sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Lukuvuoden 2023 summaus




Lukuvuoden paketointi on hauskaa ja hämmentävää puuhaa. 👩🏻‍💻📚

Vuoden varrella listaan lukemiseni vähän leväperäisesti Goodreadsiin ja tietokoneen muistiinpanoihin. Sitten loppuvuodesta ynnäilen ja tarkistelen listauksiani. Yleensä luvut yllättävät, niin tänäkin vuonna.

🎉 Ensimmäinen yllätys on, että luin yhtä monta romaania ja runokokoelmaa, molempia 47. Olen nyt koonnut runokirjajoulukalenterin kahdesti, mikä on pitänyt runokiinnostusta yllä läpi vuoden. Runot ovat avanneet tänäkin vuonna monta lukujumia.

🎉 Toinen yllätys on luettujen kirjojen määrä. Tiesin, että lukutavoitteeni 100 kirjaa täyttyy, mutta en arvannut ihan tällaista ylitystä. Luin 120 kirjaa, mikä on enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Luku selittyy runoinnostuksellani: ohuita runokokoelmia tulee luettua määrällisesti enemmän kuin paksuja romaaneja.

🎉 Kolmas yllätys on, että luin 33 eri kustantamon kirjoja. Jälleen selitys löytyy runoista, joiden lukeminen on tutustuttanut lukuisiin pienkustantamoihin.

Jotakin tuttua luvuissa sentään on: kokonaissivumäärä on samansuuntainen viime vuosien kanssa. Luin jälleen enemmän naisten (70 %) kirjoittamia kirjoja kuin miesten ja hitusen enemmän kotimaista (61 %) kuin käännettyä.

Tuttua on myös se, että en taaskaan ehtinyt tai jaksanut postata kaikista hyvistä lukemistani kirjoista. Esimerkiksi tästä kotimaisesta kymmeniköstä jäi kirjoittamatta, joten tässä listamuodossa kollektiivinen lukusuositus:

  • Satu Vasantola: Kun isä osti merenkurkun
  • Kjell Westö: Molly & Henry
  • Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
  • Pirkko Soininen: Kipulintu
  • Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia
  • Philip Teir: J&B: Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta
  • Maria Peura: Esikoinen
  • Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika
  • Kati Tervo: Tyttö joka olin
  • Riikka Sandberg: Ørja

Tänä vuonna viiden vuoden Kirjoja ulapalta -putkeen tuli tauko, mutta toivon, että tulevana kesänä saan taas haasteen järjestettyä. 🌊

Helmet-haasteesta jäi muutama kohta täyttämättä. Voi olla, että pienellä jumpalla ja siirtelyllä saisin kaikki kohdat täyteen, mutta se ei ole tärkeää. Huomio on jo ensi vuoden haasteessa ja sen houkutuksissa!

Inspiroivaa kirjavuotta 2024! 💥

lauantai 30. joulukuuta 2023

Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.



Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.


Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 


Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

sunnuntai 24. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Tuija Takala: Alusta loppuun



Aattoaamun luukussa välkehtii kirkkaita selkorunoja. ✨ Tuija Takala käyttelee kieltä Alusta loppuun -kokoelmassaan oivaltavasti ja nokkelasti, mutta sellaisella selkeydellä, että runoista saa helposti kiinni.

Selkorunot sopivat esimerkiksi runoharrastuksen käynnistämiseen tai suomen kielen opiskeluun. Selkorunoissa on käytetty helppoa suomen kieltä, jonka sanasto on tavanomaista ja rakenteet selkeitä.

Helpotettu kieliasu ei tarkoita köyhää sisältöä. Kokoelman runoissa pohditaan esimerkiksi ajan kulumista ihmisen elämänkaaren ja luonnon kiertokulun kautta. Muistaminen ja unohtaminen sekä arjen pienet teot ja kauneus ovat myös esillä.

Päivän runo löytyy osiosta Aika kuluu:


Lasken lumen hiutaleita,
puiden lehtiä
ja rakkaani hiuksia.

Joka kerta sekoan laskussa.
En saa oikeaa tulosta.

Se ei haittaa.
Ei ole oikeaa määrää sille,
mikä on tärkeää.


Runo päästää lähelle, kun ensin ei tarvitse perata ja etsiä: alun arkiset tilanteet tunnistaa varmasti moni. Havainnoista runo kasvaa toteamaan, että merkityksellisissä asioissa määrä ei ole oleellinen mittari.

Runon mahdottomista laskutoimituksista sain kokemusta viimeksi eilen. Taivaalta maahan tömähteli niin suuria lumihiutaleita, että melkein pysyin laskuissa mukana.

Kirjan lopussa on kysymysliite, jota voi käyttää tukena runoista keskustellessa tai yksikseen pohdiskellessa. Päivän runoon liittyvät seuraavat kysymykset: "Mitkä asiat ovat sinulle nyt tärkeitä? Voiko niitä laskea tai mitata?" Oivallisia apuvälineitä runoanalyysiin tai virikkeitä oman runon kirjoittamiseen!

Selkorunouden siivittämänä päättyy jouluinen kalenterini. Luukuista paljastui enimmäkseen kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mutta mausteeksi ripottelin joukkoon aforismeja, käännettyä ja vähän jotakin vanhempaa.

Runokirjakalenteri on oma pieni sitoutumaton projektini, jonka myötä voin antaa runoille näkyvyyttä. Tilastot kertovat, että runosisältöni ovat tavoittaneet joulukuun aikana Instagramissa ja täällä blogissa yhteensä tuhansia silmäpareja. Runous ansaitsee kaiken mahdollisen huomion.

Löytöretkeily runojen maailmassa on antoisaa, se ravitsee ja herättää. Se ei vaadi ihmeitä, ei oikeastaan muuta kuin lukemista ja pysähtymistä.

Rauhallista joulunaikaa! ❤️


Tuija Takala: Alusta loppuun. Avain 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jussi Jääskeläinen.

lauantai 23. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset



Anna Elina Isoaron kolmas runokokoelma Tämänilmaiset on kirja surusta, oman lapsen menettämisestä. Omakohtainen teos on koskettava, ilmava ja oivaltava. Tuskaa on, mutta se ei tukehduta lukijaa.

Runoissa kuolemasta puhutaan suoraan, heti eteisessä vastassa ovat ”kauluri, kurahanskat ja kuolema”. Menetys läpäisee kaiken. Lapsen nimi Veikko kaiverretaan graniittiin, syntymällä ja kuolemalla on sama päivämäärä. Syntyvän ja kuolevan mitat ovat samat.

Kokoelman nimi Tämänilmaiset viittaa heihin, jotka jäävät suremaan: äitiin, isään ja isoveljeen, muihin läheisiin.

Surulle ei ole diagnoosia, mutta se halvaannuttaa, tekee tavallisen arkipäivän läpiviemisestä vaikeaa, liki mahdotonta. Arki on kuitenkin se, mikä vie eteenpäin. On palautettava kirjaston kirjat ja vietävä esikoinen hammaslääkäriin.

Surun sävyttämät tunteet ja havainnot saavat runoissa toisinaan Alias-pelikortin muodon, toisinaan lainataan aineksia saduista ja itkuvirsistä.

Osiosta Riite valikoin päivän katkelman:

neulasia hississä


arjen ja pyhän suhde ei ole tasa-arvoinen
avun ja katastrofin


kuolinsyyraporttia odottaessa
postiluukku kolahtaa
iloista joulua


Ystävällinen jouluntoivotus on irvokas, kun oma elämä on juuri romahtanut. Kaikenlainen hyvää tarkoittava tuki ja apu voi tuntua väärin mitoitetulta tai jotenkin vain vääränlaiselta. Voiko mikään oikeastaan olla oikein, kun oma lapsi on vastikään kuollut?

Surevalle runon puhujalle joulu on neulasia hississä. Pyhän vietto on erilaista kuin koskaan ennen, hän kun ei haluaisi mitään muuta kuin elää vastasyntyneen kanssa arkea rutiineineen.

Näin joulun aatonaattona Tämänilmaiset muistuttaa siitä, että tämäkään joulu ei ole kaikille ilon juhla. Jos elämässä on yksinäisyyttä, surua tai muita menestyksiä ja haasteita, ovat joulunpyhät vain päiviä, joista on selvittävä.


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset. Aviador 2023 (2. p.). 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu. Kannen maalaus: Aino Louhi.

perjantai 22. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Lasse Hauerwaas: Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu



Lasse Hauerwaasin runokokoelmassa Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu on räkäläromantiikkaa, arjen havaintoja ja huumoria. Etukannen trukki ja takakannen runoilija viinilasin ja pullon kanssa rakentavat vaikutelmaa.

Kirjan nimi saa hymyn huulille ja aprikoimaan, puuttuuko siitä jotakin. Jokainen voi pienen keltaisen teoksen luettuaan täydentää nimekettä kokemuksensa perusteella. Onko käsillä kenties yksi hauskimmista, häiritsevimmistä vai rosoisimmista runokokoelmista?

Runoissa vilahtelevat viski, lääkkeet ja eurolavat. Liskojen yökin saa oman runonsa. Tapahtumapaikka hahmottuu usein Helsingin Sörnäisiin.

Päivän runoksi poimin Alinan joulutarinan, joka on kuin baaritiskillä kuultu kertomus. Se alkaa näin:


Ceausescun oikeudenkäynnin jälkeen
näit ystäväsi Saksasta ostetun Barbien

syksyn hartaasti aneltuasi
joulupaketista paljastui nukke
paras jonka vanhempasi löysivät

ei kuitenkaan Barbie

lohdutonta itkua

särkynyt sydämesi särki vanhempiesi sydämet

mutta ne särkyneet sydämet paikattiin lämpimin
halein ja keskustelulla elämän realiteeteista

Saatuja lahjoja paremmin muistaa ne, jotka osuivat vähän viereen. Vastaava nukke ei ole sama kuin aito. Jos toivoo rattikelkkaa ja saa tavallisen pulkan, on itkussa pitelemistä.

Runossa suuri pettymys vaihtuu parempaan yhteyteen. Särkynyt sydän paikkaantuu haleilla. Myöhemmin runossa lämpö jatkaa kulkuaan, kun kertoja ja kuulija halaavat.

Reaktiosta hutilahjaan voi syntyä myöhemmin jopa hauska tarina, vaikka aattoiltana ei naurata yhtään. Ja jos väärään lahjaan yhdistyy epäreiluuden kokemus, tuo saa ja minä en, kerrottuun tarinaan hiipii katkera sivumaku.

Tulevana jouluna kääröistä löytyy arvatenkin hittejä ja huteja, mutta toivottavasti lämpö on se, jota tarinoitsijat vievät eteenpäin.


Lasse Hauerwaas: Tämä on ehdottomasti yksi runokokoelmista joita on koskaan kirjoitettu. Enostone 2023. 65 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Asko Künnap.

torstai 21. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Katja Meriluoto: Mehiläisen paino





Katja Meriluodon esikoiskokoelmassa Mehiläisen paino yhdistyvät vangitsevalla tavalla satumainen tunnelma, identiteetin rakentuminen ja ilmastonmuutos.

Takakansi ohjaa lukemaan kokoelmaa kasvu- ja matkakertomuksena. Liikkeelle lähdetään äiti Marfan, huolehtivan hahmon hoteista. Runomatkalla haetaan paikkaa ja mietitään, mihin kuulutaan. Miten pärjää parven tai pesän ulkopuolella mehiläinen, entä ihminen?

Teos jakautuu viiteen osioon, ne kuljettavat lasiseinäiseen maailmaan ja laitumelle, sitten kaamoksen kautta merelle, jolla voi todeta: ”että näinkin voi elää”.

”Mehiläisen paino kämmenellä” on vain grammoja, mutta mehiläisten tuhossa ihmisellä on niin suuri rooli, että vastuu kivettää hartiat.

Neljännessä osiossa eletään kaamosta talvipallossa:


Sataa lunta, preesens,
vuodenaika on mikä on, oikukas,
väistää määrittelyjä.
Kulkutautien aika.
Hengitystä pidätellen odotan eräänlaista kevättä.


Tänä vuonna eteläiseenkin Suomeen saatiin aikaisin paksu lumikerros, ja talvi tuntui varhain talvelta. Kunnes alkoivat lauhat päivät ja vesisateet. Eilen lähimetsässä oli kevään tuntua.

Korona ja muut kulkutaudit kaatavat ihmisiä näin joulun alla petiin, vaikka pahimmat pandemia-ajat alkavat muuttua historiaksi. Huomenna on vuoden lyhyin päivä, mikä kääntää huomion kevään odotukseen. Minkälainen ikinä se onkaan.

Meriluodon runoissa on synkkien aiheiden vastapainona lohtua. Vaikka jäätiköt sulavat ja merenpinta kohoaa, päivät ja vuodet jatkavat kiertoaan.

Ilmastoahdistusta voi helpottaa vahvistamalla omaa luontosuhdettaan. Siihen oivia keinoja ovat lähiluonnossa liikkuminen, sen tarkkailu ja sen kanssa tutuiksi tuleminen. Kenties kirjoittamalla tai valokuvaamalla. Omia luontokirjoituskokemuksiani avaan Instagram-tilillä @luontokirjoittaja milloin sunnuntaihaikuin, milloin retkiraportein.

Sieltä se kevätkin tulee.


Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Aviador 2023. 66 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu.

keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Elli Leppä: Hylänkö


Runouden täsmävinkki biologeille! Miksei muillekin luonnontieteilijöille ja kaikille, jotka syttyvät patogeeneistä, mikrobeista, eliöiden latinankielisistä nimistä, loismyrkyistä.

Elli Lepän neljäs runokokoelma Hylänkö pohjaa luonnontieteisiin. On jännittäviä faktoja, pohdintaa ihmisen roolista ekosysteemissä. Hylänkö viittaa hylättyihin seutuihin, rakennuksiin, ”menetettyihin maihin”. Myös mädistä appelsiineista ja bataateista syntyy runoutta.

Kokoelma ei ole ollenkaan niin synkkä kuin sen nimi ja kannen väritys antaisivat olettaa. Vai mitä tuumaat tällaisista säkeistä:

mannerlaattojen vuosimiljoonainen harhailu

ikiroudan päälle rakennettujen talojen vajoaminen

kaikki me olemme jäkäliä

Nämä eri runoista napsitut säkeet ovat mielikuvitusta liikuttelevia kenelle vain.

Päivän pidempi, talvinen poiminta on runosarjasta nimeltä Tehdashalleja. Sen ensimmäinen osa kuuluu näin:


me olemme tulleet tänne missä lumi kinostuu
seinien sisään, graffitit hehkuvat, maali kuoriutuu
betonista kiehkuroina ja säleinä
valo pyyhkii lattioita vuosikymmeniä
on ollut aivan tyhjää, kukaan
ei tarvitse tätä tilanpaljoutta, kylmyys astelee
mietiskellen pitkin halleja


Ihmisen hylkäämissä rakennelmissa kaikuu surumielisyys. Ei ole enää ikkunoita ja ovia pitämässä sateita ja lumia ulkopuolella. Kun kaikki ihmiselle hyödyllinen on viety pois, luonto valtaa tilat, joissa joskus on ollut toimintaa.

Hallien sijaintia ei kerrota. Aiemmassa osiossa on puhe Tsernobylista, Pripjatista. Sen hylätty huvipuisto seisahtuneine laitteineen on jäänyt tv-dokumentista hyvin mieleeni.

Hylänköjä on kaikkialla, ja uutisissa kerrotaan tarpeettomiksi jääneistä toimistotiloista.

Mökkimatkoilla katselen usein hylättyjä kasvihuoneita, niiden painuneita rakenteita ja särkyneitä laseja. Aiemmin kiihdytettyyn kasvamiseen tarkoitettu rakennelma antaa periksi vuosi vuodelta enemmän.

Näistä runoista innostuu kyllä tällainen ei-luonnontieteilijäkin!


Elli Leppä: Hylänkö. Nysalor 2023. 130 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Henna Sakkara-Döring.

tiistai 19. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Jenni Turunlahti: Siivet Itämeren yllä




Yhdeksännessätoista Runokirjajoulukalenterin luukussa liidellään kotoisen meremme päällä. Siivet Itämeren yllä on Jenni Turunlahden esikoisteos, jonka on kuvittanut Pinja Leppänen. Takakannessa sitä kuvaillaan runolliseksi lintukirjaksi: määritelmä vangitsee kirjan olemuksen hienosti.

Helposti lähestyttävät linturunot esittelevät mielenkiintoisia faktoja linnuista ja voisivat sopia runomakusteluun myös nuoremmille lukijoille. Kuvitus on kuin lintukirjassa, ja lopussa on aakkosellinen lajihakemisto.

Runoissa eri linnut ovat pääosassa. Niiden elinympäristöjen ongelmat, elintavat, olemukset ja pääsevät tarkasteluun. Huomion keskipisteeseen Turunlahti nostaa uhanalaisia ja jo kadonneita lajeja. Punasotkan siipiä nähdään yhä harvemmin Itämeren yllä, etelänkoskelosta on tehty havaintoja planeetallamme viimeksi yli 40 vuotta sitten.

Lukuisat tutut linnut lennähtelevät kokoelman sivuilla, kuten pitkistä punaisista sukistaan tunnettu meriharakka ja pahanilmanlinnuksi tituleerattu korppi. Maailman suosituimman linnun eli broilerin ilmestyminen lintujen joukkoon pysäyttää.

Uhanalaisuuden ja lajikadon aiheuttaman surumielisyyden rinnalla vilahtelee huumori. Kaukana Itämeren aalloista kimalaiskolibri lentää pois marginaalista ja keisaripingviini on ”Etelämantereen metatyömestari”.

Turunlahti on tuunannut tunnetun tarinan:


Varpunen arkiaamuna
tarkkailee harvalukuista parveaan,

jolle ei ei ei kohta ole enää
tilaa
    muuttuvassa
              maisemassa, vaikka
tänä talvena
lumi ei enää edes peittänyt

kukkia pihakivetystä asfalttiteitä
     laaksosessa.

Varpusen kuten kaikkien muidenkin eläinten ahdinko ihmisen toimien ja ilmastonmuutoksen edetessä on arkinen, jokapäiväinen ongelma, ei vain juhlapäivän huomio. Varpusen elämä muuttuu, kun elinympäristö muuttuu. Lintujenkaan ei auta kuin sopeutua.

Uuden muodon saanut varpuslaulu avaa kyynelhanat yhtä tehokkaasti kuin alkuperäinen.

Jenni Turunlahti: Siivet Itämeren yllä. Kaarna Kustannus 2023. 83 s. Lainasin kirjastosta.

maanantai 18. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Eeva Heilala: Elämän värit



Räsymattoon voi kutoa elämän värikirjon: tunteet, kokemukset, pienet salaisuudet, haaveetkin. Värit voi sommitella itse, vanhat materiaalit kertovat eletystä elämästä. Eeva Heilalan (1934–2023) viimeiseksi jäänyt runokokoelma Elämän värit on räsymaton tapaan tekijänsä taidonnäyte, joka ilmestyi, kun runoilija oli 82-vuotias.

Kahdeksaan osioon jaettu kokoelma ammentaa arjen vastuksista ja huomioista, kokemuksista maatilan emäntänä, isovanhemmuuden iloista. Siinä on samaa arkista kauneutta kuin räsymatoissa, se ei koreile, ei pröystäile.

Kokoelman alussa on runo, joka asettuu koko kokoelman motoksi:

Ei runoilija kirjoita
runonsa viimeistä säettä
lukija sen tekee.

Kuvasin Heilalan kokoelman omien elämäni värien edessä. Kuvassa näkyy äitini kutoma ryijy, jonka mallin sain teini-ikäisenä valita. Edelleen vihreän ja punaisen eri sävyt ovat minulle tärkeitä, samoin luontoaiheet.

Kokoelman Mummolassa-osiossa ollaan jouluisissa tunnelmissa:

Joulun aikaan
järjestän lastenkutsut,
koska olen lapsellinen.
Iloa tulvii kynnykseltä
katonrajaan.

Usein jonkun nimittäminen lapselliseksi on halventavaa tai väheksyvää. Mutta entäs jos itse tunnustautuu lapselliseksi?

Joulusta sanotaan, että se on lasten juhla, mutta aikuisillekin tekee varmasti hyvää heittäytyä edes hetkeksi lapsenmielisiksi, katsoa asioita avoimin ja herkin mielin. Ei kuulosta ollenkaan huonolta idealta ottaa vähän taukoa ikävien uutisten maailmasta.

Runossa verrattain pieni asia eli kutsut saavat ilon tulvimaan. Jokaisella on jouluun liittyvät tärkeät perinteet ja iloa tuottavat asiat. Minulle tärkeitä ovat esimerkiksi kuusi, jouluvalot joka ikkunalla ja piparkakkutalo.

Valot otimme esille jo hyvissä ajoin, tämän joulunalusviikon puuhiin kuuluvat kuusen koristelu ja talon kokoaminen. Vielä pitäisi valita katon koristenamit.


Helmet-lukuhaaste 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Eeva Heilala. Elämän värit. Tammi 2016. 93 s. Lainasin kirjastosta.

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Elina Sallinen: Kehät



Elina Sallisen esikoisteos Kehät houkuttaa lukijan merkitysleikkiin. Teoksen nimi johdattelee lukemaan luontoaiheista runojen ketjua kehä-sanan monien merkitysten kautta.

Ajatuskehät voivat jäädä toistumaan yhä ja yhä vain, niin myös kokoelman runot jatkuvat säkeestä ja säkeistöstä toiseen ilman otsikoita.

Kehä voi myös jakaa asioita ja paikkoja osiin, piirtää rajan kahden välille. Tällaisia kehiä runoissa ovat esimerkiksi railot, rantaviivat, horisontti. Rajattu alue taas on vaikkapa saari, oma maailmansa keskellä aavaa.

Paikoissa ja liikkeessä on kehiä, niin myös ajassa. ”Puistossa aika on aseteltu kehämuotoon.” Kehät luovat kerroksia. Limittyviä, päällekkäisiä. Niitä on luonnossa, ihmisen elämäntarinassa, ajassa, ajatuksissa.

Mutta mitä on jäädä ulkokehälle? Silloin ei ehkä ymmärrä viestiä tai tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Toisaalta laatikon ulkopuolella syntyvät oivallukset. Eräässä runossa kissa kävelee polun vieressä, se ei noudata kaavaa, vaan tallaa omat uransa.

Päivän runopoiminta vie jäälle:


Jäällä lapsi kaivaa lumeen huonetta, jäiden parkettia.
Jossakin parketin alla elää tämä muu.


Miten se ei lakkaa, alati on ja on,
vaikka jää laskostuu sen ylle kananmunaksi,
kuinka kaiken alla on.



Runossa jääkansi on kuin kananmunan kuori, jälleen yksi kehä, joka jakaa tämän ja tuon. Juuri katselin lähijärven jääkantta, joka rajaa vedenalaisen maailman talveksi kaikesta muusta. Kuoren alla on elämää, vaikka en sitä näe. Mielikuvitus herättää eloon hyisen veden kalat, aivan kuin lapsen leikissä lumeen rakentuu huone.

Jää on leikkihuoneen parketti, mutta asuntojenkin parkettien alla voi elää joku tai jokin muu. Kun vielä asuimme kerrostalossa, parketin alta kaikuvat äänet saivat kuvittelemaan tuota toisten elämää.

Toiselle lukijalle Sallisen Kehät voivat avautua aivan eri suuntiin, pyöräyttää liikkeelle toisenlaisia ajatuskehiä.


Elina Sallinen: Kehät. Poesia 2023. 97 s. Lainasin kirjastosta.

lauantai 16. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Katri Tapola & Selja Raudas: Uusi




Tunnustan: varailen runokirjoja kirjastosta summassa. Uusia runoteoksia on lähikirjastoni kokoelmassa tyypillisesti vain yksi kappale, ja tuon ainokaisen käsiinsä saadakseen on varattava.

Umpimähkäisten varausten noutaminen on aina yhtä jännittävää. Joskus varaushyllyssä odottaa ohuen ohut lipare, toisinaan jättimäinen tiiliskivi.

Ja sitten ovat nämä mykistävät yllättäjät, kuten päivän runokokoelma Uusi. Kirjailija Katri Tapolan ja kuvataiteilija Selja Raudaksen yhteisteos on runoa ja mustavalkokuvia yhdistelevä taideteos. Tai oikeastaan se on naisen elämää hahmotteleva taidenäyttely. Samoissa kansissa työstäminen, ripustus ja purku.

Aiheena on uudistuva, muuttuva nainen. Muotit revitään rikki, niihin ei kukaan mahdu.

Päivän runo on ytimekäs:


Kuivakukka.
Talven törröttäjä.


Edeltävä runo vihjaa, että näillä sanoilla runon puhuja on vähätellyt itseään. Kuivakukan vehreä kausi on mennyttä, jäljellä on vain rapistuminen. Talven törröttäjä on puutarhaan paikoilleen jätetty, jo lakastunut kasvi.

Runo herättää miettimään, miten itselleen ja itsestään puhuu. Runon sanoilla on negatiivinen kaiku, mutta niissä voi nähdä kauneutta. Kuivakukkaan on varastoitunut kaikki eletty elämä, ja se voi jatkaa eloaan melkein ikuisesti. Puutarhan törröttäjät taas elävöittävät horrokseen vaipuvaa maailmaa.

Sittemmin kokoelmassa seuraa toisin puhumista, voimaantumista, omien tarpeiden tunnistamista. Ikääntymisen ei tarvitse tarkoittaa jähmettymistä ja uomiinsa kuivumista

Runot huutavat: lue minut, näe minut! Minä riitän, minä julkean. (Muuten: miten mahtava verbi tuo juljeta!)

Kuvituksen naiset ovat ilmeikkäitä, persoonallisia, toisinaan piirteet erottuvat tummasta hahmosta vain vaivoin. Myös tyhjät sivut rakentavat merkitystä.

Kirja on täynnä pysäyttäviä kiteytyksiä.

Kyllä minä muistan, mutta toisin.

Kun kirjoitan, hengitän.

Elämä on nyrjähdys.

Jatkan varailua summanmutikassa, ilman sitä ei tule näitä sykähdyttäviä kohtaamisia.

Katri Tapola & Selja Raudas: Uusi. Enostone 2023. 217 s. Lainasin kirjastosta.

perjantai 15. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen



Runokirjajoulukalenterissa kiidetään kohti jouluaattoa, johon on enää yhdeksän yötä! Runo kuitenkin muistuttaa kiirehtimään maltilla. Tänään käyn Marja-Leena Mäkelän tahdissa Hitaasti huomiseen.

Mäkelän nimi on monelle kirjastolaiselle tuttu. Hän teki uran kirjastonhoitajana ja sanataideohjaajana sekä on kirjavinkkauksen tienraivaaja Suomessa. Tässä Alajärvellä 1946 syntyneen Mäkelän toisessa kokoelmassa hahmottuu kaari lapsuudesta eläkekotiin Uudellamaalla.

Rempseiden runojen innoittajina ovat toimineet niin Juice, Jo Nesbø kuin lukuisat muutkin sananiekat. Tarinallisissa runoissa kaikuvat muistot ja arkiset havainnot. Nämä runot eivät kainostele, niissä räiskyy eletty elämä.

Päivän runo-ote on runosta nimeltä Runon hahtuvia:


Runon hahtuvia Kävelykadulla
joulumarkkinaväen yllä.

Vilkaisevat ylös,
ei lunta, ei vieläkään lunta.

– –

Runonhahtuvat leijuvat,
loppusoinnut kimmahtelevat,
mutta kukaan ei kurkota,
sieppaa talteen.


Runon puhuja nappaa ilmassa lentelevät haituvat turvaan ja tallettaa ne runoihinsa. Runon kirjoittaminen vertautuu synnyttämiseen: runon synnytykselle ei usein joulukiireissä ole tilaa.

Myöhemmin runossa nuori nainen lisää kauppalistalle terveyssiteet, mikä kertoo siitä, että tänäkään jouluna yksi toive ei toteudu. Sitten hän kirjoittaa muistikirjaansa runon hahtuvat muistiin kauppalistan perään. 

Sain juuri luettua Natalie Goldbergin kirjan Avoin mieli, joka valaa lukijaansa kirjoittamisen elämää muuttavaa voimaa. Jos haluat kirjoittaa, kirjoita. Kirjoittamaan oppii vain sitä treenaamalla, harjoittelu ja toisto ovat kaiken ydin. Kaikenlaisista kokemuksista voi kirjoittaa, ja niin tekee myös Mäkelä kokoelmassaan.

Mäkelän runon ja Goldbergin viesti on sama: Kun alkaa elää kirjoittajan elämää, näkee houkuttelevat sanat ja tarinoiden siemenet ympärillään. Niitä on kyllä jokaisen ympärillä, kun vain osaa ne nähdä ja kuulla, poimia mukaansa.

Helmet 2023: 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua.


Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen. Cultura Oy 2019. 88 s. Lainasin kirjastosta.

torstai 14. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät




Runokirjajoulukalenterini laajentaa tänään kattaustaan aforismeihin. Tuoreessa muistissa kevät: aforistiset kokoelmat on Mirkka Rekolan mietelauseiden tuhti kooste, joka saattaa yksiin kansiin merkittävän aforistikon tuotantoa.

Aforismit, niin Rekolan kuin muidenkin, vaativat runojen tapaan pureksimista, makustelua, uudelleen lukemista. Tämä kirja on yksi niistä, joita kuljettelen kirjastoon ja taas kotiin, kun minulla on aforismin nälkä.

Toisinaan Rekolan oivaltavat ajatelmat ovat vain virkkeen mittaisia. Päivän aforismi on hieman pidempi:


Miten komea talvi tässä maassa, kun ei olisi niin pi-
meä, näkisi. Taskulampun valokiila niin kuin määrit-
täisi tähdistä tämän paikan sijaintia täällä. Keskitai-
vaalla, jossakin, minä sanon, sieltä ajetaan pitkillä va-
loilla.



Proosarunon kaltaisessa aforismissa toistuu pronomini tämä, mikä talvisen maiseman lisäksi kiinnitti minut näihin riveihin.

Minulla on tämään läheinen suhde, sillä kirjoitin siitä aikanaan graduni. Pohdin tämä-pronominin viittaussuhteita tutkielmassani, joka on saanut pölyttyä kirjahyllyssäni reilun vuosikymmenen. Aiheeseen en ole sittemmin palannut, mutta pronominin pöyhiminen jätti jälkensä. Tämä pistää silmään.

Aforismi saa kysymään, emmekö suomalaisina aina huomaa talvemme hienoutta. Etelämpää saapuville turisteille kinokset, revontulet ja pakkaslukemat ovat eksoottisia, mutta ehkä sitä hankien keskellä turtuu "tämän paikan" talven kauneuteen.

Luen aforismista kehotusta pysähtyä, katsoa oman ympäristönsä yksityiskohtia. Kun lumityöt puuduttavat talven pimeimpinä viikkoina, annan toisinaan talonkulman reaktiovalon sammua ja tähyän taivaanlaelle. Vain pimeässä voi nähdä tähdet kunnolla, onnekkain tähdenlennonkin.

Keinovalot auttavat paikallistamaan toisia ihmisiä pimeydessä. Koiranulkoiluttajat ja muut iltalenkkeilijät täällä taajaman ulkopuolella ovat liikkuvia valopisteitä otsalamppuineen. Nelijalkaiset punaisia, sinisiä, vihreitä tähdenlentoja.

Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät. WSOY 2009 (4. painos). 265 s. Lainasin kirjastosta.

keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Johanna Lammi: Valo(t)on


 

Valoisaa Lucian päivää!

Tänään jälleen kruunataan Lucioita ympäri Suomen, ja Lucia-kulkueet tuovat lämpöä ja valoa joulukuun pimeyteen.

Valon ja pimeyden vaihtelu on läsnä myös Johanna Lammin runokokoelmassa Valo(t)on. Aiheiltaan runot vievät elämän käännekohtiin, suruihin, eroihin ja uupumuksiin, ja niistä selviämiseen.

Lammin kokoelma on ilmestynyt Basam Booksin Puhuttava runo -sarjassa. Sarjan tuo esiin runoutta, johon on helppo tarttua ja joka sanallistaa sellaisia tunteita, joita lukijat monesti runoudesta hakevat. 

Kokoelma jakautuu kolmeen teemoitettuun osioon: Pimeydestä valoon, Peloista rohkeuteen ja Vihasta vapaaksi rakkauteen. Keskimmäisessä on Vaihtuva maisema -runo, josta poimin otteen:


Talven lumimaisemassa
Valo pilkahtaa
Kevät valon mukanaan tuo
Mielenmaisemaan


Lammin runot ovat kuulaita ja perinteisiä. Kielikuvissa on paljon tuttua: elämä on aallokkoa ja vuoristorataa, siihen mahtuu varjoja ja valoisampia hetkiä. Usein kevät tuo ilon pilkahduksia ja edustaa lupausta toivosta, näin myös päivän runopalasessa.

Lucian päivän perinteen mukaisesti tänään Helsingin Tuomiokirkossa kruunataan Suomen Lucia, ja käynnissä on Folkhälsanin hyväntekeväisyyskeräys, josta saatavilla varoilla autetaan henkilöitä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat arjessaan tukea.

Valo(t)on-kokoelma muistuttaa siitä, että koskaan ei tiedä, milloin kohtaa kriisin tai muun tekijän, joka vetää maton alta. Suorat, iloja ja suruja sanoittavat runot voivat silloin tuoda lohtua. Kuilun pohjalta on mahdollista kiivetä ylös. 


Johanna Lammi: Valo(t)on. Basam Books 2023. 111 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Taivo Org.

tiistai 12. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Anja Erämaja: Töölönlahti



Ei Runokirjajoulukalenteria ilman Anja Erämajaa!

Töölönlahti on runoidolini kolmas runokokoelma vuodelta 2013. Poimin runoteoksen Oodin hyllystä kirjastovisiitilläni, ja nautiskelin vauhdikkaista runoista Töölönlahden tuntumassa, Oodin Kirjataivaassa.

Runon puhuja kiertää Töölönlahtea juosten, ja kokoelma jakautuu syksyyn, talveen ja kevääseen. Runot saavat rytminsä juoksijan askelista. Runot ovat välillä tikuttavia ja säkeiltään lyhyitä, vauhdin hidastuessa säkeet taas pitenevät ja rauhoittuvat.

Ote on osiosta Talvi. (En tähän saa runon typografista asettelua, jossa sanojen reunat muodostavat ikään kuin lahden reunan.)


Pensaan takaa kuuluu
pahaa naurua.
Pensaan takaa kuuluu
joululaulua: en etsi
valtaa loistoa, en kaipaa
kultaakaan. Enkö,
kahisevaa sadetta,
tuulenpuuskaa, joka tuo
seteleitä meidän pihalle.
rahaa päälle maan?



Vaikka kirjan ilmestymisaikaan Oodi oli vasta suunnittelupöydillä ja runoissa piirtyvä miljöö hieman poikkeaa nykyisestä, heijastaa Töölönlahden alue edelleen yhteiskunnan kerrostumia ja valtasuhteita. Eikä huoli pärjäämisestä, omasta ja muiden, ole vuosikymmenessä vähentynyt, päinvastoin. 

Runon puhuja pohtii, mistä vielä säästäisi, mitä jättäisi pois, ettei kaikki mene. Talvilenkillä runominän huomion vie viluinen vastaantulija, jolla on farkkutakki auki ”huutomatkan päässä / eduskuntatalosta.” Kuka toisi suloisen joulun ihan kaikille?

Samoihin suuntiin rullasivat omat ajatuskelani Oodi-päivänäni, kun yleisen kirjaston lämmössä luin uutisen ministerin väläytyksestä korottaa ruoan verotusta, mikä iskisi eniten pienituloisiin ja vähävaraisiin. 

Kirjastoa kiertelevälle turistiryhmälle kerrottiin, että olemme kirjastossa samalla tasolla kuin eduskunnan portaikon ylätasanne. Samaan aikaan pakkasaamussa tölkkien kerääjä lämmitteli käsiään kirjastossa. Kaupungilla nainen kaivoi pahvinpalasen roskiksesta kuin aarteen. Huutomatkan päässä eduskuntatalosta.


Anja Erämaja: Töölönlahti. WSOY 2013. 89 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

maanantai 11. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista



Yhdestoista Runokirjajoulukalenterin luukku sisältää reseptejä elämään Louise Glückin tapaan. Vuoden 2020 nobelistin toinen suomennettu kokoelma Talvisia reseptejä kollektiivista on haikea, viipyilevä ja terävä.

Runon puhuja muistelee elämäänsä ja kertoilee siitä arvoituksellisesti. Glückin runot ovat paikoin kuin ajatuksenvirtaa, eikä niitä lukiessa tunnu, että jokainen sana on runomaisen harkittu. Vaikka varmasti on.

Kokoelman nimi asemoi runon puhujan: elämän syksy on jo ohitettu ja ohjeita elämään annetaan vanhuudesta käsin. Päivän säkeet ovat kokoelman nimirunosta:


– Kirja sisältää
reseptejä vain talven varaksi, jolloin elämä on kovaa. Keväällä
kuka tahansa pystyy valmistamaan hyvän aterian.



Talvi vuodenaikana on koettelemus monille luontokappaleille, mutta talvi symboloi Glückillä ihmiselämän viimeisiä vuosia. Elon vuodenkierrossa keväällä synnytään ja vartutaan, kesä on kukoistusta ja aikuisuutta, kunnes elämän syys tuo mukanaan rapistumisen ja kuihtumisen, joka päättyy talven kylmään.

Keväällä, nuoruudessa voimia on vaikka mihin, mutta ne hupenevat talvea kohti käydessä. Nuorena kaikki on vielä edessä, mahdollisuudet ovat monet.

Mutta mitä on tulla vanhaksi? Kun täytyy katsoa taakse, käsitellä omia valintojaan ja tulla sinuiksi niiden kanssa. 

Runon puhuja tuntuu muistavan ja unohtavan sopivassa suhteessa. Runoissa on seesteinen tunnelma, katkeruutta ei tihku edes rivien väleistä. Ikääntyminen on tuonut perspektiiviä kohdata mennyt. 

Tähän oman menneisyyden kohtaamiseen ja hyväksymiseen nobelisti on reseptivihkonsa kirjoittanut. 


Louise Glück: Talvisia reseptejä kollektiivista. Alkuteos: Winter Recipes from the Collective (2021). Suom. Anni Sumari. Enostone 2021. 53 s. Kansi: Taivo Org.

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille




Väriterapiaa, tunnetykitystä, tiiviin kaavan hallintaa. Näitä kaikkia Runokirjajoulukalenterin kymmenenteen luukkuun tuo Sanna Pelliccionin haikukokoelma Haikuja räjähtäville sydämille.

Löysin kokoelman kirjaston nuorten osastolta, mutta Pelliccionin haikujen parissa viihtyy myös aikuinen. Väljästi taitetuilla sivuilla on värikäs abstrakti kuvitus, jossa on viitteitä luontoon ja kalligrafiaan.

Haiku on japanilaislähtöinen runotyyppi, jossa on kolme säettä. Tavuja säkeissä on 5, 7 ja 5. Pelliccionin haikut käsittelevät ihastumisia, rakastumisia, eroja. On pahaa oloa ja muoviroskaa, mutta myös huumoria. Millainen on hauen röyhtäisy?

Päivän runoksi valikoitui tämä haiku:


Kylmä rintama.
Puolustamme elämää
käsi kädessä.


Perinteisesti haikut ovat luontoaiheisia, vuodenaikaan sidottuja. Päivän haikuakin voi lukea talven tulona, kiristyvänä pakkasena, mutta myös asenneilmaston viilenemisenä.

Runon 'me' voi viitata vaikka pariskuntaan tai perheeseen, joka kohtaa jonkin vastuksen. Viime päivien uutisten valossa mietteeni menevät mielenosoituksiin ja yhteiseen rintamaan, joka puolustaa rauhaa ja ihmisarvoa, vastustaa sortoa, syrjintää ja sotaa.

Haiku on yhtäältä vaikea runomuoto, koska mitta säätelee kirjoittajaa tarkasti. Jokainen sana ja välimerkki saa suuren painoarvon, eikä haiku välttämättä aukene helposti.

Toisaalta ajattelen, että haikuun on helppo tarttua niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Lyhyen haikun lukemiseen ei mene kauaa, ja usein haiku tarjoilee tulkintavaihtoehtoja, jotka kutkuttavat lukijan mielikuvitusta.

Kirjoittajalle haiku on selkeä muotti, johon voi pudotella sanoja mielensä mukaan. Kirjoittajatililläni @luontokirjoittaja Instagramissa julkaisen sunnuntaisin sunnuntaihaiku-kokeiluja – ja annan vinkkejä, miten sinäkin pääset sunnuntaihaikuilun makuun. Tervetuloa seuraamaan!


Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille. S&S 2020. 62 s. Lainasin kirjastosta. Kuvitus ja kansi: Sanna Pelliccioni.

lauantai 9. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Hidas tanssi: mäntyrunoja




Runokirjajoulukalenterissa keskityn yhden runoilijan runokokoelmiin, mutta tämä mäntyaiheinen valikoima vaati päästä mukaan.

Hidas tanssi: mäntyrunoja on runoilija Risto Rasan toimittama kirja, joka kokoaa yksiin kansiin kymmenien suomalaisten runoilijoiden mäntyrunoja. Osa runoista on kirjaa varten tehtyjä tilaustöitä, mutta valtaosa on aiemmin ilmestyneitä. Kirsi Kunnaksen ja Paavo Haavikon runot edustavat vanhinta kerrostumaa.

Kirjassa joka aukeamalla on yksi runo ja yksi kuva. Kuvituksesta vastaavat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Valokuvat eivät ole mitään pönöttäviä potretteja, vaan tutkivia lähikuvia mäntyjen rungoista.

Valikoiman viimeinen runo on Pentti Saarikoskelta vuodelta 1971:


Mäntyjä hiljaisessa lumisateessa,
ja saan tietää että olen vieraantunut.
Maisema ei sano minulle mitään,
lakkaan ajattelemasta eikä se ole tuskallista,
silmiin vain koskee. Maailma on aiheeton.



Onnen aika -kokoelmassa alkujaan ilmestynyt runo antaa äänen niille, joita mäntymaisema ei puhuttele. Yli puolet suomalaisista metsistä on mäntyvaltaisia, ja mänty on yleisin puulajimme, mutta eivät männyt silti herätä kaikissa tunteita ja ajatuksia. Vaikka kuinka tuijottaisi.

Ehkä tärkeämpiä ovat koivut tai kuuset, ehkä puilla ei ylipäätään ole merkitystä? Tai kenties runon puhuja on tilanteessa, jossa aiemmin kovin tärkeä maisema on hiljentynyt. Jotakin on tapahtunut, ja metsä on vaiennut. Se on vain puita.

Olen luonut suhdetta mäntyihin viime vuosina, koska mökkisaaremme on mäntyvoittoinen. Männyt ovat osa rakasta maisemaa. Kun myrsky kaataa puun, maisema muuttuu ja muutokseen ei auta kuin sopeutua.

Jokainen puunkaato on tarkkaan harkittu, varmasti hautaan asti kadun yhden tietyn puun kaatamista.

Kun rannan käkkärästä männystä murtui iso oksa, aloimme miehen kanssa seurata puun selviytymistä. Vielä taittuneeseen oksaan virtaa elämä, ja valokuvista voi havaita, miten se on hiljalleen kasvanut koettelemuksistaan huolimatta.


Hidas tanssi: mäntyrunoja. Toim. Risto Rasa. Kuvat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Maahenki 2012. 135 s. Lainasin kirjastosta.

perjantai 8. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa



Kahdeksannessa luukussa sanailottelua tarjoilee Katja Seudun toinen runokokoelma Kuusilla mittaan aikaa, joka teemoittuu ajan ja paikkojen ympärille.

Aika kuluu vuoroin hitaasti, sitten taas harppoen. Välillä se pysähtyy. Ollaan meren rannalla, usein nimetään jokin paikka Helsingissä.

Runot ovat tiiviisti yhteydessä luontoon ja vuodenaikoihin, vaikka muitakin aiheita niihin mahtuu. Suomalaista kesää kuvaa se, että juhannusviikolla on tarvetta hanskoille.

Seutu poimii pysähdyttäviä katkelmia vaikkapa radiouutisista ja muilta kirjoittajilta. Asemoin Seudun kokoelman juuri tähän suomalaisen musiikin ja Jean Sibeliuksen päivän luukkuun, koska Aino Sibelius ja Ainola vilahtelevat runoissa.

Näin Seutu siteeraa Aino Sibeliusta:


Kortteeri pitää olla niin että itse saamme
tehdä mitä tahdomme kenestäkään
välittämättä



Tämä oman tilan tarpeen sanoitus on vuodelta 1901, siis useita vuosikymmeniä ennen Virginia Woolfia.

Runon puhuja kaipaa usein lämpöä, niin myös päivän runossa, joka alkaa näin:


Joulukuun hämärässä
on etsittävä paikka
kasvitieteellisestä puutarhasta
  vihreä    kostea     lämpö



Miten ihana ajatus olisikaan nyt kuivailmaisen talven keskellä astella tropiikkiin! Kietoutua lämmön syliin, antaa kosteuden helliä ihoa. Harmi vain, että Helsingin kasvitieteellinen puutarha on paraikaa remontissa, joten keväämmällä sitten. Nyt ei auta kuin pujahtaa tuonne runon neljänteen säkeeseen, minne on jätetty tilaa talvi-ilmasta taukoa kaipaavalle. 

Päivän runo-otos ajoittuu tähän päivään: ”sillä on kaksi viikkoa / talvipäivänseisaukseen”. Lohdullista, että enää 14 vuorokautta kuljemme kohti pimeää, sitten suunta taas kääntyy. Sieltä ne taas tulevat: vihreys, kosteus, lämpö.

Kokoelmasta moni muukin runo olisi käynyt joulukalenterin nostoksi. Vaikka se, jossa nainen lähtee kolhiintuneella soutuveneellä matkoille ennen joulunpyhiä, muassaan vain joogamatto ja muovipussi. Muutamalla säkeellä Seutu maalaa kuvan, joka sopisi vaikka novellin tai kokonaisen romaanin kutkuttavaksi aluksi.

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa. WSOY 2017. 64 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Martti Ruokonen.

Helmet 2023: 3. Kirjan nimessä on kasvi.

torstai 7. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa



Runokirjajoulukalenterin seitsemännessä luukussa lähdemme runomuotoiselle matkalle muistojen Odessaan.

Ilya Kaminsky on 1977 Neuvosto-Odessassa syntynyt runoilija, joka muutti perheensä kanssa Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä. Hän kirjoittaa englanniksi – siis kielellä, jota alkoi opiskella vasta uudessa kotimaassaan.

Tämä Kaminskyn ensimmäinen runokokoelma ilmestyi 2004. Lähes parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen teos tuntuu ajankohtaiselta, Venäjän hyökkäyssodan vuoksi.

Kaminsky hahmottelee eräänlaisen muistokirjoituksen synnyinkaupungilleen. Samalla hän kasvaa runoilijaksi ”matkalaukku täynnä Brodskyn runoja”.

Odessaan liittyy muistoja, kauniita ja vähemmän kauniita, runot ovat kuin pysäytyskuvia. Niin myös kokoelmalle nimen antaneessa runossa: äiti tanssii, isoäiti heittää tomaatteja parvekkeelta, kaupunki värähtelee. ”Me elimme, niin, älä sano että se oli unta."

Runon ajankohta on huhtikuu, mutta talviseen kalenteriini poimin seuraavat säkeet:


Paikallisella tehtaalla isäni
otti kourallisen lunta, pani sen suuhuni.
Aurinko aloitti tavanomaisen kerrontansa

vaalensi heidän ruumiinsa: äidin, isän tanssimassa, liikkumassa
kun pimeys puhui heidän takanaan.



Runossa ja kokoelmassa rinnakkain elävät pimeys ja valo, sodan väkivaltaisuudet ja tanssin ilo.

Takana on pimeys eli sotaisa historia, ja runossakin kerrotaan, miten isoisät taistelivat saksalaisia tankkeja vastaan traktoreilla.

Laittoiko isä lunta lapsen suuhun vaientaakseen tämän? Luen runoa kirjailijan elämää vasten. Kaminskyn perhe joutui jättämään kotikaupunkinsa, kun elämä juutalaisena kävi vaikeaksi.

Lumi tukkii suun vain hetkellisesti, sulaa pois ruumiin lämmöstä ja suu on jälleen vapaa puhumaan. Kaminsky kuuroutui nelivuotiaana ja sai kuulolaitteet vasta uudessa kotimaassaan. Uusi maa ja uusi kieli sulattivat lumen ja runot alkoivat virrata.


Ilya Kaminsky: Me tanssimme Odessassa. Alkuteos: Dancing in Odessa (2004). Suom. Cristina Sandu. Parkko 2023. 71 s. Kansi: Terhi Adler.

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Olli Sinivaara: Puut



Hyvää itsenäisyyspäivää täältä Runokirjajoulukalenterin syövereistä!

Juhlapäivän luukun varasin runoteokselle, joka on kulkenut mukanani pitkin kulunutta vuotta ja joka sanallistaa mielestäni hyvin suomalaisia metsiä ja puita sekä arvostavaa ja uteliasta luontosuhdetta. En ole vielä löytänyt tätä omaan hyllyyni, joten olen kirjaston kirjan kanssa uusimis-, palautus- ja lainauskierteessä. 

Olli Sinivaaran Puut on ehyt ja ohut, inspiroiva ja kaunis runokokoelma. Runoista saa helposti kiinni, niissä on paljon tunnistettavaa.

Vihreän eri sävyt ja puulajit ovat tuttuja metsässä liikuskelijalle. Kaikki vuodenajat pääsevät runoissa esiin, mutta pääasiassa runot kuvaavat puita ja luontoa syksystä kevääseen. Kahlataan vaahteranlehdissä, ensilumi yllättää vielä lehtiasuisen koivun.

Päivän runo on osiosta, jonka pääosassa on koivu:


Paksu sakea lumi
talvi-illan puiden oksilla
hetken aikaa on lehtiä.
Hetken aikaa lumi
tuo valoa valottomaan,
muistaa, muistuttaa:
on puilla muitakin värejä
kuin musta, on oltava.



Juuri nyt lähiluonnon paksu lumikerros sekä joulukuinen pimeys ja kylmyys ovat ajankohtaisia, joten vastaava kuvaus puhuttelee runossa. Tässä runokalenterissa lumelle on loihdittu jo ääni, nyt se saa myös muistin.

Runossa puu, kenties koivu, kantaa lehtien sijaan lunta. Lehtien aika on hetkellinen, ainakin luonnon mittakaavassa, mutta niin myös lumen. Lumi runossa muistuttaa vuodenkierrosta, sen sykleistä, toistuvuudesta, ikuisesta liikkeestä.

Pimeyden keskellä häivähdys valoa ja ajatus väreistä lohduttavat. Lumi on kanvaasi, johon värit muistista heijastuvat.

Luontokirjoittaja minussa inspiroituu, sujauttaa muistikirjan ja lyijykynän taskun, etsii villahousuja. Ajatuksiani luontokirjoittamisesta pääset Instagramissa seuraamaan tilillä @luontokirjoittaja.

Sinivaaran runot tuntuvat tuuppaavan lukijaansa luontoon: mene, katso, niin näet!


Olli Sinivaara: Puut. Teos 2021. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jussi Karjalainen.

tiistai 5. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Riina Katajavuori: Vasemman käden runot




Kun runoilija kaatuu ja murtaa värttinäluunsa iljanteisella kadulla, alkaa syntyä runoja sillä toisella kädellä. Runokirjajoulukalenterin viidennestä luukusta kurkistaa Riina Katajavuoren kokoelma Vasemman käden runot.

Yksi hetki murtaa työrytmin, elämä muuttuu kuukausien ajaksi. Utelias katse maailmaan säilyy.

Katajavuoren runoissa on oivaltavia arkisia huomioita, pohdintoja ajasta ja tehokkuudesta. Runoja syntyy pienistä huomioista, liikkeelle paneva voima voi olla vaikka hautakivet tai ulkojoogan sattumukset.

Runoissa vilahteleva violetti väri toistuu kannessa. Kannen pallurajonot vihjaavat, että kokoelmassa on neljä osiota.

Audiot-niminen runo avaa neljännen osion ja alkaa näin:

Tuuli ja jää ovat puhtaita ääniä.
Ne ovat melko valkoisia ja tuoksuvat kylmältä,
kostealta kirsulta.


Ensimmäisen säkeistön jälkeen runo etenee kylään Jäämeren rannalla, mielenosoitukseen, kaksikieliseen kohtaamiseen Paraisilla, kirkkolauluun. Säkeellä tai muutamalla hahmottuu äänimaisemia, audiotuokioita.

Minua runossa vetävät puoleensa tuulen ja jään äänet. Toissa päivänä Celan sai miettimään lumen ääniä, ja nyt tekisi mieli jo palata sen luukun tekstiin. Olisiko siellä mainitsemani lumen viuhuna kuitenkin tuulen ääni, ei lumen?

Runossa tuulen ja jään äänet ovat puhtaita eli luonnollisia, paljaita, virheettömiä. Ihminen ei voi niihin vaikuttaa, toisin kuin lauluun tai puheeseen. Niitä ei voi säätää eikä liata.

Tuulen ääniä voi kuulla ympäri vuoden, toisin on jään laita. Pakkasella lähijärven jää paukkuu ja natisee. Keväisin järvi mouruaa, kun se yrittää päästä jääpeitteestään eroon. Joskus jää päästää matalan kumahduksen.

Runossa äänet tuoksuvat koiran kirsulta, kylmältä ja kostealta. Luonnehdinta piirtää talvista äänimaisemaa, sillä kesäisellä merellä tuuli tuoksuu toisinaan myös lämpimältä levähenkäykseltä. Kirsun tuntu tosin on jäisen viileä kesät talvet.


Riina Katajavuori: Vasemman käden runot. Tammi 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.

maanantai 4. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Uni Ojuva: Onhan sentään linnut



Neljännessä Runokirjajoulukalenterin luukussa lennähtelee Uni Ojuvan toinen runokokoelma Onhan sentään linnut.

Takakannen teksti auttaa etelän lukijaa sijoittamaan runoissa kuvatun miljöön Keski-Lappiin. Ilmava kokoelma lähtee liikkeelle kaukaa historiasta, ja kuvituksena siellä täällä lintuparvet siivittävät runojen lentoa.

Historiaviittaukset ja työväentalo-osio varmasti aukeavat historiaan perehtyneille paremmin, minulle antoisinta oli lukea luonnosta. Runollisia ovat sekä tekijän että kokoelman nimet, ja monissa runoissakin on monisyisiä runokuvia kuten ”toiveiden koivikko” ja ”juurien nivelrikkoiset sormet”.

Ojuvalle tunturi on tulivuori, jolla on naisen muodot. Kertomukset ovat peruskalliota, ne kestävät sukupolvelta seuraaville. Jokin kallioonkin pystyy, nimittäin pakkanen:


rakka on pakkasen kouraisu kalliossa
pohjoinen suukko silpoo piikeiksi sen
               mitä kukaan ei ehtinyt hyväillä



Rakka on kivikkoa, joka on syntynyt pakkasrapautumisen seurauksena. Ihminen ei ehtinyt nähdä ja tunnustella kalliota ennen kuin siitä tuli terävää kivikkoa. Luonnon mittakaavassa ihmisen aikajana on pätkittäinen ja lyhyt.

Ihmisen ja luonnon rinnastaminen ja vertaileminen johdattelevat miettimään valta-asetelmia, eroja ja yhtäläisyyksiä. Runoissa ihminen rikkoo juuristoja, ihminen ottaa luonnosta elannon: majavanlihaa, poron kieltä. Ihmislapsi on luonnon armoilla, samalla kannateltavana.

Ihminen ja luonto ovat molemmat omalla tavallaan arvoituksellisia. Kokoelma muistuttaa, että ihminen ei pärjää ilman luontoa, mutta luonto pärjäisi hyvin ilman ihmistä. Metsän silmät näkevät kaiken, mitään ei voi tehdä salassa.

Pohjoisten suukkojen voimasta olemme saaneet täällä etelässäkin aikaisia näytteitä tänä vuonna, kun mittarilukema on painunut alle kymmenen pakkasasteen joulukuun alussa. Kieltämättä olen erehtynyt luulemaan suukkoja puraisuiksi.

Uni Ojuva: Onhan sentään linnut. Aviador 2023. 88 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anne-Mari Kilpinen.

sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Paul Celan: Lumen ääni



Runokirjajoulukalenterin kolmannesta luukusta paljastuu vaikeudestaan tuttu Paul Celan.

Celanin runot ovat kuin hieman liian vaikea ristisanatehtävä tai sudoku: välillä kokee ahaa-elämyksen, mutta pitkään saa sivua tuijotella.

Lumen äänen alussa on professori Christoph Parryn perusteellinen esipuhe, joka tutustuttaa lukijan 1920  Romaniassa syntyneen ja 1970 Seineen hukuttautuneen Celanin elämän pääkohtiin ja tuotannon erityispiirteisiin. 

Tässä 1971 postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa Celan käyttää sanoja säästeliäästi. Runot vilisevät viittauksia poliittiseen tilanteeseen sekä eurooppalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Esipuhe ja suomentaja Uhligin jälkisanat viitoittavat lukijan tietä, mutta huomaan kaipaavani vieläkin tarkempia selityksiä.

Näin kuuluvat kokoelman nimirunon kaksi ensimmäistä säkeistöä:

Lumen ääni, viimeiseen asti,
kohotuuleen köytettynä
ikuisesti ikkunattomien töllien edustoilla:

laakeat unet liitävät
aaltojäätä pitkin
kuin leivät;


Suomalainen lukija tuntee lumen monet äänet, lumi voi narskua, kitistä, tömähtää, viuhua. Lumi toisaalta vaimentaa ääniä, muuttaa koko äänimaiseman. 

Lumella on sama häviävä olemus kuin unilla ja veden pintaan muodostuvilla leipäkivien rinkuloilla. Talvella leipiä ei voi jään pinnalta laskea, eikä unistakaan jää mitään konkreettista.

Uhlig avaa jälkisanoissaan, että Celanin käsitteen Schneepart olisi voinut suomentaa lumen äänen sijaan lumen osaksi. Mikä on lumen osa? Olla aina ulkopuolella, kuorruttaa maisemaa. Olla jälkien tallentaja. Tänään näin hangella Mintun ja minun eilisten jälkien poikki jolkottaneen peuran jäljet. Joku lintukin oli pomppinut merkkinsä lumiseen maahan.

Kokoelmassa alkukieliset runot ja suomennos ovat aukeamalla rinnakkain. Entiselle germanistille runojen vertailu on hauskaa puuhaa. En voi kuin ihailla suomentaja Uhligin työnjälkeä, miten hän on taivuttanut suomen kielelle kääntämistä vastustelevat runot. 

Arvoitukselliset runot vetävät puoleensa. Sain kokoelman vuosi sitten jouluna kummipojaltani lahjaksi ja olen palannut näiden runopähkinöiden ääreen pitkin vuotta. Teen niin jatkossakin.


Paul Celan: Lumen ääni. Alkuteos: Schneepart (1971). Suom. Riikka Johanna Uhlig. Parkko 2021. 190 s. Sain lahjaksi. Kansi: Terhi Adler.

lauantai 2. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Henriikka Tavi: Remu




Runokirjajoulukalenterin toinen luukku on omistettu viiksekkäille karvaturreille, perheenjäseniksi jalostetuille suden jälkeläisille.

Henriikka Tavin runokokoelmassa Remu lukija pääsee eläytymään koiran havaintopiiriin ja maailmaan. Tai siis runoilijan näkemyksiin niistä. Vallatonta ja ihmisen vaikeasti tulkittavissa on joskus koiran elämä, ja tämän koiramaisuuden Tavi saa tuotua runoihin.

Typografialeikittelyt ja koiralle luotu oma fontti antavat yhden tulkinnan siitä, miten Remu ymmärtää ihmistään. Onkin aika kiemuraista, kun koira yrittää poimia ihmisen lähettämistä signaaleista itseään koskevat.

Runoissa läsnä ovat arkinen yhteiselo koiran kanssa, mutta myös suru lapsettomuudesta. Osan runoista puhuja osoittaa syntymättömälle lapselleen:

sinun ympärillesi

kaikki järjestyy
järjestyisi
olisi järjestynyt


Kun lapsiperhe-elämä jäi konditionaaliin, tilalla on koira-arki, jossa ihmisen ja koiran roolit ovat selvät. Vai ovatko?

Ihminen on näin talvella niin tumma,
että kun hän pysähtyy, hän muuttuu puuksi.
Yksi rungoista.
Katselen ikkunasta häntä ja hänen eläintään,
jonka tunnistan ketuksi.


Tuosta vain ihminen onkin puu ja koira sittenkin kettu. Edempänä runossa eläin hahmottuu koiraksi, vaiko sittenkin sudeksi? Muuttuvat hahmot tahtovat sanoa jotakin koiran roolista perheessä. Missä menee inhimillistämisen raja?

Remu saa miettimään, miten ihmisen ja koiran yhteinen kieli rakentuu paitsi tietyistä sanoista, myös eleistä, liikkeistä, äänenpainoista. Miten palkitsevaa on, kun ymmärrykset kohtaavat, ja miten paljon molemmat tekevät työtä saadakseen viestinsä läpi.

Kokoelmassa useampi osio on otsikoitu yritykseksi, mikä kertoo siitä, että kommunikointi koiran kanssa toisinaan jää yrityksen tasolle. Samaa mieltä on jaloissani pötköttävä Minttu, joka torkkuu näppäimistön napseessa. Välillä aina vilkaisee minua ja huokaisee.

Henriikka Tavi: Remu. Teos 2023. 121 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenny Lucander.

perjantai 1. joulukuuta 2023

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan




Runokirjajoulukalenteri on täällä taas! Viime vuonna kalenterin kokoaminen oli niin ihanan hullu projekti, että pakkohan se on toistaa. 

Idea on sama. Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pieni uudistuminen on toki paikallaan: olen ripotellut kotimaisten runoilijoiden teosten joukkoon tänä vuonna myös käännettyä runoutta.

Kalenterin ensimmäisessä luukussa komeilee Tomi Kontion Tunturin luokse, rakkaan. Tunturissa runon puhuja riisuu yltään kaupungin.

Pääosan runokokoelmassa saa Lapin luonto. On piekanat, poronharmaa taivas, tähdet, kokemisen ja havaintojen riemu: Nähdä Pohjantähti syysyönä! Valkopukuinen riekko!

Miten kaunis runohuone rakentuukaan sanasta ”ja” – se on yhteen liittävä, elämän huone, puhuja taivuttaa taipumatonta. Onhan ja-konjuktiosta tehty väitöskirja, miksei runojakin.

Päivän runo-ote vangitsee hetken:

Kaikki on valkoista, vielä eilen tunturikoivut
vääntelehtivät mustina riitasointuina marastolla.

Nyt ne ovat huurteessa ja niiden takkuisuus
on muuttunut taianomaiseksi.



Kokoelmassa ja päivän poiminnassa huomion keskipisteessä on tunturi, nyt maiseman muuttuminen. Uuden sanankin opin: marasto on matalaa koivikkoa kasvava tunturinrinne. Sanotaan, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa, runossa eletään varmaankin syystalvea.

Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Lapin luontoon, on kuvaus tunnistettava. Ei ole kauaa, kun martainen lähimetsä sai kauniin valkoisen lumihunnun ylleen. Siinä on taikaa, kun synkkä muuttuu satumaaksi, musta valkoiseksi.

Puhuja muistuttaa ja näyttää, että keskeistä on pysähtyminen. Jos vain porhaltaa kilometrejä mitaten, muutos jää näkemättä.

Samassa runossa vilahtaa Yrjö Kokko, joka teki laulujoutsenten tarinan Lapin erämaisssa tutuksi. Tuolla minäkin olen ollut! Ainakin Kokon kirjan sivuilla.


Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. Teos 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...