Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus

Hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Sitä toivottelen Peter Mickwitzin sinisävyisen Lasinen avaruusalus -kokoelman kanssa.

Suomenruotsalainen Mickwitz tarjoilee lukijalleen haasteen. Runoissa on usein vimmaisaa rytmiä sekä kielipelejä ja -leikkejä. Merkitykset jäävät ilmaan tai ovat vähintään monitahoisia. Tähän kokoelmaan on tuotu runoja Mickwitzin viidestä teoksesta. Mahdottoman suomennostehtävän on saanut Jyrki Kiiskinen.

Päivän runo jatkaa aiemmista luukuista tutulla pimeysteemalla. Näin alkaa runo ”sisääntuloväylä/

joulukuu”:

nousee ylös haukkaa ilmaa päivä

uppoaa takaisin harmaaseen

utuun kiiltäviä pintoja ja valuvaa

lunta joka murtaa valon sinisessä

joka loistaa pyörii ja

kimaltaa matkalla pimeään

asfalttipimeään missä

märkä kylmä on ruumis missä

– –

Pimeää siis edelleen on, mutta nyt on myös vauhtia! Kun aloin kopioida runoa tähän luukkuun, en millään meinannut saada lopetettua, kun vain kirjoitin säkeiden imussa.

Tempoa luovat säkeenylitykset ja toisto. Minun tekee mieli lukea runoa moneen kertaan, lukea ääneenkin, ja painottaa eri sanoja eri kerroilla. Pitää sitten taukoa. Kerralla luettuna Mickwitzin lukijalta loppuu happi. Mieli alkaa poukkoilla, jos vain antautuu rytmin vietäväksi. 

Sama koskee oikeastaan kokoelmaakin: haluaisin sen oman hyllyyn ja silloin tällöin palata sen runoihin. Eri tunnelmissa, eri vuodenaikoina.

Peter Mickwitz: Lasinen avaruusalus: valikoima runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2006. 127 s.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Sara Stridsberg: Drömfakulteten (2006)

Kustantaja: Albert Bonniers Förlag.

Sivumäärä: 364.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenny Tunedal / Annika Lyth.

Sara Stridsberg. Se on nimi, jota en ollut huomioinut ennen kuluvan vuoden toukokuuta, mutta jota en tästä lähtien enää voi sivuuttaa. Stridsbergin esiintyminen Helsinki Lit -festivaaleilla sai minussa aikaan jotakin, josta on seurannut vaiheikas kirjallinen löytöretki.

Kesäkuussa bloggasin Stridsbergin vastikään suomennetusta teoksesta Niin raskas on rakkaus ja häneen vaikuttaneen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Niin raskas on rakkaus ei aivan lunastanut odotuksiani. Olihan se hyvä ja aiheeltaan todella mielenkiintoinen, mutta mitään vavisuttavaa se ei tarjonnut. Halu taas oli lukukokemuksena niin puistattavan kuvottava, että en ole aiemmin vastaavaa kokenut. Tuolloin en nähnyt mitään yhteistä Jelinekillä ja Stridsbergillä, mutta yhtymäkohdat kiinnostivat. Jatkoin löytöretkeilyäni.

Kollegani kertoi, että Drömfakulteten on sellainen romaani, joka tuntuu ja jonka muistaa pitkään. Poimin sen kesäkirjapinostani lomalla ja vietin sen parissa yhden helteisen viikon heinäkuussa. Tämän kirjan tulen muistamaan kauan, sillä kirjan aihe, henkilöt, rytmi ja rakenne saivat minusta niin tiukan otteen, että jouduin pyristelemään siitä irti useita päiviä. Ja pakko sekin on myöntää, että kokonaisen romaanin lukeminen vieraalla kielellä on jotenkin nautinnollista.

Drömfakultetenin päähenkilö on amerikkalainen äärifeministi Valerie Solanas, joka eli 1936–1988. Kirja tekee kurkistuksia Solanasin elämään ja viimeisiin hetkiin vuonna 1988, jolloin hän tekee kuolemaa saastaisessa hotellihuoneessa San Fransiscossa. Nuhjuinen huone on kirjailijan ja päähenkilön kohtaamispaikka ja paikka, missä fakta ja fiktio alkavat sekoittua. Värikäs elämä ehtii tallentua kirjan sivuille ennen kuin keuhkotauti vie Solanasin ja madot pääsevät apajille.

Solanasin nuoruusvuosien karut kokemukset, kuten seksuaalinen hyväksikäyttö, kodittomuus ja prostiuoituna toimiminen, eivät estä lahjakasta nuorta naista suorittamasta yliopistotutkintoa. 1960-luvun pyörteissä Solanas käyttää huumeita ja muita päihteitä ja haluaa ehdottomasti, että häntä kutsutaan kirjailijaksi. Hän kokee itsensä kirjailijaksi erityisesti näytelmiensä vuoksi: yhtä näytelmää hän tyrkyttää itsepintaisesti Andy Warholille, joka kuitenkin tyrmää teoksen.

Valerie Solanas kirjoittaa SCUM-manifestin (Society for Cutting Up Men), josta on sittemmin tullut feministisen liikkeen perustekstejä. Manifestissaan hän hahmottelee yhteiskuntaa, jossa ei ole miehiä. Solanas ajattelee kaikkien miesten olevan pahoja, eläimellisesti viettiensä vankeja. Yhtä paljon kuin manifestistaan, Valerie Solanas tunnetaan nykyisin myös Andy Warholin murhayrityksestä. Hän nimittäin ampuu pop-ikonia tämän studion ulkopuolella ja myöhemmin ahdistelee tätä puhelinsoitoilla. Edessä on mielisairaalajakso ja vankilatuomio.

Stridsberg rakentaa todellisista henkilöistä ja tapahtumista väkevää fiktiota. Valeriella on vahva ääni, joka tulee hyvin esiin, sillä kirjassa on paljon dialogia. Teksti on välillä armotonta tykitystä, eikä Stridsberg säästele esimerkiksi toistoa tehokeinona. Eläväisiin keskusteluihin mahtuu tunteiden kirjo pirskahtelevasta ilosta ahdistukseen ja epätoivoon.

Drömfakultetenissa on nähtävissä vaikutteita Jelinekiltä, mutta Stridsberg käsittelee aihettaan tyylikkäästi. Samassa ei onnistu Jelinek, jonka teoksessa satuttava ja raastava seksuaalisuus tuodaan esille itsetarkoituksellisesti eritteinä ja eliminä. Vähemmän on enemmän. Drömfakulteten oli minulle vieraallakin kielellä huikea ja mieleenpainuva lukuelämys, joten voin vain kuvitella, millaista olisi ollut lukea teosta omalla äidinkielellä. On sääli, ettei näin hienoa romaania ole suomennettu.

Stridsberg on johdattanut minut kiehtovaan kirjalliseen seikkailuun, joka saanee jatkoa vielä myöhemmin syksyllä. Stridsbergin suomentamattomat romaanit Happy Sally ja Darling river kiinnostavat, mutta taidan jättää niiden lukemisen myöhempään ajankohtaan. Sen sijaan Unica Zürnin pienoisromaani Dunkler Frühling ja Valerie Solanasin SCUM-manifesti on päästävä lukemaan vielä tänä syksynä! Saa nähdä, minne tämä kirjojen polku vielä vie!

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (2006)

Alkuteos: The discomfort zone.

Suom. Tero Valkonen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Matti Berg.

Kiinnostukseni Jonathan Franzenia kohtaan on kasvanut muutaman viime vuoden aikana, mutta vieläkään en ole tullut lukeneeksi häneltä yhtään romaania. Luin muutamia esseitä tästä kokoelmasta ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten ja lukaisin myös Vapaa ja yksin -kokoelmasta jokusen tekstin. Blogiin asti nämä lukukokemukset eivät päätyneet, mutta kiinnostus virisi. Kehuttu Franzen on jälleen ajankohtainen, sillä tuore suomennos Purity-romaanista ilmestyi hiljattain. Jonotan järkälemäistä kirjaa kirjastosta ja virittäydyn nyt Franzen-taajuudelle lukemalla esseekokoelman alusta loppuun. 

Epämukavuusalue tutustuttaa lukijan nuoreen Jonathan Franzeniin: epävarmaan, pelokkaaseen ja hintelään nuoreen poikaan, joka varttuu Yhdysvaltojen Keskilännessä 1960- ja 70-luvuilla. Lukija pääsee Jonathanin matkassa muun muassa vapaakirkon tukeman Veljeskunnan kokoontumisiin ja leirille sekä seuraamaan poikaporukan uhkarohkeita kolttosia. Kielellisesti lahjakas poika rakastaa Schultzin Tenavat-sarjakuvaa ja päätyy opiskelemaan saksalaista kirjallisuutta Müncheniin. 

Franzen kuvaa elävästi nuoren miehen kasvukipuja ja oman paikan etsintää. Kaverisuhteiden muodostaminen on haastavaa, eivätkä sosiaaliset suhteet muutenkaan ole ongelmattomia.

Sosiaalinen kuolemani oli koko alemman high schoolin kolmen vuoden ajan säälimättömän ennaltamäärätty. Minulla oli laaja sanavarasto, huvittavan kimakka ääni, sarvisankalasit, hintelät käsivoimat, liian ilmeinen opettajien suosio, vastustamaton halu hihkua epähauskoja sanaleikkejä, melkein täydelliset tiedot J. R. R. Tolkienin tuotannosta, suuri kemianlaboratorio kellarissani, taipimus loukata jokaista vierasta tyttöä joka oli kyllin hölmö puhumaan minulle ja niin edespäin. Mutta minä olin sitä mieltä, että kuoleman todellinen syy oli se, ettei äiti antanut minun käyttää farkkuja koulussa.

Franzen kuvaa kasvuiän häpeäkohtia välillä jopa knausgårdmaisen rehellisesti. Koskettavaa on myös lukea Jonathanin kirjeenvaihtoa vanhempiensa kanssa, kun vanhemmat haluaisivat pojan opiskelevan kirjallisuuden sijaan jotakin "markkinointikelpoisempaa".

Kokoelman esseet ovat sujuvia ja miellyttäviä lukea ja niissä on liuta näppäriä huomioita, mutta mitään järisyttävää en tekstien äärellä kokenut. Franzenin kirjoitustyyli kuitenkin vetoaa minuun siinä määrin, että odotan innolla pääseväni tutustumaan häneen myös romaanikirjailijana.

Cormac McCarthy: Tie (2006)

Alkuteos: The Road.

Suomentaja: Kaijamari Sivill (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Cormac McCarthyn rujo ja pimeä Tie sijoittuu tulevaisuuteen. Maailma on tuhoutunut lähes täysin: jäljellä on enää muutamia ihmisiä ja infrastruktuuristakin vain rippeet. Kaikki muut ihmiset ovat lähtökohtaisesti vihollisia, eli aina täytyy epäillä, aikooko kohtaamasi ihmisraunio ryöstää tai tappaa sinut. Myös kannibalismi on yleistä.

Kirjassa seurataan isän ja pojan vaellusta tuhkan ja romun keskellä. He kulkevat tiellä, koska sitä pitkin on helpompi työntää ostoskärryjä, jossa on heidän koko omaisuutensa. Välillä sekin pitää hylätä ja sännätä piiloon, jos joku ilmestyy näköpiiriin. Suuntana on etelä, koska heillä ei juuri ole varusteita taistella pakkasta ja lunta vastaan.

Perustarpeiden tyydyttäminen on elämän keskeisin sisältö. Kun on vatsa täynnä ruokaa, yllä puhtaat vaatteet, jokin lämmönlähde pitämässä kylmän loitolla ja toinen ihminen vieressä, niin silloin uskaltaa ja voi nukkua yönsä hyvin. Näin onnellisesti voi käydä vain, jos sattuu löytämään hylätyn asumuksen, jota ei vielä ole ryövätty tyhjäksi.

Pelon ja hävityksen keskellä isällä ja pojalla on  jäljellä ripaus toivoa ja keskinäinen suhteensa. Tuo pieni toivonkipinä on ainoa isää ja poikaa liikkeessä pitävä voima. Isä toivoo, että poika saisi vielä joskus jotakin parempaa. Poika puolestaan luottaa isän sanaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on.

Hänellä oli taskussa kourallinen kankaanpalaan kietaistuja kuivia rusinoita ja puoliltapäivin he istuivat tienpenkan kuivuneessa ruohossa ja söivät ne. Poika katsoi häntä. Siinä oli kaikki mitä meillä on, eikö niin?
Niin
Kuollaanko me nyt?
Ei.
Mitä me nyt tehdään?
Juodaan vähän vettä. Sitten jatketaan tietä eteenpäin.
Okei.

McCarthyn vähäeleinen kerronta ja sen luoma ainutkertainen tunnelma jäivät mieleeni elämään vielä päiviksi lukemisen jälkeen. Aion jatkaa kirjailijan muun tuotannon parissa vielä joskus, mutta pidän pientä taukoa. Näin väkevää ei voi lukea liikaa, sillä helposti käy niin, että mikään muu kirja ei hetkeen maistu miltään.

Kirjasta tehty elokuva esitettiin televisiossa tässä jokunen viikko sitten, mutta jätin sen suosiolla väliin. Kirjan tunnelma oli niin ahdistava ja lohduton, että en halunnut kokea sitä visuaalisesti. Ja toisaalta halusin pitää kiinni mielikuvitukseni maisemasta, joka kirjaa lukiessa syntyi.

Tie on tehnyt vaikutuksen myös muihin kirjabloggaajiin – vilkaise vaikkapa Morren, marjiksen tai Jorin teksti kirjasta.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli (2006)

Alkuteos: El viento de la luna.

Suomennos: Tarja Härkönen (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 323.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Lyytinen.

Eletään vuotta 1969 Espanjan maaseudulla. Kertojana on 13-vuotias vintin yksinäisyydessä viihtyvä poika, joka kaipaa jonnekin pois ja yrittää luovia murroiän myrskyissä. Poikaa kiehtovat astronauttien teot ja erityisesti Neil Armstrongin kuukävely.

Muñoz Molina kuvaa värikkäästi 1960-luvun ajatusmaailmaa, yhteiskuntaa ja maisemia. Kuulento ja televisio kuvastavat maailman ja teknologian kehitystä. Maailma muuttuu, ja niin myös kertoja. Murroikäisen pojan mielessä nämä kaksi muutosta sekoittuvat; molemmat ovat kiihottavia, jännittäviä, uusia.

Uudet asiat saavat kertojan tuntemaan vierauden tuntemuksia. Poika kokee vierautta koulussa, jossa hän jää ulkopuoliseksi. Myös oma keho on myllerryksen kourissa ja toimii ennalta-arvaamattomasti:

Kaikki on hiljaa ja huomaamatta muuttunut ilman että päällisin puolin mitään varsinaista muutosta olisi tapahtunut. Tuntuu että olen sama kuin ennenkin mutta en täysin tunne itseäni, kun katson peilistä tai tutkin muutoksia ja kasvannaisia, joita ruumiiseeni on tullut ja joita säikähdin, kun aloin huomata merkkejä niistä.

Kuten varmaan kaikki teinit, poikakin pohtii, mikä on normaalia ja käykö näin vain minulle. Välillä lukijaa melkein puistattaa, sillä niin paljon on märkää, tahmeaa, haisevaa.

Vaikka teoksessa ollaan astumassa johonkin uuteen, niin vanha maailma ja perinteet kiskaisevat aina välillä pois haavemaailmasta. Tieto ei vielä ole parin klikkauksen päässä, vaan auktoriteetit kertovat, miten maailma makaa. Koulussa opetus on tiukan katolista ja synnin pelko, erityisesti kuolemansynnin, on lamaannuttavaa.

Kertoja on loputtoman kiinnostunut avaruudesta, ja hän ahmii kirjoja tyydyttääkseen tiedonjanoaan. Hämmennystä miehenalun mielessä lisää myös se, että kirjojen tieto ja koulussa opetettavat asiat eivät tunnu osuvan yksiin. Vastakkainasettelu tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen välillä on niin jyrkkä, että valinta on lopulta tehtävä.

Kuva: Ricardo Martin.

Romaani on kiehtova ja runsas ajankuva 1960-luvun Espanjasta. Nuoren pojan näkökulma toimii: uusia asioita katsotaan kyselevin mielin, joten havainnot ovat yksityiskohtaisia ja tuoreita. Yksilön ja maailman muutokset rinnastuvat kiinnostavasti, samoin kuin ihmismielen mutkikkuus ja avaruuden käsittämättömyys.

Kuun tuulesta tuli minulle lukukokemus, joka paranee, kun sen antaa hieman hautua. Lukiessani kirjaa en aina pysynyt kertojan kärryillä, mutta parin viikon sulattelu on kummasti selkeyttänyt näkemystäni kirjasta.

Kuun tuuli on kuulemma Muñoz Molinan helppolukuisin teos. Niinpä jos joskus tulee tunne, että haluan haastaa itseäni lukijana, niin tiedän kenen teoksista valitsen! Kirjailijan tuotannosta nimittäin löytyy kiinnostavan kuuloisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi hänen pääteoksekseen nimetty Sefarad. Se on tarinakokoelma, joka käsittelee muukalaisuutta ja vainottuna olemista muun muassa juutalaisten kohtaloiden kautta. Menee lukulistalle!

Susanna Alakoski: Sikalat (2006)

Alkuteos: Svinalängorna.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2007).

Kustantaja: Schildts.

Sivumäärä: 282.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Nina Ulmaja
Kuva: sets.fi

Muutaman vuoden takainen alelöytö sai lukuvuoron, kun huomasin, että oman kirjahyllyn kirjoihin keskittyvässä Kirjavuori-haastessa aika alkaa käydä vähiin. Reilut kymmenen kirjaa pitäisi ehtiä lukea omasta hyllystä vuoden loppuun mennessä. Loppuvuoden lukusuunnitelma syntyi kuin itsestään.

Alakosken Sikalat voitti arvostetun August-palkinnon Ruotsissa vuonna 2006. Alakoski on suomalaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tukholmassa. Lapsuutensa hän vietti Ystadissa, jonne myös Sikalat sijoittuu.

Romaanin päähenkilö on ala-asteikäinen Leena, joka on tarinan alussa vähän alle kouluikäinen. Eletään 1960- ja 1970-lukujen taitetta Ruotsin Ystadissa. Leenan perhe on juuri muuttanut uudelle asuinalueelle, Fridhemiin, jonka kerrostalojen mukavuudet ovat Suomesta kotoisin olevalle siirtolaisperheelle luksusta: on amme, peilikaappi, kuivatuskaappi ja sisävessa.

Puitteet ovat kunnossa, mutta Leenan perheen elämä on muutoin kivikkoista. Jo tupaantuliaisiltana äiti ja isä juovat viiniä maitolaseista. Leena oppii pian, että kun isän pyörän tangossa roikkuu kangaskassi, tämä on lähdössä viinanhakureissulle.

Fridhemissä Leenan perhe ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun siirtolaisia ja työttömiä kerääntyy asumaan johonkin kaupunginosaan, myös ongelmat kasaantuvat. Kirjan nimi juontuu siitä, että kunnan asuntotoimistossa Fridhemin taloja kutsutaan sikaloiksi. Monien vanhempien on vaikea säilyttää työpaikkaansa, ja kuvioissa on usein alkoholi. 

Åse oli melkein ainoa tuntemani lapsi jonka isä ei ryypännyt. Mutta hänen äitinsä oli usein humalassa, joten se meni tasan.

Välillä on parempia kausia, kun vanhemmat ovat jopa lähes vuoden selvinpäin. Toisinaan meno äityy rankemmaksi kuin koskaan. Vanhemmat riitelevät, ja on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jääkaappi on tyhjä. Leena kaivaa likapyykin seasta mekon koulun juhliin ja toivoo, ettei se haise. Vanhemmat eivät tietenkään ole yleisössä, kun Leena esiintyy juhlassa.

Lapsen näkökulma tuo tarinaan lohduttomuuden. Leenan epätoivo ja voimattomuus välittyvät vahvoina, mutta onneksi tarinassa on mukana pilkahdus toivoa ja muutoksesta. Leena ei myöskään luovuta, vaan uskoo siihen, että tulevaisuus tuo parempaa. 

Kirjaa lukiessani pysähdyin usein miettimään niin kutsuttua periytyvää köyhyyttä.  Seuraavassa lainauksessa Leena pohtii perheensä tilannetta: 

Kukaan meidän suvussa ei ollut ikinä lentänyt. Kenelläkään meidän suvussa ei ollut passia eikä ajokorttia, eikä kukaan ollut ennen käynyt ulkomailla, paitsi äiti joka oli ollut Lontoossa lapsenlikkana. Mutta se oli niin epätodellista että siitä ei puhuttu. Ja hän oli mennyt sinne laivalla, ei lentokoneella. Kukaan ei ollut opiskellut peruskoulun jälkeen. Eikä kenelläkään ollut parempaa työpaikkaa kuin isoäidillä joka oli ollut tarjoilijana teatteriravintolassa. Me ei omistettu mitään eikä meillä ollut mitään perittävää – – –

Periytyvä köyhyys kuulostaa hurjalta, mutta on valitettavan totta. Luin ilmiöstä taannoin jostakin lehdestä, ja aihe herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Aloitin jokin aika sitten myös Alakosken uuden kirjan Köyhän lokakuu, mutta en ehtinyt paljon alkua pidemmälle ennen eräpäivää. Paremmalla ajalla aion kirjan kyllä lukea, sillä haluaisin ymmärtää ilmiötä paremmin.

Pidin paljon kirjan dialogista. Leenan isän murtaen puhuma ruotsi tuo tekstiin väriä ja elävyyttä.

– Joo, joo, fetta henterna. Mamma har pakkat pröt.

Leenan perhe on lähtöisin Suomesta, joten kaikkien äidinkieli on suomi. Lapset oppivat ruotsia koulussa ja kavereiden kanssa leikkimällä, vanhemmilla kielen oppiminen on hitaampaa. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onkohan näitä kohtia käännetty tai muokattu käännösvaiheessa mitenkään vai ovatkohan ne olleet samanlaisia alkukielisessä tekstissä...

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Lukukokemukseni oli sen verran vahva ja ahdistavakin, että jätän kyseisen elokuvan katsomatta. Väkivalta, eritteet ja juoppohulluuskohtaukset tulivat jo kirjoitettuna tarpeeksi elävinä eteeni.

Viime aikoina kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Suketus ja Kaisa.

Riikka Pelo: Taivaankantaja (2006)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 193.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Eeva Sivula.

Pelon esikoisromaani Taivaankantaja päätyi lukulistalleni Pelon uutukaisen Jokapäiväinen elämämme ansiosta. Olen kuullut jälkimmäisestä paljon kehuja, joten varasin sen kirjastosta. Notkun varausjonossa vielä tovin, joten päätin lukaista esikoisen lämmittelyksi.

Ihan lukaisulla ei Pelon esikoista pysty lukemaan. Sen verran raskas ja tiivis tarina on kyseessä, vaikka sivuja onkin vähänlaisesti. Teksti vilisee viittauksia Raamattuun ja moniin hengellisiin viisuihin, joista on lista kirjan lopussa.

Eletään 1960-lukua pienessä Kylässä. Vanha Maammo huolehtii parhaaksi katsomallaan tavalla Vendlasta, joka on jäänyt isoäitinsä hoiviin äidin lähdettyä. Kylän ilmapiiri on vahvasti uskonnollinen. Nyt siellä vietetään Seuroja, joiden aikana Vendla ja kaksi muuta lasta katoavat. Jäljet ja epäilykset ajavat naaraamaan lapsia koskesta, joka on ennenkin vaatinut uhrinsa.

Vendla elää osittain omassa mielikuvitusmaailmassaan. Uskonnollinen sanasto ja tarinat sekoittuvat pienen Vendlan ajatuksissa todellisuuteen. Niinpä ympäristöstä löytyy esimerkiksi Kaksoisvirtojenmaa. Vendla nimeää muutenkin: on Hameidenmaa, Isotie ja tietysti Kylän kohtalokas Maitojoki. 

Maaseudun ja tunkkaisen mielipideilmaston kuvaus tuovat etäisesti mieleeni Maria Peuran On rakkautes ääretön, vaikka aihepiireiltään teokset ovatkin hyvin erilaiset; tässä ei kuvata seksuaalista väkivaltaa. Molemmissa kirjoissa on vahva lapsinäkökulma, tytöllä oma mielikuvitusmaailma ja ympärillä uskonnollisesti ahdas yhteisö. Lapsen aistikokemukset ja luontoyhteys löytyvät muistaakseni myös Peuralta. Edellisestä lukukerrasta on pari vuotta, joten varma en ole.

Tämä oli minulle melko ahdistava lukukokemus, mutta samalla vaikuttava. Lehmän kuumanimelät henkäykset ja savisen maan liejuisuus tulevat iholle.

Taivaankantajasta on kirjoittanut esimerkiksi Kirsi, jonka arviosta luin, että tarina pohjautuu ainakin viitteellisesti tositapahtumiin.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.