Klassikkohaaste #15 – Gertrude Stein: Pariisi Ranska

Kansi: Satu Ketola.

Aviador 2022. 117 s.

Alkuteos: Paris France (1940).
Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kirjabloggaajien perinteinen Klassikkopostausten päivä on aina heinäkuun viimeinen, mutta tyypilliseen tapaani vetkuttelin kirjavalinnan kanssa. Viimein haastepäivän aattona kirjastolainojen pinosta löytyi kiinnostava pienoisromaanin mittainen muistelma, ja Aviadorin kustantama, vastasuomennettu Gertrude Steinin klassikko Pariisi Ranska pelasti laiskan lomalaisen pinteestä.

Törmäsin Gertrude Steinin nimeen oikeastaan jo keväällä, kun etsin taustatietoa Hemingway-lukupiiriä varten. Hemingway viihtyi Pariisissa Steinin kirjallisessa salongissa ja Steinin ympärillä pyöri monia muitakin myöhemmin kuuluisiksi ponnahtaneita. Mielenkiintoni heräsi. Kuka oikein oli Stein, joka keräsi Pariisissa ympärilleen joukon taiteilijoita?

Gertrude Stein (1874–1946) syntyi varakkaaseen juutalaissukuun Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa. Hän asui Pariisissa ensin lapsuudessaan ja sitten aikuisiällä vuodesta 1902 lähtien vakituisesti. Tässä vuonna 1940 ilmestyneessä lyhytmuistelmassaan Stein pohtii ja kommentoi ranskalaisten elämäntyyliä ja ominaispiirteitä erityisesti pääkaupunki Pariisissa. 

Kirjassa on suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe, joka ohjasi ainakin minun havaintojani lukijana. Sutinen perustelee käännösvalintojaan ja kielellisiä ratkaisujaan, kuten vaillinaista pilkutusta, joka noudattelee Steinin omaperäistä pilkkujen käyttöä. Voi olla, että ilman esipuhetta en olisi saanut kirjasta näinkään paljon irti. 

Steinin huomiot ovat paikoitellen hauskoja ja varmasti aikaansa kuvaavia. Hän hämmästelee ruokapöydän teräviä veitsiä ja kevyitä haarukoita ja ranskalaisten tapaa pitää poliittiset kantansa ja kirjeensä omana tietonaan. Ranskalaisten fyysisessä olemuksessa vankat jalat ja laihat kädet vievät Steinin huomion.

Stein pallottelee ajatuksia esimerkiksi sodasta ja muodista. Muoti on kaikessa lukuun ottamatta sotaa mutta sota luo muotia. Hän kuvailee monisanaisesti ranskalaisten muodikkuutta ja esittää, että lyhyiden hameiden yleistyminen alkoi Pariisista keskuslämmityksen ansiosta. 

Muodikkuuden lisäksi Stein löytää ranskalaisista loogisuutta. Erityistä kansakunnalle on Steinin mukaan myös rakkaus koiriin ja lapsiin. Mielenkiintoisesti hänen mukaansa lapsia ei juuri rangaista tai ojenneta, mikä poikkeaa omista mielikuvistani ranskalaisesta kasvatuksesta. He ovat alusta alkaen ranskalaisia ja se on loogista ja sivistynyttä ja heillä on muotitietoisuus ja täydellinen käsitys elämän tosiasioista. Omien kokemustensa lisäksi Stein päästää muidenkin näkemyksiä kirjansa sivuille, ja näistä kiinnostavaksi nousee pienen Helena-tytön kuvaus sota-ajasta.

Muutamaa valopilkkua lukuunottamatta Steinin teksti on poukkoilevaa ja puisevaa. En aivan päässyt sille kielelliselle taajuudelle, jota Sutinen esipuheessaan lupailee. Stein on kuitenkin sen verran kiehtova hahmo, että Steinin teos Alice B. Toklasin omaelämäkerta meni varaukseen kirjastosta. Se on kuulemma myöskin Pariisi-aiheinen muistelma. 

Koska Steinin nimi on nyt mielen päällä, ilahduin, kun bongasin Otavan syyskatalogista Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Elokuussa ilmestyvä historiallinen romaani sijoittuu Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin kotiin.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään kahdesti vuodessa, tammikuussa ja heinäkuussa, ja tällä kertaa haastetta emännöi Anki. Koontipostauksesta löydät linkkejä toisten bloggaajien klassikkojuttuihin.

 Helmet 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Naistenviikon alkuun kolmesti Woolfia

Menomatka. The Voyage Out (1915). Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Savukeidas 2012. 413 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Päiväkirja I. The diary of Virginia Woolf. Suom. Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2015. 432 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Oma huone. A room of one's own (1928). Suom. Kirsti Simonsuuri. 

Tammi 2020 (1. p. 1980). 173 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Hyvää naistenviikkoa! Tuijan Naistenviikko-lukuhaasteen innoittamana kokosin yhteen kevään Virginia Woolf -lukupiirimme antia. 

Heti kun korona salli, käynnistimme kollegani kanssa kaksikielisen piirin, joka kokoontuu vuoden ajan noin kerran kuussa keskustelemaan Woolfin eri teoksista. Ohjelmaan mahtuu romaaneja, esseitä ja päiväkirjoja. Woolf-lukupiiri jatkaa haastavan lukemisen lukupiirien perinnettä: aiemmin olemme kokoontuneet James Joycen ja Marcel Proustin äärelle.

Luku-urakkamme alkoi Woolfin esikoisteoksella Menomatka. Se kertoo sekalaisen joukkion matkasta valtameren yli kuvitteelliseen Santa Mariaan. Keskiössä ovat Ambrosen pariskunta Rodley ja Helen ja Helenin sisarentytär Rachel. Laivaan nousee ja sieltä poistuu satamissa väkeä, myös eräs Mrs Dalloway. Matkan aikana parikymppinen Rachel aikuistuu ja rakastuu.

Menomatka ei ollut minun kirjani, ja voin yhtyä eräässä arvostelussa eteen tulleeseen neuvoon: esikoisesta ei kannata aloittaa Woolfiin tutustumista. Se on puuduttava ja ylipitkä, lisäksi jouduin takeltelemaan suomennoksen kielen kanssa. Onneksi lukupiiriimme tuli kirjavalinnasta huolimatta kivasti väkeä.

Menomatka sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen pitkän merimatkakuvauksensa vuoksi. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan yllättäen kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Vaikka lukijana tympäännyin, olisin mieluusti mukana tylsistyttävällä merimatkalla. Miten ihanaa olisi, kun olisi vain aavaa ulappaa ja aikaa. Kun virikkeet olisivat minimissä, voisi vain lukea, kirjoittaa, haaveilla, jutella joutavia. 

Savukeidas on kustantanut Woolfin päiväkirjoja viiden niteen verran, ja keväällä toisessa istunnossa lukupiirimme pureutui näistä ensimmäiseen. Jos esikoisteos sai minut epäilemään koko Woolf-projektin mielekkyyttä, päiväkirjaa lukiessani epäilykseni karisivat. Nytpä avasin oven oikeaan aarreaittaan! Noin 400-sivuisessa kirjassa on tarttumapintaa, ja tuhlasin loppuun huomiotarrat, joilla merkkaan kutkuttavia kohtia.

Virginia kuvaa päiväkirjassaan, miten hän ja miehensä Leonard viettävät ajalle ja luokalleen tyypillisesti vilkasta sosiaalista elämää. On lounas- ja teekutsuja, illat kuluvat teatterinäytöksissä ja kinopalatsissa. Kun joskus harvoin koti on vain heidän kahden, eli palvelijatkin ovat viettämässä vapaata, saa pariskunta huoahtaa. Mikä ihana rauha.

Vuosista 1915-1919 kertovan päiväkirjan alussa Lontoon-eloon tuovat vaihtelua jaksot maaseudulla Ashehamin talossa, loppupuolella Virginia hankkii miehensä kanssa Monks Housen, josta sittemmin kehkeytyy Bloomsburyn ryhmän keskeinen tukikohta.

Virginia kirjoittaa ensimmäisiä teoksiaan ja kirja-arvioita lehtiin. Pariskunta käynnistelee Hogarth Press -kustantamoaan ja Virginia selostaa päiväkirjalleen painotöiden kulkua. Myös maailmansota pommeineen pääsee päiväkirjan sivuille, samoin armenialaisten kansanmurha, johon Virginia suhtautuu hämmentävän alentavasti. Yllätyin muutenkin, miten pisteliäs ja ilkeä kuva Virginiasta hahmottuu. Hän ei säästele sanojaan kohtaamistaan ihmisistä "pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa." Suhde Leonardiin on kuitenkin lämmin.

Kevään kolmannen tapaamisen aiheena oli kahteen luentoon perustuva Oma huone, joka aikanaan nosti Woolfin feministisen liikkeen kulttihahmoksi. Kirjan lukemisen aikaan sairastelin ja jouduin jopa jättämään lukupiirin vetämisen työkaverini harteille. Monen viikon hutera ja huimaava olo vaikutti lukukokemukseeni, sain vain vaivoin pidettyä punaisesta langasta kiinni. Mieleen painuivat luentomaisen tekstin ponnekas ja ilkikurinen sävy ja kirjallisen kaanonin kyseenalaistaminen. 

Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo kilpistyy Woolfin ajattelussa taloudellisiin kysymyksiin. Jos Shakespearella olisi ollut veljensä tavoin lahjakas sisar, tämä ei olisi voinut toteuttaa lahjojaan, koska häntä ei olisi päästetty kouluun vaan hänet olisi naitettu varhain ja niin edelleen. Woolf tekee perustellen selväksi kantansa siitä, että nainen tarvitsee rahaa ja sen oman huoneen voidakseen harjoittaa taiteellista työtä.

Lukupiiri on nyt kesätauolla, syyskuussa taas jatkamme. Silloin kirjana on Aallot, joka on ilmeisesti Woolfia haastavimmillaan.

Terävästi ajassa kiinni – Claes Andersson: Aamu meren rannalla: sisäänhengitys, uloshengitys

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 78 s. 
Alkuteos: En morgon vid havet. 

Suom. Jyrki Kiiskinen. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runon ja suven päivän iltaan tuon ajatuksia Claes Anderssonin runokokoelmasta Aamu meren rannalla.

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee

linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,

ja ymmärrän miten kaunis maailma on

Kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, vaikka meri ei kovin monessa runossa esiinnykään. Enemmän kokoelmassa on kyse omaelämäkerrallisuudesta ja nykyelon kommentoinnista.

Viime vuonna luin Anderssonilta omaelämäkerrallisen Oton elämä -trilogian (postaukset täällä ja täällä), jonka ansioista tunnistan runojen omakohtaisuuden. Tuttuja ovat jazz ja jalkapallo, menneisyys poliitikkona ja psykiatrina, lapset ja lapsenlapset. Rakkaus viiniin, hyvään ruokaan.

Jo iäkäs mies tekee tiliä elämästään, tunnustaa pettämisensä ja sijoittaa itsensä sukupolvien ketjuun. Runon puhuja kantaa aina vain isänsä kokemaa sotaa itsessään.

Vuonna 2015 ilmestyneen kokoelman aikaan huolettavat Itä-Ukrainan kriisi, joka tuhoaa Ukrainan, ja Ebola: "Sotia tulee ja menee niin kuin matalapaineita tai epidemioita". Monin paikoin teksti on pelottavan ajankohtaista. Vuonna 2019 kuollut runoilija ei joutunut näkemään, mihin maailma 2020-luvulla menee.

Surujen ja sotien maailmassa elämä voi olla yltäkylläistä, ilo asua monessa paikassa. Onnea ei kuitenkaan toisi keinotekoinen hyväntuulisuus tai ikuinen kesä. Usein Anderssonia pohdituttaa itsekäs ihminen. Tähänkin kirjaan tietäväiset edelliset lainaajat ovat tehneet korjauksia, arempi lyijykynällä, uhmakas mustekynällä.

Lempijaksokseni hahmottuu tajunnanvirtana etenevä Sisäänhengitys, uloshengitys. Monisivuinen runoelma yhdistelee vakavaa ja iloittelevaa sekä rinnastaa arkisen ja maailmanpolitiikan. Siinä tiivistyvät Anderssonin terävä ajattelu ja sanataituruus.

Helmet 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Luonnonvoimia ja mystiikkaa – Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

 

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 183 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä on avaukseni tämänvuotiseen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Kirja päätyi lukupinooni täysin nimen perusteella, joten luvassa oli yllättymistä pienoisromaanin verran.

Päähenkilö on biologi, joka matkustaa syrjäiseen kaupunkiin tekemään tutkimusta. Kaupunki on hankalasti vain lentoveneellä saavutettavissa, koska se sijaitsee kirjan nimen mukaisesti rakentunut meren ja tulivuoren välimaastoon. 

Mies tekee tutkimusmatkoja läheiseen viidakkoon ja kiinnostuu myös salaperäisistä luostarin raunioista. Hän kerää laboratorioonsa lajitelman eläimiä koekäyttöön ja tarkkailtaviksi ja raportoi työstään Akatemialle. Paikallinen opaspoika auttaa miestä, ja talon miehelle vuokrannut Martha pitää talon siistinä. Varhain vanhempansa menettänyt Maria alkaa viihtyä miehen seurassa.

Mies keskittyy maaeläimiin, sillä meri ei kuulu hänen toimeksiantoonsa, mutta meri pilkahtelee tekstissä siellä täällä. Ultramariininsinisenä ja toisinaan levästä punaisena välkkyvä meri houkuttelee, eritoten sen rannalla makaava rahtilaivan hylky:

Joskus öisellä rannalla kulkiessani kimaltava meri vetää minua vastustamattomasti puoleensa, ja vasta polvieni kastuessa huomaan kahlanneeni mereen. Silloin olen ollut näkevinäni laivanhylyn komentosillalta valoa, mutta se lienee vain kuun heijastusta – –

Realistinen, päiväkirjamuotoon puettu kerronta ottaa maagisia loikkia, kun mukaan saadaan mekaanisia kuoriaisia ja puhuva paviaani sekä viinin voimalla vieraalla kielellä puheliaaksi heittäytyvä munkki. Kun tapahtuu onnettomuuksia, miehen sivullisuus yhteisössä korostuu. Naakkojen parvi on epäilyttävän kiinnostunut miehen liikkeistä. 

Kaupungin sijainti avaa väyliä tulkinnoille. Kahden luonnonmahdin puristuksissa maaginen ja realistinen kohtaavat, samoin luonnontiede ja yliluonnollinen miehen elämässä. Luonnontieteilijämiehen mieleen hiipii epäilys: onko kaikki sittenkään tieteellä selitettävissä? Lukijan mielessä myllertää niin ikään: mikä on kuumehourailua, mikä unta, entä minkälainen olisi vain olemiseen keskittyvä iankaikkisuus? 

Enpä tosiaan arvannut, mitä Saloheimon pienoisromaanin kansien välistä löytyykään: aivan kuin Murakami kohtaisi Haahtelan! Mystistä, vähän vinksahtanutta, kiehtovaa –  ja runollisen napakassa muodossa.

Helmet 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.