keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Peter Sandström: Valkea kuulas (2014)

Alkuteos: Transparente Blanche.
Suomentaja: Outi Menna (2014).
Kustantaja: Schildts & Söderströms. 
Sivumäärä: 238.
Oma arvio: 2½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.





Peter Sandströmin ensimmäinen suomennettu romaani Valkea kuulas pääsi edustamaan kotimaista kirjallisuutta kirjaston lukupiirissä, jossa keskitytään tänä keväänä pohjoismaiseen kirjallisuuteen. Suomenruotsalaiselta Sandströmiltä on aiemmin suomennettu novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä.

Sandström kirjoittaa usein itsensä tai itseään muistuttavan henkilön kirjoihinsa. Monissa teoksissa päähenkilö on saanut kirjailijalta paitsi piirteitä, myös nimen Sandström. Valkeassa kuulaassa päähenkilö jää nimettömäksi, mutta jälleen keskiössä on keski-ikäinen Pohjanmaalta kotoisin oleva mies.

Tarina saa alkunsa, kun äiti pyytää keski-ikäisen pojan luokseen. Poika tulee enempiä kyselemättä, vaikka hänellä on perhe ja työkuviot toisaalla. Paluu lapsuudenmaisemiin nostaa muistoja mieleen, niin hyvässä kuin pahassa. Mies muistelee erityisesti ensirakkauttaan ja isäänsä. Isän hurja työ hevosentappajana ja isän kuolema ovat jättäneet avoimia kysymyksiä.

Ajankuvaa oli paikoin mielenkiintoista lukea, ja muun muassa perheen vuosikymmeniä vanha auto, Ford Capri, on kuin yksi henkilö muiden joukossa. Sandström myös vertaa mennyttä ja nykyistä nasevasti:


Siinä laukussa oli koko entinen maailma, joka oli vähitellen katoamassa. Hyvästi ulkohuusi ja puulämmitys. Hyvästi irtotavarana myytävä voi, hyvästi hevosten käyttö vetoeläiminä. Hyvästi koululaisten talvisin käyttämät karvalakit, hyvästi turvavyöttömät autot. Kaikki muuttuisi hyväksi, mikään ei olisi enää vaarallista.

Oivaltavat havainnot eivät kuitenkaan pelastaneet lukukokemustani. Tarinassa ei oikein ollut minulle tarttumapintaa ja se jäi etäiseksi. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla: keski-ikäistyvän miehen mielenmaisemaa voi kyllä kuvata vetävästi, kuten esimerkiksi Karl Ove Knausgård on tehnyt. Sandströmiä on kutsuttu Suomen Knausgårdiksi, mutta minä en voi allekirjoittaa vertausta.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö (2000)

Alkuteos: The Danish Girl.
Kääntäjä: Markku Päkkilä (2000).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 414.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



David Ebershoffin vuonna 2000 ilmestynyt romaani Tanskalainen tyttö on jälleen ajankohtainen teos, sillä kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyi alkuvuodesta. Kirja tuli minunkin tietoisuuteeni elokuvamainosten johdosta: tosipohjainen tarina alkoi kiinnostaa.

Tanskalainen tyttö kertoo Einar Wegeneristä, joka on yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Einar on tanskalainen taiteilija, joka on naimisissa Gretan kanssa. Molemmat maalaavat, Einar kohtalokkaita maisemia ja Greta potretteja. Einar on heistä urallaan menestyneempi.

Pariskunnan avioelämä on vaisua, sillä Einar ei juuri halua ja Greta tuntuu aina ymmärtävän miehensä mielen. Elämä ottaa uuden suunnan, kun Greta pyytää miestään pukeutumaan naiseksi ja poseeraamaan hänelle mallina, jotta saisi taulunsa viimeisteltyä. Niin heidän elämäänsä ilmestyy Lili, hentorakenteinen ja herkkä nainen. Einar tuntee vetoa pukeutua Liliksi aina vain useammin.

Greta suhtautuu miehensä mielihaluun ymmärtäen ja kannustaen ja jopa pyytää usein Liliä tulemaan kylään. Einar ja Greta muuttavat Kööpenhaminasta Pariisiin vapaamman ilmapiirin perässä, ja Pariisissa Lili elääkin kuin vapaat pariisittaret: käy uimassa ja shoppailemassa. Aviopari puhuu Lilistä kuin tämä olisi ulkopuolinen henkilö, ja vieraille Lili esitellään Einarin serkkuna. Einar ja Lili tuntuvat menevät sekaisin, kunnes Einar alkaa olla ylimääräinen. Sattumalta löytyy lääkäri, joka on valmis tekemään muutosleikkauksen, ja Einar jää historiaan.

Kiehtovinta kirjassa on vaimon suhtautuminen miehensä identiteettiin. Se tekee vaikutuksen. Greta hyväksyy Einarin kaikkinensa ja kannustaa muutokseen ryhtymisessä.

Luin kirjaa todella kauan, sillä jaksoin sitä kerrallaan vain noin yhden luvun verran. Tarina kiinnosti minua alusta loppuun saakka, mutta Ebershoffin tyyli puudutti. Lukeminen oli takkuista. Mielenkiintoinen aihe ja ainutlaatuiset henkilöt olisivat mielestäni ansainneet vetävämpää kerrontaa.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Karo Hämäläinen: Yksin (2015)

Kustantaja: BTJ / WSOY.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 6 t 28 min.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kansi: Martti Ruokonen

Yksin on romaani juoksijalegenda Paavo Nurmesta (1897–1973). Kirjassa ollaan Nurmen ajatuksissa ja päästään seuraamaan miehen elämää huussinhajuisesta lapsuudesta aina yksinäisiin vanhuuspäiviin. Näiden ääripäiden väliin sijoittuu Nurmen menestyksekäs urheilu-ura kestävyysjuoksijana. Nurmen saavutukset olivat niin omaa luokkaansa ja merkityksellisiä vasta itsenäistyneelle Suomelle, että hän on saanut muun muassa oman patsaan Olympiastadionin viereen ja päässyt 10 markan seteliin.

Nurmea eivät kiinnostaneet valmentajien neuvot, vaan hän harjoitteli oman mielensä mukaan. Voitontahtoinen mies harjoitteli lähes pakkomielteisesti. Hän käveli ja juoksi orjallisesti kellon mukaan ja voimisteli peilin edessä. Hän uskoi voivansa peitota vastustajansa sinnikkyydellään. Nurmi jätti jo nuorena kahvin ja muut nautintoaineet, kun kuuli, etteivät ne sovi urheilijalle. Nurmen harjoittelu pohjautuu yksinkertaisuudessaan ajatukseen, että jos haluaa oppia juoksemaan kovaa, on juostava kovaa.

Nurmen peräänantamattomuus toi Suomelle lukuisia olympiamitaleita ja muita arvokisapalkintoja. Nykynäkökulmasta tällaiset saavutukset kuulostavat jopa myyttisiltä: suomalaisilla kun ei nykyään ole juuri jakoa yleisurheilussa kovimmalla tasolla, ainakaan juoksussa.

Hämäläinen on luonut juoksijasuuruudesta yksitotisen miehen, joka havainnoi maailmaa lakonisesti. Kerronnassa on harjaantuneen askeleen rytmi. Tarinassa on surullinen pohjavire, sillä Nurmi juoksi saadakseen olla yksin. Hänen elämänsä on pohjimmiltaan häviön välttelyä. Suurimpienkin voittojen hehku sammuu pian, sillä edessä on jälleen liuta mahdollisia tappioita.

Kirjan nimi kuvaa Nurmen elämää sen jokaisella saralla. Päämäärätietoinen mies ei  juuri välitä muiden seurasta, ja nekin, jotka hän haluaisi pitää lähipiirissään, hän ajaa pois käytöksellään ja ehdottomuudellaan.

Varasin Karo Hämäläisen Yksin-teoksen äänikirjana kirjastosta, kun kuulin sen voittaneen Savonia-palkinnon. En ole aiemmin lukenut Hämäläisen kirjoja, vaan hän on ollut minulle tuttu lähinnä kolumneistaan ja työstään Parnasson julkaisijana. Yksin oli sen verran vakuuttava ensikosketus, että voisin hyvin tutustua hänen muihinkin teoksiinsa.

Yksin-romaanista ovat bloganneet ainakin Lukuneuvoja, Tuijata, Amma ja Linnea.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

César Aira: Miten muutuin nunnaksi (1998) & Syntymäpäivä (2001)

Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.
Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).
Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 202.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.


Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan tuntoja.

Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota, sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu vankilaan, Cesar sairaalaan.

Poukkoileva ja absurdeja piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika: lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa kohdistamat odotukset.

Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin: kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.

Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen. Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi, säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.

Tällaisen ravistelevan tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa. Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä. Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.

Syntymäpäivässä paljon lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:

Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät ilman muuta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!

Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...