Yhteisön laitamilta ytimeen ja takaisin – Susanna Åke: Eläjä

Pimeät pullot sujahtavat hihoihin, viina virtaa ja puukot heiluvat Susanna Åken esikoisromaanissa Eläjä.

1950-luvulla suomalaisille maistuu, ja Hilja päättää tienata tehdaspaikkakuntalaisten janolla. Hilja on romani, ja bisnes mahdollistaa pysyvämmän asuinsijan, kun poikakin on sairaalloinen. Kauppa käy ja pian yksi jos toinen lemahtaa eiliselle, johtajista vuorotyöläisiin.

Ne tahtovat pehmeämmän maailman, maailman ilman kulmia. Näin toteaa Hiljan poika Aleksei, kun maistaa ensi kerran äitinsä kauppatavaraa.

Näkökulmahenkilöt valottavat tapahtumia eri puolilta omissa luvuissaan. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, vaan hahmot ovat monipuolisia. On himoja, kateutta, ahneutta. Kun kylässä alkaa ilmetä lieveilmiöitä, ei ole vaikea arvata, kenestä yhteisö leipoo syntipukin. Seuraa tapahtumaketju, jota puidaan käräjillä asti.

Takakannessa kerrotaan, että teos perustuu tositapahtumiin. Taustalla on romanien häätö kyläyhteisöstä Lieksan Pankakoskella 1956. Historia tarjoaa kehyksen, ja kirjan alussa kirjailija painottaa, että tarina on ”fiktiota, sepitettä, mielikuvituksen tuotetta”.

Kiinnostuin henkilöistä ja halusin tietää, miten selvästi kohti eskalaatiota etenevä tarina päättyy. Ostin ajankuvan, ainoastaan muutamat sanavalinnat hämmensivät, samoin paikoin selittelevä tyyli. Vahvakin kohtaus latistuu, kun se päättyy kaiken selittävään virkkeeseen. Juu juu, ymmärsin kyllä! Lukijaan voisi luottaa enemmän. Pieni tiivistäminen olisi puristanut tästä vielä hohtavamman helmen.


Susanna Åke: Eläjä. Otava 2025. 415 s. Kirjastolaina.

Kirjailija Kallaksen pelon vuodet – Suvi Ratinen: Pakolainen

Kansi: Piia Aho.

Aino Kallas on monelle tuttu: Sudenmorsiamen kirjoittanut suomalainen kirjailija, joka oli naimisissa virolaisen diplomaatin, Oskar Kallaksen kanssa. Tyttönimeltään Krohn.

Kirjailijan Ruotsin-vuodet eivät ole niinkään tuttuja. Noihin surun, menetysten ja yksinäisyyden vuosiin sukeltaa Suvi Ratinen biofiktiossaan Pakolainen.

Teos alkaa vuodesta 1944. Kallas matkaa laivalla Ruotsiin, mistä avioliiton myötä Suomen kansalaisuuden menettänyt kirjailija saa 66-vuotiaana turvapaikan.

Täällä ei ole vielä pimeää,
aurinko alkaa vasta vähitellen laskea ja merelle valuu
räikeää läikehtivää oranssia, ja näyttää siltä että jos joku noista
onnettomista tupakanpolttajista heittäisi mereen palavan tulitikun tai kytevän tupakantumpin,
voisi koko maisema leimahtaa liekkeihin.

Pelko istuu sitkeästi olkapäällä. Ensin piti jättää Viro, nyt synnyinmaakaan ei ole enää turvallinen. Kuluu pitkiä vuosia, ettei Kallas uskalla käydä Suomessa edes vierailulla. Ja sitten Ruotsikin luovuttaa balttisotilaita Neuvostoliittoon. Voitaisiinko hänetkin luovuttaa?

Kallas on menettänyt sotavuosina läheisiään, eikä menetysten vyöry tunnun laantuvan sodan jälkeenkään. Muistot kuitenkin elävät, ja niissä hän elää.

Ruotsissa Kallas työstää päiväkirjojaan julkaistaviksi. Kustantamo Otava tukee pakolaisena elävää kirjailijaansa, vaikka on siinäkin suhteessa särönsä.

Ratinen luo romaaniinsa runollisen kielen ja rytmin, joiden myötä lukija elää kuin kirjailijan pulssilla nuo pelon vuodet. Nautin kirjan kielestä ja ihailin kerrontaratkaisua: miten onkin niin intiimi tunnelma, vaikka käytössä ei ole minäkertoja, vaan kolmannen persoonan hän.

Luin kirjaa vuoroin e-kirjana ja vuoroin painettuna. E-kirjassa lähteet ovat leipätekstin joukossa, mikä häiritsi lukemista, joten suosittelen painettua kirjaa, jossa lähteet on koottu loppuun.

Kirjan luettuani jäin ikävöimään Pakolaista ja sen maailmaa, tunnelmaa.


Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava 2025. 332 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Elävää rautatiehistoriaa – Jari Järvelä: Raiteet

Kansi: Markko Taina.

Lukijana minulla on meneillään vähemmän on enemmän -kausi, ja tiiliskivet ovat viime aikoina jääneet avaamatta. Jari Järvelän lähes 500-sivuinen Raiteet on poikkeus sääntöön. Samalla se muistuttaa, että upottava ja vetävä historiallinen romaani on kiireettömän lukijan ilo. Kaiken ei tarvitse olla nopeasti kulutettavissa.

Raiteet kertoo luuradasta. Sellaisen kutsumanimen on saanut rautatie Riihimäen ja Pietarin välillä, koska kiskojen alla makaa muutakin kuin moreenia. Rataan liittyy paljon symboliikkaa. Sen synty vaatii uhrinsa, se on elämänlanka, mutta raiteilla liikkuu myös kuolema.

Järvelän romaani jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä tutustumme Amandaan, sitkaaseen ja rohkeaan tyttöön, joka veljensä kanssa rakentaa rataa henkensä pitimiksi 1860-luvun nälkävuosina tuhansien muiden tavoin. Amandan luut eivät päädy ratapohjaan. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan Amandan lapsenlapsen vaiheita punaisten panssarijunan ampujana sisällissodassa. Kolmas jakso sijoittuu jatkosodan aikaan, ja se liittää sukupolvien ketjuun jälleen uuden lenkin.

Pidin siitä, että jokaisesta osiosta rakentuu oma maailmansa, johon lukija pääsee syventymään. Miljööt, ajankuva, henkilöhahmot, kaikki on elävää. Samalla osiot muodostavat kokonaisuuden, joka vetää niin, että sivut vain kääntyvät. Ehkä kakkososan rakkaustarinaa olisi uskaltanut vähän syventää?

Jälkisanoista selviää, että kirjailija Järvelä on varttunut Kouvolan tienoilla ja että tarinat luuradasta tulivat tutuiksi jo lapsuudessa. Tavallaan kirja on hautunut hänellä vuosikymmeniä.

Raiteet jää muistiini kirjana, jonka vinkkasin työhaastattelussa – ja sain työn. Paluu kirjaston tiskin taakse tekee hyvää luku- ja kirjasomeharrastukselle, arvelen.


Jari Järvelä: Raiteet. WSOY 2025. 479 s. Kirjastolaina.

Biofiktiota historiallisen romaanin edelläkävijästä – Tiina Käkelä: Fredrika

Kansi: Iiris Kallunki.

Biofiktiota Fredrika Runebergista, kyllä kiitos! Vieläpä kirjallisuudentutkijan kynästä, otan oikein mielelläni!

Nykyajassa freelance-toimittaja ja yksinhuoltajaäiti alkaa työstää artikkelia Fredrika Runebergista. Hänen suullaan kerrataan aimo annos kansallisrunoilijan ja tämän vaimon vaiheita. Nimettömäksi jäävä nainen ratkoo kirjoitustyönsä ohella arkisia ongelmia, kun lapsi sairastaa ja lapsen isä hunsvotteilee. Deadline lähestyy, ja ajatukset harhailevat kylpyhuonetta saneeraavaan Remonttimieheen.

Onneksi Fredrika itsekin pääsee ääneen, tosin maltillisesti annosteltuna. Tässä eräs luku kokonaisuudessaan:

Herregud että täällä on pitkäveteistä, kyllä minusta olisi mieluista muuttaa takaisin Helsinkiin. Herrat eivät puhu muusta kuin jahdista tai vuodentulosta tai keisari sitä ja keisari tätä, naiset käyvät läpi häät, hautajaiset, viimeisimmät kutsut ja seuraavana vuorossa olevat, lasten syntymät, taudit ja paiseet. Kuuteen kuukauteen en ole tavannut ketään ihmistä. Lukisin paljon mieluummin Walter Scottia koko illan, jos se vain olisi soveliasta.  

Näissä välähdyksissä on kaikkein kiinnostavin aines, joka saa lukijan janoamaan lisää. Nykyaikajaksot selostavat, että Fredrika valitsee kirjoittamisen lajiksi historiallisen romaanin erottautuakseen miehensä kirjallisesta tontista ja että hän julkaisee nimimerkillä. Ja kenties vetäytyy sairasvuoteelle saadakseen taukoa kodinhoidosta – ja saadakseen aikaa kirjoittaa. 

Syvyysulottuvuutta kokonaisuuteen tuo osioissaan Shahrazad, Tuhannen ja yhden yön kertojanainen, joka pysyy hengissä kertojanlahjojensa ansiosta. 

Hiljalleen kerrostumat alkavat keskustella ja niiden yhtäläisyydet hahmottua. Eri aikakausien naisilla on omat haasteensa, usein miehiin liittyviä, ja tarinankerronta on se, mikä pitää elämässä kiinni. Kaikki haluavat uudistaa, mutta heitä ei ymmärretä. Etteivät vain astuisi miesten varpaille.

Fredrika on genrehybridi, ja sellaisena sitä pitäisi lukea. Kun fiktioon sekoittuu esseetä, menevät selittäminen ja faktojen annostelu romaanin mittarilla överiksi. Lukijana minun piti vaihtaa asentoani, koska opettaminen alkoi ärsyttää. Jäin kaipaamaan yllätyksellisyyttä nykytasoon ja enemmän eläytymistä Fredrikaan eli itse nimihenkilöön. Nyt parhaita paloja piti odottaa loppupuolelle asti.

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador 2025. 183 s. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

Lyhyesti trendikkäästä kolmikosta

Silmieni eteen marssi kolmen kirjan verran perhe- ja äitisuhteiden ruodintaa. Sain kokea kirjallisen trendin napakassa, rönsyävässä ja kokeilevamman rakenteen paketissa.

Kannet: Tuomo Parikka (Rihmasto) & Pauliina Mäkelä (Hyvästi itä).

Laatikaisen, Nissisen ja Hastin romaaneissa äiti-lapsisuhteissa on repeämiä, puutteita, tuskaa, puhumattomuutta. Kaikissa lapsi jää yksin tavalla tai toisella, mikä painaa pitkälle aikuisuuteen. Lapsuuden ihmissuhteita peilataan nykyiseen kumppaniin, joka joko irrottautuu, sallii tai ymmärtää.

Kansi: Jussi Karjalainen.

 

Äitisuhteen lisäksi kolmikkoa yhdistävät paikat, köyhyys ja tehdyt matkat. Laatikaisella isä on lapsuudessa ollut poissa rakentamassa toisten elämää, Nissisellä ukki elää autioituvalla seudulla. Hastilla alun kartanomiljöö korostaa päähenkilön varattomuutta. Kaikissa kirjoissa tehdään matka, joka selventää omaa menneisyyttä, ainakin jossakin määrin.


Laatikaisen teos on kolmikon tiivein ja minulle kirkkain. Siitä poimin pikapostauksen ainoan lainauksen:

Yö on hahmoton, en nuku siinä hetkeäkään. Sakeudesta porautuu lopulta pintaan yksi kirkas ajatus. Ei voi löytää sellaista mitä ei ole.

Satu Laatikainen: Hyvästi itä. WSOY 2025. 196 s.

Camilla Nissinen: Rihmasto. Tammi 2025. 344 s.

Susanna Hast: Toivottomuus. S&S 2025. 222 s.

Kirjastolainoja kaikki.

Pakahduttava kuvaus huoltajuuskiistasta – Maaria Päivinen: Lastani et vie

Luin Maaria Päivisen Lastani et vie -romaanin lukuaikapalvelusta, koska missään kirjastossa uutuuskirjan laina-aika ei olisi riittänyt tähän lukuprojektiin. Aloitin kirjan keväällä ja aina vain luin, kun kevät vaihtui kesäksi. Melkein ehti tulla syksy ennen kuin napautin viimeisen sivun auki.

Lukeminen ei venynyt siksi, että kirja olisi harannut vastaan tai että se olisi ollut tylsä tai erityisen pitkä, vaan siksi, että minun oli pakko annostella kerralla luetun määrää. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva romaani pakotti hengähdystaukoihin, kävelemään pellonreunassa ja puhkumaan maailman epäreiluuksia.

Päähenkilö on suomalainen Miia, joka rakastuu norjalaiseen Bjørniin ja saa tämän kanssa lapsen. Markus-poika on vasta vauva, kun asiat lähtevät pahan kierteeseen. Miia haluaa eron kontrolloivasta miehestään ja muuttaa pojan kanssa Suomeen. Bjørn vastaa syyttämällä Miiaa lapsikaappauksesta.

Miia joutuu elämään Markuksen kanssa kuukausia norjalaisessa turvakodissa, kun he odottavat oikeusprosessin etenemistä. Seuraa toistuvia haasteita, kanteita, oikeudenkäyntejä.

Vuosia kestävä huoltokiusaaminen käy mielenterveydelle raskaaksi. Miia alkaa epäillä itseään, kasvatusmetodejaan, ja luonnollisesti myös omaa fyysistä ja taloudellista kantokykyään.

Turvaverkko kannattelee, mutta silti oikeudenkäyntien kierre kerryttää Miialle kohtuuttomat velat.

Kirjailija on etäännyttänyt kokemuksiaan fiktioksi. Hän on vaihtanut maat, ammatit, kaupungit, mutta silti teksti on vereslihalla kirjoitettua.

Miian tarinassa on lohduttomuutta, mutta sen rinnalla onneksi saa huomata, että kun on aikansa potkiskellut kivenmurikoita, voi nähdä pientareella kissankelloja. Maailmassa on kauneutta ja ihmiset tekevät myös hyviä tekoja.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula 2025. 264 s. Bookbeat.

Helmet 2025: 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Pakomatkalla metsissä – Jenni Räinä: Vaino

Kansi: Piia Aho.

Pohjois-Pohjanmaa isonvihan aikaan eli 1700-luvun alkupuolella ei ole minulle historiassa se tutuin ajanjakso, mutta Jenni Räinän Vaino-romaanin myötä sain siihen kosketuksen. Se oli jalat palelluttava, kasvoille limaa sylkevä ja samalla lyyrisesti toivoa luova kosketus.

Päähenkilö Valpuri eli Vappu on kotoisin Räinänperältä, Iistä. Vappu on veljiensä kanssa metsässä pakomatkalla, ja perässään heillä on venäläiset kasakat, jotka tuhoavat kaiken rannikon tuntumassa.

Vainoajat polttavat pirtit, tappavat aikuisia ja ottavat lapsia mukaansa ihmisverona. Kaapatuista lapsista muovataan ryssänrenkejä, oppaita uusille tuhotöille, kiduttamiselle ja häpäisylle, koska he tuntevat seudun.

Karkuun pyrkiville jokainen äännähdys on riski, niin myös toisistaan eksyminen ja silmät päästä pullistava nälkä. Suojaa tuovat suuret kuuset ja perimätieto.

Vapun nykyhetkeä katkovat hänen näkökulmastaan tehdyt takaumat ja myös vainolaisten joukkoihin ryövättyjen jaksot. Vetävin näistä on nykyhetki, toki taustoitus antaa hahmoille syvyyttä. Olin hankaluuksissa sen kolmannen kanssa. Ryssänrenkien osuudet on painettu kursiivilla, mikä on lukijalle kauhistus, mutta niin sen välittämä näkökulma myös. Kaapatut lapset, jotka tottuvat tappamiseen. Muuttunut tuttu, joka tekee pahaa.

Valun hitaasti toivosta tyhjäksi. Koko maailma on vaihtanut kasvonsa. Mikään aiemmin luulemani ei ole ollut totta.

Vaino vei minut mukanaan. Siinä on vauhtia, kerronnan imua. Julmuutta on, mutta aukkoisuus ja Räinän kieli pehmentävät kauhua. Lukijan lohduksi myös joku selviää.

Kirjan lopussa on Räinän jälkisanat, jotka avaavat yhtymäkohtia todellisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin.


Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. 255 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Nannan VIII lukumaraton: Elokuinen lukuseikkailu

Hanna (@hannaelinatee) huhuili Instagramissa seuraa lukumaratonille, ja koska tältä kesältä tämä pitkä matka minulta vielä uupui, päätin lähteä mukaan. Olin myös yksin saaressa, joten lukemiseen uppoutuminen oli mahdollista.

Viikko sitten perjantaina aloitin valmistelut. Kauppareissulla ostin silmätippoja ja herkkuja. Pesin lukulasit ja tein ruokaa valmiiksi.

Etsin inspiroivia kirjoja mökin kirjahyllystä: vaatimuksena oli, että ne hyppäävät syliin ja vaativat lukemista. 

Pinossa oli valinnanvaraa, kaikkea en kuvitellutkaan ehtiväni. Siekkisen Saaren olen lukenut useasti, mutta se otti paikkansa itsepintaisesti. Muita inspiraatiopinon kirjoja en ollut aiemmin lukenut.

Lauantaina aloitin vuorokauden lukumaratonin. Luin pinosta neljä kirjaa, tässä lukukokemuksistani lyhyesti:

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala 2015. 157 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Elina Warsta.

Kahdessa aikatasossa etenevä tarina kietoutuu Tattarisuon ruumiinosalöytöjen ympärille. Nykyajassa kirjailija kamppailee käsikirjoituksensa kanssa ja yrittää saada mysteeriä kirjoitettua. Elämänhallinta on vähän niin ja näin, avioliitto rakoilee. Historiallinen taso vie 1930-luvun trokareiden maailmaan.

Miehinen lyhytromaani avaa isä-poikasuhteita, mieheksi kasvamista ja miehenä olemista. Monin paikoin ihastelin Ollikaisen virkkeitä ja kielikuvia. Pienoisromaanin mittaan oli kuitenkin ladattu mielestäni liikaa tavaraa.

Helmet 2025: 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja.

* * *

Raija Siekkinen: Saari

Otava 1988. 127 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Jaana Aarikka.
Kansi näkyy alempana yhteiskuvassa paremmin.

Siekkisen Saari ei tyhjene lukemalla; tämä oli ehkä viides lukukierros. 

Kehyskertomuksessa Paula matkustaa miehen kanssa Euroopassa ja alkaa tämän pyynnöstä kerrata tapahtumia saarella. Paula on viettänyt saaressa koko kesän ja kun mies (siis eri kuin alun mies) tulee saareen, myrsky eristää heidät sinne. He ovat saaressa yhdessä, mutta yksin. Saaren tapahtumiin tulee ristivalotusta, kun mantereelta saarta ja naista tarkkaavat ihmiset saavat myös äänen. Onko saaressa kettua, jos sen näkee vain Paula?

Helmet 2025: 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

* * *

Anja Snellman: Pääoma

Otava 2013. 299 s. 

Käytettynä ostettu.

Kansi: Piia Aho.

Kauhistelin hetken, mitä Siekkisen paljaan proosan jälkeen voi lukea. Valinta onnistui: Snellmanilla on vahva oma ääni ja taito vyöryttää tarinaa niin, että lukija on hetkessä ytimessä.

Omaelämäkerrallinen Pääoma kertoo kirjailijan sisaresta Marusta ja heidän suhteestaan, myös vanhemmista ja perheen kipupisteistä. Selvitystyö vie häpeän ja yhteyden hetkiin. Marun kitalakihalkio saa hänet puhumaan marunkieltä ja tekee hänestä erilaisen. Päähenkilö suomii omaa puhumattomuuttaan, mutta toisaalta hän näkee Marun ainutlaatuisuuden. 

Teoksen rakenne on kierteinen kuin dna. Toisteiset muistot täydentävät kuvaa, kun uudet asiat palaavat mieleen.

Helmet 2025: 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

* * * 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004. 240 s.

Käytettynä ostettu.

Kansi: Markko Taina.

Sinervo tekee Eeva-Liisa Mannerista biofiktiossa elävän ja verevän päähenkilön komplekseineen. Maanjäristys romahduttaa runoilijan Espanjan-kodin katon, mutta muutenkin elämän perustukset huojuvat. Manner on evakko ja erakko, jolla on epäonnea ihmissuhteissa ja mielenterveysongelmia, mutta taito keplotella epävarmassa ammatissa. Omien runojen rinnalla hän kääntää ja tekee kritiikkejä. 

Sinervo sai teoksestaan Finlandia-palkinnon, ja biofiktio-fanina vain ihmettelen, miten en ole lukenut tätä aiemmin!

Helmet 2025: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

* * *

Kaikissa neljässä maratonkirjassani on kirjoittava päähenkilö, mutta keskeisin yhdistävä tekijä näille taitaa olla jonkinlainen puhumattomuus. Muutakin varmasti syvemmällä analyysilla löytyisi, mutta maratonlukeminen on kuitenkin aika kepeää.

Sivuja vuorokauden lukuseikkailussa kertyi 823. Tauotin lukemista saunalla, yöunilla ja pihapiipahduksilla. Vaihtelin myös kuulumisia yhtä aikaa lukumatkalla olleiden Hannan ja Tiinan (@tiinankirjahyllysta) kanssa Instagramissa – kiitos vielä tsempeistä ja kokemuksen jakamisesta!

Maaliin päästyäni mietin, että romaanien väleissä olisi ollut kiva lukea esimerkiksi runoja tai sarjakuvaa, mutta niitä ei mökin hyllyssä ole. Se on puute, joka on paikattava!

Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Kun avioliitto seilaa karikolle – Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Kansi: Jenni Noponen.

Ravintolan vessassa vahingossa kuultu keskustelu käynnistää Lotan elämässä kriisin, jota hän pakenee sulattelemaan saaristomökille.

Miehen uskottomuus tuntuu vievän pohjan kaikelta. Lapset ovat jo niin isoja, että pärjäävät, mutta miten Lotta selviäisi taloudellisesti mahdollisesta erosta? Vai voiko kaiken antaa anteeksi?

Pesosen avioliittoromaani on jouhevaa luettavaa. Henkilöt ovat eläviä, vaikka monet heistä kohdataan vain puhelinkeskustelujen välityksellä. Erityisesti Lotan ahkerasti deittaileva eläkeikäinen äiti hurmaa. Lotta sisuuntuu ja voimaantuu tarinan edetessä, mutta Pesonen ei tee hänestäkään puhdasta pulmusta. 

Luin saaristokuvausta mielenkiinnolla. Meri-ilma on auttanut minuakin selventämään monenlaisia tilanteita. Tunnistan itsenäisten saarireissujen voimaannuttavan vaikutuksen ja sen kauhun, kun seurana on vain koira ja sille tapahtuu jotakin ikävää.

Kuvittelin tuntevani -nimen monimerkityksisyys jäi pyörimään mieleen lukemisen jälkeen. Ja tulihan sille kannen purjeveneellekin selitys!

Jäin miettimään, että kummoisia eivät ole puutarhakalusteet, jotka menevät sateessa pilalle. Ihmettelin myös, miksi Lotta ottaa laituriin kiinnitetystä veneestä pohjatulpan pois, jotta se ei uppoaisi.


Helmet 2025: 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja.


Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani. Gummerus 2025. 250 s. Kirjastolaina.

Alkuvuoden haasteita – Hanna Lantto: Bilbao & Harry Salmenniemi: Valohammas

Bilbaon kansi: Markko Taina.
Valohampaan kansi: Mikko Branders.

Paritan kaksi alkukevään kotimaista uutuutta, koska perättäin luettuina niiden erot ja yhtäläisyydet korostuvat.

Ensin näkyvät erot. Haaleissa kansissa päättyy Salmenniemen arkitrilogia, kun taas Lanton esikoinen räiskyy kansistaan ulos. Vaunulenkkien monotoninen rytmi törmää eteläeurooppalaiseen, kovaääniseen elämänmenoon.

Valohammas on hillitty yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään. Se on arkea, jota ei jaksa ja jaksaa juuri rakkaittensa vuoksi. Siksi siitä on kirjoitettava, kaiverrettava. Yhdessä päivässä on läsnä kaikki, hitaasti ja dialogivetoisesti. 

Minua ei melkein ole. Olen niin rentoutunut, että olen löystynyt. Työnnän vaunuja taivaalla. Lävistän ilmaa kuin neulanen, joka putoaa hämmästyttävän hitaasti. Lähestyn maata, leijun, putoan, en osu: maa väistää minua.

Bilbao taas on sykkivä ja vaiheikas monen vuoden kuvaus Elinasta, josta kasvaa Bilbaon-vaihdon jälkeen Baskimaan ja baskin kielen asiantuntija. Kodinpiiristä syöksytään kaduille, syntyy oma kaveripiiri, juhlat kestävät usein aamuun asti. Nousee kysymyksiä itsemääräämisoikeudesta ja rakenteellisesta väkivallasta.

Jos Salmenniemeltä ajatusten helmet löytyvät tylsyyden keskeltä, Lantolta ne saa poimia vyörytyksen alta:

Koska olen jatkuvasti liikaa, on jonkun pienennettävä minut, näytettävä minulle paikkani, otettava luulot pois. Siksi paikkani on kenen tahansa alla, joka keksii sitä vaatia.

Sekä Bilbao että Valohammas olivat minulle haastavia lukukokemuksia. Olen oppinut, että aina ei kannata uskoa ensimmäistä mielijohdetta jättää kirja kesken, joten sinnittelin. 

Kirjat luettuani taika tapahtuu: alan hahmottaa yhdistäviä tekijöitä näistä niin erilaisista teoksista. Näen säikeitä ja rihmoja, jotka puhuvat elämän merkityksestä, omista rajoista, siitä mikä on tärkeää. Rakkaudesta, ihmissuhteista, oman itsensä tuntemisesta. Kirjoihin palaaminen ja selailu avaavat niiden taidokkuuden. Ne todella onnistuvat välittämään lukijalle ne hiertävät ja puristavat tuntemukset, joita ne kuvaavat. Aina ei tarvitse päästä helpolla.

Valohampaasta ei sisältövaroitusta tarvinne antaa, toki vauvankakan värianalyysi voi olla jollekulle liikaa. Lanton lukemista harkitsevan kannattaa tietää se, että romaanissa naisen keho vertautuu Baskimaahan, jota joku toinen pyrkii kontrolloimaan, myös väkivalloin. Bilbaossa on ehkä häiritsevin repliikki, jonka olen koskaan lukenut. Siitä toipuminen vie huomattavasti kauemmin kuin Salmenniemen laahaavasta arkidialogista.



Hanna Lantto: Bilbao. Tammi 2025. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.
Helmet 2025: 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Mikko Branders.
Helmet 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos.

Kotimaan kirjakierros: Keski-Suomi.

Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.

Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.

Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.

Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

Naisten historiaa hansa-aikaan – Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Kansi: Ville Laihonen.

Aamun Hesari ja Helena Ruuskan arvio muistuttivat, että tämäkin mainio kirja on postaamatta. Tässä siis lyhykäisesti ajatuksiani Ulla Raskin esikoisromaanista Blanka, Itämeren tytär ennen kuin eräpäivä kutsuu kirjan takaisin kirjastoon. 

Eletään 1600-luvun ensimmäisiä vuosia Räävelissä eli nykyisessä Tallinnassa. Saksalaisen kauppiaan tytär Dorothea on juuri naitettu lyypekkiläiselle kauppiaalle, kun hääjuhlassa sattuu jotakin odottamatonta: morsian kuolee.

Järjestetty avioliitto hyödyttäisi sekä isän että aviomiehen bisneksiä, mutta nyt kaikki uhkaa kaatua. Ratkaisu löytyy pikkusisko Blankasta, joka asettuu sisarensa tilalle.

Parantaja Kadri saa puhuttua Blankalle vielä yhden talven kotikaupungissa, mutta keväällä on lähdettävä aviomiehen luo. Seuraa vaiheikas merimatka, kun Blanka matkustaa piikansa Margon kanssa kauppalaivalla kohti Lyypekkiä. Mukanaan Blankalla on myös parantaja Kadrin opit ja yrtit sekä perintökoru piilotaskussa.

Rask punoo rinnan monia juonia, ja lukija on koukussa. On seikkailua, selviytymistä, romantiikkaa. Ja hurjia kuvauksia naisen asemasta miesten armoilla. Naisten rohkeus ja keskinäinen solidaarisuus ovat eteenpäin vieviä voimia. Koskaan ei vaan voi tietää, kuka on se rotta, joka nakertaa luottamuksen palasiksi.

Kirja avaa Kylmä meri -sarjan, joten Raskin soljuvan kerronnan pariin saa palata luultavasti lähivuosina!


Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää.

Kotimaan kirjakierros: Lappi.


Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. WSOY 2025. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Sodan ja avioliiton kauhujen tahdit – Heidi Köngäs: Tango Frisk

Kansi: Piia Aho.

Merenkurkun yli Ruotsista Pohjanmaalle potkukelkalla sutjutteleva Jalmari Frisk eli Jalle vie nuoren Alinan sydämen. Hääkellot soivat, syntyy viisi lasta seitsemässä vuodessa.

Yhteistä kieltä Jallella ja Alinalla ei ole, eivätkä he sellaista opi. Jalle on Vähässäkyrössä eli Fyrrykyrössä kielipuoli, eikä puhu lapsilleen niin paljon, että nämä oppisivat isänsä kielen kunnolla.

Hurmuri-Jallesta kuoriutuu despootti. Omavaltainen perheenpää määräilee ja huseeraa toisissa naisissa. Avioliittokuvaus on hyytävä. Alina on koulutukseltaan karjakko, mutta ammattinharjoittaminen jää, kun lasten, talon ja sairaan anopin hoitaminen imevät mehut.

Sotatantereet kutsuvat perheen täysi-ikäistyviä lapsia. Usko lähtee Saksan riveihin ja kohtaa SS-miehenä seikkailun sijaan verkkokalvoille palavat kauhut. Simo-esikoisen kohtalo särkee äidin.

Kristiina-tytär palvelee lääkintälottana Kannaksella, eikä pääse opiskelemaan, koska isä istuu perheen rahojen päällä.

”Haluaisin mennä sairaanhoitajakouluun”, pyysin, mutta Faari vain nauroi, ettei ”viitsi nakka pengar hukku. Miksi heittä koulu pois?”

Kertojina ääneen pääsevät Alinan lisäksi vuoroin osa perheen lapsista. Vaihtelevat kertojat ristivalottavat perheen vaiheita vetävästi.

Lopussa on mutta. Se on niin suuri, että se uhkaa jättää tarinan imun varjoonsa. Mokia on liikaa. Tekstissä on tyhjäkäyntiä: virkkeessä sama sana toistuu virkkeessä ärsyttävästi. Aivan kuin sanan siirtämisestä olisi seurannut sanan tuplaus.

Usein lähekkäin on samansisältöisiä lauseita, joko peräkkäin tai läheisissä kappaleissa. Samaa asiaa vatvotaan aivan turhaan. Teksti jankuttaa samaa sisältöä. Lukija hölmistyy.

Myös logiikka takkuaa. Ai miten niin Kristiina saa vasta kolmannella heitolla kiukaasta kunnon löylyt ja kyyristyy, hänhän on jo lauteilla kyyryssä? Muitakin esimerkkejä olisi.

Kunpa kirjalle olisi suotu vielä yksi tai useampi editointikierros. Tarinan ainekset ovat niin houkuttelevia, että täysosuma jäi vain viilausta vaille vajaaksi.

Helmet-lukuhaaste 2025: 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä.

Kotimaan kirjakierros: Uusimaa.


Heidi Köngäs: Tango Frisk. Otava 2024. 400 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Piia Aho.

Äijäkupittaalta raikkaaseen Pohjolaan – Asko Jaakonaho: Kulta-aura

Kansi: Iiris Kallunki.

Todellisten historiallisten henkilöiden elämästä sepitetyt romaanit kiehtovat minua lukijana. Useimmiten tartun biofiktiouutuuksiin, jos eteeni osuvat.

Genre olikin ainoa tieto, joka minulla oli Asko Jaakonahon Kulta-aurasta. Odotuksia ei ollut, ja mitä nauruterapiaa sainkaan!

Päähenkilö Sigurd Wettenhovi-Aspa eli vuosina 1870–1946 ja oli melkoinen elohopea. Ehtiväinen, kekseliäs, pelkäämätön. 1800-luvun lopun Pariisissa inspiroitunut monitaituri kunnostautui muun muassa kuvataiteen, kielitieteen ja arkkitehtuurin aloilla.

Elämäntapataiteilija tai jopa melkoinen huru-ukko, voisi luonnehtia.

Mielikuvitusta Sigurdilla piisasi. Hän tutki ja yhdisteli asioita mielensä mukaan, niin että lopputulos oli hervoton. Ei ihme, että hän ajautui kahnauksiin aikansa tiedemiesten kanssa, hän kun vakavalla naamalla esitti, että suomalaiset ovat aikanaan vaeltaneet "raikkaaseen Pohjolaan" Jaavan saarelta.

Ensin koukkasimme Egyptiin ja perustimme sinne korkeakulttuurin. Rakensimme pyramidit, nuo suomalaisen insinöörityön taidonnäytteet. Emme ole mitään tuohivirsukansaa, matkan varrelta löytyvät pettämättömät todisteet:

Me olimme pohjoiseen vaeltanutta suurta kulttuurikansaa – –. Egyptistä lähdettyämme olimme retkillämme jättäneet jälkiä ympäri Eurooppaa. Saalisvuoresta tuli Salisbury, Äidinvuoresta Edinburgh, Liperin puolesta Liverpool. Eikö Stonehenge ollut suomalaisittain Se Tuonen henge, muinainen hautausmaa ja haamujen tarha?

 

Hytkyin kirjaa lukiessani, nämä nimiväännökset ja ajatuskulut osuvat nauruhermooni. Egypti oli aiemmin Äijäkupittaa, Hyde Park Hiidenparkkimetsä – miten en ole aiemmin huomannut!

Jaakonaho kieputtaa faktasta ja fiktiosta toimivan romaanin. Hän kuvaa hyvin, miten yksinäistä ja turhauttavaakin on olla keksijä ja omalaatuisten teorioiden puolustaja.

Lopulta teorioiden tomusta nousee kysymys: kuinka tosissaan mies ideoidensa kanssa oikein oli?


Helmet-lukuhaaste 2025: 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme.

Kotimaan kirjakierros: Pirkanmaa.

Asko Jaakonaho: Kulta-aura. Aviador 2024. 308 s. Kirjastolaina.

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Elämien taitekohdissa – Jussi Huhtala: Verenkeitin

Kansi: Asko Künnap. 

Ennen kuin pääsen postaamaan uuden vuoden luetuista, teen muutaman kurkistuksen kirjavuoden 2024 lopulla luettuihin. Ensimmäisenä vuorossa on Jussi Huhtalan Verenkeitin.

Huhtalan toinen romaani ei ole veren valutuksella saati keittämisellä mässäilevä dekkari, vaan kirjan nimi Verenkeitin on vedenkeitin eteläpohjalaisella murteella. Keskeinen tapahtumapaikka on Kauhava.

Päähenkilö ja minäkertoja on toimittaja Mikko, vuosia sitten synnyinseuduiltaan lähtenyt keski-ikäinen mies. Kun lakeuksilta kaikuu hätähuuto äidin katoamisesta, suuntaa Mikko sisarustensa Jonnan ja Henkan avuksi ja tueksi. Jännitysjuonne siis löytyy, joten jonkinlainen mielleyhtymä vereen tuntuu sittenkin olevan paikallaan.

Mikko pyrkii pitämään vierailut Kauhavalla lyhyinä, koska hän on rakentanut elämäänsä ja identiteettiään Helsinkiin. Äidin katoamisesta kuitenkin käynnistyy tapahtumien sarja, jonka vuoksi Pohjanmaan-junaan on hypättävä vielä monta kertaa.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemat herättävät Mikossa muistoja ja puolia, joista hän ei niin välittäisi.

Vinttiin meneminen on kuin aikamatka. Ravintola on tuttu, ja osa ihmisistäkin, mutta molemmat ovat muuttuneet. Paikan sisustus on erilainen, ja nuoret ihmiset ovat keski-ikäistyneet. Tuntuu, että jokin aika-avaruudessa on mennyt pois paikoiltaan. Ikään kuin olisin pölähtänyt paikalle madonreiän kautta kiihdyttämällä autoni määrättyyn tuntinopeuteen, enkä pääsisi takaisin, ellen löytäisi jostain hullua professoria ja metsästäisi salamaniskua, jonka teho riittäisi palauttamaan minut nykypäivään, ja se olisi hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Mieleen vyöryvät entiset suhteet, isän teot, tämän kuolema. Veri on välillä kiehunut, millä on ollut tuhoisia seurauksia. Sisarusten väleissäkin on selvitettävää, veri kun on vettä sakeampaa. Miten suhtautua menneisyyden haamuihin?

Huhtala kirjoittaa jouhevasti ja alkukankeuden jälkeen sain myös huumorin sävyistä kiinni. Murredialogi upposi ainakin tällaiseen etelän lukijaan ongelmitta.

Kiinnostuin Mikon, sisarusten ja heidän vanhempiensa suhteista ja kohtaloista sekä tyhjenevän maaseudun tematiikasta. Vaikka välillä dialogin toisteisuus ärsytti, puhetavat ja fraasit luovat henkilöhahmoihin syvyyttä ja tunnistettavuutta.

Verenkeitintä voin suositella ainakin perhesuhteista kiinnostuneille, pieniltä paikkakunnilta kasvukeskuksiin muuttaneille ja keski-iän kriiseissä velloville.


Jussi Huhtala: Verenkeitin. Enostone 2024. 235 s. Sain kirjan kirjailijalta.

Runsautta ja rytmiä – Reetta Aalto: Musta aukko

Kannen perusteella en olisi osannut tarttua Reetta Aallon toiseen romaaniin Musta aukko, sen voin myöntää. Onneksi etälukupiirissä virisi ajatus tämän uutuuden lukemisesta ja pääsin jälleen laajentamaan lukureviiriäni.

Romaani jakautuu kahteen jaksoon, vuosiin 2019 ja 2022. Ensimmäisen jakso alkaa hurjalla kuvauksella: päähenkilönainen herää tuntemattoman miehen vierestä eikä muista, miten on päätynyt tämän luokse tai mitä yöllä on tapahtunut. Lattialla on rikkinäinen kondomi.

Nainen on 42-vuotias elokuvaohjaaja, jolla on mies ja kaksi lasta. Holtiton juominen on ennenkin vienyt jalat alta, mutta tästä illasta tulee vedenjakaja. Nainen alkaa pohtia riippuvuuttaan, raitistuukin.

Työpaineiden ja henkilökohtaisen elämän myllerrysten rinnalla päähenkilö suree menettämäänsä Venäjää. Hän on asunut ja opiskellut Pietarissa, ja sodan myötä hän joutuu miettimään suhteensa maahan ja sen kulttuuriin uusiksi.

Miten se menikin niin pilalle, että se on leikattava irti kuin pahojaan tehnyt raaja.

Alkoholismin, seksuaalisen väkivallan ja suostumuksen lisäksi teemoiksi nousevat ystävyys, avioliitto, me too, sota Ukrainassa, elokuva-alan valtarakenteet.

Kirjan nimi kokoaa kaiken runsauden yhteen. Musta aukko voi viitata lapsen avaruusinnostukseen, muistinmenetykseen, addiktioon, hampaanpoistoon, sotaan, aviokriisiin... Monissa näistä on kyse jonkin menettämisestä ja siitä, että vanhaa totuttua asetelmaa ei enää ole.

Lukupiirille tässä riitti perattavaa. Kiittelimme esimerkiksi kirjan totutusta poikkeavaa alkoholismikuvausta. Juomista ja remuamista ei romantisoida, mutta sillä ei myöskään mässäillä.

Viehätyin Aallon taitavasti etenevistä dialogeista ja muutenkin tekstin rytmistä. Esikoisteos Vadim menee varaukseen.

Helmet 2024: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Reetta Aalto: Musta aukko. S&S 2024. 317 s. Lainasin kirjastosta.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Yhdenpäivänromaani someajastamme – Maisku Myllymäki: Valvoja

Kansi: Anna Makkonen. 

Valvoja-romaanin päähenkilö Maia vahtii työkseen taidemuseossa näyttelyn veistoksia. Yhdenpäivänromaani kertoo eräästä joulukuisesta sunnuntaista, jonka nainen päivystää näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä museon eri saleissa vuoroin kollegoidensa kanssa.

Päivän kulkua rytmittävät salin vaihdot ja takaumat, jotka valottavat edeltävien kuukausien tapahtumia. Maialla on ollut suhde etäiseen ja epäilyttävään Peteriin.

Maia on valvoja myös toisella tapaa: hän valvoo useimmat yönsä. Työsunnuntaita edeltää kahdeksan vuorokauden totaalinen unettomuus. Hän on ollut valvella lähes kaksisataa tuntia yhteen menoon.

Tällaiselle supernukkujalle on mahdottomuus edes kuvitella toistuvia valvottuja öitä. Mikä mahtaa olla aivosumun määrä, mikä toimintakyvyn taso?

Valvoessaan patsaita Maia havainnoi näyttelyn kävijöitä, usein tarkemmin kuin kävijät taideteoksia. Vierailijoille tärkeämpää on raportoida näkemästään someen – toisten katseltavaksi. Some tuo tarinaan jälleen yhden valvomisen tason: algoritmit valvovat meitä, ja moni yrittää somen välityksellä valvoa muita.

Sivut kääntyvät, ja hiljalleen lukijan mieleen alkaakin hiipiä epäilyksiä kertojana toimivaa Maiaa kohtaan.

Ajattelin, että elämäni oli nyt yhtä hyvää kuin valittu kuva elämästäni.

Mitä kaikkea valvoneen mieli sumentaa, korostaa, rajaa?

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. 302 sivua. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.