Aikamatkailu jatkuu: nyt luukusta liukuu esiin Satu Marttilan Jäätanssi vuodelta 1982.
Jäätanssi hurmasi minut. Se viehätti ja puhutteli. Kaikki runokuvien hirvet, harmaasiepot ja vuodenajat tulivat lähelle ja olivat samalla oivaltavia. Tämän kokoelman painan muistiini. Ja myös sen tiedon, että runoilija on nykyisin Satu Koskimies ja hänen tyttärensä on Riina Katajavuori, yksi lempirunoilijoistani. Ilmankos!
Päivän runossa mieleen palaa joulumuisto:
Syyskuun vetinen idus,
märkä katu.
Kulmassa punainen pylväs
tonttulakki päässä: älä.
Tottelen, lapsi. Jään lammikkoon.
Ennen joulua äiti lotisutti päiväkaupalla
kinkusta suolaa
kraanan alla.
Joulu sai tulla. Ja kuusi, vihreä.
Pääsen kadun yli.
Runossa aistikokemukset saavat muistot virtaamaan. Punainen ja vihreä väri sekä lammikko vievät lapsuuden jouluihin. Puhuja palaa lapseksi jälleen, totteleekin. Arkinen hetki liikennevaloissa on kuin madeleineleivos Proustille.
Runo opettaa lukijaansa, ainakin minua. Idus viittaa roomalaiseen kalenteriin ja tarkoittaa kuun keskivaihetta. Syyskuussa se on 13. päivä.
Juuri nyt tulevia joulumuistoja luodaan. Tonttulakit vilkkuvat, haetaan kuusia, ehkä joku vielä lotisuttaa kinkkua. Joulun taikaan ei tarvita ihmeitä tai mitään suureellista, vaan mieleen voi jäädä, miten isä asetteli jouluvalot kuuseen tai äiti opetti kihartamaan lahjanarua.
Satu Marttila: Jäätanssi. Kirjayhtymä 1982. 90 s. Kirjastolaina. Kansi: Kirmo Mikkola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti