perjantai 24. kesäkuuta 2022

Kirjailijan liitot – Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Kansi: Elina Warsta.


Kustantamo S&S 2022. 222 s.
Alkuteos: Gift (1971). Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lapsuus ja Nuoruus pääsivät blogiini yhteispostauksessa maaliskuussa, ja siitä lähtien olen odottanut innolla tätä trilogian päätöksen suomennosta. Minkälaiseksi haaveellisen nuoren runoilijan elämä muodostuukaan?

Aikuisuuden alussa parikymppinen Tove on naimisissa 53-vuotiaan Viggo F.:n kanssa ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan vihreäsävyisessä asunnossa kuin maalauksen keskellä. Viggo F.:n jälkeen tulee toinen, kolmas ja neljäs aviomies. Miehet tuovat mukanaan raskauksia, abortteja, riippuvuuksia. Motiivi naimisiinmenolle ei aina ole rakkaus, eikä epätyydyttäviin liittoihin myöskään jäädä olemaan. 

Trilogian aiemmista osista tuttua on intohimoinen ja määrätietoinen kirjoittamisen kuvaus.

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen.

Tovea ja hänen kirjoittajahaaveitaan eivät paina alas miehet tai muut ongelmat, kirjoittaminen on tavallaan irrallinen saareke tai oma juonteensa elämässä. Miehet vaihtuvat, terveys rakoilee, kirjoittaminen pysyy. 

Yllättäväksi Aikuisuudessa nousee syöksykierre, johon Tove joutuu kipulääkeriippuvuuden vuoksi. Narkomaani tekee kaiken aineen vuoksi, on valmis valehtelemaan ja sysäämään tavoitteensa sivuun. Lastenhoitaja on tuki, joka mahdollistaa lapsiperhe-elämän riippuvuudesta huolimatta.

Ditlevseniä lukenut tunnistaa tutuiksi napakan, toteavan tyylin ja kerronnan vauhdin. Aikuinen Tove tekee elämässään käännöksiä aikailematta ja elämisen vimma välittyy kirjan sivuille. Ditlevsen kirjoittaa rankoistakin asioista suoraan ja kohti, hän ei pehmentele pettämisiään tai kaunistele vaikkapa lääkkeen vuoksi tekemiään päätöksiä.

Kirjan lopussa on tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin jälkisanat, jotka avaavat alkujaan vuonna 1971 ilmestyneen kirjan vastaanottoa ja ilmestymiskontekstia. Aikuisuus on alkukieliseltä nimeltään Gift, joka voi Plambeckin mukaan viitata avioliittoon, myrkkyyn tai Ditlevsenin tiiviiseen liittoon kirjoittamisen kanssa. Suomenkielinen nimi on linjassa Lapsuuden ja Nuoruuden kanssa, mutta siinä katoaa merkityksiä.

Jälkisanoista opin myös, että Aikuisuutta on pidetty Ditlevsenin pääteoksena ja että se aiheutti skandaalin ja pitkällistä julkista  keskustelua. Ditlevsenin trilogiaa on kutsuttu muistelmiksi, mutta kirjailija on kuulemma todennut: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani." Joitakin tällainen rajankäynti häiritsee, mutta esimerkiksi minuun lukijana omaelämäkerralliset kirjat vetoavat paljon juuri siksi, että faktan ja fiktion raja on kiehtovasti hämärtynyt.

* * *

Postauksen kuvan myötä meidän uusi perheenjäsen, Minttu, tekee ensiesiintymisensä Kirjakimarassa. Minttu muutti meille reilu kuukausi sitten 5-vuotiaana kodinvaihtajana. Kuten edeltäjänsä Elli, Mintusta on kuoriutumassa mainio lukukaveri. Jokainen kirja pitää nuuskutella tarkkaan.

Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Kun runo meni metsään – Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2021. 71 s. 
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 


Mustikat, mustikat, metsän siniset ihmeet. Ne ruokkivat sielua ja kehoa, mustaavat sormet ja eksyttävät poimijansa. Niiden perässä on usein Anja Erämajan runojen puhuja.

Olen täällä metsässä -kokoelman runot herättävät ajatuksia ihmisen vaikutuksesta metsään ja ekosysteemiin. Koskematon metsä on ihanne, kanto kertoo, että täällä oli joku ennen minua. Erämaja ottaa käsittelyyn metsän monet muodot. Minkälaisessa metsässä oikein herkkuja poimin? 

Mikä metsä tämä on? Tarvemetsä, tervametsä, tukkimetsä, sellumetsä, sekametsä, jokametsä, ikimetsä, yhteismetsä, yksityismetsä, ratkaisen metsäkysymyksen heti huomenna. Erämetsä, lähimetsä, arvometsä, aarnimetsä, takametsä, etumetsä, edustusmetsä, ekosysteemipalvelu, istun alas ja otan selvää. Säästömetsä, kestometsä, kertakäyttömetsä, istutusmetsä, itsemurhakuusikko. Nyt ei ehdi, kenttää on, akkua prosentti. - -


Ihmisellä on tarve luokitella luontoa, ja usein ihmisen oma toiminta antaa nimen metsälle. Sellumetsä kuulostaa surulliselle, silloin metsällä on vain välinearvoa. Ikimetsä ja aarnimetsä saavat (toivottavasti) kasvaa rauhassa, tarvemetsästä ihminen jälleen hakee sen, minkä tarvitsee. Entä mikä on edustusmetsä? Onko sieltä siivottu pois kaikki ikävä, katsellaanko siellä luontoa siistityiltä poluilta turvallisen välimatkan päästä? Onko yksityismetsää?
 
Erämajan kokoelmassa metsä voi olla monenlainen, ja niin ovat runotkin. On lyhyttä, pitkää, aforistista, proosarunoa, typografista tyylittelyä. Erämaja myös lainailee muilta ja muokkaa riimit ja säkeet omikseen. Moninaisuus on tässäkin rikkaus.

Lukijana nautin rytmin vaihdoksista: toisinaan helkkäillään menemään, välillä on pakko hidastaa myös lukemisen tahtia. Kielileikki saa naurahtelemaan, sukellukset pohjakerroksiin pysähdyttävät. Ihmisen toimet ovat arveluttavia, mutta Erämaja ei saarnaa. Mukana on nasevaa huumoria ja pilkettä silmäkulmassa.

Eräänä kesäkuisena iltapäivänä vein Erämajan metsään. Osuin keskelle suopursujen valtamerta, istahdin lukemaan runoja, siellä myös kuvasin kirjan. Olen tehnyt metsäretkiä kevään ja alkukesän aikana osana kirjallisuusterapian opintoja, mukana ovat kulkeneet muistikirja, lempikynä, vesipullo ja istuinalusta, jos sen muistin ottaa mukaan. Retkilläni kirjoitin metsässä tajunnanvirtaa, tein erilaisia kirjoitusharjoituksia ja viimeiselle opintoihin liittyvälle retkelle otin Erämajan kirjan mukaan. 

Erämajan runot antoivat ravinteita oman metsäsuhteen ja luontokokemusten sanoittamiseen. Runojen assosiaatioketjut saivat ajatukset kuplimaan, oli pakko kaivaa muistikirja repusta ja kirjoittaa. Olin lukenut kokoelman kertaalleen ennen retkeä, mutta runot avautuivat metsässä uudella tavalla.

Yllä lainaamassani runokatkelmassa runon puhuja alkaa selvittää metsässä herännyttä kysymystä, mutta akku on loppu. Tähän on helppo samastua, sillä minullekin herää usein metsäretkilläni kysymyksiä, joihin kaipaan vastausta. Tietoisesti olen jättänyt selvitystyön retken jälkeiseen aikaan, jotten metsässä roikkuisi netissä. 

Olen nyt suorittanut kirjallisuusterapiasta ensimmäisen opintoportaan ja minulla on kesä aikaa harkita, jatkanko toiselle portaalle. Vaikka opintoihin liittyvät retket on tältä erää tehty, metsä kutsuu edelleen. Koen, että metsäretket ovat hyvä syy ottaa aikaa kirjoittamiselle, metsässä kun ei ole häiriötekijöitä. Usein metsän inspiroima kirjoittaminen myös jatkuu retken jälkeen.

Lainasin Erämajan kokoelman kirjastosta, mutta on selvää, että se on hankittava omaan hyllyyn. Näihin haluan palata vielä: ihan muuten vain ja kenties kirjallisuusterapeuttisen työskentelyn materiaalina. 

Helmet 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...