Pala julmaa historiaa – Doris Lessing: Ruoho laulaa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2007 (1. p. Kirjayhtymä 1978). 281 s.

Alkuteos: The Grass Is Singing (1950).

Suom. Eva Siikarla.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4/5.

Aivan kirjan alussa on uutinen, jossa kerrotaan, että rhodesialainen maanviljelijän vaimo Mary Turner on löydetty murhattuna kotinsa verannalta. Palveluspoika Moses on otettu kiinni, hän on tunnustanut, ja motiiviksi arvellaan ryöstöä. Alkaa taustoitus, jonka myötä lukija pikkuhiljaa voi muodostaa käsityksensä ihmisistä ja tapahtumista. Miksi näin kävi, menikö kaikki kuten alussa kerrotaan?

Kirjallisuuden Nobelin vuonna 2007 saanut Doris Lessing varttui etelärhodesialaisella farmilla, ja myös hänen esikoiskirjansa Ruoho laulaa sijoittuu pääosin maatilalle Etelä-Rhodesiassa, joka nykyisin tunnetaan Zimbabwena. Maa oli kirjan tapahtuma-aikaan eli 1940-luvulla brittiläisten siirtomaa. 

Brittiläistaustainen Mary elää onnettoman lapsuuden jälkeen huoletonta nuoruutta. Kun Marya alkavat ahdistaa vihjailut naimattomuudesta, hän avioituu maanviljelijä Dickin kanssa. Hiljalleen Marylle paljastuu, että Dickin farmi on hoidettu vähän niin ja näin. Eikä kotitalossa ole edes kuumuutta helpottavaa sisäkattoa. Dick kokeilee viljelyssä kaikenlaista, mutta pitkäjänteisyys puuttuu. Velat painavat.

Dick yrittää kehittää elämäntyötään eli farmia, Mary haluaisi vain saada kokoon sen verran rahaa, että he voisivat muuttaa pois. Toiveet eivät kohtaa. Maryn ja Dickin avioliitto on kahden yksinäisen liitto. Maryn on vaikea suhtautua maatilan mustiin peltotyöntekijöihin, ja hän purkaa heihin patoutunutta vihaansa. Taloudenhoitajatkin saavat lähteä lyhyellä varoitusajalla, kunnes taloon saapuu Moses, joka jää.

Avioliiton myötä Marystä tulee köyhä, ja siitä koettu häpeä saa hänet eristäytymään. Hän yrittää pitää miehensäkin etäällä. Tarinaa voi lukea Maryn syöksykierteenä ja kuvauksena siitä, miten farmielämä näivettää naisen. Muutos Maryssa on hurja: naiivista ja hyväntahtoisesta tytöstä tulee ruoskalla sivaltava piiskuri.

Ruoho laulaa on nopealukuinen, mutta ei nopeasti sulatettava. Rotuerottelu ja rasistinen kieli rehottavat kirjan sivuilla niin, että herkempää lukijaa ahdistaa. 

Tämä Doris Lessingin vuonna 1950 ilmestynyt esikoisteos sai kunnian olla ensimmäinen lukupiirikirjamme, kun käynnistelimme kirjaston lukupiiriä pitkän remontti- ja koronatauon jälkeen. Työkaverini kanssa valitsimme syksyn ja kevään kirjoiksi eri kirjallisuuspalkintoja voittaneita teoksia eri vuosikymmeniltä – sellaisia, jotka meitä houkuttavat ja joita emme olleet vielä lukeneet.

Lukupiirimme totesi, että aiheesta on tärkeä lukea, jotta kipeätkään vaiheet historiassa eivät unohtuisi, jotta niitä ei toistettaisi. Kirja on aikansa kuvaus, mutta samalla se koettiin moderniksi kerronnaltaan. Kirjassa kuvatun rasismin analysoitiin korostavan Lessingin apartheid-vastaisuutta. Keskustelua herättivät esimerkiksi Moseksen motiivit ja se, miten Mary kieltää luonnon itsessään.

Paljon lukeneet lukupiiriläisemme suosittelivat Lessingin tuotannosta Vanhan päällikön maa -teosta, ja aiheeseen syvemmälle haluavia kehotettiin tarttumaan Andre Brinkiin. Lessingin elämänvaiheita ja tuotantoa kartoittaessani kiinnostuin myös Lessingin omaelämäkerrallisista teoksista Varjoissa vaeltaja ja Ihon alla. Jälleen siis yhden kirjan lukeminen poiki monia uusia lukuvinkkejä!

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Keltainen kirjasto -kirjablogi, Tarukirja ja Suketus.

Helmet 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.

Suomennos: Seppo Loponen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.