keskiviikko 29. maaliskuuta 2017
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (2015)
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv.
Suomentaja: Outi Menna (2017)
Kustantaja: S&S.
Sivumäärä: 350.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Tom Malmquistin esikoisteos kertoo hänen elämänsä suurimmasta tragediasta. Tomin vaimo Karin odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta ja sairastuu raskauden loppuvaiheilla vakavasti. Tytär Livia ehtii syntyä ennen kuin Karin menehtyy. Tom joutuu kertarysäyksellä ottamaan harteilleen kaksi uutta roolia, isän ja lesken.
Jo kirjan takakansi paljastaa, miten Karinille käy, joten juonen puolesta kirja ei ole yllätyksellinen. Kirjan vahvuus on siinä, miten intensiivisesti ja sykkivästi Malmquist tapahtumista kirjoittaa. Tarinan tempo imaisee ensimmäiseltä sivulta alkaen lukijan pyörteisiinsä, kun Karin joutuu sairaalaan ja seurataan hänen sairautensa etenemistä. Ensimmäiset sata sivua minun oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Kirjan puolivälin paikkeilla tarinan ote valitettavasti heltiää. Luin kirjan loppuun pienissä pätkissä.
Kun Karin on kuollut, alkaa isän ja vauvan arki iloineen ja suruineen. Vastoinkäymisiä riittää, eikä esimerkiksi byrokratia päästä Tomia helpolla. Karin ja Tom eivät nimittäin olleet naimisissa, eikä isyyttä ollut ehditty tunnustaa. Juridinen isyys on paljon monimutkaisempi asia kuin biologinen isyys, ja virastoista esimerkiksi kysellään, miksi tämä lapsi asuu sinun kanssasi. Ilman suurta suruakin tällainen pyörittely tuntuisi kohtuuttomalta.
Malmquistin teos tuo mieleeni viime syksynä lukemani Tuomas Juntusen kirjan Tuntematon lapsi, jossa niin ikään kirjailijaisä kuvaa kokemaansa suurta surua ja menetystä: Juntusen esikoislapsi kuoli vain päivän ikäisenä geneettiseen sairauteen. Sekä Malmquist että Juntunen ovat onnistuneet kirjoittamaan taidokkaasti lähestulkoon mahdottomasta aiheesta ja kuvaamaan myös läheisiään elämänmakuisesti. Esimerkiksi Malmquist ei nosta vaimoaan jalustalle tai kaunistele tämän tekemisiä ja sanomisia.
Luin Malmquistin kirjan jo noin kuukausi sitten, mutta tämä teksti elämää ja kuolemaa käsittelevästä kirjasta alkoi syntyä vasta nyt, valitettavan ajankohtaisista syistä. Viime viikkoina olen kuullut liian monta suruviestiä. Viimeisin viesti kantautui korviini eilen blogimaailmasta, kun sain kuulla ihanan ja aina niin positiivisen bloggaajakollega Kristan menehtyneen vain 30-vuotiaana. Kristan läheiset ovat kertoneet, että Lukutoukan kulttuuriblogi jää luettavaksi; sieltä voi käydä lukemassa todellisen lukemisen ilon lähettilään kirjarakkautta huokuvia tekstejä. Arvostin erityisesti Kristan myönteistä asennetta ja sitä, miten hän kirjoitti myös lukemisen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Otan osaa läheisten suruun.
Nuoren ihmisen yhtäkkinen kuolema pysäyttää, vetää sanattomaksi. Voi vain ajatella elämän rajallisuutta ja arvaamattomuutta. Kyynelsilmin.
maanantai 27. maaliskuuta 2017
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016)
Alkuteos: Välkommen till Amerika.
Suomentaja: Petri Stenman (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.
Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.
Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.
Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.
Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.
Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.
Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.
Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa.
Puhumattoman pikkutytön havainnot ovat mielenkiintoisia ja osin oivaltavia. Boström Knausgårdin kieli on runollista ja ilmaisu niukkaa ja omaperäistä, aivan kuten Helioskatastrofissakin. Jotenkin olin tämän kirjan luettuani hieman ymmälläni. En voinut olla ajattelematta, että kierrätykseen olivat päässeet samat ainekset ja sama ilmaisu. Olisin kaivannut uudistumista.
torstai 16. maaliskuuta 2017
John Irving: Kaikki isäni hotellit (1981)
Kansi: Ylermi Lahti. |
Alkuteos: The Hotel New Hampshire.
Suomentaja: Kristiina Rikman
(1981).
Kustantaja: Tammi / BTJ.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 20 t 9 min.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Kesto: 20 t 9 min.
Mistä minulle: lainasin
kirjastosta.
Oma arvioni: 4/5.
Kaikki isäni hotellit on
John Irvingin viides romaani vuodelta 1981. Paikoin absurdi ja karnevalistinen tarina
kertoo Berryn hotellinpitäjäperheestä. Berryn perhe ei ole tavanomainen, vaan melko kirjava sakki. Vähän kuin
hullunkuriset perheet kirjallisessa muodossa. Perheen elämän suunnan määräävät
pitkälti isän haaveet omasta hotellista, ja tämä elämäntyyli vie heidät aina
Wieniin asti. Tarina alkaa 1950-luvulta, ja Berryjen vaiheita seurataan aina
1980-luvulle saakka.
Lapsikatraaseen kuuluvat Frank, Frannie, John, Lilly ja Egg, joista keskimmäinen toimii kertojana. Perheen esikoinen Frank on homoseksuaali, mikä
on vielä tarinan alkuvaiheilla melkoinen painolasti. Isosisko Frannyn elämää
määrittää vahvasti teini-iän väkivaltainen tapaus. John on painonnostaja, joka kärsii koko ikänsä epäsovinnaisesta rakkaudestaan. Johnin pikkusiskoillakin on
omat taakkansa: Lilly on lopettanut kasvamisen alle kymmenvuotiaana, ja pahnan
pohjimmainen Egg on huonokuuloinen. Tärkeä perheenjäsen on myös labradorinnoutaja Suru, jonka pierut aiheuttavat pahennusta ja joka on keskeinen hahmo tarinassa vielä kuolemansa jälkeen.
Perheen elämä varjostavat
aina ajoittain tummat pilvet, mutta perheenjäsenet pitävät aina toisistaan
huolta. Yllättävät kuolemat, raiskaus, eikä insestinen suhdekaan saa perheen
välejä rakoilemaan.
Irving sijoittaa
tarinansa hotelleihin. Hotellit ovat miljöinä mielikuvitusta ruokkivia, sillä sinne
voi tulla kuka tahansa. Kirjailijalla on mahdollisuudet koostaa melkoinen
henkilökavalkadi, ja Irving käyttää tilaisuuden hyödyksi. Berryn perhe
pyörittää useita hotelleja New Hamsphiressa ja
Wienissä, ja Berryjen kanssa
saman katon alla ehtii vuosien varrella asustaa esimerkiksi sirkusseurue, värikäs
ilotyttöjen ryhmä ja raiskauksista toipuvien naisten joukko. Irvingin henkilögalleria muodostuu karikatyyreistä ja yllättävistä hahmoista. Äänimaisemaan mahtuu karhun murinaa ja
huorien orgastista kiljuntaa.
Rakastan Irvingin ylitsepursuavaa kerrontaa. Juonenpunonta ja tarinankuljetus ovat hänellä
aivan omaa luokkaansa, ja hänen kykynsä pääsevät äänikirjassa erityisen hyvin
oikeuksiinsa. Kuuntelin äänikirjaa kuin jatkokertomusta iltanuotiolla. Alusta
asti mukana on hätkähdyttäviä elementtejä moottoripyörän kaupanpäällisenä
tulevasta karhusta aina ylöspäin suihkuttavaan vessanpönttöön. Kuuntelija ei voi
ollenkaan varautua siihen, mitä tarinankertoja hänen eteensä vielä marssittaa.
Vähänkään Irvingin tuotantoa ja tyyliä tunteva löytää kirjasta helposti kirjailijalle ominaisia aiheita ja teemoja. On karhuja, hotelleja, seksiä ja erilaisia urheilulajeja. Täyteläinen tarina jättää hykerryttävän olon, enkä voi kuin iloita siitä, miten monta kirjaa minulle onkaan vielä lukematta Irvingiltä. Lisäksi minua houkuttelisi ottaa uusintakierrokselle ainakin loistava Garpin maailma, jonka luin ennen blogiaikaa. Irvingin tarinat omalakisine maailmoineen ja mielikuvituksellisine henkilöineen vievät arjesta pois – kesällä luettavien kirjojen listalle on jo tunkua!
Vähänkään Irvingin tuotantoa ja tyyliä tunteva löytää kirjasta helposti kirjailijalle ominaisia aiheita ja teemoja. On karhuja, hotelleja, seksiä ja erilaisia urheilulajeja. Täyteläinen tarina jättää hykerryttävän olon, enkä voi kuin iloita siitä, miten monta kirjaa minulle onkaan vielä lukematta Irvingiltä. Lisäksi minua houkuttelisi ottaa uusintakierrokselle ainakin loistava Garpin maailma, jonka luin ennen blogiaikaa. Irvingin tarinat omalakisine maailmoineen ja mielikuvituksellisine henkilöineen vievät arjesta pois – kesällä luettavien kirjojen listalle on jo tunkua!
Tunnisteet:
1981,
4,
BTJ,
homoseksuaalisuus,
hotellit,
Irving John,
karhut,
Keltainen kirjasto,
kirjastosta lainattu,
New Hampshire,
perhesuhteet,
Tammi,
ulkomainen kauno,
Wien
torstai 2. maaliskuuta 2017
Helmikuun kirjat
Helmikuussa kirjoitin blogiin neljästä kirjasta. Luettua tuli hieman enemmän, mutta uusi rennompi asenteeni bloggausta kohtaan on johtanut siihen, että kirjoitustahti laahaa lukemisen perässä. Stressittömässä bloggaamisessa onkin minulla opettelemista. Listaihmisenä väsäilen jatkuvasti tehtävälistoja, myös blogiin liittyviä, ja nämä listat sitten aiheuttavat paineita. Yritän opetella hieman armollisempaa listailua ja samalla harjoittelen myös sitä, että ihan kaikista kirjoista ei tarvitse kirjoittaa.
Helmikuussa bloggasin kahdesta virolaisesta romaanista. Sekä Luikin Seitsemäs rauhan kevät että Mihkelsonin Ruttohauta olivat huikeita kuvauksia Viron 1900-luvun vaiheista. Oli hätkähdyttävää huomata, miten vähän tiedänkään näin läheisen maan tapahtumista. Kirjallisuuden avulla olen oppinut hurjasti historiasta viime vuosina. Historia ei ollut lempiaineitani koulussa, joten tietoaukkojen paikkaaminen on tarpeen. Viro tulee näkymään Kirjakimarassa pitkin kevättä, sillä Viro on teemamaana lukupiirissä koko kevään.
Adichien feminismi-pamfletti Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä oli yksi eniten odottamiani kevään uutuuksia. Sanoisin, että kirja on pieni mutta tärkeä, ja on mahtavaa, että kaikki yhdeksäsluokkalaiset saavat teoksen itselleen. Sen ainoa huono puoli on, että sivuja kirjasessa on vain 45. Olisin mieluusti lukenut Adichien mielenkiintoisia ajatuksia enemmän. Kirja sopii mainiosti Sivutiellä-blogissa käynnissä olevaan feminismi-haasteeseen, johon innokkaasti ilmoittauduin mukaan.
Kirjavuoteni alkoi esikoiskirjojen osalta rytinällä. Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on todella vahva ja taidokas esikoinen, joka nostaa riman melkoinen korkealle loppuvuoden aikana ilmestyville esikoiskirjoille. Kenties tämä avaus enteilee yhtä tasokasta kotimaisen kirjallisuuden kirjavuotta kuin viime vuosi!
Aurinkoa kaipaavalle kesäihmiselle helmikuu oli vielä melko tahmea kuukausi, sillä odotan jo kevättä malttamattomana. Vuosi vuodelta talven pimeys, kylmyys ja pituus vievät aina vain enemmän voimia ja mieltä matalaksi. Onneksi nyt ollaan jo maaliskuussa eli kevätkuukauden puolella!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)