Runo-Kaarina-kilpailun tämänvuotinen voittaja kurkistaa luukusta 17.
Annimaria Laukola-Lehtosen runoissa on kekseliäitä ja samastuttavia havaintoja modernista ihmisestä. Runon puhuja tiiraa luontoa kerrostaloasuntonsa ikkunoista ja kääntyy myös tekemään tarkkoja huomioita itsestään.
Jotakin lintuihin viittaavaa voi nähdä kannen taideteoksessa, ja linnut toistuvat myös runoissa. Ilmastointilaitteen ratas on kuin siivet, roskapussit liihottavat lintujen lailla, postiluukku on kapustarinnan kaula.
Päivän runopoiminta vie eksistentiaalisten kysymysten äärelle:
Todellisuus on kansi ja valtava arkku,
avaamattomana tyhjä arvoitus,
jota tavoittelen kuin jäätynyttä syöksytorvea talven kohmeisimpana päivänä,
kun mitään ei jää kiinni eikä mistään saa kiinni sillä mikään ei muistuta mitään.
Maailma on kuin yllätyslaatikko, joka odottaa avaajaansa. Mitä kaikkea todellisuus onkaan?
Luen runosta ihmisen halua luokitella asioita, sanallistaa ympäröivää maailmaa. Todellisuuden merkitykset kuitenkin pakenevat, lipsuvat käsistä kuin jäinen muovi.
Takaliepeessä runoilija kertoo, että runot ovat hänelle osuvin tapa sanoa sellaista, mitä ei oikeastaan voi sanoa. Lukijana nyökyttelen ja totean, että runonautinto ei aina vaadi ymmärrystä, mutta silti voi saada kiinni tunteesta tai ajatuksentapaisesta.
Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto. Kaarinan kaupunki 2025. 65 s. Kirjastolaina. Kannen teos: Ari Laitinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti