Naistenviikon täysosuma – Miranda July: Nelinkontin

Kansi: Jenni Saari.

Naistenviikon terveiset saaresta! Miranda Julyn Nelinkontin osui mielenlaatuuni juuri nyt, tänä poikkeustilaksi muuttuneena kesänä (läheiset sairastavat), kun olen alkanut miettiä omaa lähestyvää keski-ikää (nelikymppisiin aikaa alle vuosi).

Nelinkontin alkaa siitä, kun 45-vuotias amerikkalainen taiteilijanainen raaskii juuri ja juuri jättää Sam-poikansa ja miehensä kotiin pariksi viikoksi ja lähtee ajamaan kohti New Yorkia. Se tarkoittaa koko laajan mantereen läpimatkaamista, tuhansia kilometrejä. Ehkä road trip olisi elämän käännekohta?

Kuvittelin jonkinlaista initaatioriitin tapaista etsikkomatkaa, johon liittyi luola, kalliojyrkänne, kristallikide ja ehkä labyrintti ja kultainen sormus.

Monenlaisten sattumien kautta nainen päätyy kuitenkin viettämään seuraavat viikot suurkaupungin sijaan läheisen pikkukaupungin motellissa.

Seuraa hulvattomia ja outoja juonenkäänteitä ja kohtaamisia. Yhdistelmästä Hertzin autovuokraamon nuori untuvaviiksinen mies ja motellihuone ei synny aivan sellaista keitosta kuin voisi kuvitella, vaan jotakin vielä kierteisempää.

Viikoilla motellissa on seurauksensa. Naisen elämästä tulee jonkinlainen tutkielma halusta, ystävyydestä, rakkaudesta, parisuhteista. Eikä vähiten (esi)vaihdevuosista ja naisen ikääntymisestä. Keski-ikä ja vaihdevuodet tuntuvat halkaisevan elämänjanan kahtia: ”Nyt himoni oli yhtäkkiä karkeaa ja sopimatonta.”

Nelinkontin yllätti ja ravisteli. Se herätti reaktioita, sai naurahtelemaan ääneen. Jonakin toisena hetkenä se olisi voinut olla minulle liikaa. July tuntuu kirjoittavan ilman jarruja, kehollisuus ja seksuaalisuus eivät jää rivien väleihin. Paikoitellen teksti on roisia.

Julyn lukemisen riemu perustuu siihen, että saa hätkähtää ja tunnistaa.

Naistenviikko päättyy tänään, ja näin kalkkiviivoilla osallistun Julyn kirjalla Tuijan järjestämään Naistenviikko-haasteeseen.

Miranda July: Nelinkontin. Alkuteos: All Fours. Suom. Hilkka Pekkarinen. Siltala 202. 429 s. Kansi: Jenni Saari.

Runo tarjoaa oivaltamisen riemua – Kristian Helanen: Kolmen sanan saate

Kokoelman kuvitus: Samu Kerimaa.

Aurinkoista Eino Leinon, runon ja suven päivää! Öiset ukkosrintamat ja ikkunapeltejä rummuttava sade ovat vaihtuneet pehmeään päivätuuleen. Perinteinen teemapäivän Runohaaste muistuttaa postaamaan tänään runoista. Muiden osallistujien runojuttuihin löydät linkkejä Ankin postauksesta.

Kristian Helasen esikoiskokoelma Kolmen sanan saate on helposti lähestyttävää, niukan muodon runoutta. Kolmeen osaan jakautuvassa kokoelmassa irtaannutaan entisestä, etsitään, mennään kohti unelmia. Lopussa ollaan maailmaasyleilevissä tunnelmissa.

Aloin lukea kokoelmaa kuin sen nimessä Kolmen sanan saate olisi tulkinta-avain. Missä ovat ne kolme sanaa, mikä on saate? Teoksen alkulehtien mottoa voisi pitää saatesanoina, mutta seitsensanaisena se ei ratkaise arvoitusta: Huudan kuiskauksia, soitan hiljaisuutta, maalaan näkymätöntä, kirjoitan.

Kirjoitan puhuttelevan moton muistiin ja jatkan pohdintaa. Noin puolivälissä kokoelmaa mielessäni kuuluu ”klik” ja jutun juoni avautuu. Nelisäkeiset säkeistöt on rakennettu muoto edellä. Toisteisuudesta aukenee uusi taso.

Helasen runot ovat riisuttuja. Pelkistetty ja toteava tyyli saavat miettimään, että nämä runot voisivat sopia runoja muuten arasteleville. Toisaalta välillä runot laukkaavat melko yleisellä tasolla, mikä voi vieraannuttaa.

Napakkuus ja arkinenkin sanasto eivät tarkoita yksinkertaista. Tulkintamahdollisuuksia avautuu. Mietin yksityisen ja yleisen liukumaa, miten runoilijan kokemukset hahmottuvat tunnistettaviksi, yleismaailmallisiksi kokemuksiksi. Lukijan käsissä runot saavat jälleen uusia merkityksiä.

Seuraava säkeistö onnistuu kiteyttämään viime viikkojen tunnelmiani:

Valoa metsästän

Harmaus huojuu

Muistot luovat

Haamuja

Runojen lukeminen on löytöretkeilyä: mitä tällä lukukerralla löydän, mihin huomioni kiinnittyy? Helasen kokoelmassa tämä puoli tulee rakenteen kautta alleviivatusti esille. Oivaltaminen on aina hauskaa ja palkitsevaa!

Sain kokoelman kirjailijalta, kiitos Kristian Helanen 🙏🏻 Suotuisia tuulia runoilijan matkallesi!

Kristian Helanen: Kolmen sanan saate. BoD 2024. 78 s. Kuvitus: Samu Kerimaa. Arvostelukappale.

Nannan VII lukumaraton: Kirjasomettajien kesälukumaraton

Viime viikonloppuna osallistuin kirjasomettajien yhteiseen lukumaratoniin. Blogiarkistoni kertoo, että tämä oli seitsemäs lukumaratonini ja että edellisestä on kahdeksan vuotta aikaa. Jonkinlaista ikä- tai bloggauskriisiä voisi tästä kehitellä, mutta ohitan nämä numerofaktat tyynesti ja vähän naureskellen.

Tätä maratonia emännöi Kirjan jos toisenkin -blogin Jane. Ilmoittautuneita oli kourallinen, joten paljon on muuttunut siitä, kun lähtöviivalla oli 80 lukijaa.

Kesäkuiselle viikonlopulle 14.–16.6. ajoitetun yhteismaratonin säännöt olivat tällaiset:

• Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia, mutta kukaan ei estä lukemasta vaikka koko viikonloppua.
• Taukojen pitäminen on lämpimästi suositeltua, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista siis syödä, nukkua, ulkoilla ja lepuuttaa silmiä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
• Voit valita itsellesi sopivan 12, 24, 48 tai vaikka 72 tunnin ajanjakson, jonka aikana luet ja kirjaat ylös lukemiesi kirjojen sivumäärän tai kuunnellut tunnit ja pidät listaa luetuista teoksista.
• Osallistua voi bloggaajana tai muilla somealustoilla, tai ellet käytä mitään näistä, voit jättää kommentin maratonin koosteeseen ja kertoa siinä mitä luit / kuuntelit.
• Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyä tai fiilistellä menemään maratonin aikana.
• Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin ääni- ja e-aineistonakin.
• Maratonin lopuksi on suositeltavaa julkaista koontipostaus, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä kirjat.
• Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia ja tämä on toki erittäin suositeltua.
• Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2024.

Epäilin etukäteen, että maratonkuntoni voi olla vähän mitä sattuu, mutta eihän tämän lukuintoa pursuilevan haasteen tarkoitus olekaan kilpailla. Päivää ennen koitosta keräsin inspiraatiopinon omasta hyllystä:

Takavuosien kokemus sai kokoamaan pinoon lyhyehköjä ja oikeasti todella kiinnostavia kirjoja. Pino oli reilu, joten valinnanvaraa jäi. Kaikkea ei ollut tarkoituskaan lukea. Tärkeintä oli, että annoin itselleni vuorokaudeksi luvan vain lukea.

Raportoin maratonini etenemistä Instagramissa tarinoissa. Inspiraatiopinosta luettavaksi päätyi viisi kirjaa. Tässä niistä jokaisesta lyhyesti:

Eeva Kilpi: Unta vain 

WSOY 2007. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Kuuntelen paraikaa Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Eeva Kilvestä, joten halusin Kilpeä maratonpinooni. Unta vain on kuvaus 78-vuotiaan Anna Marian itsenäisestä kesästä mökillä. Hän vähän huijaa kaikkia läheisiään ja rakastajiaan, ja hämäys onnistuu niin, että kukaan ei kesäkuukausina tule kolkuttelemaan mökin ovelle. 

Kesä on Anna Marialle luonnon havainnointia, unien ja muistojen läpikäymistä, elämän kertaamista. Anna Marian tarinassa on paljon yhtymäkohtia Eeva Kilven omaan elämään, joten väkisinkin luin sitä omaelämäkerrallisena. Kilpi on evakkotaustaisena kirjoittanut kodin jättämisestä ja Hiitolaan ikävöinnistä, nyt myös Anna Marian kokemuksena "ikävöinti uursi railoja minun sieluuni ja koversi siihen hiidenkirnuja." 

Onneksi kirja on omani, voin palata lukuisiin timanttisiin ajatuksiin ja lauseisiin uudelleen.

Helmet 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.

* * *

Kristina Carlson: Maan ääreen

Otava 1999. 192 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Leena Majaniemi.

Finlandia-voittaja reilun parinkymmenen vuoden takaa vei 1800-luvun Siperiaan. "Minut murhattiin, ja minä elän." Carlsonin napakat lauseet ja värikäs kuvailu vievät omintakeista murhamysteeriä eteenpäin niin, että en malttanut taukoja pitää. Mitä kaikkea Siperia onkaan, ei vain vankeuslaitoksia.

Kesän ensimmäiset mansikat olivat aika mauttomia ja vetisiä, onneksi kirjavalinnat ovat tähän mennessä osuneet parempaan!

Helmet 2024: 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)

* * *

Mikko Räty: Borealia

Tammi 2022. 78 s.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Laura Lyytinen. 

Rädyn esikoiskokoelman sivuilla pääsee vaeltamaan läpi luonnontieteellisen museon. Neuvonnasta hyöntessaliin, lintusaliin ja niin edespäin. Runoissa on paljon osuvaa ja tunnistettavaa, kuten lapsuuden tuulilasiin liiskautuneet hyönteiset; jostakin syystä minäkin muistan ne ja ajattelin niitä lapsuuden automatkoilla paljon. Jotakin valuu myös ohitseni, mutta ei runon kuulukaan aueta kertalukemalla. 

Runoissa on välillä jänniä typografisia tehokeinoja, sanat on aseteltu esimerkiksi perhosen muotoon. Monet runot tekee mieli lukea ääneen, kuten hyönteissalissa liihottava runo, joka alkaa näin:

Työpöytäsi laveudessa lasket heteitä ja emiä, kasvojen ilmeitä 

katsot vanamonkukan lävitse siivilöityvää valoa 

ängelmällä ääneti elävää kyynelyökköstoukkaa kuin ängelmää itse

Lieveteksti kertoo, että Rädyllä on lavarunotausta. Se kuuluu runoissa. Onneksi Borealiakin on oman hyllyni aarre!

Helmet 2024: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

* * *

Ian McEwan: Rannalla

Otava 2007. 191 s.

Alkuteos: On Chesil Beach. Suom. Juhani Lindholm.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen kuva: Chris Fraser Smith.

Iltasella aloitin Ian McEwanin Rannalla ja epäilin, miten lukeminen mahtaa enää maittaa neljännen kirjan kohdalla. Jos alkaisi tökkiä, kävisin suosiolla ajoissa nukkumaan. Mitä vielä! McEwan rakentaa taidokkaasti jännitettä 1960-luvulle sijoittuvaan tarinaan: hotkaisen koko kirjan ennen kuin sammutan valot. 

Florencen ja Edwardin rakkaustarina on saamassa täyttymyksensä, kun heidät vihitään avioliittoon ja koittaa hääyö. Molemmilla on epäilyksiä ja pelkoja edessä olevasta yöstä, joka ei suju millään muotoa käsikirjoituksen mukaan. Tarina on mainio ajankuva lähihistoriasta, jolloin seksuaalisuudesta ei puhuttu ja ensimmäinen kerta kuului avioliittoon. Pidin myös tarkkanäköisyydestä, miten molempien päähenkilöiden mielenliikkeitä on kuvattu.

Helmet 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

* * *

Hanna Weselius: Alma!

WSOY 2016. 210 s.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kahden aikakauden naisten tarinat limittyvät Weseliuksen esikoisromaanissa, joka voitti ilmestymisvuonnaan HS:n esikoiskirjapalkinnon. 

Nykyajassa Aino on kuvataiteilija, kahden lapsen lähivanhempi, jonka oma arki jää sivuseikaksi, kun hän kiinnostuu kaapattujen nigerialaistyttöjen ja sattumalta kohtaamiensa tyttöjen kohtaloista. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa säveltäjämiehensä varjossa elää vaimo Alma Mahler, muusikko itsekin. Eräänlaisena linkkinä eri aikojen taiteilijoiden välissä on lakimies, muusikko-Alman ihailija, joidenkin pelastaja. On myös pulun näkökulma, mikä tuo keitokseen ajattomuutta ja perspektiiviä.

Weselius ei selitä puhki, vaan jättää lukijalle löydettävä ja oivallettavaa. Kommentoiva kertoja muistuttaa, että tarinat ovat rakennelmia, valinnan tulos eivätkä koskaan täydellisiä: "Emme näe, mitä nyt varsinaisesti tapahtuu." 

Alma! toimii loistavasti kertarykäisyllä luettuna – jotenkin luulen, että moniin lukuhetkiin tauotettuna olisin eksynyt kerroksiin.

Helmet 2024: 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.

* * *

24 tunnin lukemisen jälkeen ylitin maaliviivan! Luettuja sivuja kertyi yhteensä 863. 

En asettanut sivumäärätavoitteita, ajatukseni oli ainoastaan nauttia rauhassa kirjojen seurasta. Tavoite täyttyi, sillä missään vaiheessa lukeminen ei maistunut suorittamiselta. Maratonvuorokauteeni mahtui pelkän lukemisen lisäksi ruokataukoja, kasvihuoneen tomaattien sidontaa, koiralenkkejä ja kunnon yöunet. 

Keskittyminen syveni, mitä pidempään antauduin lukemiselle. Löysin lukumaratonin taian vuosien tauon jälkeen. Kiitos vielä Janelle maratonin järjestämisestä!

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2024

Yhden välivuoden jälkeen merellinen lukuhaaste käynnistyy tänään kuudetta kertaa – tervetuloa mukaan!

Edellisellä kierroksella neljän kuukauden haasteaika osoittautui toimivaksi, joten tänäkin vuonna haasteen takaraja häämöttää neljän kuukauden päässä, syyskuun lopussa.

Haasteella haluan innostaa lukijoita tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin. Kaikki genret, lajit ja tyylit mahtuvat mukaan, kunhan meri on kirjassa keskeisessä roolissa. Voit osallistua jo yhdellä luetulla kirjalla, eikä ylärajaa ole.

Jos kaipaat meriaiheisia kirjavinkkejä, löydät niitä runsaasti tämän postauksen lopusta. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haasteeseen lukemat kirjat ja joukko muita merikirjoja. Täydennän listaa jatkuvasti, myös haasteen aikana.

Haaste alkaa tänään 1.6. ja päättyy 30.9.2024. Tässä postauksessa olevaa haastekuvaa saa käyttää vapaasti. 

Kun haaste päättyy, arvon kaikkien osallistujien kesken yllätyspalkinnon seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai muulla tapaa sometetusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo yhdellä kirjalla olet siis mukana arvonnassa.

Ilmoittautuminen ei ole pakollista, mutta voit toki huikata kommenttikentässä, jos kiinnostuit! 

Tässä ohjeet yksinkertaisuudessaan:

1. Lue meriaiheinen kirja. Valitse vaikka alla olevalta listalta, pyydä kirjastosta vinkkiä tai kysy suosituksia kaverilta. Kunhan kirjassa on meri, se käy! 

 

2. Kerro kirjasta ja lukukokemuksestasi muille blogissasi tai Instagramissa 30.9.2024 mennessä. Instagramissa käytä tunnistetta #kirjojaulapalta ja lisäksi merkitse minut (@kirjakimara), niin kirjaan suorituksesi muistiin. Jos vain bloggaat, niin linkitä merikirjajuttusi koontipostaukseen, jonka julkaisen täällä blogissa 30.9.

 

3. Jännitä, miten pärjäsit arvonnassa. Lokakuun alussa lasken osallistumiset ja luetut kirjat. 2.10. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan. 

* * *

Meriaiheisia kirjoja

Dekkareita ja kauhua

Hope Adams: Vaaralliset naiset

Tove Alsterdal: Vajoama

Lina Areklew: Lumimyrsky

Heine Bakkeid: Haudattu salaisuus

Mary Higgins Clark: Kuolema loistoristeilijällä

Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Eva Frantz: Suvisaari

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Jane Harper: Selviytyjät

Anne Holt: Hyytävä kosto
Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Arnaldur Indriðason: Petsamo

Samuel Karlsson: Kuolemanpeli
M. J. McGrath: Jään muisti
Håkan Nesser: Koston jumalatar

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Ulrika Rolfsdotter: Saaliin sydän
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin
Satu Rämö: Hildur
Satu Rämö: Jakob
Satu Rämö: Rosa & Björk
Frank Schätzing: Pedot
Max Seeck: Loukko

Mats Strandberg: Risteily
Pauliina Susi: Seireeni
Lone Theils: Kohtalokas merimatka

S.K. Tremayne: Vuoroveden vanki

Christina Wahlden: Syklonivaroitus

Christina Wahlden: Älä puhu kuolleista

Romaaneja, novellikokoelmia

Elizabeth Adler: Huvipurrella Caprille

Niklas Ahnberg: Isän jäävät merelle

Jane Austen: Viisasteleva sydän
Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Lucy Diamond: Rantakahvila

Anna Englund: Lautapalttoo
Karin Erlandsson: Koti
Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani
Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Joanne Harris: Suolaista hiekkaa

Ernest Hemingway: Kirjava satama
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana
Johanna Holmström: Sielujen saari
Khaled Hosseini: Meren rukous

Victor Hugo: Meren ahertajat

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka
Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo

Tove Jansson: Kesäkirja
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Jenna Kostet: Linnunluisia

Taru Kumara-Moisio: Taniwha
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Ellen Laurikkala: Siirtolainen
Nam Le: Merimatka

Christy Lefteri: Laululinnut
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3

Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Audrey Magee: The Colony
Laura Malmivaara: Vaiti

Henning Mankell: Italialaiset kengät
Henning Mankell: Syvyys
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Yann Martel: Piin elämä

Harry Martinson: Hyvästi, meri

Carole Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas
Hanna Meretoja: Elotulet

Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Maisku Myllymäki: Holly

Paula Nivukoski: Mainigin varjo
Inka Nousiainen: Mustarastas
Delia Owens: Suon villi laulu
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Lizzie Pook: Helmenkalastajan tytär
Annie Proulx: Laivauutisia
Emma Puikkonen: Musta peili

Timo Pusa: Taivas heiluu
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Katriina Ranne: Maa kuin veri
Petra Rautiainen: Meren muisti

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

Nora Roberts: Menneisyyden uhka

Nora Roberts: Veden äärellä
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

Anita Shreve: Vyöryvät vedet
Sjón: Argon lastu
Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla
Nicholas Sparks: Viesti mereltä

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Karen Swan: Kesytön saari

Sanna Tahvanainen: Mitä perhoset tekevät sateella?
Petri Tamminen: Meriromaani

Jari & Kati Tervo: Ukko

Iida Turpeinen: Elolliset
Katja Törmänen: Karhun morsian

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset
Johanna Venho: Syyskirja
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta

Virginia Woolf: Majakka
Virginia Woolf: Menomatka
Janina Örtendahl: Under glittrande yta

Runoja

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

João Luís Barreto Guimarães: Välimeri

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja
Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin

Sarjakuvia

Jean-Michel Charlier & Viktor Hubinon: Punaparta: Kapteeni vailla nimeä
Hergé: Rakham Punaisen aarre
Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus
Hugo Pratt: Corto Maltese: Suolaisen meren balladi
Janne Toriseva: Valas

Tietokirjoja

Daniel Besace: Valtameri

Nellie Bly: Maailman ympäri 72 päivässä

Hans Colliander: Kesäpoika: Anni Blomqvistin luona Simskälassa
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä
Peter Freuchen: Vaeltava viikinki
Hans Hass: Kameramiehiä meren syvyyksissä
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä
Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Otto Latva & Maarit Leskelä-Kärki: Meri ja Tove
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Anne Saarenoja: Matka Saaristomerellä
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Anya Seton: Jumalan oma maa
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Meren kutsu

J. K. Tamminen: Estonian salaisuudet
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen
Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja
Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja

Katariina Vuori: Merireittejä menneisyyteen: kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat

Selkokirjoja

Silja Vuorikuru: Titanic

Lastenkirjoja, nuortenkirjoja

Henry Aho: Paluu Uppelukseen
Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä
Christopher Beck: Meripartiolaisia
Enid Blyton: The Adventurous Four
Enid Blyton: Seikkailujen meri
Enid Blyton: Seikkailujen saari

Sarah Beth Durst: Salatut saaret
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri

Antti Halme: Mafiakesä
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta: runoja vesiltä
Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Kerttu Juva: Kurki-vartio kunnostautuu

Kirsti Kuronen: Seelanti
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapset

Sami Malila: Muumit merellä
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Margaret MacKay: Poika delfiinin selässä

Camilla Mickwitz: Saariston prinsessa
Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan
Rick Riordan: Salamavaras
Laura Ruohonen: Merimonsterit: kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä
Annika Thor: Näckrosdammen
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

Asiya Yousfi: Mystinen lipas

Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.

Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.

Matkalla manan mailla – Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Kansi: Martti Ruokonen.

 

Kun vaimo kuolee yllättäen, miehen elämä seisahtuu. Hän istuu kaksi vuotta terassillaan ja miettii, millaista vainajien puolella on. Arvoitus ei istumalla ja pohtimalla ratkea, vaan on tartuttava toimeen, otettava selvää.

Minun on lopultakin päästävä selville, mitä kuolleet yrittävät minulle kertoa.

Alkaa romaanihenkilö Juha Ruusuvuoren matka tuonpuoleiseen, menneille vuosikymmenille ja -sadoille. Matkakumppaniksi Ruusuvuoren suvun historiaan lähtee Reino, kirjan edetessä puheliaaksi käyvä koira. 

Alun pohdiskelevamman jakson jälkeen tarina ottaa vauhtia ja kierroksia. Lukija kiiruhtaa miehen perässä historiallisesta Helsingistä Hattulaan ja Pohjanmaalle sekä muihin Ruusuvuoren sukuhistorialle merkityksellisiin paikkoihin.

Mies houkuttelee vainajia juttusille ruoalla.

Ei liene nälkäistä vainajaa, jota tirisevä läskisoosi ei saisi alba hulmuten liikkeelle. Kaikki rakastavat hyvää ruokaa, sen himo ja energiaa ylläpitävä voima on niin vahva, että syömisen halun täytyy seurata ihmistä haudan taakse.

Mies tuppautuu tupiin, kämppiin ja koteihin. Niissä hän kohtaa köyhyyttä, nälkää, sukusalaisuuksia, sotatraumoja. Aina välillä jostakin nenään eksyy isän tupakan haju. Kertoja yrittää pitää tarinansa langat käsissään, mutta se ei ole helppoa. Välillä ei-toivotut henkilöt yrittävät puheille. Hauska tyylikeino, joka tuo tarinaan farssin piirteitä. Jotenkin näen tämän näyttämöllä, kun väärän aikakauden haamuja tuupitaan sivuun.

Tähän alkuvuoteen on luettavakseni sattunut useita kirjoja, joissa on keskeisenä ollut koirahahmo. Aino Huilajan Arska ja Sigrid Nunezin Apollo saavat kolmanneksi koplaansa Juha Ruusuvuoren Reinon, tarkkanäköisen kommentoijan, jota nartut välillä vievät sivupoluille.

Keskusteluja vainajien kanssa yhdistelee veijarihengessä autofiktiota, maagista realismia ja sukukronikkaa. Alun pohdiskelevampi ote oli enemmän mieleeni kuin rymyäminen pitkin maata ja kyläteitä haamujen perässä. 

Kirja haastoi minua lukijana: huomasin tuskastuvani lukuisiin otteisiin tilikirjoista, kirjeistä, päiväkirjoista ynnä muista aikalaismateriaaleista. Onko minusta tullut kärsimätön lukija? Ehkä tuntemus on ensioire tästä, tai sitten historiallisia dokumentteja vain oli mukana liikaa. Makukysymys. Niin on myös se, jääkö historiasukelluksesta tarinalla ravittu vai läkähtynyt olo.

Helmet 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.

Juha Ruusuvuori. Keskusteluja vainajien kanssa. 237 s. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. 

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Välähdyksiä ja hengästyttävää sykettä – Zadie Smith: Risteymiä

Tuttavuuteni Zadie Smithin kanssa on edennyt kangerrellen. Kaikki alkoi melko lupaavasti Swing timen kanssa. Siitä parhaiten on jäänyt mieleen ystävyyden kuvaus, samoin venytetty pituus.

Kompastellen sain luettua Kauneudesta muutama vuosi sitten kirjaston lukupiiriä varten, mutta se ei ollut minun kirjani. En kirjoittanut siitä postausta, ja muistiinpanot ovat hävinneet, mutta muistelen, että jokin ärsytti. Ehkä nokkeluus? Olisin halunnut tykätä, mutta en siinä onnistunut.

Suhtaudun Smithiin edelleen kiinnostuneesti, sillä olin mukana valitsemassa tätä Risteymiä-romaania etälukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luoteis-Lontoon hyörinään sijoittuva romaani leikittelee tyyleillä ja kerrontaratkaisuilla. Nyt ei ärsyttänyt kikkailu, vaan levottomuus. En oikein saanut kiinni mistään.

Voisi varmaan sanoa, että Smith onnistuu vangitsemaan värikkään kaupunginosan sykkeen ja urbaanin tunnelman kirjan sivuille? Hektisyys hengästyttää. Lukija joutuu haukkomaan henkeään.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa loppuun saakka ilman lukupiiriä. Tästä päästäänkin siihen, miten lukupiiri saa laajentamaan lukemistoa. Kirjasta ei tarvitse tykätä, että syntyisi kiinnostava keskustelu. Myös tuska ja avoimeksi jääneet kysymykset on kiva päästä jakamaan. Ja oma kanta voi hyvin muuttua lukupiirin aikana.

Idea etälukupiiristä syntyi Instagramissa viime vuoden lopulla. Olemme ehtineet tavata tosiammw vasta kerran, ja alkukiinnostuksen jälkeen meitä aktiivisia lukupiiriin osallistujia on aika vähän. Kaipaisimme joukkoomme vielä muutamia lukemisesta ja kirjoista juttelemisesta kiinnostuneita, jotka olisivat valmiita kohtaamaan verkossa noin kerran kuussa. 

Valitsemme kirjat yhdessä, seuraavalla kerralla tiistaina 13.2. juttelemme Leila Slimanin romaanista Toisten maa. Haluaisitko tulla mukaan? Jos kiinnostuit, laita minulle viestiä, niin kerron lisää. Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea kirja. 

Helmet 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Zadie Smith: Risteymiä. Alkuteos: NW (2012). Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2013. 349 s. Lainasin kirjastosta.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä.