lauantai 28. helmikuuta 2015

Helmikuun luetut



Helmikuussa kirjoitin blogiin kuudesta kirjasta. Yllä olevassa kuvakollaasissa on kannet vain viidestä, koska jostain syystä Antti Arnkilin Lauantaiesseiden kuva alkoi ryppyillä Picasassa. Kirjan olen palauttanut jo viikkoja sitten kirjastoon eli en voi ottaa uuttakaan kuvaa tähän hätään.

Helmikuussa olen ahkeroinut Goodreadsin parissa. Blogin sivupalkissa voi seurata huimapäistä yritystäni lukea tänä vuonna 100 kirjaa. Tavoite on suureellinen, sillä viime vuonna luin 73 kirjaa ja sitä edellisenä 87. Mutta pitäähän sitä olla haastetta! Kirjan vuosi on alkanut niin innokkaissa lukutunnelmissa (taas on sen seitsemän kirjaa kesken), että mahdoton tuo sata ei ole.

Olen naputellut Goodreadsiin kaikki lukemani kirjat ja olen myös ehtinyt klikkailla aikamoisen joukon kirjoja kiinnostavien listalle. Täytyy myöntää, että tuo on melkoisen koukuttava sivusto.

Tässä linkit kaikkiin helmikuussa blogattuihin kirjoihin:

Blogatut


Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (2010) 363 s.

Jo Nesbø: Isänsä poika (2014) 16 t 30 min.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (2014) 175 s.

Robert McLiam Wilson: Eureka Streeet, Belfast (1996) 560 s.

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (1999) 221 s.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2005) 8 t 16 min.


Sivuja tuli luettua 1319 ja äänikirjoja kuunneltua 24 tuntia 46 minuuttia. Äänikirja-ajassa tämä näyttäisi olevan ennätyksellinen kuukausi: oikeasti kyllä kuuntelin Nesbøn Isänsä pojan jo tammikuun puolella, mutta siitä kirjoittaminen vain jäi helmikuulle.

Helmikuun yllättäjä oli Jhumpa Lahiri novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti. Lahirin runsaan kuvaileva kirjoitustyyli oli mieleeni, ja tykästyin myös novellien lukemiseen. Sitkeä yrittäminen ja kokeilu tuottavat tulosta – kyllä minustakin vielä novelli-ihminen saadaan! Arnkilin Lauantaiesseet puolestaan muistutti minua siitä, kuinka paljon pidän esseiden lukemisesta.

Kaiken kaikkiaan helmikuun kirjoista jäi positiivinen fiilis. Mietin jo jossakin vaiheessa kuuta, että milloin tulee kunnon mahalasku, kun luen taas vain toinen toistaan parempia kirjoja. Hittiputki katkesi lopulta Olssonin kohdalla, kun kauan lukulistoillani odotellut Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ei ollutkaan minun kirjani.

Helmikuussa maailmanmatkani ei edennyt lainkaan, mutta maaliskuussa pysähdyksissä oleva matkani jatkuu taas. Odotan maaliskuuta kovasti, koska se tuo vihdoin kevään. Ulkona on ollut jo tovin ihanan keväistä, mutta ensimmäisen kevätkuukauden alku kalenterissa on minulle tietynlainen merkkipaalu. Nautitaan keväästä ja kirjoista!

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2005)

Alkuteos: Let me sing you gentle songs.
Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi (2009).
Lukija: Seela Sella.
Kustantaja: Gummerus.
Kesto: 8 t 16 min.
Oma arvio: 2½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.




Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja surusta. Siihen mahtuu koko elämän kirjo iloineen ja suruineen.

Kolmikymppinen kirjailija Veronika muuttaa maalle kirjoittaakseen kirjaansa. Naapuritalossa asuu omissa oloissaan viihtyvä vanhus, Astrid, jota kutsutaan myös kylän noidaksi. Pikkuhiljaa naiset tutustuvat, ystävystyvät ja kertovat elämäntarinansa toisilleen. Usein he tapaavat aterian äärellä, joten ruoat tuoksuvat ja viini virtaa läpi kirjan.

Seela Sellan sametinpehmeä ääni soljuu miellyttävästi ja luo tarinalle turvallisen tunnelman. Vaikka naiset muistelevat ja kohtaavat vaikeitakin asioita, niin jotenkin niitä on helppo kuunnella, kun eteenpäin johdattelee lämmin ääni. Jos kirjalla olisi ollut kehno lukija, olisin luultavasti jättänyt sen kesken.

Viihdyin äänikirjan parissa, mutta silti se ei ollut ihan minun makuuni. Vähän liian pureskeltua ja makeaa. Elämänohjeet ja -viisaudet kuulostivat naiiveilta. Naisilla on vaiheikas historia, mutta kirjan juoni ei pääse yllättämään. Mietin jo, että ehkä olen lukenut kirjasta liikaa vuosien varrella, sillä koko ajan tuntui, että tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Olen iloinen, että vihdoin kokeilin Olssonia, joka on roikkunut lukulistoillani vuosia, mutta kokeiluni saavat jäädä tähän yhteen kirjaan.

torstai 19. helmikuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti (1999)

Alkuteos: Interpreter of Maladies.
Kääntäjä: Kersti Juva (2001).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 221.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Tämä siunattu koti on Jhumpa Lahirin esikoisteos, jolla hän voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2000. Luimme yhdeksän novellia kattavan kokoelman lukupiirissä, eikä keskustelussa juuri soraääniä kuultu. Lahirin Intiaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuvat kertomukset lumosivat ja herättivät myös paljon keskustelua. Kulttuuritaustasta ja kotimaasta huolimatta ihmisten ilot, murheet ja ongelmat ovat pitkälti universaaleja.

Lahiri syntyi Lontoossa intialaistaustaiseen perheeseen, jonka kotikieli oli bengali. Lahiri ollessa kaksivuotias perhe muutti Yhdysvaltoihin, ja kirjailja kokee olevansa amerikkalainen. Lahirin lapsuudenperhe säilytti yhteyden Intiaan ja vieraili usein Kalkutassa sukulaisten luona. Omat kokemukset ja havainnot ovat epäilemättä inspiroineet ainakin joitakin kokoelman novelleista.

Monissa novelleissa kerrotaan intialaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Sopeutuminen toisenlaiseen kulttuuriin sujuu toisilta helpommin kuin toisilta. Intialainen yhteisöllisyys törmää amerikkalaiseen individualismiin. Jotkut takertuvat kotimaansa perinteisiin ja tapoihin niin, että elämäpiiri kutistuu pieneksi. Traditiot myös auttavat jaksamaan kaiken uuden keskellä sekä muistamaan, mistä on lähdetty. Maahanmuuttajien lapset ovat amerikkalaisia, mutta usein heitä kohdellaan kuin ulkopuolisia.

Järjestetty avioliitto on myös monelle jo Yhdysvaltoihin asettuneelle tapa perustaa perhe. Esimerkiksi kokoelman niminovellissa pariskunta on tuntenut toisensa vain neljä kuukautta, kun he jo asuvat saman katon alla. Puoliso on vielä vieras, ja joka päivä ilmenee uusia tapoja, ärsyttäviäkin.

Lahirin isä on ollut kokoelman päätösnovellin kirjastonhoitaja-isän esikuva. Novellin "Kolmas ja viimeinen maanosa" isä on matkannut Intiasta Lontooseen opiskelemaan ja sitten saanut töitä bostonilaisesta kirjastosta.  Miehen ensimmäinen amerikkalainen asumus oli vuokrahuone, jonka hän vuokrasi 103-vuotiaalta rouvalta. Sitkeä rouva Croft jää miehen mieleen koko loppuelämäksi, samoin usko selviytymisestä.

Poikani silmissä näen saman pyrkimyksen, joka heitti minut maailman toiselle laidalle. Muutaman vuoden kuluttua hän valmistuu ja lähtee raivaamaan tietään yksin ja suojattomana. Mutta minä muistutan itselleni että hänellä on isä elossa ja hyvinvoiva ja vahva äiti. Kun hänelle tulee uskonpuute, minä sanon, että jos minä olen voinut pärjätä kolmessa maanosassa, ei ole mitään estettä jota hän ei voi voittaa.

Koin kirjan todella visuaalisesti, ja samankaltaisia kokemuksia oli muillakin lukupiiriläisillä. Lahiri kuvailee paljon novellien miljöötä. Värit, esineet ja yksityiskohdat tekivät tarinat niin eläviksi, että näin ne edessäni lukiessani: koristeelliset sarit, lohkeilleen maalin, kristus-patsaat piirtyivät mielessäni. Myös huumaavan herkullinen intialainen ruoka tuoksuu läpi kirjan; on katkarapupyöryköitä, mausteista currya ja samosa-piiraita.

Lahirin luistava ja samalla yksityiskohtainen kerronta saivat jo katselemaan hänen muuta tuotantoaan. Tämän esikoisen jälkeen häneltä on suomennettu toinen novellikokoelma Tuore maa sekä romaanit Kaima ja Tulvaniitty. Muissakin kirjoissa Intia on vahvasti läsnä. Kun kaipaan taas teräviä havaintoja ja tuoksuvan värikästä lukukokemusta, niin tiedän kenen kirjoihin tarttua.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (1996)

Alkuteos: Eureka Street.
Suomentaja: Markku Päkkilä (1998).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 560.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen valokuva: Reiner Harscher

Kaupunki on kertomusten ja tarinoiden kätköpaikka. Tarinat kertovat tästä ajasta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Kaupunki on romaani.

Belfast 1990-luvun alkupuoliskolla. Katolisten ja protestanttien kärhämät ovat jatkuneet jo vuosikausia, eikä tulitaukokaan tuo kaivattua rauhaa Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin. Aselevosta huolimatta uutiset alkavat lähes aina raportilla siitä, missä tällä kertaa on räjähtänyt.

Olipa kyseessä kaupungin keskusta tai jokin niistä alueista, joilla ihmiset asuvat, kaupungin kadut sekä naapuritalojen valot kertovat tarinoita petetyistä, halutuista, kärsineistä ja unohtumattomista ihmisistä.

Belfastin kadut kertovat myös Chuckien ja Jaken tarinan. He ovat kolmikymppisiä miehiä, joilla on elämänsuunta vielä kadoksissa. Tilapäistyöt, naisseikkailut ja ryypiskely kavereiden kanssa täyttävät alavireisen elämän. Chuckien ja Jaken ystävyys osoittaa, että katolinen ja protestantti mahtuvat saman baaripöydän ääreen.

Tarina etenee vuoroluvuin Chuckien ja Jaken näkökulmasta. Molemmat etsivät jotakin: rakkautta, vakautta, menestystä. Moukan tuurilla Chuckie saa epämääräiset bisneksensä luistamaan, ja elämään ilmestyy myös amerikkalainen tyttöystävä. Jake puolestaan on toipumassa erosta edellisestä tyttöystävästään ja tuntuu aina vain törmäävän rasittavaan Aoirgheen.

Nuorten miesten elämän näyttämönä toimii Belfast, joka on kuin yksi keskeinen henkilö tarinassa.

Belfast oli jännittynyt ja peloissaan. Epäilemättä jossain tapettiin ihmisiä juuri samalla hetkellä, mutta silti oli hyvin kaunista. Kaupunki kuulosti vanhuuttaan napsahtelevalta ja rahisevalta levyltä. Mikään ei kuitenkaan peittänyt pahan kaikuja tulivatpa ne läheltä tai kaukaa. Sireenit ulvoivat ja huusivat yön äärettömyydessä kuin pellistä taotut avioparit.

Kirja herättää eloon kaupungin, konfliktit ja niiden vaikutukset tavallisten ihmisten elämään. Kaupunki elää tapahtumissa mukana.

Reilut parikymmentä vuotta sitten ei ollut kännyköitä tai internetiä, vaan uutisia seurattiin radiosta ja televisiosta ja kavereita tavoiteltiin lankapuhelimilla ja soittamalla ovikelloa. Aina vain hektisemmäksi käyvässä tietoyhteiskunnassa iskee usein infoähky, jonka keskellä tällaisen elämän kuvausta on puhdistavaa lukea.

Tarina imaisee hyvin mukaansa heti alusta, ja henkilöhahmot ja miljöö piirtyivät elävästi mielessäni. Wilson kuvaa rosoisuutta kauniisti. Loppua kohden tarina menee välillä jahnaamiseksi. Olisin kaivannut tiivistämistä, vaikka innolla luin kirjan loppuun asti, sillä olihan loppuratkaisu saatava tietää.

Wilsonilta on suomennettu myös hänen esikoisteoksensa Ripley Bogle, jonka päähenkilö vilahtelee myös Eureka Streetissä.

Luin kirjan työkaverini suosituksesta ja ajattelin voivani kuitata sillä Irlannin maailmanmatkallani. Onneksi pysähdyin miettimään asiaa uudemman kerran: Pohjois-Irlanti on nimittäin osa Iso-Britanniaa, ei Irlantia. Wilson on siis brittikirjailija. Nyt ei auta kuin alkaa etsiä kiinnostavaa irkkukirjailijaa! Eureka Street, Belfast on silmiä avaava kirja, eikä aika mennyt hukkaan sitä lukiessa, päinvastoin.

torstai 12. helmikuuta 2015

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (2014)

Kustantaja: Siltala. 
Sivumäärä: 175.
Oma arvio: 4/5
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.
Lauantaiesseet on kustannustoimittajana työskentelevän Antti Arnkilin esikoisteos. Elokuvaa, musiikkia ja kirjallisuutta käsittelevien esseiden takana on kokenut kirja-alan ja tekstien ammattilainen, ja sen huomaa. Esseitä on helppo ja ilo lukea.

Kokoelmassa on yksitoista esseetä: kaikki suupalan mittaisia, noin kymmensivuisia. Tekstien pituus ja Arnkilin esitystapa ovat lukijaystävällisiä. Kirjoittaja esittelee aiheensa ja ajatuskulkunsa niin, että teksti rullaa, vaikka esseeen aihe ei olisi lukijalle tuttu tai mieluisa. Jos vertaa vaikkapa David Foster Wallaceen, niin lukija pääsee helpolla, ehkä liiankin. Rosoa olisi voinut olla enemmän.

Arnkil tulkitsee ja perkaa mielenkiintoisesti elokuva- ja musiikkikokemuksiaan. En ole nähnyt elokuvaa Skavabölen pojat, mutta esseen "Äidin kuolema (24 kuvaa sekunnissa)" luettuani tuntui kuin olisin. Arnkilin omistatuneisuus tihkuu teksteistä. Hyvä esimerkki tästä on myös essee "Dave Grohlin taide", joka on tarmokkaan fanin tutkielma muusikosta. Vaikka Foo Fighters -bändi tai sen keulakuva Dave Grohl eivät minua kiinnosta, niin luin Arnkilin ajatuksia mielelläni. Ja jälkeenpäin näen bändin ja Grohlin eri valossa kuin aiemmin.

Hulvattominta luettavaa ja pohdittavaa tarjoaa "1657 kertojaa", joka kertoo Yrjö A. Jäntin mammuttihankkeesta Suomen sana. 24-osaisessa kirjasarjassa Jäntti pyrki esittelemään kaikki ennen vuotta 1963 suomeksi julkaistut merkittävät tekstit: novellit, kirjeet, aforismit, puheet, tieteelliset tekstit ynnä muut. Valiolukemisto oli suurhanke, joka uuvutti tekijänsä ja lukijansa. Sen massiivisuuden ovat sittemmin saaneet kokea sitä halvalla tai ilmaiseksi tarjoavat antikvariaatit ja sarjan ostamaan sortuneet kirjaharrastajat. Teksti herätti ajatuksia kirjojen omistamisesta ja siitä, miten kirjarakkaus lipsahtaa helposti kirjahulluuden puolelle.

Koskettavin essee kokoelmassa on "Reko". Siinä Arnkil kirjoittaa toverillisen lämpimästi edesmenneestä kirjailijasta Reko Lundánista. Arnkil oli vasta aloitteleva kustannustoimittaja, kun hän oli mukana editoimassa Lundánin esikoista Ilman suuria suruja. Lundánin menestyksekkäästi alkanut kirjailijanura päättyi lyhyeen, sillä hän menehtyi 2006 aivokasvaimeen. Lundánin sanomiset kaikuvat edelleen Arnkilin mielessä. 

Viimeisen esseen luettuani janosin lisää. Toivottavasti Arnkil julkaisee lisää kirkkaita ja punnittuja ajatuksiaan.

P.s. Kirjat johtavat aina toisiin kirjoihin. Lukulistalle päätyvät William Faulknerin Villipalmut, Reko Lundánin Rinnakkain ja Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Jo Nesbø: Isänsä poika (2014)

Alkuteos: Sønnen.
Suomentaja: Outi Menna (2014).
Lukija: Paavo Kerosuo.
Kustantaja: Johnny Kniga.
Kesto: 16 t 30 min.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Kuuntelin Isänsä pojan työmatkoilla äänikirjana, ja se oli matkakaverini reilut pari viikkoa. Noina viikkoina automatkat sujuivat Paavo Kerosuon äänen ja jännittävän tarinan pauloissa kuin huomaamatta. Aina en heti perille päästyäni malttanut nousta autosta, vaan kuuntelin vielä jokusen minuutin. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset istuskelevat autoissaan, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi, että heillä saattaa olla mehukas äänikirja kesken!

Nesbø sai minut koukkuun heti ensi yrittämällä: luin Harry Hole -sarja aloitusosan Lepakkomies loppusyksystä. Kyseisessä sarjassa osia riittää, mutta tuottelias dekkaristi on kynäillyt muitakin jännäreitä ja muun muassa lastenkirjoja. Isänsä poika on jännitysromaani, jolla ei ole mitään tekemistä Harry Holen kanssa.

Sonny Lofthus on viettänyt ison osan nuoruudestaan vankilassa sovittamassa toisten tekemiä rikoksia. Hänen isänsä oli arvostettu poliisi, joka teki itsemurhan ja jätti jälkeensä jäähyväiskirjeen. Vankilassa Sonny saa uutta tietoa tapahtumista, eikä voi antaa asian olla. Sonny karkaa vankilasta ja alkaa jakaa oikeutta omalla tavallaan.

Sonnyn perässä ovat poliisit Simon Kefas ja Kaari Adel. Simonilla on värikäs tausta peliongelmineen ja vaimon tila aiheuttaa jatkuvaa huolta. Kaari puolestaan on nuori naispoliisi, johon Simon ei aina suhtaudu ammatillisesti. Työparin välillä on skismaa.

Juoni toimii, ja jännitteet säilyvät viimemetreille; onnistuin jopa yllättymään lopussa. Pidin myös uskottavista henkilöhahmoista ja ajankuvasta. Poliisien ei ole helppo toimia järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi astumatta itse lain toiselle puolelle. Nesbø nostaakin esiin mielenkiintoisia eettisia dilemmoja liittyen poliisin työhön.

Isänsä poika osoittaa, että kaikki ei ole mustavalkoista. Oikeusjärjestelmä on velvoitettu ja oikeutettu rankaisemaan ja tuomitsemaan, mutta siinäkin on aukkoja. Oma käden oikeus voi tuntua paremmalta ratkaisulta, mutta silloin tulee helposti virhearviointeja, jos kaikki faktat eivät olekaan selvillä.

Olen antanut jännityskirjallisuudelle Nesbøn myötä pikkusormen. En enää halua kategorisesti hylätä jännäreitä, vaan voin jo myöntää, että niidenkin joukosta löytyy helmiä. Nesbøltä ilmestyy tänä keväänä Verta lumella -niminen teos. Toivottavasti siitäkin tehdään pian äänikirja, niin työmatkat ovat kuin hupiajeluja.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (2010)

Alkuteos: Pismovnik.
Suomennos: Vappu Orlov (2012).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 363.
Oma arvio: 3/5.

Kansi: Martti Ruokonen

Mihail Šiškin luetaan yhdeksi Venäjän merkittävimmistä nykykirjailijoista. Sinun kirjeesi on hänen neljäs teoksensa. Se on ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, ja toinen suomennos, Neidonhius, on juuri ilmestynyt. Listasin Neidonhiuksen yhdeksi kevään kiinnostavimmista kirjoista, mutta harkitsen vakavasti, kykenenkö toiseen Šiškiniin lähiaikoina.

Sinun kirjeesi on kirjeromaani. Kirjeitä toisilleen kirjoittavat toisiinsa rakastuneet Aleksandra ja Vladimir. Heidän onnensa jäi lyhykäiseksi, sillä pian tapaamisen ja tunteiden roihahtamisen jälkeen Vladimir joutui sotaan.

Kirjeissään Vladimir vuodattaa tunteitaan ja kertoo elämästään rintamalla. Arki on pitkälti epätietoista odottelua, ja olosuhteet ankeat. Melko pian Vladimir saa surmansa, mutta kirjeet jatkavat kulkuaan. Aika ja paikka eivät enää ole merkityksellisiä, vaan Vlamidir on kuka tahansa sotilas missä tahansa sodassa.

Aleksandran kirjeet keskittyvät arkisen elon kuvauksiin. Hän on opiskellut lääkäriksi suojellakseen elämää, mutta raskaudenkeskeytykset ovat keskeinen työtehtävä. Työ on raskasta, ja jokainen kaavinta riipii Aleksandran sielua.

Kirja on siis kirjeromaani, muttei mitenkään perinteinen sellainen. Kirjeiden väliltä puuttuu vuoropuhelu: ne eivät kohtaa, kuten eivät lopulta myöskään Aleksandran ja Vladimirin elämät. Tarinat risteävät, mutta jatkavat sitten omia polkujaan.

Luimme kirjan lukupiirissä, ja se koettiin hieman vaikeaksi. Varsinkin alussa sai lukea melko pitkään, että pääsi jyvälle tarinasta ja siitä, kuka on sinä ja kuka minä. Jotkin kirjeet ovat todella pitkiä, eivätkä ne enää tunnu kirjeiltä. Lukutauon jälkeen on haastavaa jatkaa, kun kaikissa kirjeissä ei ole edes tervehdyksiä. Aika hyvin eri kirjoittajien tyylin alkoi kuitenkin tunnistaa.

Šiškin pääsi yllättämään minut kunnolla! Tämä oli minulle haastava romaani, enkä voi väittää pysyneeni kärryillä alusta loppuun. Kaunis, runollinen kieli houkutteli lukemaan viipyillen, mikä taas sai aikaan sen, että eksyin. Lukeminen meni välillä suoraan sanoen rämpimiseksi. Lukukokemus kääntyi lopulta positiivisen puolelle lukupiirissä, jossa käyty keskustelu selkeytti mielikuvaani luetusta. Hataraa ja hämärää, mutta kaunista kuin kaipaus.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Tammikuun luetut



Vuosi 2015 on kirjan vuosi ja se sai Kirjakimarassa arvoisensa aloituksen: esittelin tammikuussa kahdeksan kirjaa, joista valtaosa oli huippuhyviä. Molemmat Giordanot, Statovcin ja Kinnusen esikoiset sekä McCarthyn Tie tekivät kirjoittamisesta haastavaa, koska kehuvat adjektiivit alkoivat loppua kesken.

Tammikuusta on jo siirrytty helmikuun puolelle, mikä tarkoittaa sitä, että ihana kevät on askeleen lähempänä! Tammikuussa olen yrittänyt tasata lukutahtia samaan rytmiin kirjoitustahdin kanssa, ja luettujen pino onkin mukavasti madaltunut. Kirjoittaminen maistuu taas ihan eri tavalla kuin syksyllä.

Minulla on nyt reilu vuosi takana Lukemalla maailman ympäri -projektia, ja kasassa on 40 maata. Reissu jatkuu niin kauan kun on maita jäljellä. Haasteeseen lukemani kirjat löytyvät omalta välilehdeltään. Matkustan maltillisella vauhdilla, koska haluan lukea haastekirjojen välissä muitakin kirjoja.

Haasterintamalla alkoi olla maailmanmatkaani lukuun ottamatta melko hiljaista, joten päätin osallistua Ompun kehittelemään Luetaan sateenkaari -haasteeseen. Siinä luetaan vuoden 2015 aikana seitsemän kirjaa, joiden selkämyksistä muodostuu sateenkaaren värit. Hauska ja erilainen haaste!

Tammikuussa valittiin Blogistanian parhaat kirjat jo perinteeksi muodostuneella äänestyksellä. Kotimaisista voiton vei Anni Kytömäen Kultarinta, jota en ole ehtinyt vielä lukea. Käännösromaaneissa palkittiin Kate Atkinsonin Elämä elämältä, jonka minäkin nostin viime vuoden parhaaksi. Tietokirjapalkinto meni Minna Maijalan kirjoittamalle Minna Canth -elämäkerralle Herkkä, hellä, hehkuvainen. Olen silmäillyt kirjaa töissä ja voisin hyvin ostaa sen omaan hyllyyni. Lasten- ja nuortenkirjoista voitokas oli Jenna Kostetin esikoisteos Lautturi.

Ja sitten lista tammikuussa blogatuista kirjoista:

Blogatut


Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009) 278 s.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014) 334 s.

F. Scott Fitzgerald: Benjamin Buttonin erikoinen elämä (1922) 67 s.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2008) 298 s.

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2012) 335 s.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014) 286 s.

John Irving: Neljäs käsi (2001) 344 s.

Cormac McCarthy: Tie (2006) 245 s.


Vuosi tuli aloitettua vahvasti, sillä tammikuussa sivuja kertyi 2187.

Olen tässä viikonlopun aikana päivittänyt Goodreads-tiliäni, jonka perustin viisi vuotta sitten mutta joka on uinaillut kaikki nämä vuodet. Sivuston käyttäminen on vielä hapuilua, mutta kunhan pääsen sen kanssa sinuiksi, niin laitan linkin blogin sivupalkkiin.

Hyvää alkanutta kirjan vuotta kaikille!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...