Tammikuussa ja helmikuussa luetut

Vuoden alussa starttasin lukumatkan maailman ympäri, ja tämä urakka tulee näkymään tämän (ja ensi) vuoden lukemisissani. Maailmakartta vilkkuu valokuvissa varmasti kyllästymiseen asti!

Vuoden kahden ensimmäisen kuukauden bloggaussaldo on seuraavanlainen:

Tammikuussa blogatut

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi (1992). 151 s.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (2009). 141 s.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset (2010). 237 s.

Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (2002). 183 s.

Haruki Murakami: 1Q84: osat 1 ja 2 & osa 3 (2009 & 2010). 783 + 446 s.

• 
  

Helmikuussa blogatut

Joyce Carol Oates: Blondi (2000). 943 s.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (2011). 429 s.

Herman Koch: Illallinen (2009). 340 s.

John Steinbeck: Helmi (1947). 3 t 45 min.

Yasmina Khadra: Attentaatti (2005). 191 s.

Zlata Filipovic: Zlatan päiväkirja (1993). 191 s.

• 
  

Sivuja kertyi tammi-helmikuussa 4035 ja äänikirja-aikaa 3 t 45 min. Sivumäärää nostaa jo viime vuoden puolella luettu, lähes tuhatsivuinen Murakamin 1Q84. Koska bloggasin siitä vasta tämän vuoden puolella, päätyköön se myös tämän vuoden tilastoon.

Kahdessa kuukaudessa ehdin käväistä yhdeksässä maassa (Espanja, Viro, Intia, Afganistan, Yhdysvallat, Saksa, Alankomaat, Algeria sekä Bosnia ja Hertsegovina). Mukava alku maailmaympärimatkalle. Tosin tätä tahtia  kaksikaan vuotta ei riitä reissulleni.

Näin alkumatkasta lukemisen valikoiminen on luonnollisesti helppoa, kun tarttuu vain kirjaan ja ruksaa maan. Haaste vaikeutuu, mitä pidemmälle se etenee. Huomaan nyt, että olen (tiedostamattani) painottanut maanosista Eurooppaa.

Helmikuun loppupuolella keksin, että otan jalkapallon MM-kisamaista itselleni välietapin, eli yritän ehtiä ennen kesäkuun puoliväliä lukea kirjan jokaisesta lopputurnausmaasta. Maita on 32, ja tämän vuoden puolella olen käväissyt jo niistä kuudessa, joten 28 olisi jäljellä. Mahdollista, mutta haasteellista!

Kuva: pixabay.com (Public Domain CCO)

Olen huomannut lukemis- ja kirjoitusinnon vaihtelevan paljonkin kuukausittain, tai jopa viikottain. Harvemmin ne ovat päällä aivan yhtä aikaa. Sen sijaan tyypillisempää on, että toinen sujuu ja toinen takkuaa. Nyt elän ehdottomasti lukemisinnon vaihetta: usea keskeneräinen kirja houkuttelee lukemaan ja voisin vain lukea päivät pitkät. Tietokoneen vieressä sen sijaan huhuilee parikin luettua kirjaa kirjoita minusta -huutojaan. Vaan tänään ei näppis laula, ehkäpä huomenna...

Kevät näyttää tulevan aikaisin tänä vuonna, joten herättelen jo varovaisesti toiveita aikaisesta mökkikauden alusta. Yleensä saareen ei ole asiaa ennen vappua, nyt on enteitä ja toivoa toisenlaisesta keväästä!

Mökki  mereltä päin. Kuva toukokuulta 2013.

Kirjoja jalkapallomaista

Viikonloppuna huomasin mainion haasteen, jossa luetaan kirja jokaisesta tulevana kesänä 12.6.–13.7. pidettävien jalkapallon MM-kisojen lopputurnaukseen selvinneestä maasta. Aikaa on kisojen alkuun asti. 

Kuva: pixabay.com (Public Domain CCO)

Haaste on peräisin MariA:n blogista. Innostuin haasteesta, kun Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa kommentoi Khadran Attentaatti-romaania käsittelevää blogijuttuani ja kertoi keräävänsä maita lukemalla kesän MM-kisoja ajatellen.

Hetken pohdittuani innostuin haasteesta: sehän tukee loistavasti Lukemalla maailman ympäri -projektiani! Jalkapallohaaste on loistava välietappi, joka jäsentää pitkää lukumatkaani. Vähän pienempi kokonaisuus ja aikataulu – tähän haluan mukaan!  

Haaste yhdistää hauskasti urheilun ja kirjallisuuden, joista harvemmin puhutaan samassa lauseessa. Haasteen myötä on myös hivenen mielenkiintoisempaa katsella kisoja, joiden seuraamiselta ei innokkaan penkkiurheilijan puolisona voi välttyä.

Jalkapallon MM-kisojen lopputurnauksessa pelaa yhteensä 32 eri maajoukkuetta. Lasken mukaan kaikki tämän vuoden puolella luetut ja blogatut kirjat. 

Pidän tässä haasteessa kiinni samasta periaatteesta kuin lukumatkallani, eli ratkaisevaa on kirjailijan kotimaa, ei esimerkiksi kirjan tapahtumapaikka. Haasteella on blogissani oma välilehti, joka löytyy yläreunasta muiden haasteiden viereltä.

Zlata Filipović: Zlatan päiväkirja (1993)

Ranskankielinen laitos: Le journal de Zlata.

Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut: Matti Brotherus (1994).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Zlatan päiväkirja kattaa sarajevolaisen Zlata Filipovićin päiväkirjamerkinnat syksyltä 1991 syksyyn 1993. Päiväkirjan ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessaan Zlata on siirtynyt juuri viidennelle luokalle ja on 10-vuotias. Hän on ahkera ja menestyvä koulussa, harrastaa pianonsoittoa ja viettää aikaa kavereidensa kanssa. Zlata nimeää päiväkirjansa Mimmyksi, sillä olihan myös hänen esikuvansa Anne Frankin päiväkirjalla nimi.

Sitten elämä muuttuu: kiristyvä poliittinen tilanne alkaa näkyä uutisissa ja isä ja äiti ovat levottomia. Keväällä 1992 eri puolilla Bosnia-Hertsegovinaa on rähinöitä ja ihmiset alkavat paeta Sarajevosta. 5.4.1992 Zlata kirjoittaa:

Dear Mimmy,
Yritän keskittyä läksyihini (yksi kirja luettavana), mutta en pysty millään. Jotain tapahtuu kaupungilla. Kukkuloilta kuuluu ampumista. Ihmiskolonnia tulee Dobrinjasta. Koettaakseen pysäyttää jotakin – mitä, sitä he eivät itsekään tiedä. Nyt yksinkertaisesti vain aavistaa, että jotain on tapahtumassa, että jotain tapahtuu jo, jokin kauhea onnettomuus. – – Mimmy, minä pelkään SOTAA!

Tästä alkaa Sarajevon piiritys, mikä tarkoittaa katkonaista koulunkäyntiä, heikentyvää ruoan- ja sähkönsaantia, piilottelua kylmässä ja pimeässä kellarin pommisuojassa, huonosti nukuttuja öitä. Taistelujen uhrien joukossa alkaa olla sukulaisia, tuttavia ja ystäviä.

Kun sota vain jatkuu, Zlatan teksteissä toistuu raportointi siitä, onko perheellä tällä hetkellä sähköä, vettä ja kaasua. Monesti ei ole. Isä pilkkoo kellarissa huonekaluja poltettavaksi, ja Zlata ikävöi monia Sarajevosta paenneita ystäviään. Zlata myös ruotii teksteissään vallanpitäjien toimia ja politiikkaa; marraskuussa 1992 hän kirjoittaa näin:

Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Se on hyvin sekalainen joukko, enkä minä ole koskaan tiennyt kuka oli serbi, kuka kroaatti, kuka muslimi. Nyt on politiikka pistänyt nenänsä siihen. Se on kirjoittanut S:n serbien, M:n muslimien, K:n kroaattien kohdalle. Se haluaa erottaa ne. Ja kirjoittaessaan nämä kirjaimet se on valinnut kaikkein pahimman, kaikkein mustimman kynän. Sodan kynän joka osaa kirjoittaa vain kuolemaa ja kurjuutta.

Zlatan teksteistä välittyy epätoivo pitkään jatkuvan konfliktin keskellä. Suru-uutiset ja pelko omasta kohtalosta mustaavat mieltä. Myös Zlatan lemmikkilintu kuolee. Toisinaan sota-arjessa koetaan myös pieniä ilon hetkiä. Zlata iloitsee, kun hänen päiväkirjansa päätetään julkaista ja hän saa vieraakseen erimaalaisia toimittajia. 

Zlatan päiväkirja lukeminen kosketti, sillä hän on suurinpiirtein ikäiseni: Zlata on syntynyt vuonna 1980,  minä viisi vuotta myöhemmin. Kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa, mutta luonnollisesti murheeni olivat varhaisteininä hieman eri luokkaa. Bosnian sota käytiin 1990-luvun alussa, joten ehkä myös läheinen ajankohta tuo kriisin eri tavalla iholle. Olen elänyt noina vuosina, kun sotaa käytiin, ja yleensä tulee luettua kaukaisemmista sodista.

Vaikutuksen minuun teki Zlatan kypsä ilmaisu. Ilman faktoja en herkästi uskoisi, että hän on ollut ensimmäisten merkintöjen aikana vain 10-vuotias ja viimeisiäkin kirjoittaessaan vasta 12. Hän on kielellisesti ilmeisen lahjakas, mitä tukee ahkera lukuharrastus. Esipuheessa myös kerrotaan Zlatan oppineen lukemaan jo kolmevuotiaana.

Zlatan päiväkirja vei lukumatkani Bosnia ja Hertsegovinaan. Samalla paikkasin taas vähän yleissivistystäni, sillä Bosnian sodan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja. 

Keskellä kuvaa musta neula Sarajevon kohdalla.

Yasmina Khadra: Attentaatti (2005)

Alkuteos: L'Attentat.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 3½/ 5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Yasmina Khadra on salanimi, jonka takaa löytyy algerialainen Muhammed Moulessehoul. Kirjailija on entinen Algerian armeijan upseeri ja aloitti kirjailijanuransa peitenimen turvin välttääkseen sensuurin. Khadra on julkaissut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu Attentaatin lisäksi kolme muuta.

Attentaatin päähenkilö on Amin Jaafari, arvostettu arabitaustainen, mutta sittemmin Israelin kansalaisuuden saanut kirurgi. Jälleen kerran itsemurhapommittaja iskee Tel Avivissa ja Amin tekee pitkän päivän hoitaessaan uhrien vammoja. Aminin maailma romahtaa, kun hän saa kuulla oman vaimonsa olleen tuhoisan pommi-iskun takana.

Lukuisat kysymykset vyöryvät Aminin mieleen: Miten tämä voi olla mahdollista? Miten hän ei ole huomannut? Missä välissä hänen vaimostaan on muka tullut terroristi?

Beduiiniperheestä lähtöisin oleva Amin on koko elämänsä kärsinyt syrjinnästä ja ennakkoluuloista ja taistellut niitä vastaan.

Isän ansiosta kieltäydyin pitämästä maailmaa sotatantereena, vaikka olin kasvanut maaperällä, joka oli ikiajoista asti ollut myrskyisä. Näin toki, että sodat seurasivat toisiaan, kostotoimet kostotoimia, mutta kieltäydyin tiukasti tukemasta niitä. En uskonut ennustuksiin epäsovusta enkä voinut hyväksyä ajatusta, että Jumala lietsoisi ihmiset toisiaan vastaan ja kutistaisi uskonharjoituksen järjettömäksi ja kammottavaksi valtapeliksi. Olin siis välttänyt kuin ruttoa kaikkea, mikä olisi vaatinut pisarankin vertani sielun puhdistamiseksi.

Pöyristynyt Amin alkaa selvittää vaimonsa liikkeitä. Samalla hänet leimataan myös terroristiksi, sillä eihän hän olisi voinut tietämätön vaimonsa aikeista. Alkaa piinaava ja turhauttava selvitystyö, joka saa jännitysromaanin piirteitä.

Attentaatti on loistoesimerkki siitä, miksi ryhdyin Lukemalla maailman ympäri -projektiini. Romaani auttoi ymmärtämään jälleen yhtä monisyistä konfliktia, sen syitä ja vaikuttimia. En usko, että olisin ilman projektiani tullut tarttuneeksi Khadran romaaniin, mutta nyt olen todella iloinen, että löysin sen reissuni varrella.

Kirjailijan kotimaa on Algeria, joten tämän kirjan myötä tulin piipahtaneeksi tuossa pohjois-afrikkalaisessa valtiossa, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin Lähi-Itään. Voi kuulostaa hieman hassulta, mutta matkani alussa päätin tällaisesta linjauksesta ja sitä noudatan.

Algeria kartalla.

John Steinbeck: Helmi (1947)

Äänikirja.

Alkuteos: The Pearl.

Suomentaja: Alex Matson (1949).

Lukija: Ismo Kallio.

Kesto: 3 t 45 min.

Äänikirjan kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Steinbeckin Helmi kertoo köyhässä risumajakylässä asuvasta Kinosta ja hänen vaimostaan Juanasta. Heidän pieni lapsensa Coyotito on sylivauva, jota eräänä päivänä pistää myrkyllinen skorpioni. Kino ja Juana ovat köyhiä intiaaneja, joten heidän on lähes mahdotonta päästä lääkärin pakeille. Ilman rahaa ja vähemmistön edustajina he vertautuvat lääkärin silmissä eläimiin.

Kinon tunteita kuvataan sisäisen laulun kautta. Kino kuulee korvissaan pahan laulun aina silloin, kun aistii ikävien asioiden lähestyvän häntä. Hyvän laulu taas enteilee parempien aikojen koittoa, ja välillä Kino jopa uskaltautuu toivomaan pienen poikansa pääsevän kouluun ja oppivan lukemaan.

Kun Kino eräällä helmensukellusreissullaan löytää suurimman ikinä näkemänsä helmen, hän uskoo löytäneensä lapsensa pelastuksen. Helmi laulaa helmen laulua, eikä Juana ole miehensä tavoin vakuuttunut sen tarkoittavan mitään hyvää. Helmi nostattaakin ihmisissä esiin kateutta, röyhkeyttä ja murhanhimoa. Alkaa ajojahti, jossa ahnaat yrittävät anastaa helmen ja Kinon perhe puolestaan kamppailee pelastaakseen lapsensa ja itsensä.

Helmi on koskettava kertomus vähemmistön asemasta ja ihmisen julmuudesta. Myös Ismo Kallion luenta toimi kiitettävästi. Selkeä ja iäkäs miehen ääni sopi tarinaan mitä parhaiten. Suomennoksesta särähti korvaani yksi kohta kirjan alkuvaiheilla: siinä Coyotiton vaipanvaihtoa kuvataan lapsen siivoamiseksi. Olisiko englannin vaikutusta? Ainakin minun korvissani tällainen siivoaminen kuulosti hassulta.

Huomaan heräileväni pikkuhiljaa talvihorroksesta, sillä pystyn pitkän tauon jälkeen kuuntelemaan äänikirjoja työmatkoilla. Syynä saattavat olla myös työpaikalla puhaltavat positiiviset tuulet, jotka lupailevat kiinnostavampia työtehtäviä lähitulevaisuudessa. Nyt voin siis taas käyttää päivässä kaksi kertaa puoli tuntia murehtimisen ja hereillä pysyttelemisen sijaan äänikirjojen parissa!

Näillä näkymin en laske äänikirjoja Lukemalla maailma ympäri -haasteeseen, vaan reissaan painettuja kirjoja lukemalla. Tässä kohdin tuolla päätöksellä ei tosin ole juuri väliä, sillä olen jo käynyt Steinbeckin kotimaassa Yhdysvalloissa Oatesin Blondin matkassa.

Herman Koch: Illallinen (2009)

Alkuteos: Het diner.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 340.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Vilma Pimenoff

Illallisen kertoja on Paul Lohman, joka on kutsuttu ravintolaillalliselle vaimonsa Clairen kanssa. Illalliskutsun takana on Paulin veli Serge. Serge Lohman on menestyvä ja tunnettu poliitikko, kenties jopamaan  seuraava pääministeri. Seurueeseen kuuluu myös Sergen vaimo Babette. 

Illallisen miljöönä toimii suosittu amsterdamilainen hienostoravintola, johon pöytävaraukset täytyy tehdä kuukausia etukäteen. Serge tosin saa hoidettua pöydän samana päivänä maineensa avulla. Henkilökunta mielistelee julkkisasiakasta, ja viereisissä pöydissä kyllä huomataan, kuka on paikalla.

Nelikon on tarkoitus keskustella ruoan äärellä heidän teini-ikäisten lastensa tekemisistä. Teinit ovat tehneet jotakin, jota ei voi vain sivuuttaa. Kuka tietää ja mitä ja miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Valintaan vaikuttavat Sergen poliittinen ura, lasten tulevaisuus ja moraalinen painolasti.

Perhesuhteiden ja poliittisen pelin lisäksi käsitellään ainakin adoptiota, asunnottomuutta ja väkivaltaa. Koch herättelee pohtimaan monia vaikeita kysymyksiä: Ovatko biologiset ja adoptoidut lapset yhtä tärkeitä? Ovatko asunnottomat toisen luokan kansalaisia? Onko väkivalta joskus oikeutettua? Entä mitä vanhemmat saavat tehdä lastensa eteen? Vastauksia ei anneta, aineksia niiden muodostamiseen kyllä.

Romaanin rakenne jäljittelee ravintolaillallisen kaavaa: luvut on nimetty ruokalajien mukaan, ja ne etenevät aperitiivistä aina juomarahaan saakka. Illallisen rinnalla henkilöitä ja perheen vaiheita taustoitetaan takaumilla.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä suuremmiksi kasvavat epäluulot kertojaa kohtaan. Viitteitä epäluotettavuudesta antaa esimerkiksi se, että kertoja selkeästi valitsee, mitä puolia tarinasta hän kertoo:

En kerro tässä mikä Clairea vaivasi, sillä se on mielestäni yksityisasia. Kenellekään ei kuulu mitä tautia kukakin kantaa, ja joka tapauksessa on Clairen oma asia haluaako hän kertoa siitä, ei minun.

Kertoja-Paulista paljastuu tarinan edetessä pimeitä puolia, jotka niin ikään vaikuttavat uskottavuuteen. 

Illallinen on kattaus piinaavaa tunnelmaa ja raadollista ihmismielen kuvausta. Koch virittää tarinaan alusta asti sellaisen jännitteen, että koukutuin pahemman kerran. Juonikin onnistui yllättämään useampaan kertaan. Tätä oli pakko lukea, vaikka sitten yöunien kustannuksella. Loppua kohden tiivis ote kylläkin hieman heltisi, sillä henkilöt muuttuvat sietämättömän vastenmielisiksi.

Matka Kochin kotimaahan Alankomaihin ei ollut edellisestä etapistani pitkä, sillä Alankomaat on Saksan naapurimaa. Nyt jätän keski-Euroopan toviksi rauhaan ja suuntaan reissullani Afrikkaan. Tutkailin vähän maailmaa numeroina ja opin, että maanosista Afrikassa on eniten valtioita: 54. Eurooppa tulee hyvänä kakkosena 50 valtiolla. Lukemista siis riittää!

Alankomaat kartalla: musta neula Amsterdamin kohdalla.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (2011)

Alkuteos: In Zeiten des abnehmendes Lichts.

Suomentaja: Liisa Ryömä ja Robert Ryömä (2012).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 429.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Timo Mänttäri

Vähenevän valon aikaan on saksalaisen Eugen Rugen esikoisromaani, jolla hän voitti Saksan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2011. Ennen 57-vuotiaana tekemäänsä romaanidebyyttiä Ruge työskenteli muun muassa matemaatikkona, ohjaajana ja kääntäjänä. Ruge on kirjoittanut samasta aiheesta 1990-luvulla näytelmän, jonka pohjalta hän työsti tämän romaanin. 

Kirja on sukuromaani, jonka henkilögalleriaan kuuluu neljän sukupolven edustajia. Isovanhemmat Wilhelm ja Charlotte ovat joutuneet lähtemään toisen maailmansodan alta maanpakoon Meksikoon. Kommunistisen puolueen aktiiviset jäsenet palaavat lopulta DDR:ään, missä heillä on hyvä asema. Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat joutuneet samaisen sodan seurauksena pakkotyöleirille Neuvostoliittoon.

Kurt tapaa Uralilla tulevan vaimonsa Irinan ja he saavat pojan, Alexanderin. Alexander on parivuotias, kun perhe pääsee palaamaan Itä-Saksaan. Keski-ikäisenä Alexanderilla herää halu selvittää perheensä historiaa ja hän alkaa selvittää isovanhempiensa vaiheita. Sukupolvien ketjuun liittyy vielä Alexanderin poika Markus, jonka kapina ja murheet poikkeavat aiempien sukupolvien harmeista: saahan hän elää rauhan ajan vapaassa Saksassa.

Monisäikeiseksi teoksen tekevät kirjavan henkilökaartin lisäksi lukuisat tapahtumapaikat ja -ajat. Romaanissa liikutaan Saksan lisäksi Neuvostoliitossa ja Meksikossa, ja aikajänne yltää 1950-luvulta aina 2000-luvun puolelle.

Romaanin lukujen nimet ovat päivämääriä. Suvun vanhin, Wilhelm, täyttää 90 vuotta 1. lokakuussa 1989, ja tämä syntymäpäivä juhlineen käydään romaanissa läpi kaikkiaan kuudesti, aina eri näkökulmasta.  Syntymäpäiväkuvaukset vuorottelevat muiden suvun keskeisten hetkien kuvauksien kanssa. Väliin jää pitkiäkin ajanjaksoja, joiden tapahtumia ei valoteta, vaan lukija saa täyttää aukot itse.

Rugen käyttämä näkökulmatekniikka näyttää avartavasti, kuinka asioilla on yhtä monta tulkintaa kuin kokijaakin. Keskeiseksi nousevat muistot ja muistaminen. Jokainen näkee ja kokee tilanteet omasta näkökulmastaan, joten jokainen myös muistaa nuo tapahtumat omasta vinkkelistään käsin.

Suuret historialliset tapahtumat ja käännekohdat limittyvät yhden perheen historiaan. Alexanderin Meksikon-reissu ajoittuu vuoteen 2001, jolloin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet terrori-iskussa, ja Wilhelmin syntymäpäiviä vietetään juuri muurin murtumisen kynnyksellä. Kutkuttavaa on, että lukija tietää muurin murtumisen koittavan muutaman kuukauden kuluttua, mitä tarinan henkilöt eivät osaa aavistaa, vaikka merkkejä siitä on toki ollut jo ilmassa.

Sukupolvien välinen kuilu on väistämättä olemassa, ja aatteet ja ideologiat näyttävät erilaisilta eri aikoina, kun maailma ympärillä on toisenlainen. Seuraava sukupolvi katselee muuttunutta maailmaa erilaisessa kontekstissa kuin edeltäjänsä. Muutos on väistämätöntä. Umnitzerin suvussa sosialistinen ideologia rapistuu ajan kuluessa.
 

Romaanin suomennosta maustavat vieraskieliset sanat: joukossa on ainakin espanjaa ja venäjää. Murteellinen saksa on myös käännetty murteena. Mielestäni  mainio oivallus suomentajilta (heitä tosiaan on kaksi).

Vähenevän valon aikaan pohjautuu  Rugen omiin kokemuksiin: tarina seuraa väljästi ja väritettynä hänen sukunsa tarinaa. Kirjailijan isä oli itäsaksalainen historioitsija, joka joutui vankileirille Neuvostoliittoon. Ruge syntyi Alexanderin tavoin  Uralilla ja pakeni vähän ennen muurin murtumista länteen.

Pidin kirjan mosaiikkimaisesta rakenteesta ja olisin viihtynyt romaanihenkilöiden seurassa pidempäänkin. Fiktiivinen kuvaus arkisesta elämästä DDR:ssä antaa lukijalle paljon enemmän kuin pelkkä faktojen lukeminen. Lihaa luiden ympärille saa esimerkiksi vaihtotalouden käsite: DDR:ssä juhlavamman aterian valmistelu  oli aloitettava hyvissä ajoin, jotta ehti hankkia kaiken tarpeellisen: kaviaari vaihtui ensin kattoikkunoihin ja edelleen ankeriaisiin ja sitten hedelmiin ja niin edelleen. Kuinka erilaista juhla-aterian kokkaaminen onkaan yhdistyneessä Saksassa, jossa kaikkea haluamaansa löytää läheisestä marketista!

Sukuromaanit eivät yleensä ole minun juttuni, sillä en pysy perässä kuka kukin on. Nytkin olin romaanin alkuvaiheilla hieman hukassa henkilöiden nimien ja keskinäisten suhteiden kanssa, joten piirsin sukupuun. Se auttoi, eikä lukemisessa tökkinyt mikään, kun olin tehnyt suhteet selviksi. Harvoin kehotan kurkistamaan viimeiselle sivulle, mutta nyt sinne todella kannattaa vilkaista: siellä on lueteltu romaanin keskeiset henkilöt ja heidän suhteensa. Ei siis tarvitse itse piirrellä...

Rugen esikoisesta ovat aiemmin bloganneet ainakin Kirsi ja Suketus.

Saksa kartalla

Joyce Carol Oates: Blondi (2000)

Alkuteos: Blonde.

Suomentaja: Kristiina Drews (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 943.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Blondi kertoo amerikkalaisen Norma Jeane Bakerin tiestä Marilyn Monroeksi, koko maailman tuntemaksi seksisymboliksi. Monilla henkilöillä ja tapahtumilla on vastineensa tosielämässä, mutta kirjan versiot näistä ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kyseessä on fiktiivinen tarina, jonka palasia Oates on koonnut eri lähteistä ja muokannut kaunokirjallisuudeksi.

Kirja alkaa Oatesin alkusanoilla, joissa hän painottaa kirjan fiktiivisyyttä. Kirja on Oatesin mukaan "fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus 'elämästä'". Se etenee kuitenkin elämäkertamaisen kronologisesti, joten aina välillä minun piti muistuttaa itseäni siitä, että luen fiktiota.

Norma Jeanen äiti oli henkisesti epävakaa eikä pystynyt aina huolehtimaan lapsesta, joten tyttö asui lapsuusvuosinaan isoäidillään, tuttavilla, lastenkodissa ja sijaisperheessä. Norma Jeane ei tiedä, kuka hänen isänsä on, vaan jatkaa tämän etsimistä koko elämänsä.

Lapsuuden kokemukset jättävät Norma Jeanelle jatkuvan rakkauden kaipuun, joka tuntuu kovin usein kietoutuvan turvattomuuden kokemukseen ja seksuaaliseen haluun:

Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa.

Norma Jeane näkee rakastajansa useimmiten isähahmoina ja kutsuukin näitä Isukeiksi. Norma Jeane rakastaa rakastumista, joten Isukit vaihtuvat.

Marilyn Monroe on Norma Jeanen Hollywood-kuori. Sen aikaansaaminen vaatii tuntikausien meikkaussessioita, päänahkaa kirveleviä vetyperoksidikäsittelyjä, päälleommeltuja cocktailasuja. Kuoren takana hapuilee änkyttävä ja ujo nainen, joka haaveilee omasta perheestä ja lukee kirjallisuutta. Tekstissä on Norma Jeanen runopätkiä seassa, sepitteellisiä nekin.

Marilynin näyttelijäntaidot ovat jatkuvan spekulaation kohteena: onko hän vain osaamaton bimbo, joka ei osaa näytellä vaan on kuvauksissa oma itsensä vai onko hän sittenkin ilmiömäinen luonnonlahjakkuus näyttelijänä? Tekstissä kertojiksi pääsevät kaikkitietävän kertojan rinnalla vuoroin Norma Jeanen elämän henkilöt ja hän itse.

Joko se nainen ei osaa ollenkaan näytellä, tai sitten hän  näyttelee kaiken aikaa. Hänen koko elämänsä on näyttelemistä, se on hänelle kuin hengitys.

Halut, epävarmuus ja ristiriidat. Näiden kolmen ympärille rakentuu Norma Jeane/Marilyn. Hän haluaa olla rakastettu ja haluttu nainen sekä arvostettu näyttelijä. Toinen asia on, mitä muut, erityisesti miehet, hänestä haluavat. Elokuvastudioiden kirstunvartijoista puhumattakaan.

En minä ollut huora enkä lutka. Mutta minut haluttiin nähdä sellaisena. Muulla tavoin minua ei kai saanut kaupaksi. Ja minä ymmärsin, että minut oli saatava kaupaksi. Sillä silloin minua haluttaisiin ja rakastettaisiin.

Naisen elämää varjostaa jatkuvasti epävarmuus: Ihastuvatko miehet todella häneen vai vain hänen ulkokuoreensa, Marilyniin? Pitäisikö ottaa vielä yksi otto, jossa hän saattaisi onnistua vielä paremmin? Tekisikö vielä yhden elokuvan vai keskittyisikö perheen perustamiseen?

Nousujohteinen näyttelijänura kääntyy syöksykierteeksi alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden johdosta. Eri aineita Norma Jeane käyttää milloin pysyäkseen hereillä, milloin rentoutuakseen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Norma Jeanella menevät roolihenkilöiden elämä ja oma elämä sekaisin. Triangelin kulmina ovat Norma Jeane, Marilyn ja kulloinenkin roolihenkilö.

Joyce Carol Oates
Kuva: Marion Ettlinger

Oatesin tulkinta Marilynin elämästä painottuu uhritulkintaan, mutta se on tietenkin vain yksi mahdollinen. Jo pelkästään Norma Jeanen kuolemastakin on olemassa lukuisia eri teorioita. Fiktiivinen Marilyn nosti kiinnostusta tutustua myös historialliseen Marilyniin vaikka jonkin elämäkerran muodossa.

Minulle Blondi oli maaginen lukukokemus. Ei mikään helppo pala, sillä tummasävyinen tarina pakotti välillä laskemaan kirjan pois käsistä ja hengähtämään. Yhteensä luin opusta kuukauden, koska välillä piti lukea jotakin muuta. Raskaaksi lukukokemuksen tekivät myös kirjan reilut 900 sivua ja kovat kannet.

Tartuin järkälemäiseen Blondiin työkaverin suosituksesta. Tumma ja vaikuttava olivat muistaakseni adjektiivit, joilla kollegani tätä kuvasi. Nyt kirjan luettuani voin yhtyä hänen mielipiteeseensä ja samalla yhä tiukemmin Oates-fanien joukkoon.

Yhdysvallat kartalla, neula Hollywoodin tienoilla.