Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2018. 322 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Laura Mannisen Kaikki anteeksi on omaelämäkerrallinen esikoisromaani perheväkivallasta ja siihen liittyvästä häpeästä ja vallankäytöstä. Manninen kuvaa riipaisevan realistisesti, millaista on, kun onnellisen uusperheen elämä muuttuu painajaiseksi.

Eräänä maanantaina helsinkiläisen Lauran elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän tapaa Mikon. Mikko on viehättävä, komea, huomaavainen, sosiaalinen. Hän hurmaa ystävät ja perheenjäsenet. Lauralla on taustalla muutama epäonninen liitto, joten tämän miehen kanssa hän päättää onnistua. Kaikki on Mikossa kohdallaan, eikä esteeksi tule edes miehen kolme lasta tai asuinpaikkakunta satojen kilometrien päässä. Ensin eletään reissuelämää Helsingin ja Seinäjoen välillä, sitten Mikko lapsineen jo muuttaa Helsinkiin. Nopea eteneminen hieman arveluttaa Lauraa, mutta miksi jarrutella, kun vierellä on näin täydellinen mies. Laura solahtaa helposti bonusäidin rooliin.

Ulospäin näyttää siltä, että Laura elää onnellista uusperheen arkea unelmien miehen rinnalla. Vaaleanvihreän rintamamiestalon ruokapöydässä on aina tilaa lasten kavereille. Kulissien takana kuitenkin jylisee, sillä Mikon käytös on alkanut muuttua uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi.

Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.

Arjesta aluksi niin hurmaavan miehen rinnalla tuleekin hengenvaarallista, henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla selviytymistä. Aivan kuin olisi kaksi Mikkoa: se aurinkoinen ja huomaavainen puoliso ja toinen arvaamaton, pelottava mies. Mikon mielen horjuminen vertautuu painostavaan säähän. Kun Mikon mieli mustuu, rajuilma tulee huoneeseen, on ukkosta ilmassa ja salamoi. Makuuhuone täyttyy myrskytuulesta ja kaatosateesta. Myrskyn jälkeen on vuorossa poutaa, ja väkivaltaisia purkauksia seuraa aina kuherruskausi hemmotteluineen. Parhaiten Mikon mielialoja aistii perheen koira Sopu, jonka käytökseen isännän mielialat heijastuvat heti. Vähitellen Laurakin oppii mestariksi mielialojen tulkinnassa. Kuinka kauan voi antaa kaiken anteeksi?

Mannisen romaani antaa yhden naisen tarinan kokoisen selityksen sille, miksi puoliso jää väkivaltaiseen suhteeseen. Useinhan ihmetellään, miksi uhri ei lähde heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Syitä voi olla monia, kuten yhteinen koti, lapset ja ihanat onnenhetket, joihin vielä kenties palataan. Laura myös haluaa vimmaisesti onnistua, ja ero tuntuu epäonnistumiselta. Tilanteeseen liittyy myös valtavasti häpeää.

Tarinan edetessä tunnelma tihenee ja käy ahdistavaksi. Manninen kuvaa pelon ilmapiiriä sekä Lauran mielenliikkeitä taidokkaasti. Lukijaa lohduttaa se, että alusta asti on selvää, että Laura selviää puolison kiihtyvästä aggressiosta huolimatta, onhan hän kertomassa tarinaansa. Helmet-lukuhaasteessa Kaikki anteeksi meneekin minulla kohtaan 33. Selviytymistarina. Osallistun kirjalla myös Naisen tie -lukuhaasteeseen, johon sopivat naisten elämäkertojen lisäksi autofiktiiviset romaanit.

Aihepiirin vuoksi mieleeni nousivat Rosa Liksomin Everstinna, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja ennen blogiaikaa lukemani Maria Jotunin Huojuva talo, jotka kaikki kuvaavat parisuhdeväkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Mannisen romaani on lisälenkki tähän surullisten tarinoiden ketjuun. Monista muista perheväkivaltakuvauksista poiketen Mannisen romaanissa alkoholi ei ole suuressa roolissa.

Manninen on kirjoittanut kirjansa katkaistakseen väkivallan kierteen. Kirja päättyy näin: Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä. Epilogissa Manninen avaa aiheen omakohtaisuutta, väkivaltatilastoja ja ottaa painokkaasti kantaa siihen, miten väkivallan uhrin avuntarve pitäisi huomioida paremmin.

Kiinnitin Mannisen esikoisteokseen huomiota WSOY:n kevätkatalogissa, mutta arkailin hieman tarttua parisuhdeväkivallasta kertovaan kirjaan. Ei ehkä minun juttuni, en kenties jaksaisi jälleen tällaista aihetta. Liksomin Everstinna on niin tuoreessa muistissa. Kuitenkin "varuiksi" varasin kirjan kirjastosta, voisihan sitä kokeilla. Noudettuani varauksen huomasin pian ahmivani kirjaa. Tälle kävi samoin kuin viime kesänä Ben Kallandin esikoiselle Vien sinut kotiin: hieman epäröiden aloitin, mutta nopeasti jäin koukkuun omaelämäkerrallisista aineksista koottuun tarinaan.

Rosa Liksom: Everstinna (2017)

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 195.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Alkajaisiksi Everstinna sytyttää koivuklapit takassa, ja kun palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle, Everstinna alkaa käydä läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut aatetta, rakkautta, intohimoa, väkivaltaa. Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakaan.

Everstinna jakaa elämänsä neljään vaiheeseen, lapsuuteen, kahteen pitkäaikaiseen avioliittoon ja vanhuuteen. Lapsuus Kittilässä lotta-aatteen ja suojeluskuntatoiminnan värittämänä päättyy ensimmäiseen avioliittoon sattumanvaraisesti valitun miehen kanssa, mutta tahtonaisesta ei ole perinteiseksi emännäksi. Perhepiiriin jo lapsuudessa kuuluu äidin, isän ja siskon lisäksi Eversti, johon isä on tutustunut Saksan jääkärileirillä.

Toinen ja kirjassa hallitseva vaihe on suhde Everstiin, ensin morsiamena, sitten aviovaimona. Seksuaalisuus ja ruumiillisuus ovat tarinassa vahvasti mukana, elimineen ja eritteineen:

Menimä suohraan sänkhyyn ja naima yläkuun loistheessa aamuyöhön asti niin että Everstin asetakin saumat vain reppeilit. Eversti ko työnty minhuun, niin painovoima jätti minut. Mie liitelin ilmassa ko lintunen ja unohtin itteni.
     ‒ ‒ Eversti sano, että kenekhään naisen pillu ei haise yhtä hyältä ko minun ja kosi minua saksaksi samala ko kuivasi kulliansa kukikhaasseen verhhoon.

Pitkä kihlausaika on onnellinen, mutta heti avioitumisen jäljeen alkaa silmitön, sadistinen väkivalta ja alistaminen. Everstinna kestää paljon ja kerää itsensä aina uudelleen. Lopulta vuosien piina romahduttaa naisen, kun mies menee kerran liian pitkälle. Everstinna pääsee irtautumaan miehestään mielisairaalajakson ja läheisten tuen turvin.

Eversti on everstinnaa 28 vuotta vanhempi, ja saman verran on ikäeroa myös Everstinnalla ja hänen viimeisellä aviomiehellään Tuomaksella. Pari kohtaa, kun Everstinna ryhtyy syrjäkylän opettajaksi. Tuomas on niin nuori, että avioliittoon tarvitaan presidentin lupa. Suhdetta ei katsota hyvällä: onhan Tuomas vasta kläppi ja naista pidetään punaisella seudulla natsilutkana ja ylhäisöhuorana. Tämän liiton aikana Everstinna joutuu tyytymään matalampaan elintasoon kuin aiemmin, mutta tittelistään hän ei luovu koskaan. Sen eteen on tehty niin paljon uhrauksia. Hän on julkaissut kirjoja jo Everstin aikana, mutta nyt hän tekee kirjallisen läpimurtonsa kuvatessaan edellistä, sairasta liittoaan. Kirjoittaminen on hänelle myös keino käsitellä tapahtunutta:

Jos mie olisin vaienu meän liitosta, se olis ollu synti ja rikos. Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin.

Elämänsä viimeiset vaiheet nainen viettää sinisessä pirtissä, jossa hän on turvassa ko hauen mahassa. Tuomas ei koskaan poistu hänen elämästään, vaikka avioliitto ei loppuelämää kestänytkään.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Jo Hytti nro 6 oli kompaktia tavaraa, samoin on Everstinna: vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu vaiherikas elämä. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

Vyyreri ko astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli.

Murretekstiä ei kannata pelästyä. Tekstin rytmiin pääsee nopeasti sisälle, eivätkä runsaslukuiset hootkaan hankaloita lukemista liikaa, vaikkei kyseinen murre olisikaan tuttu. Kirjan lopussa on pieni sanakirja, jossa käytetyt murresanat selitetään. Suurin osa kyllä käy ilmi asiayhteydestä ja ilman sanastoakin pörröjen, klasien ja loorien kanssa pärjäisi. Hunteeraamisen jouduin sanastosta tarkistamaan, sillä en oivaltanut sen tarkoittavan miettimistä.

Miten jostakusta sitten tulee natsi? Vyyrerin tai jonkun hänen kaltaisensa vahvan johtajan suuret suunnitelmat sokaisevat helposti, kun kaivataan vahvaa johtajaa ja halutaan rakentaa parempaa maailmaa:

Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokasessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa. 

Monologimuotoinen kerronta on yhtäältä rankkaa luettavaa ja toisaalta lohdullista. Kaikki kauheudet ovat tapahtuneet äänessä olleelle, mutta samalla lukija tietää, että hän on selvinnyt kaikesta kertomastaan, koska on kertomassa tarinaansa. Oman lisänsä vaikuttavuuteen tuo se, että Everstinnan tarina perustuu tositapahtumiin: kirja on Liksomin tulkinta Annikki Kariniemen (1913‒1984) elämästä.

Kun katselin Kristiina Haltun monologiesitystä Everstinnasta syyskuisessa Kirja vieköön! -illassa, tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.

Odotin tältä lukukokemukselta paljon ja paljon myös sain. Lukukokemus varmasti syvenee entisestään huomenna, kun osallistun Turun kirjamessuilla Rosa Liksom -lukupiiriin klo 13.20. En olekaan aiemmin osallistunut kirjamessujen lukupiireihin, joten on hienoa päästä kokemaan tällainen kirjailijan ja lukijat yhdistävä tilaisuus ja vieläpä bloggarina. Lisää Everstinnasta, Liksomista ja lukupiiristä siis heti huomenissa!

Everstinna muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Pihakuiskaajan matkassa. Koska Everstinna on myös kirjailija ja romaanissa kuvataan hänen kirjailijuuttaan, niin kirja sopii #taiteilijaromaanit-haasteeseen.

Susanna Alakoski: Sikalat (2006)

Alkuteos: Svinalängorna.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2007).

Kustantaja: Schildts.

Sivumäärä: 282.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Nina Ulmaja
Kuva: sets.fi

Muutaman vuoden takainen alelöytö sai lukuvuoron, kun huomasin, että oman kirjahyllyn kirjoihin keskittyvässä Kirjavuori-haastessa aika alkaa käydä vähiin. Reilut kymmenen kirjaa pitäisi ehtiä lukea omasta hyllystä vuoden loppuun mennessä. Loppuvuoden lukusuunnitelma syntyi kuin itsestään.

Alakosken Sikalat voitti arvostetun August-palkinnon Ruotsissa vuonna 2006. Alakoski on suomalaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tukholmassa. Lapsuutensa hän vietti Ystadissa, jonne myös Sikalat sijoittuu.

Romaanin päähenkilö on ala-asteikäinen Leena, joka on tarinan alussa vähän alle kouluikäinen. Eletään 1960- ja 1970-lukujen taitetta Ruotsin Ystadissa. Leenan perhe on juuri muuttanut uudelle asuinalueelle, Fridhemiin, jonka kerrostalojen mukavuudet ovat Suomesta kotoisin olevalle siirtolaisperheelle luksusta: on amme, peilikaappi, kuivatuskaappi ja sisävessa.

Puitteet ovat kunnossa, mutta Leenan perheen elämä on muutoin kivikkoista. Jo tupaantuliaisiltana äiti ja isä juovat viiniä maitolaseista. Leena oppii pian, että kun isän pyörän tangossa roikkuu kangaskassi, tämä on lähdössä viinanhakureissulle.

Fridhemissä Leenan perhe ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun siirtolaisia ja työttömiä kerääntyy asumaan johonkin kaupunginosaan, myös ongelmat kasaantuvat. Kirjan nimi juontuu siitä, että kunnan asuntotoimistossa Fridhemin taloja kutsutaan sikaloiksi. Monien vanhempien on vaikea säilyttää työpaikkaansa, ja kuvioissa on usein alkoholi. 

Åse oli melkein ainoa tuntemani lapsi jonka isä ei ryypännyt. Mutta hänen äitinsä oli usein humalassa, joten se meni tasan.

Välillä on parempia kausia, kun vanhemmat ovat jopa lähes vuoden selvinpäin. Toisinaan meno äityy rankemmaksi kuin koskaan. Vanhemmat riitelevät, ja on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jääkaappi on tyhjä. Leena kaivaa likapyykin seasta mekon koulun juhliin ja toivoo, ettei se haise. Vanhemmat eivät tietenkään ole yleisössä, kun Leena esiintyy juhlassa.

Lapsen näkökulma tuo tarinaan lohduttomuuden. Leenan epätoivo ja voimattomuus välittyvät vahvoina, mutta onneksi tarinassa on mukana pilkahdus toivoa ja muutoksesta. Leena ei myöskään luovuta, vaan uskoo siihen, että tulevaisuus tuo parempaa. 

Kirjaa lukiessani pysähdyin usein miettimään niin kutsuttua periytyvää köyhyyttä.  Seuraavassa lainauksessa Leena pohtii perheensä tilannetta: 

Kukaan meidän suvussa ei ollut ikinä lentänyt. Kenelläkään meidän suvussa ei ollut passia eikä ajokorttia, eikä kukaan ollut ennen käynyt ulkomailla, paitsi äiti joka oli ollut Lontoossa lapsenlikkana. Mutta se oli niin epätodellista että siitä ei puhuttu. Ja hän oli mennyt sinne laivalla, ei lentokoneella. Kukaan ei ollut opiskellut peruskoulun jälkeen. Eikä kenelläkään ollut parempaa työpaikkaa kuin isoäidillä joka oli ollut tarjoilijana teatteriravintolassa. Me ei omistettu mitään eikä meillä ollut mitään perittävää – – –

Periytyvä köyhyys kuulostaa hurjalta, mutta on valitettavan totta. Luin ilmiöstä taannoin jostakin lehdestä, ja aihe herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Aloitin jokin aika sitten myös Alakosken uuden kirjan Köyhän lokakuu, mutta en ehtinyt paljon alkua pidemmälle ennen eräpäivää. Paremmalla ajalla aion kirjan kyllä lukea, sillä haluaisin ymmärtää ilmiötä paremmin.

Pidin paljon kirjan dialogista. Leenan isän murtaen puhuma ruotsi tuo tekstiin väriä ja elävyyttä.

– Joo, joo, fetta henterna. Mamma har pakkat pröt.

Leenan perhe on lähtöisin Suomesta, joten kaikkien äidinkieli on suomi. Lapset oppivat ruotsia koulussa ja kavereiden kanssa leikkimällä, vanhemmilla kielen oppiminen on hitaampaa. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onkohan näitä kohtia käännetty tai muokattu käännösvaiheessa mitenkään vai ovatkohan ne olleet samanlaisia alkukielisessä tekstissä...

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Lukukokemukseni oli sen verran vahva ja ahdistavakin, että jätän kyseisen elokuvan katsomatta. Väkivalta, eritteet ja juoppohulluuskohtaukset tulivat jo kirjoitettuna tarpeeksi elävinä eteeni.

Viime aikoina kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Suketus ja Kaisa.