvasta, joka on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista. Ehkä jopa lempielokuvani. Nothombin kirjalla ja Amélie-elokuvalla ei ole mielleyhtymiäni lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta halusin kirjata ja jakaa tämän ajatuksen, sillä se kuvastaa hauskasti sitä sattumanvaraisuutta, jolla ihmiset monesti valitsevat luettavaa.

Päähenkilö Amélie on pestautunut vuodeksi japanilaiseen yritykseen. Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin: hän on työskennellyt japanilaisessa suuryrityksessä valmistuttuaan yliopistosta. Hän on myös syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa Japanissa. 

Teoksen Amélie aloittaa tulkin tehtävistä, mutta surkuhupaisassa tarinassa hän putoaa arvoasteikolla aina vain alemmas ja alemmas. Amélie suorittaa annetut tehtävät täydellisesti, mutta sekään ei riitä. 

Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja.

Syitä kuilunjyrkkään arvonalenemiseen löytänee helpoiten kulttuurieroista. Japanilaisessa suuryrityksessä työskentelee vain kourallinen naisia, joista yksi on Amélien lähin esimies, Fubuki Mori. Japanilaisen kulttuurin hengessä Amélie alistuu ylempänsä edessä ja alkaa itsekin toistaa mantraa huonommuudestaan. Ainakin ironisella sävyllä höystettynä. Japanilainen työmoraali ja hierarkinen ajattelutapa johtavat välille aivot narikkaan -tilanteisiin: kaikki tajuavat, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta näin kuuluu toimia.

Välillä minua alkoi jo ahdistaa: eikö kukaan tosiaan näe asioita kuten Amélie, onko japanilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin erot tosiaan näin valtavia? Kirjan tapahtuma-aika on 1990-luvun alkupuoli, joten silloin tilanne kenties oli näin irvokas. Ehkäpä nykyaikainen bisneselämä on lähentänyt itää ja länttä ainakin jonkin verran. 

Toinen rasittava piirre kirjassa on se, että henkistä nöyryytystä verrataan toistuvasti raiskaukseen. Se ei minusta ole linjassa kerronnan muuten humoristisen vireen kanssa. 

Pääosin Nöyrin palvelijanne oli kuitenkin huvittava ajanvieteromaani. Välillä se sai minut nauramaan, välillä nostelemaan kulmiani. Välillä pystyin jopa samastumaan kertojan absurdeihin tuntemuksiin.

Ajatelkaa, että olin ollut niin typerä että olin opiskellut korkeakoulussa. Ja nyt minun aivoni kukoistivat saadessaan harjoittaa tyhmää toistoa, toimintaa josta äly oli kaukana. Tiesin nyt että minut oli luotu ihailevaan mietiskelyyn. Onni oli numeroiden kirjoittamista kauneutta katsellen.

Tämä kappale toi mieleeni opiskeluaikojen iltatyöt, kun naputtelin iltakaudet numeroita tietokoneelle toimiston uumenissa. Melkein aloin ikävöidä numeroiden hakkaamista tietokoneelle; sitä tunnetta, kun sormet liikkuvat enempää ajattelematta näppäimistöllä ja aika vain kuluu.  Silmät ja sormet tekevät saumatonta yhteistyötä, eikä millään muulla ole väliä kuin niillä numeroilla. Se tunnetila on jollakin tapaa tylsyyden tuolla puolen. Edelleen ihmettelen niitä, jotka tekivät ja tekevät edelleen kyseistä monotonista työtä kokopäiväisesti. Minua auttoi se, että tiesin sen olevan tilapäistä. Ja toimihan se hyvänä opiskelumotivaation korottajana!

Ensikosketukseni Nothombiin oli siis lupaava. Antikrista ja Samuraisyleily odottavatkin jo vuoroaan lukujonossa.

Tämä menee Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa Belgian alle.

Hätäisellä googlailulla löysin vain Kirjanurkkauksen Zephyrin tekstin tästä kirjasta.

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 383.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Liina Puustinen
Kuva: otava.fi

Silmäilin Nummen Karkkipäivää kirjakaupassa vajaat pari vuotta sitten, kun vuoden 2010 Finlandia-palkintoehdokkaat oli julkistettu. Nimi ja kansi jäivät jo tuolloin mieleeni, mutta luin kirjan vasta tovi sitten loppukesän lämmössä mökillä Kuusi kovaa kotimaista -haasteen innoittamana. Nummi kirjoittaa niin taidokkaasti raskaasta aiheesta, että aurinkoisesta ilmasta huolimatta iho nousi lukiessa usein kananlihalle.

Karkkipäivä pureutuu aina vain valitettavan ajankohtaiseen aiheeseen: lasten huonovointisuuteen yhteiskunnassamme. Tänäkin syksynä on puitu erästä käsittämättömän surullista tapausta julkisuudessa. Mieleeni tulee aiheeseen liittyen palasia yleisönosastoilla käydyistä keskusteluista. Ensin joku kirjoitti, että jokaiselle lapselle paras hoitaja on oma vanhempi ja huostaanotto on kyseenalainen apukeino. Siihen tuli hyvin pian vastaus, että ihan näin yksioikoinen totuus ei ole, sillä väkivaltaisessa perheessä elävän lapsen tilanne voi parantua huostaanotolla, mutta se on edelleen vain yksi hoitokeino tilanteen parantamiseksi. Tilanteita on niin monenlaisia, että yhtä kaikille sopivaa ratkaisua on mahdoton määritellä.

Selvää lienee se, että silloin kun lapsella on hätä, yhteiskunnan tulee puuttua asiaan. Tärkeintä ja vaikeinta on kuitenkin havaita lapsen hätä ja tunnustaa se. Totuus voi olla piilossa kulissien takana, eikä lapsi välttämättä itse enää edes tiedä, että voisi pyytää apua. Tämä on asian laita myös Karkkipäivässä. Tarinan myötä aloin ymmärtää sosiaalityöntekijöiden taakkaa ja vastuuta. Arki on huolta, raskaita päätöksiä, raportteja ja ilmoituksia. Jos ei huomaa tiettyjä merkkejä ajoissa, seuraukset voivat olla kammottavat. Toisaalta väärin uhkaavaksi päätelty tilanne voi loukata aivan "tavallisen" perheen kunniaa. 

Karkkipäivässä kirjailija Ari joutuu tahtomattaan osalliseksi pienen Tomin elämään. Tomi on neuvokas poika, jonka oma elämä ei ole aivan mallillaan, mutta silti hän käyttää kaiken aikansa ja energiansa toisen lapsen pelastamiseen. Hän kokee olevansa sankari Tok, joka voi auttaa hädässä olevaa prinsessaa.

Sessa prinsessa. Vielki oot vanki. Miks oot?

Ootas vaan. Konstit on Tokil. Monet on.

Vaik tulis kaikki pahat. Koopranoitsu. Mutanttipaska. Koko örkkijengi.

Mä sanon Mira-Mira-bella. Ja fiu.

Kuud pai.

Surullisinta on, että pieni lapsi joutuu kokemaan elämän hyvien ja pahojen taisteluareenana. Lapsen maailmassa todellisuus ja fiktio sekoittuvat, joten aikuisten on vaikea hahmottaa, mikä tilanne on oikeasti. Onko joku hädässä, vai leikitäänkö tässä jotakin?

Kirjaa lukiessani pohdin toistuvasti kohtuullisuutta: sitä vaaditaan jatkuvasti lapsilta, mutta entäs aikuiset? Tilanhallintasuunnittelija Paula saa kenties kauppojen hyllyt vaadittuun järjestykseen, mutta oma elämä ei ole enää lainkaan hallinnassa. Työ vie kaiken ajan, ruoaksi kahmaistaan muutama suklaapatukka, lapsesta huolehtiminen jää taka-alalle...

Henkilöhahmot onnistuvat raivostuttamaan ja ihastuttamaan. Hukassa oleva kirjailija, holtiton äiti, mielikuvituksekas pikkupoika ja stressaantunut sosiaalityöntekijä tuovat tapahtumiin jokainen oman näkökulmansa. 

Haltioiduin ja järkytyin Karkkipäivän lauseista, henkilöistä ja juonesta niin, että kirjan ahmimisesta oli kohtuus kaukana. Siitä seurasi ähky. Karkkipäivä on nopealukuinen, mutta tarinasta on kepeys kaukana. Luettua piti sulatella melkeinpä kuukausi ennen kuin pystyin kirjoittamaan kirjasta. 

Oivaltavia kirjoituksia Karkkipäivästä löytyy monia, kannattaa kurkata ainakin Jennin, Valkoisen Kirahvin, Linnean ja Zephyrin.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.