keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa (2000)

Alkuteos: Khâhestar-o-khâk.
Ranskankielinen versio: Terre et cendre.
Ranskasta suomentanut Kristina Haataja.
Kustantaja: Like. 
Sivumäärä: 85.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Kärnä.
Atiq Rahimi (s. 1962) on afganistanilaissyntyinen kirjailija, joka on asunut vuodesta 1984 Ranskassa. Luin ensimmäisen Rahimini työkaverin suosituksesta tämänkesäisen lukumaratonini aikana, ja vaikuttava kirja sai lainaamaan myös toisen, kun se töissä eteeni sattui. Rahimin neljännen romaanin Kärsimysten musta kivi alkuteos on ranskankielinen, tämä taas on Rahimin esikoisteos ja kirjoitettu alun perin persiaksi.

Kirja on (vapaasti luonnehtien) yhdenpäivänpienoisromaani. Dastaguir on menossa lapsenlapsensa Jassinin kanssa kertomaan tämän isälle Muradille, että heidän koko muu perheensä on kuollut pommituksessa. Pommi vei koko kylän ja Jassinilta kuulon. Matkalla pöly tunkeutuu silmiin ja suuhun, jano korventaa, nälkä kivistää vatsoja.

Tekstiin on upotettu runsaasti persiankielisiä sanoja, pääosin perustellusti. Sen sijaan en pitänyt kovinkaan ratkaisusta selitellä näitä vierassanoja alaviitteissä. Pelkkä suomennos olisi riittänyt minulle. Nämä sanakirjamaiset selvennökset ravistelivat liikaa pois tarinan maailmasta.
Lâ Hawl Wallâh… (Koraani), sananmukaisesti ’vain jumalalla on oikeus tuomita’. Kansanomainen huudahdus hillitä suuttumusta.
Kertojaratkaisu on kirjassa varsin omintakeinen: kertoja ikään kuin osoittaa sanansa päähenkilö Dastaguirille, puhuttelee tätä.
Ojennat kupin takaisin miehelle. Pengot taskujasi, otat esille naswar-askisi ja laitat sitä vähän kielen alle. Istut alas ja nojaa kauppakojun aaltopeltistä kattoa kannattavaan puupylvääseen. Jassin leikkii vaitonaisena senjetsien siemenillä. Tartut hänen käsivarteensa ja kiskot itseesi päin. Olet aikeissa sanoa jotakin, mutta askelten ääni saa sinut toisiin aatoksiin.
Hieman hämmentävä, mutta tehokas valinta. Kertoja on todella Dastaguirin pään sisällä ja aistii tämän ajatukset, aikeet ja tuntemukset. Välillä poiketaan unikuvissa, välillä muistoissa. Kertoja myös arvottaa ja kommentoi Dastaguirin tekemisiä. Kertoja on Dastaguirin neuvonantaja ja tuomari, joka jakelee ohjeitaan tukalassa tilanteessa olevalle miehelle.

Ihan yhtä vahvasti tämä ei kolahtanut kuin Kärsimysten musta kivi, mutta kertojaratkaisu oli hämmentävyydessään mieleenpainuva. Mietin jatkuvasti lukiessani, missä muissa kirjoissa olisin vastaavaan törmännyt, mutta en saanut yhtään toista mieleeni. Onko tämä teille tuttu keino? Mistä kirjoista?

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 134.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta
Toukokuussa lukemani Supisen esikoinen Liha tottelee kuria sisälsi varsin värikkään kattauksen henkilöhahmoja. Samaa värikkyyttä ja hulvattomuutta sopi siis odottaa myös Supisen Orvokki Leukaluun urakirjalta – ja odotukset täyttyivät näiltä osin kyllä. Ihan esikoisen veroinen Urakirja ei minusta ole, mutta hupia tämä tarjoaa.

Kirja koostuu urapsykologi Orvokki Leukaluun saamista lukijakysymyksistä ja niihin kyhätyistä vastauksista. Leukaluu laukoo totuuksia muun muassa rokkitähden, koira-agilityn ohjaajan ja iskelmäsanoittajan ammateista. Ja nimensä veroisesti leukailee, mikä usein tarkoittaa pilailemista kysyjien kustannuksella.

Tyypillisesti kysyjät kuvailevat toiveitaan ja taitojaan, joihin Leukaluu yrittää sitten sovittaa jonkin ammatin. Ahkeralle kahvinjuojalle sopii tietysti kahvilanpitäjän hommat, hyvännäköinen uimari olisi oiva uima-allaspoika. Välillä urameedio myös palauttaa innokkaat kyselijät maan pinnalle: arkkitehtuurista ja kirkoista kiinnostuneelle hän ei suosittelekaan arkkitehdin ammattia, vaan kehottaa ryhtymään suntioksi. Ja perusteluja löytyy.

Urakirjaa voin suositella rennoksi kesälukemiseksi mökille tai rannalle. Sitä ei voi lukea liian vakavalla mielellä, sillä silloin uravinkit saattavat alkaa maistua väkisin väännetyiltä. Lyhyehköt tekstit toimivat hyvin ääneen luettuina, joten mehevän uratarinan osuessa kohdalle sillä voi hauskuuttaa kanssaeläjiä. Tai piinata, miten sen nyt ottaa.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Riikka Pelo: Taivaankantaja (2006)

Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 193.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Eeva Sivula.
Pelon esikoisromaani Taivaankantaja päätyi lukulistalleni Pelon uutukaisen Jokapäiväinen elämämme ansiosta. Olen kuullut jälkimmäisestä paljon kehuja, joten varasin sen kirjastosta. Notkun varausjonossa vielä tovin, joten päätin lukaista esikoisen lämmittelyksi.

Ihan lukaisulla ei Pelon esikoista pysty lukemaan. Sen verran raskas ja tiivis tarina on kyseessä, vaikka sivuja onkin vähänlaisesti. Teksti vilisee viittauksia Raamattuun ja moniin hengellisiin viisuihin, joista on lista kirjan lopussa.

Eletään 1960-lukua pienessä Kylässä. Vanha Maammo huolehtii parhaaksi katsomallaan tavalla Vendlasta, joka on jäänyt isoäitinsä hoiviin äidin lähdettyä. Kylän ilmapiiri on vahvasti uskonnollinen. Nyt siellä vietetään Seuroja, joiden aikana Vendla ja kaksi muuta lasta katoavat. Jäljet ja epäilykset ajavat naaraamaan lapsia koskesta, joka on ennenkin vaatinut uhrinsa.

Vendla elää osittain omassa mielikuvitusmaailmassaan. Uskonnollinen sanasto ja tarinat sekoittuvat pienen Vendlan ajatuksissa todellisuuteen. Niinpä ympäristöstä löytyy esimerkiksi Kaksoisvirtojenmaa. Vendla nimeää muutenkin: on Hameidenmaa, Isotie ja tietysti Kylän kohtalokas Maitojoki. 

Maaseudun ja tunkkaisen mielipideilmaston kuvaus tuovat etäisesti mieleeni Maria Peuran On rakkautes ääretön, vaikka aihepiireiltään teokset ovatkin hyvin erilaiset; tässä ei kuvata seksuaalista väkivaltaa. Molemmissa kirjoissa on vahva lapsinäkökulma, tytöllä oma mielikuvitusmaailma ja ympärillä uskonnollisesti ahdas yhteisö. Lapsen aistikokemukset ja luontoyhteys löytyvät muistaakseni myös Peuralta. Edellisestä lukukerrasta on pari vuotta, joten varma en ole.

Tämä oli minulle melko ahdistava lukukokemus, mutta samalla vaikuttava. Lehmän kuumanimelät henkäykset ja savisen maan liejuisuus tulevat iholle.

Taivaankantajasta on kirjoittanut esimerkiksi Kirsi, jonka arviosta luin, että tarina pohjautuu ainakin viitteellisesti tositapahtumiin.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Nannan II lukumaraton

Aloitan tämänkesäisen lukumaratonini perjantaina puoliltapäivin, ja tarkoitus on jaksaa lukea 24 tuntia. Viime vuonna maratoonasin aurinkoisessa, lähes helteisessä säässä. Nyt taivas on harmaa ja tihkusade on jatkunut eilisestä iltapäivästä saakka. Tälläkin kertaa ryhdyn vuorokauden mittaiseen luku-urakkaan mökillä, vain koira seuranani. Vuosi sitten saatoin lueskella laiturilla, aurinkotuolissa ja kalliolla, mutta tänään täytyy valita lukupaikat katon alta. Pientä toivoa tosin on, että sää selkenisi iltaa kohden.

Vuorokauden aikana luettavat kirjat poimin näppituntumalla alla näkyvästä kimarasta:


Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2006).
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (1902).
Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (1991).
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (1995).
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (1983).
Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi (2008).
Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (1999).
Marguerite Duras: Rakastaja (1984).

Ensimmäisen kirjan saa kuitenkin valita nuuskutellen (sateessa uitettu) tsempparikoira Elli.


Tarkan haistelukierroksen jälkeen kieli lipaisi Rakastajaa. Aloituskirja on siis valittu.

Päivitän tätä postausta sitä mukaa, kun saan kirjoja luettua.Tervetuloa seuraamaan, miten tihkusateinen maratonini etenee!


* * *

Marguerite Duras: Rakastaja (1984). Otava.
Alkuteos: L'Amant. Suom. Jukka Mannerkorpi (1985).
Aikaa kulunut: 2 h 15 min
Luettuja sivuja: 121.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Rakastaja pohjautuu Duras’n (1914–1996) omaan elämään. Kirjassa on taustoja avaava esipuhe, jonka mukaan Duras on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Vietnamissa ja myöhemmin Ranskassa. Rakastajassa liikutaan näissä maisemissa.

Kirjassa eletään 1920- ja 1930-lukujen taitetta Vietnamissa eli entisessa Indokiinassa, joka oli Ranskan siirtomaa. Päähenkilönä on ranskalaissukuinen 15-vuotias tyttö, joka antautuu kiellettyyn suhteeseen itseään vanhemman kiinalaisen miehen kanssa. Himo ja nautinto saavat tytön ja miehen tapaamaan toisiaan, vaikka molempien perhe on suhdetta vastaan ja he itsekin tietävät, ettei suhteella ole tulevaisuutta.

Opettajaäiti haluaisi tytön tähtäävän itsensä lailla opettajaksi, mutta tyttö haluaa vain kirjoittaa.

Kertojana on välillä tyttö; yksikön ensimmäisen persoonan aistija ja tuntija. Välillä taas tilanteita eli Duras'n sanoin kuvia katsellaan kauempaa kolmannessa persoonassa.

En ole aiemmin lukenut Duras’ta, saati sitten Vietnamiin sijoittuvaa kirjaa. Todella mielenkiintoista!

Maratonin ensimmäistä kirjaa lukiessani sää hieman kirkastui. Nyt väsään pienen lounaan ja hyppään seuraavan kirjan matkaan.


* * *

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (1983). Idiootti.
Alkuteos: Tšemodan. Suom. Pauli Tapio (2012).
Aikaa kulunut yhteensä: 5 h 15 min.
Luettuja sivuja yhteensä: 290.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
 
Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.
Maratoonini vei minut 1920-luvun Vietnamista 1970-luvun Neuvosto-Venäjälle. Mainiota kirjamatkailua!

Venäläisen kirjallisuuden moderniksi klassikoksi tituleerattu Dovlatov (1941–1990) emigroitui Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin 1978. Matkalaukun päähenkilö muistuttaa kovasti elämänvaiheineen Dovlatovia, joten varmaankin tarinat pohjaavat ainakin osin kirjailijan elämään. Kirjassa päähenkilö on asunut jo vuosia New Yorkissa, kun perheen poika löytää matkalaukun kaapista. Sen sisältä löytyy erilaisia vaatekappaleita, joista jokaiseen liittyy oma tarinansa.


Kirjassa muun muassa käydään mustanpörssin kauppaa Leningradissa, varastetaan pormestarin kengät ja ajaudutaan näyttelemään Pietari Suurta amatöörielokuvassa. Huumorin sävyttämät erilliset tarinat kertovat yhtä aikaa karuja ja koomisia piirteitä elämästä neuvostoyhteiskunnassa. Eniten pidin avaustarinasta "Suomalaiset kreppisukat". Kirja sopii Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Nyt on vuorossa jaloittelutauko maratonia seuraavan koiran kanssa, jottei väsymys pääse yllättämään! Kenties sukellan seuraavaksi elämänmenoon Afganistanissa...


* * *

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi (2008). Like.
Alkuteos: Syngué Sabour - Pierre de patience. Suom. Kristina Haataja (2009).
Aikaa kulunut yhteensä: 7 h 40 min.
Luettuja sivuja yhteensä: 424.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Afganistan oli kuin olikin seuraava kirjamaa, johon maratonini minut vei.

Eletään sotaisessa Afganistanissa. Mies makaa haavoittuneena sängyssään, vierellä samaan tahtiin hengittää uupunut ja turhautunut vaimo. Mies ei reagoi mihinkään, mutta hengittää vielä. Vaimo hoitaa tunnollisesti, vaikka hänen mielestään miehen olisi parempi kuolla pois.

Miehen tilasta, sodan kauhuista ja sukulaisten hylkäämisestä nujertunut vaimo vaipuu toivottomuuteen. Hän alkaa purkaa kohtaamiaan kauheuksia silmät auki makaavalle miehelleen. Ja nainen antaa tulla: erikoisesti alkaneen avioliiton tuskan, lapsettomuudet lohduttomuuden ja salaisuudet, sukulaisten julmuudet…

Miehestä tulee naisen kärsimysten musta kivi, taikakivi, jolle voi paljastaa tuskansa rauhassa. Kun kivi joskus murskaantuu, häviävät kärsimykset samalla.

Rahimi kuvailee paljon, ja tarina avautuu yksityiskohtaisina välähdyksinä lukijalle. Joukossa on myös runomaisia, tiiviitä tekstijaksoja. Aiheiltaan tämä on raskas, mutta lyhyytensä vuoksi lukukokemus ei ollut ahdistava.

Hyvin kulkee maraton! Huomaan, että suhtaudun tähän rennommin kuin vuosi sitten - olen välillä tiskaillut, laittanut ruokaa ja ollut kävelyllä koiran kanssa. Ei ole kiire suorittaa vaan haluan nauttia kirjoista ja vielä kirjoittaa niistä vähäsen.

* * *

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (1991). Otava.
Aikaa kulunut yhteensä: 10 h.
Luettuja sivuja yhteensä: 567.
Mistä minulle: ostin käytettynä.
 
Oman kirjahyllyn kirjoja saa kanniskella, kirjaston ei.
Kokoelman novelleissa nähdään monenlaista rakkautta, suhteita ja eroja. Joissakin novelleissa rakkaus on vasta aluillaan, toisissa tavataan kymmeniä vuosia yhdessä olleita pareja. Myös perhe- ja kaverisuhteiden rakkautta kuvataan. Kyseessä on yleensä suhteen alku tai loppu. Ero voi olla haluttu, kaivattu, tahallinen tai tahaton. Kuolema kaikkia edellä mainittuja.

Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun – –


Monissa novelleissa joku tai jotkin henkilöt jäävät vaille nimeä. Minä, sinä tai hän ovat osallisia tarinoissa, jotka ovat omalaatuisia yksityiskohdiltaan, mutta kovin yleismaailmallisia silti. Remontit, luonnon tarkkailu ja matkustaminen toistuvat.

Kuinka rakkaus syntyy on ollut Finlandia-ehdokkaana, samoin seuraavaksi lukuun pääsevä Liian paksu perhoseksi. Se taitaakin sitten olla viimeinen kirja ennen yöunia. 

Alkuillasta tuuli yltyi, ja muutama lyhyt sähkökatko välkytteli valoja. Onneksi katkokset olivat hetkellisiä, sillä ilman sähköjä tietokoneen käyttö olisi loppunut aika pian. Ilta on lupausten mukaan kirkastunut, jopa aurinko pilkahti pilven raosta reilu tunti sitten!

* * *
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (1995). Tammi.
Aikaa kulunut yhteensä: 13 h.
Luettuja sivuja yhteensä: 781.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Päivän toisen kotimaisen kirjan tarina sijoittuu 1960-luvulle, Ruutinojan pieneen järvenrantapitäjään. Kaisu on tullut myymäläapulaiseksi pölyttyneeseen ja likaiseen sekatavarakauppaan, jota pyörittää Erni. Kauppa on Ernin isän perustama, ja äidin ja siskon muutettua pois hän tarvitsee apuja. Kylä tyhjenee, kun väki muuttaa Ruotsiin ja Helsinkiin, joten kaupan toivo on kesäasukkaissa.

Naiseksi varsin isokokoisen Kaisun ja luisuharteisen ja hintelän Ernin suhde kehittyy, ja pian he ovatkin aviopari. Arkea varjostavat edelleen Ernin äiti ja sisko, joilta eivät tempaukset ja vaatimukset tahdo loppua. Onni ei muutenkaan ole aina myöden. Kaisu purkaa pahaa oloaan työntekoon, hän rehkii tuskan ulos varastoa järjestelemällä.

Läpi kirjan vallitsee hyväntahtoinen ja leppoisa tunnelma, vaikka vastoinkäymisiä ja murhetta riittää. Onni on sitä, kun ei ole suurempia onnettomuuksia. Jotenkin näin hyvä elämä kirjassa määritellään.


Tämä olikin illan viimeinen kirja ja päivitys, aamulla jatkuu! Kiitos kaikille koitostani seuraaville ja erityisesti kommentoineille, vastaan teille huomenna! Öitä.


* * *

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2006). Gummerus.
Alkuteos: Insecte. Suom. Lotta Toivanen (2007).
Aikaa kulunut yhteensä: 22 h.
Luettuja sivuja yhteensä: 911.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
 
Kannen kuva: Patric Swirc.
Nukuin reilut kuusi tuntia ja heräsin unimäärään nähden ihmeen pirteänä. Aurinko paistaa parin päivän tauon jälkeen, joten ilmankos mieli on niin kepeä!

Aloitin aamun novelleilla. Castillonin novellikokoelma käsittelee äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Kokoelma rinnastuu mielenkiintoisesti eilen lukemaani Siekkisen novellikokoelmaa, jossa myös on kyse suhteista.

Novellit ovat lyhyitä, vain parin sivun mittaisia. Monien kokoelman novellien juju on niiden lopussa. Jouduin hieraisemaan silmiäni pari kertaa, niin absurdeja ja raadollisia jotkin päätökset ovat. Tarinoissa tavataan eri-ikäisiä äitejä ja tyttäriä; tytär voi olla syntymätön tai äiti jo vanhainkodissa. He voivat olla toisilleen tärkeitä, yhdentekeviä, rakkaita, vihattuja, tuhoisia.

Äitien ja tyttärien suhteet ovat jotenkin kieroutuneita tai vähän vinksallaan, kuten novellissa ”Siihen on lääke”. Siinä äiti lääkitsee tytärtään kaikkea mahdollista vastaan. Matematiikan kokeessa on hankala menestyä, kun keskittyminen herpaantuu pakaroiden välissä valuvaan vitamiiniperäpuikkoon. Eräässä toisessa äiti joutuu terapiaan tyttären lyötyä häntä.

Näissä vinksahtaneissa tunnelmissa taidan mennä aurinkoon lukemaan viimeisen maratonkirjani tältä erää. Kaksi on kimarasta jäljellä: Pimeyden sydän ja Iloiset hautajaiset. Jotenkin tuntuu, että jälkimmäinen sopii tähän hetkeen paremmin...


* * *

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (1999). Tammi.
Alkuteos: Vesjolyje pohorony. Suom. Elina Kahla (2002).
Aikaa kulunut yhteensä: 24 h.
Luettuja sivuja yhteensä: 1096.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Venäjältä New Yorkiin emigroitunut taiteilija Alik tekee kuolemaa. Hän makaa ateljeessaan kuolinvuoteellaan, ja hänen luonaan käy ystäviä, tuttavia ja tuntemattomiakin yhtenä virtana. Muistellaan, miten on tutustuttu ja miten elämä on sen jälkeen mennyt. Helteinen huoneisto täyttyy puheesta, tunteista, äänistä, tuoksuista.

Monet emigrantit ovat joutuneet tekemään suuria myönnytyksiä sopeutuakseen ja pärjätäkseen Amerikassa: on vaihdettu nimi, uskonto, ammatti. He ovat jättäneet kotimaansa taakseen, mutta silti tapahtumat siellä liikuttavat. Kirjan kertoo kuolemasta ja siihen valmistautumisesta, mutta silti tunnelma on toiveikas ja nimensä mukaisesti välillä jopa iloinen.

* * *

Nyt olen maalissa! 1096 luettua sivua vuorokaudessa, seitsemän hyvää kirjaa. Tutustuin moneen minulle tuntemattomaan kirjailijaan ja haluan lukea enemmän ainakin Duras’ta, Siekkistä ja Ulitskajaa. Myös Castillonin toinen suomennettu teos Pieni sydän jaksaa rakastaa pääsee luettavien listalle. Ihmettelen kovasti, miksi ihmeessä en lue enempää novelleja, kun pidän niistä!

Maratonkirjoja en ole arvioinut numeerisesti. Hätäisesti tulisi lätkittyä pisteitä, joista voisin olla jo seuraavana päivänä eri mieltä. Pisteyttäminen vaatii edes pientä harkintaa :) Maratonkirjoista puuttuvat kustantamoiden ja alkuperien tunnisteet, joten ne eivät kartuta oikean palstan kustantamoiden ja alkuperien määriä.

Toinen maratonini sujui kokonaisuudessaan kevyemmin kuin ensimmäinen vuosi sitten. Nyt en vilkuillut kelloa  enkä stressannut kokonaissivumäärästä. Tällä kertaa pidin maratonilla lukemistani kirjoista enemmän kuin vuosi sitten, kenties siksi, että olin osannut valita kirjat tarkemmin. Jokainen kirja kiinnosti suuresti minua etukäteen, ne olivat tarpeeksi lyhyitä ja erilaisia keskenään.


Lopuksi vielä suuri kiitos kaikille kommentoijille kannustuksesta! Ja kiitos myös teille muille maratoniani seuranneille kiinnostuksesta, vaikka ette kommenttia jättäneetkään.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Nannan II lukumaraton: suunnitelmia ja valmisteluja

Lähes tismalleen vuosi sitten kokeilin lukumaratonia ensimmäisen kerran. Vuorokausi lukemisen ja siitä bloggamisen parissa oli mieleenpainuva ja intensiivinen kokemus. Todella pystyin siihen, ja se oli vielä hauskaa! Talvella syvennyin nuortenkirjoihin puolikkaalla lukumaratonilla. Kokonaiseen urakkaan en kyllä uskaltautuisikaan kuin kesällä, sen verran talvi vie voimia.

Nyt juhannuksen lähestyessä onkin taas oiva hetki omistaa kokonainen vuorokausi lukemiselle: olen yksin mökillä, yöt ovat valoisia ja kirjastosta lainattujen kirjojen pino on jopa huolestuttavan korkea...

Kaksi edellistä pitkää lukusessiotani olen suunnitellut aika tarkasti etukäteen. Puolikkaalla maratonilla kokeilin myös teemalukemista, kun luin pelkkiä nuortenkirjoja. Tällä kertaa olen jättänyt tarkemmat suunnitelmat tekemättä ja vain kasannut pinon kiinnostavan oloisia teoksia huomista koitosta varten. Sellainen rajaus on kyllä tullut tehtyä, että pinossa on vain pienoisromaaneja tai melko lyhyitä romaaneja, jotta päivään tulisi vaihtuvuutta.

Pinoni näyttää tältä:

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2006).
Joseph Conrad: Pimeyden sydän (1902).
Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (1991).
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (1995).
Sergei Dovlatov: Matkalaukku (1983).
Ariq Rahimi: Kärsimysten musta kivi (2008).
Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (1999).
Marquerite Duras: Rakastaja (1984).

Kahdeksasta kirjasta vain kaksi on tällä kertaa kotimaisia. Mukana on kaksi ranskalaista ja kaksi venäläistä romaania. Siekkinen sopisi Kirjavuori-haasteeseen, Dovlatov ja Ulitskaja puolestaan Venäjän valloitukseen. Tarkoitukseni on poimia luettavaa fiiliksen mukaan. Katsotaan, mitä ehdin pinosta lukea. (Kirjoissa on yhteensä reilut 1200 sivua, ja jonkinlainen tavoitteeni on jälleen saada tonni rikki.)


Kuulin edellisen maratonini jälkeen kommentteja muun muassa siitä, etteihän se mikään maratoni ole, jos kesken kaiken käy nukkumaan. Haluankin muistuttaa, että tämä ei ole vakavaa eikä maraton-nimitystä ole tarkoitus ottaa tosissaan. Maratonjuoksu tarkoittaa tiettyä, ennalta määriteltyä matkaa, mutta lukumaratoniahan voisi yhtä hyvin venyttää tai lyhentää millaiseksi haluaa. Standardia ei ole, vaikkakin monille lukumaraton tarkoittaa vuorokauden mittaista lukusessiota. Minulle vuorokausi lukemista on riittävän haasteellinen voimainkoitos ja ennen kaikkea hauska tempaus. Aion tänäkin vuonna nukkua kesken maratonin.

Viime vuonna aloitin klo 15, mutta huomenna aloittelen jo puoliltapäivin. Huomenna iltapäivällä maraton alkaa siis näkyä täällä blogissa, tervetuloa seuraamaan!

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Marja Björk: Poika (2013)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 215.
Oma arvio: 2½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kansi: Tommi Tukiainen.
Kannen kuva: Ville Juurikkala.
Makke on pienestä asti kokenut olevansa poika. Barbit eivät kiinnosta, tyttöjen vaatteet eivät tunnut omilta, poikien leikit kiehtovat enemmän. Makke on kuitenkin syntynyt tytöksi ja on oikealta nimeltään Marion, jolla on isoveli ja työstressistä kärsivä yksinhuoltajaäiti.

Makke ei sovi perinteiseen tytön rooliin, mistä seuraa kahnauksia kotona ja koulussa. Balettitunneilla käymisenkin ainoa motivaattori on Heidi, Maken ensirakkaus.

En vastustanut balettikouluun menoa, koska ajattelin, että näkisin siellä Heidiä. Kaikkea sitä lähtee tekemään tytön takia, kuten vääntelemään itseään vaaleanpunaisessa tutussa, tyttöjen voimistelupuvussa, jossa on pistelevä tylliröyhelö.

Teini-ikä on Makelle erityisen vaikeaa. Koulu on sivuseikka, ja päivät kuluvat tyypillisesti kavereiden kanssa kaupungilla. Vaikka veljen ja äidin kanssa on välillä vaikeaa, he ovat kuitenkin ne, jotka Makkea puolustavat ja lopulta ymmärtävät.

Suoraviivaisesti kerrottu tarina etenee ilman koukeroita lapsuudesta aikuisuuteen. Björk kirjoittaa konstailematta, välillä jopa tykittäen. Suorasanaisuutta on kutsuttu monissa arvioissa dokumentoivaksi tyyliksi, pohjautuuhan kirja Björkin lapsen kokemuksiin.

Olen iloinen, että luin tämän uutukaisen, sillä minusta aihe on ehdottoman tärkeä. Björkin näkökulma tuo kirjaan vielä lisämaustetta. Mutta silti: minusta minäkertoja ei ollut uskottava. Kertoja häiritsi minua läpi kirjan, joten lukukokemus jäi läpilukemisen tasolle. Huomasin jatkuvasti epäileväni, että ei nuori käyttäisi tällaista kieltä tai ajattelisi näin. Enhän tietenkään voi tietää toisten puolesta, mutta en vakuuttunut. 

Ihmettelin myös, miten tietämätön internetsukupolveen kuuluva Makke on transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista. Googlekin sen voisi kertoa, mutta lopulta se on äiti, joka sanoo ensimmäisen kerran sanan transsukupuolinen. Ehkä tässä on kyse jonkinlaisesta defenssistä, siitä ettei näe niin lähelle. En tiedä.

(Hämmästelin myös kovasti, miksi tilapäisesti Otaniemessä asuva Makke lähtee Kilon poliisiasemalta junalla kotiin.)

Blogisavuja kirjasta löytyy esimerkiksi seuraavilta suunnilta: Linnea, Susa, Mimu, Tämän kylän homopoika, Sanna, Jori ja Hanna.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...