Mikä on tuo joulunpunainen hehku runokirjajoulukalenterin neljännessä luukussa? Se on Annamari Niskasen esikoiskokoelma Kaikesta minkä olen unohtanut, joka sisältää runoja esimerkiksi rakkaudesta ja kuolemasta muistamisen näkökulmasta katsottuna.
Niskasen runoista voi kotirunoilija ja harrastekirjoittaja löytää inspiraatiota. Päivän runon poimin osiosta, jonka nimi on ”Mitä olen unohtanut valosta” – siinä mainio vuodenaikaan sopivan kirjoitusharjoituksen otsikko. Kokoelma päättyy osioon ”Tämän kuitenkin muistan”. Tekee jo mieli teroittaa kynä!
Päivän runovalinnan omistan Etelä-Suomen talvelle:
Asumuksiin ei toivota lämpöä vaan valoa.
Kun talvi on musta surma, selviytymiseen tarvitaan vainvalo.
Kun pimeys hellittää naruistaan ja ikkunat raottavat
luomensa, kaikille valehdellaan aurinko.
Runo tiivistää kesäihmisen tuskan pimeyden keskellä. Kun on se aika vuodesta, että töihin lähtiessä ja sieltä palatessa on säkkipimeää, on otettava kaikki käyttöön, tai musta surma korjaa. Kirkasvalot, kausivalot, jouluvalot. Lamput työhön ja lukemiseen. Tähdet, kyntteliköt ja köynnökset.
Keinovalot saavat valehdella auringon, melkein uskon ja haukottelen. Kesä on jokin utopia, josta olen joskus kuullut juttua. Säädän työpisteen valoja niin, etteivät häikäise.
Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut. Aviador 2025. 67 s. Kansi: Wilma Hälikkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti