Lukujumista eteenpäin

Tämän blogin ensimmäiset kuukaudet ovat olleet paikoitellen harmillisen hiljaisia. Alku on ollut tahattoman tahmea. Syynä ovat olleet ne ainaiset opiskelukiireet, joihin vetoan nyt viimeisen kerran. Yliopisto pyörittelee papereitani vielä vajaan kuukauden verran, ja sitten opiskeluputkeni vihdoin päättyy. Harrastus-opiskeluita ei siis lasketa, ne ovat juttu erikseen :) Ajatus valmistumisesta on vielä jotenkin epätodellinen, se vaatii totuttelua.

Opiskelujen loppuminen on paitsi huikean hienoa, myös haikeaa. Viimeisessä tiedekuntatentissä tulin jopa hieman surulliseksi, kun tajusin, että viimeistä viedään. Ei enää tenttikirjojen hamuamista eri kirjastoista, paniikkilukemisia ja tenttiaamun rutiinikroissanttia yliopiston kahvilassa. Enää ei kalenterin välissä tarvitse pitää lue vielä nämä -listoja tulevia tenttejä ajatellen. Takaraivossa eivät jyskytä tekemättömät esseet ja tehtävät, vapaa-aika alkaa hahmottua eri tavalla. Kirjalistat eivät ole ahdistavia pakkoja, vaan pelkästään blogistakin löytyviä omasta mielenkiinnosta kasattuja. Pidin opiskeluarjesta hurjasti, mutta nyt tuntuu vahvasti siltä, että on hyvä siirtyä eteenpäin.

Tänään tein sen, mistä olen haaveillut jo tovin: menin kirjastoon ihan muuten vaan! Hykertelin hyllyjen välissä etsien hyvältä vaikuttavaa luettavaa. Lukemisen jano kuivaa suuta, tarinat houkuttavat rohmuamaan. Koitin kuitenkin pitää järjen mukana... Kotiutin lopulta muutaman kotimaisen mieskertojan teoksia, ja myös pari kauan lukulistoillani odotellutta naiskirjoittajaa pääsi matkaani. Yksi käännöspaksukainen katseli niin kutsuvasti paikaltaan hyllystä, etten voinut vastustaa. Uskaltauduin jopa tarkastelemaan lyhytlainahyllyn tarjontaa, opiskeluaikoina kiersin sen aina kaukaa.

Nyt on siis aikaa lukea, mitä huvittaa. Ja myös energiaa siihen, opiskelujen ohella aina ei vain jaksanut. Koneella odottelee myös joukko keskeneräisiä postauksia, joita olisi tarkoitus hioa valmiiksi. Suunnitelmia on monensuuntaisia, ja saa sitten nähdä, mitkä niistä tuntuvat hyviltä pienen hauduttelun jälkeen. Into bloggaamiseen ja oman blogin kehittämiseen ei ole kadonnut mihinkään!

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.

Maria Jotuni: Rakkautta (1907)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 80.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Maria Jotuni noin vuonna 1918.
Kuva: Museovirasto / kuvaus Atelier Nyblin

Jotunin novellikokoelman Rakkautta novellit ovat lyhyehköjä kirjeitä, monologeja, dialogeja ja satunnaisten kohtaamisten kuvauksia. Novelleissa kuvataan erilaisia naiskohtaloita ja naisen asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja arjessa, ja ne rakentuvat usein jonkin elämän solmukohdan ympärille. Henkilöiden taustoja ei sen suuremmin selitellä, vaan lyhyestä tekstistä lukijan pääteltäviksi jäävät niin henkilöiden koko historia kuin nykyinen tilannekin. Kun kerrotaan kovin vähän, vain palasia sieltä täältä, lukijan mielenkiinto pysyy tiiviisti yllä. 

Novellikokoelman nimi Rakkautta voisi antaa olettaa, että käsillä on kokoelmallinen rakkausnovelleja, mutta näin ei kuitenkaan ole. Novelleissa avioon ei astuta rakkaudesta vaan jokin hyöty mielessä: avioliitto on kaupankäyntiä ja tunteet kauppatavaraa. Hyvin toimeentuleva mies turvaa novellien maailmassa naisen elämän. Tällainen laskelmointi tulee ilmi esimerkiksi kokoelman nimikkonovellissa, jossa nainen kertoo ystävälleen aikeistaan avioitua kauppiaan kanssa. Kauppias on varakas, ja nainen tarvitsee rahoja reumaattisten jalkojensa hoitoon. Nainen toteaa, että mieheen kyllä ajan pitkään tottuu ja että hän antaa myös vapaasti rahoja – – sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.

Tilanteen niin vaatiessa tunteet siis kylmetetään ja ajatellaan järjellä. Kokoelman nimikkonovellissa kosintakeskustelu on kuin kauppaehtojen läpikäymistä, ei rakkaudentunnustuksia. Rakkautta on novellin maailmassa se, että nainen ei vaadi palkkaa kotitöistä ja se, että mies antaa vapaasti naiselle rahaa. Molemmat saavat jotakin.

Naiset selviytyvät novelleissa elämässään monesti neuvokkuutensa ja oveluutensa avulla. He keksivät selviytymiskeinoja ja taistelevat ongelmia vastaan. Huonosta taloudellisesta tilanteensa voi selviytyä menemällä rahakkaisiin naimisiin tai tienaamalla toisten epäonnisen tilanteen avulla, kuten Matami Röhelin toimii samannimisessä novellissa. Ja jos avioliitto on onneton, voi onnen löytää rakastajattaren sylistä.

Luin novellikokoelman Otavan koostamasta Jotunin Valituista teoksista vuodelta 2001. Aiemmin olen lukenut sen koosteesta Novelleja ja muuta proosaa I, johon esipuheen on kirjoittanut Irmeli Niemi. Tuosta esipuheesta käy ilmi, että Rakkautta herätti ilmestyttyään kohua, koska siinä kuvataan naisen seksuaalisuutta 1900-luvun alun näkökulmasta rohkeasti. Siinä missä aviomiehet ovat usein puolisoilleen vain harmittava paha tai pakko, etsitään romantiikkaa, läheisyyttä ja vaihtelua tavalliseen elämään rakastajilta. Ajalle yleisen näkemyksen mukaan naisen tulisi tukahduttaa tunteensa, mutta Jotuni tuo esille naisten haluja ja tarpeita, eikä seksuaalisuus ole enää vain maskuliinista.

Pidän kokoelmasta eniten siksi, että novellien naiset eivät surkuttele kohtaloitaan ja tilanteitaan, vaan tunnustavat tosiasiat ja toimivat edukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Nainen on Rakkautta-kokoelmassa nousemassa tasavahvaksi miehen rinnalle, mutta joutuu edelleen alistumaan yhteiskunnan ja yhteisön moraalinäkemyksiin ja siinä samalla pettymään rakkaudessa. Vaikka naiset edelleen avioituvat, koska mentävä on, puhuvat he tästä epäkohdasta eli valinnanvapauden puutteesta, mikä enteilee muutosta.

Vaikka olen lukenut tämän novellikokoelman useaan otteeseen, ei sitä omasta hyllystäni löydy. Niinpä jos jollakulla sattuu pyörimään kirjahyllyssä SKS:n klassikkosarjan yhteisnide Suhteita/Rakkautta ja haluaa hieroa siitä kauppaa, niin yhteyttä voi ottaa: nannankirjakimara (at) gmail.com. Mieluusti nimittäin haluaisin tämän SKS:n loppuunmyydyn version omaan hyllyni :)

August Strindberg: Neiti Julie (1888)

Alkuteos: Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel.

Suomentaja: Helena Anhava (1988).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oi ja voi, blogitauko venähti sitten ihan kuukauden mittaiseksi, ja sekös harmittaa. Iso gee on vienyt voimani kirjoittaa tai lukea mitään muuta kuin graduun liittyvää. Viimeiset teoriaväännöt ovat nyt paperilla ja reilun viikon päästä tuo ihanan kamala projekti vihdoin valmis. Tiedossa on varmasti vielä unettomia öitä ja viime hetken paniikki, mutta juuri tällä hetkellä olo on jokseenkin luottavainen: valmista tulee ja vieläpä ajallaan.

Blogihiljaisuus on nyt siis onnekseni rikottu! Palaan porisemaan lukemisistani kirjoituksella Strindbergin näytelmästä Neiti Julie, jolla osallistun myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Näytelmän koko nimi on Neiti Julie: naturalistinen murhenäytelmä ja sen on suomentanut Helena Anhava.

Kuva: www.bookcrossing.com

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, kreivin kartanon keittiöön. Henkilöitä on kolme: kreivin tuleva perillinen Julie ja palvelijat Kristin ja Jean, jotka ovat pari. Juhannusta juhlitaan tanssien ja juoden, ja vire on hersyvän iloinen ja toiveikas. Julie on vastikään purkanut kihlauksensa ja alkaa juhannusyön kuplivassa tunnelmassa flirttailla Jeanin kanssa. Kristinin väsähdettyä Julie ja Jean jatkavat illanviettoa, vaikka se ei olekaan soveliasta. Yöttömän yön hurmassa tapahtuu jotakin, minkä voisi tulkita näytelmän käännekohdaksi.

Näytelmä kommentoi erilaisia rooleja ja valta-asetelmia. Yhtäältä on kahtiajako herrasväkeen ja palvelijoihin, toisaalta naisiin ja miehiin. Siinä, miten herrasväki käyttää määräysvaltaansa palvelijoitaan kohtaan, ei ole mitään ihmeellistä, kuten ei myöskään siinä, että miehen sana on näytelmän maailmassa selvästi painokkaampi kuin naisen. Mielenkiintoiseksi valtakysymykset tulevatkin sitten, kun osat vaihtuvat.

Öisten tapahtumien jälkeen Julie ei enää olekaan Jeanin yläpuolella, vaan roolit ovat päinvastaiset. Julien kunnia katoaa siveyden ja puhtauden mukana; hänestä tulee langennut nainen. Rakkaus vaihtuu vihaan ja inhoon, ylemmyys alemmuuteen. Nämä suuret kontrastit ja muutokset ylikorostuvat väistämättä, sillä näytelmän puitteet ovat niin suppeat (keittiö, yksi yö, kolme henkilöä). Valtapeli päättyy loppuratkaisuun, joka on naturalistisen rappiollinen. 

Neiti Julie ei uponnut minuun lainkaan. Vaikka kuinka yritin pitää mielessäni näytelmän iän, niin minua vaivasi jatkuvasti epäusko. Kaikki henkilöt olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä enkä oikein saanut mistään henkilöhahmosta otetta. Suomennoksen kieli sen sijaan oli paikoin erittäin kekseliästä ja osuvaa. Siitä yksi lisäpiste.

Minna Canth: Anna Liisa (1895)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 76.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Anna Liisan lukeminen muistutti osuvasti siitä, miksi päätin perustaa blogini: olen toivottoman huono muistamaan lukemistani kirjoista jonkin ajan kuluttua yhtikäs mitään. Esimerkiksi tämän Canthin näytelmän olen lukenut muistaakseni (!!) ainakin kahdesti aiemmin, mutta tarina on painunut unohduksiin. Muistelin, että jotakin todella traagista ja surullista näytelmässä tapahtui, mutta siihen se jäi…

Traaginen Anna Liisa tosiaan on. Tai pikemminkin näytelmän tapahtumien taustalla on traagisia tapahtumia: Anna Liisan ja Mikko-rengin epäsopiva suhde, salattu raskaus, Mikon pakeneminen, Anna Liisan yksinäinen metsäsynnytys ja lapsenmurha. Näytelmän tapahtumat keskittyvät noiden tapahtumien jälkipyykkiin. Mikko nimittäin on palannut vaatimaan Anna Liisaa itselleen juuri, kun tämän pitäisi mennä naimisiin Johanneksen kanssa. Näytelmän tunnelma on painostava ja odottava heti alusta pitäen, sillä on selvää, että tilanne räjähtää jossakin vaiheessa.

Mikon hahmoa ja erityisesti motiivia minun on vaikea ymmärtää. Miten kukaan voi kuvitella, että uhkailemalla ja kiristämällä syntyisi onnellinen avioliitto? Ja Mikko vielä kiristää Anna Liisaa asialla, johon hän itse on osasyyllinen ja jonka hän on aikoinaan jättänyt kokonaan vain Anna Liisan harteille.

Mikko: En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla!

Mielestäni Anna Liisan rohkeus on ihailtavaa: hän tekee Mikolle selväksi tunteensa Johannesta kohtaan, vaikka toinen vaihtoehto olisi suostua Mikolle ja saada hänet sillä hiljaiseksi. Anna Liisa ei kuitenkaan suostu toisten ehdottamiin ratkaisuihin, vaan tekee päätöksensä itse, vaikka tietää seuraamukset.

Loppuvaiheilla Anna Liisan yltiöpäinen rohkeus jopa hämmästyttää, enkä aluksi ollut kovin vakuuttunut sen uskottavuudesta. Aiemmin Anna Liisa ei uskalla sanoa juuri mitään useamman ihmisen läsnä ollessa ja sitten tunnustaa kaiken kuuliaisvieraiden edessä. Tarkemmin ajatellen rohkeus selittynee aiemmin ilmenneillä tahdonvoimalla ja omantunnon tuskilla. Ja lisäksi Anna Liisa kokee uskonnollisen heräämisen juuri ratkaisevalla hetkellä. Se oli minusta kyllä ärsyttävää, koska olisi Anna Liisasta ollut tunnustukseen muutenkin.

Anna Liisan voi helposti tulkita Canthin kommentiksi ajan moraalikäsityksiä vastaan. Sama tuli jo Pakkalan Elsaa lukiessa esille: epäsopivista suhteista rangaistaan ja paheksutaan naista, mutta miesten puuhia ei tuomitse kukaan.

Yleisesti ottaen olen pitänyt näytelmien lukemista jotenkin raskaana, varsinkin jos henkilöiden sijaintia ja liikettä kuvataan hyvin tarkasti. Kokoajan täytyy pitää mielessä, että ai niin, nyt x seisoo y:n takana ja z sanoo sitten niin ja näin. Mutta Anna Liisassa tällainen ei häiritse, sillä näyttämöohjeet ovat hyvin minimaalisia. En oikeastaan erityisemmin edes ajatellut lukevani näytelmää.

Kaikki kolme lähiaikoina lukemaani Canthin teosta ovat olleet lyhyitä, mutta teemoiltaan raskaita. Canth on tarttunut aikansa polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja lapsenmurhaan. Canth kuvailee nyt lukemissani teoksissa ongelmia erityisesti naisnäkökulmasta. Nämä aiheet ja niiden ympärille rakennetut tarinat ovat (ikävä kyllä) sovellettavissa nykypäiväänkin. Esimerkiksi Lukupiirissä on ollut vilkasta keskustelua Anna Liisan tarinan ajankohtaisuudesta tänäkin päivänä. 

Ensipainos näytelmästä löytyy digitoituna täältä, ja wikiaineistona sen voi lukea tämän linkin takaa. Blogeissa Anna Liisasta on kirjoittanut ainakin Amma, ja kirjavinkki on luettavissa täältä.

Anna Liisan luin Köyhää kansaa -pienoisromaanin tapaan Canthin Valituista teoksista. Päädyin käyttämään tässä tekstissäni päähenkilön nimeä muodossa Anna Liisa ensipainoksen mukaisesti. En tiedä, miksi ihmeessä Valituissa teoksissa nimi on kirjoitettu Anna-Liisa. Jestas, eihän tuollaisia asioita voi mennä muuttelemaan!