Kohtaamisten kudelma – Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Kannen suunnittelu: Elina Warsta.

Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja alkaa vuodesta 2019, kun minäkertoja kamppailee mielen synkkyyttä vastaan: masennus on tuttu seuralainen jo nuoruusvuosilta, ja nyt sen uhka leijuu jälleen ilmassa. Niinpä hän alkaa koota eräänlaista rakkauskertomuksien mosaiikkia lohduksi itselleen. 

Rakkaustarinat ovat kertojan turvapaikka ja "heikko kohta", ja lukijaakin monenlaisiin rakkaudellisiin kohtaamisiin ja muisteluihin mukaan pääsy lämmittää. 

Rakkautta ei lokikirjassa pakoteta vain romanttiseen muotoon. On rakkautta lapsiin, ystäviin, etäisempiinkin ihmisiin. On myös intohimoista suhtautumista vieraisiin kulttuureihin, tarinoihin, kirjoihin, matkustamiseen. Rakkaudellisuus ulottuu kauas ja moniin, se on perusinhimillinen tunne.

Kertoja-päähenkilö muistuttaa Hirvosta itseään ja romaani on saanut innoituksensa tosielämästä – mutta silti kokonaisuus on kaunokirjallisuutta. Kertojan (ainakin näennäiseen) avoimuuteen yhdistyy dokumentaristi-Hirvosen tapa raportoida maailmaa ja kirjailija-Hirvosen mieltymys hyvään tarinaan.

Kerronnassa on jotakin fragmentaarista. Laivan lokikirjan tavoin se koostuu lyhyistä huomioista, vaikka tarinoita hahmottuu. Kaikesta muodostuu yhtenäinen kudelma, tai sellaiseksi lukijana kaiken päässäni yhdistän.

Tavoitteena oli, että sisällössä ja rakenteessa näkyisi elämän huokoisuus, avoimuus ja hengittävyys, kertoi Elina Hirvonen Helsingin kirjamessuilla haastattelussa, jota seurasin tänään striimin välityksellä. Kirjamessuilen tänä vuonna toipilaana kotoa käsin, mikä ei tietenkään korvaa syksyn kohokohtaa messuhalleissa koettuna, mutta onneksi pisaroita messutunnelmasta tihkuu tänne kotisohvallekin.

Rakkauksien lokikirja saa uskomaan hyvään, vaikka se kuvaakin monia epäreiluja ja kohtuuttomia tilanteita. Sen luvataan olevan trilogian avausosa, mikä saa odottamaan lisää. Lisää lämpöä, läsnäoloa ja kohtaamisia tähän kiireiseen ja sotien runtelemaan maailmaamme.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. 229 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa.

Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.

Tutkivan journalismin edelläkävijä – Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Jälleen Helmet-haaste ohjasi kirjavalintaani. Lukuhaasteen kohta 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun houkutteli tarttumaan kirjastolainaan juuri ennen uusintakertojen täyttymistä. Nellie Blyn Kymmenen päivää mielisairaalassa on ohut, mutta painava klassikko, jonka voi lukea yhdeltä istumalta.

Nellie Bly (1864–1922), oikealta nimeltään Elizabeth Cochran, oli yhdysvaltalainen toimittaja, joka tunnetaan muun muassa maailmanympärimatkastaan, jonka hän teki kahdeksan päivää nopeammin kuin Phileas Fogg, Jules Vernen kuuluisa romaanihenkilö. Matkaseikkailusta syntyi kirja nimeltään Maailman ympäri 72 päivässä.

Ennen menestyksekästä maailmanmatkaansa Bly kirjoitti psykiatristen sairaaloiden arkea muuttaneen artikkelin Blackwell's Islandin rangaistuslaitoksesta vuonna 1877, minne aikanaan sijoitettiin vankien lisäksi mielenterveyden häiriöistä kärsiviä naisia. Tarkoitus oli selvittää, miten potilaita hoidetaan ja miten paikkaa johdetaan.

New York World -lehden reportteri Bly tekeytyi mieleltään sairaaksi päästäkseen pahamaineiselle saarelle. Huhuttiin, että sinne oli helppo päästä, mutta sieltä oli lähes mahdoton päästä pois – tämän myös Bly sai kokeilunsa myötä huomata. 

Alkuun Bly kirjautuu salanimen turvin majataloon, missä hän valvoo ja tekeytyy höperöksi. Oudon käytöksen perusteella poliisit vievät hänet tutkittavaksi, ja lääkäri epäilee huumeita. Pian tuomari jo määrää hänet saarelle. Bly ei kerro, kuka on tai mistä on kotoisin, mikä vielä lisää häntä tutkivien epäilyksiä. 

Saarella Bly todistaa kevyitä ja ennakkoluuloisia tutkimuksia, joiden perusteella naisilta viedään tulevaisuus:

Tämä nainen vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Bly toteaa, että rikollisiakin kohdellaan paremmin, koska heille sentään kerrotaan, mistä heitä syytetään, ja heille annetaan tilaisuus puolustautua. Siirtolaisten tilanne on kuin pahimmasta dystopiasta, koska heillä ei ole yhteistä kieltä lääkäreiden ja muun henkilökunnan kanssa.

Rangaistussaaren naiset ovat täysin lääkäreiden ja hoitajien armoilla. Saaren asukit näkevät nälkää ja heitä herätellään pitkin yötä, jotka he viettävät kylmissä ja karuissa huoneissa. Hoitajat provosoivat potilaita ja saavat Blyn havaintojen mukaan tyydytystä, kun keksivät syyn kohdistaa potilaisiin väkivaltaa. Valta-aseman väärinkäyttö on heille huvia. 

Otin asiakseni kertoa aina lääkäreille, että olin järjissäni ja pyysin heitä vapauttamaan minut, mutta mitä enemmän yritin vakuuttaa heitä asiasta, sitä enemmän he sitä epäilivät.

Blyn turva on, että lehden toimituksessa tiedetään hänen kokeestaan. Vaikka Bly on varma siitä, että hänet tultaisiin vapauttamaan, on kymmenen päivää ja yötä pitkä aika epäinhimillisissä oloissa. Hän ei esimerkiksi uskalla pyrkiä saaren huonomaineisemmalle osastolle turvallisuutensa vuoksi.

Blyn kokemuksistaan kirjoittama artikkelisarja johti suuren valamiehistön tutkintaan. Saaren oloihin perehdyttiin, ja hoitometodit muuttuivat, tosin tarkastuskäynnillä osa Blyn tapaamista naisista oli mystisesti kadonnut. Blackwell´s Islandin laitos suljettiin 1930-luvulla, ja nykyisin saari tunnetaan nimellä Roosevelt Island.

Ohut kirjanen oli mielenkiintoista luettavaa aiheensa vuoksi, mutta suomennos on valitettavan kömpelö. Suosittelenkin lukemaan kirjan alkukielellä, jos mahdollista.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa. Oppian 2018. 137 s. Suom. Heidi Kouridou. Alkuteos: Ten Days in a Madhouse (1887). Lainasin kirjastosta.

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.

Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.

Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.

Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2018. 322 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Laura Mannisen Kaikki anteeksi on omaelämäkerrallinen esikoisromaani perheväkivallasta ja siihen liittyvästä häpeästä ja vallankäytöstä. Manninen kuvaa riipaisevan realistisesti, millaista on, kun onnellisen uusperheen elämä muuttuu painajaiseksi.

Eräänä maanantaina helsinkiläisen Lauran elämässä alkaa uusi vaihe, kun hän tapaa Mikon. Mikko on viehättävä, komea, huomaavainen, sosiaalinen. Hän hurmaa ystävät ja perheenjäsenet. Lauralla on taustalla muutama epäonninen liitto, joten tämän miehen kanssa hän päättää onnistua. Kaikki on Mikossa kohdallaan, eikä esteeksi tule edes miehen kolme lasta tai asuinpaikkakunta satojen kilometrien päässä. Ensin eletään reissuelämää Helsingin ja Seinäjoen välillä, sitten Mikko lapsineen jo muuttaa Helsinkiin. Nopea eteneminen hieman arveluttaa Lauraa, mutta miksi jarrutella, kun vierellä on näin täydellinen mies. Laura solahtaa helposti bonusäidin rooliin.

Ulospäin näyttää siltä, että Laura elää onnellista uusperheen arkea unelmien miehen rinnalla. Vaaleanvihreän rintamamiestalon ruokapöydässä on aina tilaa lasten kavereille. Kulissien takana kuitenkin jylisee, sillä Mikon käytös on alkanut muuttua uhkaavaksi ja väkivaltaiseksi.

Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.

Arjesta aluksi niin hurmaavan miehen rinnalla tuleekin hengenvaarallista, henkisen ja fyysisen väkivallan uhan alla selviytymistä. Aivan kuin olisi kaksi Mikkoa: se aurinkoinen ja huomaavainen puoliso ja toinen arvaamaton, pelottava mies. Mikon mielen horjuminen vertautuu painostavaan säähän. Kun Mikon mieli mustuu, rajuilma tulee huoneeseen, on ukkosta ilmassa ja salamoi. Makuuhuone täyttyy myrskytuulesta ja kaatosateesta. Myrskyn jälkeen on vuorossa poutaa, ja väkivaltaisia purkauksia seuraa aina kuherruskausi hemmotteluineen. Parhaiten Mikon mielialoja aistii perheen koira Sopu, jonka käytökseen isännän mielialat heijastuvat heti. Vähitellen Laurakin oppii mestariksi mielialojen tulkinnassa. Kuinka kauan voi antaa kaiken anteeksi?

Mannisen romaani antaa yhden naisen tarinan kokoisen selityksen sille, miksi puoliso jää väkivaltaiseen suhteeseen. Useinhan ihmetellään, miksi uhri ei lähde heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Syitä voi olla monia, kuten yhteinen koti, lapset ja ihanat onnenhetket, joihin vielä kenties palataan. Laura myös haluaa vimmaisesti onnistua, ja ero tuntuu epäonnistumiselta. Tilanteeseen liittyy myös valtavasti häpeää.

Tarinan edetessä tunnelma tihenee ja käy ahdistavaksi. Manninen kuvaa pelon ilmapiiriä sekä Lauran mielenliikkeitä taidokkaasti. Lukijaa lohduttaa se, että alusta asti on selvää, että Laura selviää puolison kiihtyvästä aggressiosta huolimatta, onhan hän kertomassa tarinaansa. Helmet-lukuhaasteessa Kaikki anteeksi meneekin minulla kohtaan 33. Selviytymistarina. Osallistun kirjalla myös Naisen tie -lukuhaasteeseen, johon sopivat naisten elämäkertojen lisäksi autofiktiiviset romaanit.

Aihepiirin vuoksi mieleeni nousivat Rosa Liksomin Everstinna, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja ennen blogiaikaa lukemani Maria Jotunin Huojuva talo, jotka kaikki kuvaavat parisuhdeväkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Mannisen romaani on lisälenkki tähän surullisten tarinoiden ketjuun. Monista muista perheväkivaltakuvauksista poiketen Mannisen romaanissa alkoholi ei ole suuressa roolissa.

Manninen on kirjoittanut kirjansa katkaistakseen väkivallan kierteen. Kirja päättyy näin: Jotta kierre voisi katketa, tarvitsemme tavallisten ihmisten tavallisia ääniä siitä, miksi niin tapahtuu. Ja tämä on yksi niistä. Epilogissa Manninen avaa aiheen omakohtaisuutta, väkivaltatilastoja ja ottaa painokkaasti kantaa siihen, miten väkivallan uhrin avuntarve pitäisi huomioida paremmin.

Kiinnitin Mannisen esikoisteokseen huomiota WSOY:n kevätkatalogissa, mutta arkailin hieman tarttua parisuhdeväkivallasta kertovaan kirjaan. Ei ehkä minun juttuni, en kenties jaksaisi jälleen tällaista aihetta. Liksomin Everstinna on niin tuoreessa muistissa. Kuitenkin "varuiksi" varasin kirjan kirjastosta, voisihan sitä kokeilla. Noudettuani varauksen huomasin pian ahmivani kirjaa. Tälle kävi samoin kuin viime kesänä Ben Kallandin esikoiselle Vien sinut kotiin: hieman epäröiden aloitin, mutta nopeasti jäin koukkuun omaelämäkerrallisista aineksista koottuun tarinaan.

Anni Kytömäki: Kivitasku (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 645.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen. Romaanin alussa tutustumme 16-vuotiaaseen Helenaan, joka haaveilee tutkimusmatkoista ja muuttaa kesäksi yksin Mustasaareen. Kesä 1959 on Helenalle unelmoinnin aikaa. Viimeinen vapaa kesä päättyy mielisairaalaan.

Nykyajassa seurataan Vekaa. Hän muuttaa perheen mökille, joka sijaitsee Louhurannassa. Oikeastaan hänen pitäisi olla sairaalassa tutkimuksissa, sydän oireilee. Hän kuitenkin viettää mieluummin askeettista elämää osin jo lahoamaisillaan olevassa pirtissä. Veka yrittää tehdä pesäeroa Sonjaan, joka oli aiemmin keskeinen osa hänen elämäänsä. Veka ei aivan onnistu eristäytymisessään, siitä pitävät huolen naapuritalon Olli ja perheenjäsenet.

1840-luvulta alkavan tarinalinjan pääosassa on Sergei, kuolemaantuomittu vallankumouksellinen Pietarissa. Kuin ihmeen kaupalla Sergei säästyy teloitukselta ja päätyy pakkotyöhön muun muassa Saimaan kanavan työmaalle ja louhimaan silmäkiveä Louhurannan lähellä sijaitsevalle kaivokselle. Alun jälkeen Helena jää pitkäksi aikaa taka-alalle, ja romaanissa keskitytään vuorottelemaan Sergein ja Vekan tarinoita.

Yhdistävänä tekijänä kaikilla henkilöillä on Riutanlahden kylä jossakin itäisessä Suomessa. Kylässä sijaitseva Louhuranta on järven rannalla, ja rannasta on soutumatka Mustasaareen. Keskeinen paikka on Soutajainvuori, jolta voi tarkkailla edessä aukeavaa järvimaisemaa ja historian kerrostumia. Sergeillä, Helenalla ja Vekalla sekä monilla muilla on paikkansa sukupolvien ketjussa.

Romaanin henkilöiden kohtaloita yhdistävät vapauden kysymykset. Yhdeltä vapauden vie pakkotyö, toinen taas on mielensä vanki. Kytömäki rinnastaa luontoon kajoamisen ihmisaivojen manipulointiin. Kiven louhinta on kalliolle kuin lobotomia mielenterveyspotilaalle. Lopullinen, peruuttamaton toimenpide.

Jossakin Kivitaskun arviossa oli moitittu teoksen pituutta ja toivottu Kytömäeltä niukempaa ilmaisua. Minä taas en ottaisi tästä mitään pois. Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.

Onneksi voin jatkaa Kytömäen tekstistä nauttimista jo lähiaikoina, sillä minulla on vielä hänen esikoisensa Kultarinta lukematta. Vuonna 2014 ilmestynyt Kultarinta voitti Blogistanian Finlandian eli oli ilmestymisvuonnaan kirjabloggaajien mielestä paras kotimainen kaunokirja. Olen tiennyt teoksen positiivisesta vastaanotosta jo vuosia ja voin vain ihmetellä, miksi en ole tarttunut siihen aiemmin.

Olen tänä syksynä ollut kahdesti kuuntelemassa, kun Kytömäki on puhunut Kivitaskusta. Ensin kuuntelin kirjailijaa syyskuun Kirja vieköön! -illassa ja toisen kerran Turun messuilla viime viikonloppuna. Hänen puheenvuoroistaan on välittynyt aito kiinnostus, arvostus ja huoli luontoa kohtaan. Ennen kirjailijan uraa Kytömäki työskenteli luontokartoittajana, ja sittemmin hän on opiskellut kansatiedettä. Ei siis ihme, että Kivitaskussa luonnosta tehdään niin tarkkoja havaintoja ja kansanperinne erilaisine uskomuksineen maustaa tarinaa.

Myöhästyin Kivitaskun arvioni kanssa pari päivää. Tämä teksti olisi ehdottomasti pitänyt julkaista 10.10. Aleksis Kiven päivänä eli suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Kiven päivänä olisi ollut osuvaa kirjoittaa kiviä monella tapaa käsittelevästä kirjasta, mutta ennen kaikkea romaani olisi ansainnut tulla blogatuksi juuri suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Vuosi ei ole aivan vielä lopussa, mutta tiedän jo nyt, että tämä on yksi kirjavuoteni kirkkaimmista kotimaisista helmistä.

Kivitasku muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täällä toisen tähden alla ja Kirsin kirjanurkka.

Karl Ove Knausgård: Kevät (2016)

Alkuteos: Om våren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 201.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kevätaurinko on kirkkaudessaan armoton. Talven jäljiltä luonto on lehdetön, paljas ja karu. Ilmassa on kuitenkin lupaus paremmasta: kesän vehreys on ihan pian täällä. Myös Knausgårdin Keväässä eletään lisääntyvän valon aikaa. Takana on talvi ja perhettä koetellut pimeä kausi. Tässä romaanissaan kirjailija kertoo yhden kevätpäivän aikana kolmikuiselle tyttärelleen edeltävästä kesästä, joka oli perheen elämässä raskas. Valot ja varjot, kirkkaus ja pimeys vuorottelevat.

Keväässä kirjailijaisä myös avaa tyttärelleen Vuodenajat-sarjan taustoja:

Olin alkanut kirjoittaa sinulle eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä, siitä keitä me olemme ja mitä meille tapahtui kun odotimme sinua. En tarkkaan tiedä, miksi ryhdyin siihen, mutta kai minä ajattelin, että muut lapsemme olisivat jo aika isoja kun sinä saapuisit, kymmenen, kahdeksan ja kuusi vuotta, ja he olisivat jo hitsautuneet yhteen ja heillä olisi yhteinen historia, enkä halunnut että sinä tulisit vain häntänä perässä, jos ymmärrät. Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis loppujen lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa.

Knausgård muistelee, miten syntyi päätös hankkia neljäs lapsi, miten sinä päädyit tähän maailmaan. Vaimo Linda on juuri toipunut siihen mennessä vaikeimmasta masennusjaksostaan ja elämässä on muutenkin tyventä. On uusi talo, vakaampi taloudellinen tilanne. Ajatus neljännestä lapsesta kytee vanhempien mielessä tovin, ja lopulta Australian-matkalta tuliaisena on ihmisen alku.

Raskausaika tekee Lindan vähäpuheiseksi, saa hänet jälleen vetäytymään.

Pimeys oli hiipinyt häneen hiljalleen ja ottanut hänet valtaansa. Sen näki hänen liikkeistään, jotka hidastuivat hidastumistaan, ja liikkuma-alueestaan, joka pieneni pienenemistään, ja puheesta, joka lakkasi melkein kokonaan. 

Knausgård kuvailee, millaista on seurata puolison sairastumista vierestä. Hän vakuuttelee Lindalle, tai lähinnä itselleen, että pian se menee taas ohi. Edessä on kuitenkin vaimon synkin masennuskausi:

Vastakaiku yhdistää meidät maailmaan, ja sinun äidissäsi maailma lakkasi herättämästä vastakaikua.
     ---
Yhteys oli katkennut, hän oli kytkeytynyt irti.
     Pimeydessä, jossa hän eli, oli vain hän ja hänen kärsimyksensä. Tiedän sen, lapseni, koska näin sen. Näin että hänestä oli sietämätöntä olla edes olemassa.

Knausgård kuvaa rakkaan ihmisen kärsimyksen seuraamista koskettavasti. Luin kirjaa pala kurkussa. On raastavaa lukea huolesta, jota hän tuntee syntymättömästä lapsestaan ja raskaana olevasta vaimostaan. Lukijalle myös kuvataan ne kauhunhetket, joiden seurauksena perheestä tuli lastensuojelun asiakas.

Knausgårdilla on siis taakkansa, päällimmäisinä vaimon sairaus ja muisto itsensä hengiltä juoneesta isästä, mutta hän ei valita. Hän hoitaa kotia ja lapsiaan tunnollisesti. Joskus hänkin kokee voimattomuuden tunteita, mutta ne ovat ohimeneviä. Tukiverkko auttaa.

Vuodenajat-sarjan kirjoista kaksi ensimmäistä, Syksy ja Talvi, olivat tietosanakirjoista rakenteensa lainanneita novellikokelmia. Kevät on vuorostaan tutumpaa Knausgårdia: kirjassa ei ole väkinäisiä otsikoita tai muita jaotteluita, vaan teksti etenee jouhevasti ja keskiössä on kirjailijan oma elämä.

Jotakin yhteistä Keväällä toki on edeltäjiensä kanssa. Myös Keväässä ollaan elämän peruskysymysten äärellä.

     Ja ehkä tämäkin, mitä seuraavaksi sanon, on pelkkää itsepetosta: helppoa elämää ei kannata tavoitella, helppous ei ole koskaan pätevä ratkaisu, sillä täysipainoinen, arvokas elämä on aina vaikeaa.
     En tiedä onko näin. Mutta uskon niin.

Muunlaista elämänohjetta Taisteluni-nimisen kirjasarjan kirjoittajalta tuskin voisi odottaa.

Kevät on kirkastettua Knausgårdia. Se on muodoltaan tiiviimpää kuin Taisteluni-kirjat, ja toimii rakenteensa vuoksi mainiosti itsenäisenä romaanina. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä kuten Syksyssä ja Talvessa, vaan kirjailija keskittyy siihen, mikä hänelle on ominta: katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä tarkasti ja näkemään niissä merkityksiä. Jos luet vain yhden Knausgårdin kirjan, lue Kevät.

Keväästä ovat bloganneet esimerkiksi Marjatta ja Kirjasta kirjaan -blogin Hannele.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Tekstit Syksystä ja Talvesta ilmestyivät aiemmin tällä viikolla, ja viikonloppuna teemaviikon päättää Kesä.

Han Kang: Vegetaristi (2007)

Kansi: Christopher Brand.

Suom. Sari Karhulahti (2017).
Alkuteos: The Vegetarian.
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 230.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvioni: 3/5.

Viime vuoden Booker-voittaja Vegetaristi herätti huomioni aiheensa ja saamiensa arvioiden vuoksi. Aloin lukea teosta viime syksynä englanniksi, mutta jätin urakan kesken, kun huomasin, että kirja ilmestyy suomeksi tänä keväänä. Sari Karhulahti on suomentanut eteläkorealaisen Han Kangin romaanin englanninnoksesta.

Vegetaristi kertoo korealaisesta naisesta nimeltä Yeong-hye, joka päättää ahdistavien painajaisten vuoksi luopua lihan syömisestä. Liha on niin keskeinen osa korealaista keittiötä, että läheiset eivät voi käsittää Yeong-hyen päätöstä. Eihän ilman lihaa voi elää?

Kirja ei ole kertomus kasvissyönnistä, vaikka päähenkilö luopuu kaikesta eläinperäisestä ruokavaliossaan. Vegetarismia keskeisemmäksi nousee naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja mielenterveyden horjuminen. Yeong-hye alkaa muistuttaa kasvia ja luulee lopulta selviävänsä pelkällä vedellä kasvien tavoin.

Vaikka Yeong-hye pitää päänsä ympäristön painostuksesta ja hurjista seuraamuksista huolimatta, hän ei itse pääse kertomaan vaiheistaan. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa jokaisessa eri kertoja valottaa suhdettaan Yeong-hyeen. Äänessä ovat vuorollaan aviomies, lanko ja sisar. Perheenjäsenten silmissä radikaali päätös vaikuttaa heidänkin elämään, jokaisen tavallaan.

Tunnelmaltaan romaani on tummanpuhuva. Jotkin kohtaukset ovat inhorealistisia: Han Kang kuvaa esimerkiksi pakkosyöttämistä, raiskauksen ja itsemurhayrityksen. Jouduin pitämään lukutaukoa jo ensimmäisen osan luettuani, koska lukeminen ahdisti. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän hämmennyin, sillä Han Kang vie tarinaa koko ajan oudommaksi. Hämmennyksen lisäksi Vegetaristi kiehtoo omalaatuisuudellaan ja hurmaa kielellään. Se on hyvin ruumiillinen ja paikoin maalauksellinen.

Vegetaristista lisää esimerkiksi näissä blogeissa: Lumiomena, Tuijata, Yöpöydän kirjat, Kirsin Book Club, Luettua elämää.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan (2016)

Alkuteos: Välkommen till Amerika.
Suomentaja: Petri Stenman (2017).

Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 96.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Oma arvio: 3/5.

Linda Boström Knausgård päätyi seurattavien kirjailijoiden listalleni hänen esikoisromaaninsa Helioskatastrofi ansiosta. Sen taidokkuus, oivaltavuus ja harkitut ilmaisut tekivät minuun muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen.

Helioskatastrofin tavoin Tervetuloa Amerikkaan on pienoisromaani, joka nostaa keskiöön nuoren tytön ajatusmaailman, perhesuhteet ja järkkyneen mielen. Minä-kertojana toimii pikkutyttö Ellen, joka on lakannut puhumasta, koska kasvaminen vei  - - liikaa tilaa. Olin varma, että en voinut sekä puhua että kasvaa.

Ellen syyttää itseään isänsä kuolemasta. Veli naulaa ovensa kiinni, pissaa pulloihin ja sulkeutuu huoneeseensa muulta perheeltä. Näyttelijä-äiti hokee väsymiseen asti "Me olemme valoisa perhe", mutta toistelu ei vakuuta. Perheessä vallitsevat aivan toisenlaiset voimat.

Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa. 

Puhumattoman pikkutytön havainnot ovat mielenkiintoisia ja osin oivaltavia. Boström Knausgårdin kieli on runollista ja ilmaisu niukkaa ja omaperäistä, aivan kuten Helioskatastrofissakin. Jotenkin olin tämän kirjan luettuani hieman ymmälläni. En voinut olla ajattelematta, että kierrätykseen olivat päässeet samat ainekset ja sama ilmaisu. Olisin kaivannut uudistumista.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 403.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:

Tarinan mies on keski-ikäinen asianajaja, jolla on taustalla menestyksekäs ura ja rinnalla nuori kaunis vaimo. Miehen elämä nyrjähtää, kun hän kuulee nuoruudenystävänsä Pablon kuolleen. Miehen mieleen nousee muistoja ja ennen kaikkea pelkoja, jotka liittyvät hänen ja Pablon suureen yhteiseen salaisuuteen. Asianajajan ja hänen asiakkaidensa, epäiltyjen rikollisten, välinen kuilu alkaa kaventua. Samalla oma kuolevaisuus alkaa pyöriä mielessä.

Miten rikoskumppanin kuolemaan pitäisi suhtautua? Onko Pablo kertonut nuoruuden traagisesta tapahtumasta jollekulle? Kysymykset ja epäilyt kiihottavat ajatuksia, eikä miehen psyyke enää kestä. Asia valtaa miehen koko elämän niin, että hän joutuu piinaavien ajatustensa vuoksi lopulta sairaalaan.

Kirja seuraa miehen elämää viikon ajan. Tapahtumat etenevät kuin lokikirjan lehdillä päivä päivältä, kellonlyömän tarkkuudella:

Mies tekee viiltäviä huomioita avioliitosta. Vaikka miehen ja hänen vaimonsa avioliitto on ilmeisen onnellinen ja he rakastavat toisiaan, tuo menneisyyden salaisuus suhteeseen painolastia. Mies ei koskaan ole voinut olla täysin rehellinen. Uskoutumisen pohdinta ja salaisuuden taakka toivat mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Mies on vielä kyennyt selviytymään jaetusta taakasta, mutta Pablon kuolema sysää kaiken hänen harteilleen.

Koska päähenkilön mielenterveys alkaa pettää ja hänen suhteellisuudentajunsa siinä samalla, voi lukijaakin alkaa epäilyttää: Mistä tässä lopulta on kyse? Onko menneisyydessä todella tapahtunut kohtalokas erehdys vai ovatko nämä sittenkin vain häilyväisen päähenkilön harhoja? Haparoin eri tulkintojen välillä, mutta kallistun enemmän todellisen rikoksen kannalle.

Kansikuva on mielestäni erityisen onnistunut. Saisio todella vie lukijan miehen mieleen ja ajatuksiin, katsomaan maailmaa miehen silmin. Silmät ovat sielun peili.

Pirkko Saisio on ollut pitkään luottokirjailijoitani, ja etenkin hänen omaelämäkerrallinen trilogiansa (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja) on minulle tärkeä, vaikka en sitä vieläkään olen esitellyt täällä blogissa. Saision tekstiin on aina ihanan helppo solahtaa ja nauttia kerronnan vaivattomuudesta.