Kesän kirkkain lukumuisto: Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kansi: Fennopress/Photonica/Knauser/Johnston.

Tammi 2004. 851 s. 
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003). 

Suom. Kaijamari Sivill.
Oma arvioni: 5/5

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Alkusyksy on ollut Kirjakimarassa hiljaiseloa. Tauko blogikirjoittamisesta venähti huomaamatta kuukausiksi, vaikka lukeminen on jatkunut entiseen malliin. Ennen kuin tuon syksyn kirjasatoa blogiin, haluan vielä hetkeksi palata menneen kesän lukutunnelmiin.

Kesäkuun aurinko paahtoi, kun lähdin Ann-Marie MacDonaldin matkassa 1960-luvun Kanadaan. Kirja kulki mukanani reilun viikon: siihen oli tartuttava valoisien kesäöiden unettomina tunteina, juhannuksen vieton keskellä ja heti ensimmäisenä aamusta. Vaikka lukuaikaa ei olisi ollut paljon, niin koko ajan janosin kirjan pariin edes hetkeksi.

Keskiössä on nelihenkinen McCarthyn perhe, joka muuttaa Centralian varuskunta-alueelle isän uuden komennuksen vuoksi. Tarinan alussa isoveli Mike on 12-vuotias, Madeleine kahdeksan. Isä Jack on everstiluutnantti, jonka työssä on jotakin salaista, äiti Mimi puolestaan pitää kodin puhtaana ja ruoantuoksuisena. Sodanjälkeinen aika on uudelleenrakennuksen aikaa, ja kaikki halutaan tehdä oikein. Niin haluavat myös Mimi ja Jack. 

Isän työn vuoksi perhe on muuttanut usein, ja läpi kirjan toistuvat pohdinnot johonkin kuulumisesta:

Kuulua johonkin ja olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään – keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt – on jo ajatuksena tukahduttava. 

– – –

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni.

Tiiliskivenpaksuisessa kirjassa riittää tasoja ja koukkuja. Erityisesti tempauduin ajankuvaan, mutta taiten on toteutettu myös Madeleinen kasvutarina, Mimin ja Jackin avioliittokuvaus sekä jännitteinen murhamysteeri. Kylmän sodan jäätävät tuulahdukset tuntuvat myös Centraliassa ja mukaan saadaan vakoilukuvio, Kuuban ohjuskriisi ja ensimmäinen kuulento.

MacDonald kuljettaa tarinaa vuoroin eri perheenjäsenten vinkkelistä, ja näistä keskeisimmäksi hahmottuu Madeleinen näkökulma. Haaveiluun taipuvainen tyttö vaipuu usein ajatuksiinsa oppitunneilla, mitä opettaja herra March ei suvaitse. Madeleine ja muut kurittomat pienet tytöt joutuvat jäämään koulun jälkeen luokkaan jälki-istuntoon herra Marchin kanssa. Kuulostaa pahaenteiseltä ja niin se onkin.

Moni asia romaanissa siis toimii, mutta jo yksin Madeleine on syy tarttua kirjaan. Lapsen arki, sen huiput ja pettymykset sekä hämmennys aikuisten asioiden äärellä koskettavat. Linnuntietä on rikas, täyteläinen ja todentuntuinen, täydellisesti uppoutuvaan lukemiseen sopiva romaani.

Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015)

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Emma Hooperin esikoinen Etta ja Otto ja Russell ja James päätyi luettavakseni monesta syystä. Tammikuussa listasin sen yhdeksi kiinnostavaksi kevään uutuudeksi kustantamon esittelytekstin ja kirjan nimen vuoksi. Sitten innostuin toukokuisesta Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalista, joilla muun muassa Hooper esiintyy. Olen menossa festareille työkavereiden kanssa ja haluan lukea festarikirjailijoiden teoksia tässä kevään mittaan. Lopulta Hooper kiilasi lukupinoni kärkeen, kun huomasin hänen olevan kanadalainen – kirja edistää siis lukumatkaani.

Teos alkaa 82-vuotiaan Etan aviomiehelleen Otolle osoittamalla kirjeellä. Etta kirjoittaa, että hän on lähtenyt. Hän on aina halunnut nähdä meren, ja sitä kohden hän nyt lähtee taivaltamaan, kävellen. Etta ja Otto asuvat Kanadan preerialla, Saskatchewanissa, josta matkaa molemmille rannikoille on tuhansia kilometrejä. Etta valitsee itärannikon, joten hänellä on edessään reilut 3000 kilometriä jalkapatikassa.

Otto jää pakon edessä yksin ja pärjäilee parhaansa mukaan apunaan Etan hänelle jättämät reseptikortit. Naapuritilaa asuttava Russell on Oton lapsuudenystävä, melkein kuin veli. He kasvoivat yhdessä, eikä edes nainen, Etta, katkaissut miesten välejä, vaikka mahdollisuus siihenkin oli. He molemmat löytävät itsestään jotakin uutta vielä vanhoilla päivillään.

Etan kävely on paitsi osoitus itsepäisyydestä, myös sitkeydestä. Etan muisti ei enää pelaa entiseen tapaansa, joten hän tarvitsee muistilistaa avukseen, jottei unohtaisi tärkeimpiään. Matkakumppani James on myös korvaamaton apu.

Hooper leipoo Etan vaelluksen lomaan koko pitkän eletyn elämän. Menneiden muistelut maustavat tarinaa lapsuusaikojen niukkuudella ja sota-ajan kaipuulla. Reseptien ja kirjeiden ryydittämä teksti on ilmavaa ja sopivan suoraviivaista. Aiheiden kirjo kaipaakin vastapainokseen selkeää otetta; koukerot olisivat vetäneet tekstin tukkoon. Ihmissuhteiden ja elämänkaaren lisäksi Hooper kuvaa elävästi arkea Kanadan preerialla. Maisemat piirtyvät lukijan eteen, ja iholla tuntuu joka paikkaan tunkeutuva preeriahiekka.

Etta ja Otto ja Russell ja James oli minulle lohtukirja raskaan Guantánamon päiväkirjan jälkeen. Juuri tähän väliin kaipasin kaunista ja elämänmakuista kertomusta rakkaudesta, ystävyydestä, parisuhteesta. Edellisen kirjan aiheuttamat, ihmisen pahuuteen liittyvät ahdistus ja alakulo väistyivät Hooperin lukemisen myötä ja tilalle tuli seesteisyys ja usko ihmiseen. Aika oli tälle kirjalle otollinen: epäilen, että olisin pitänyt sitä jopa liian suloisena ja sentimentaalisena, jos olisin lukenut sen jossakin muussa välissä.

Kruunasin lukukokemuksen vielä taikinaterapialla, sillä leivoin kirjan innoittamana pitkästä aikaa pullia. En tehnyt kanelipullia kirjasta löytyvällä Nondis-tädin ohjeella, vaan ihan perinteisiä korvapuusteja. Tarkoitukseni oli ottaa leipomuksista ja kirjasta tunnelmallinen kuva, mutta idea pääsi unohtumaan ja muistui jälleen mieleeni, kun puustit olivat kadonneet pelliltä suihin ja pakastimeen.

Hooper on innostanut leivontahommiin myös Katjan, ja arvionsa kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja, Jonna ja Tuijata.

Rannikot eivät tässä kuvassa näy, mutta kaukana ovat.