lauantai 3. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3


Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita.
Siltala 2020. 64 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Hilla Semeri.


Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos Omantunnon asioita on sikermä proosarunoja. Kokoelma on jaettu viiteen osaan sen mukaan, kenelle tai mille osion runot on omistettu: vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille. 

Jokainen runo on kuin tuokiokuva tai tarina monine tasoineen. Ehkä kesällä olisin tarttunut saarirunoihin, mutta nyt poimin rakastetulle omistetuista runoista tämän:

Lumi on satanut. Pistorasia pöydän alla sinkoilee kipinöitä.
Millä vuosikymmenellä ihmiset päättivät, että maailma on
turvallinen paikka? Kun sanon ihmiset, tarkoitan joitakuita
ihmisiä. Lumi on valkoista ja tuli punaista. Miltä sinusta
tuntuu, rakastettuni kysyy. Minusta tuntuu siltä, että tiskaan.
Ei tiskaaminen ole tunne, hän sanoo. Mutta siellä, mistä lähdin,
tunteet ovat pitelemättömiä, ne täytyy työntää käsien käyttöön,
tarvitaan voimia, on velkoja, tauteja, sotia. Vaarpuseni oonneton,
joululaulu kova kuin hankikanto, mutta tämä maa on kuuma.
Ripottelen kukkia nälkäiselle aaveelle, haluan jatkaa keskustelua.

Runoteos on vuodelta 2020, jolloin perusturvallisuuttamme järkytti pandemia. Silloin ei vielä ollut sotaa Euroopassa ja energiakriisi vei mietteet 1970-luvulle. Nyt luen runosta tämän talven maisemaa: hyökkäyssotaa, sähkökatkojen uhkaa, sodan jaloista paenneiden ääniä.

Kahvipöytäkeskusteluihin ovat hiipineet kulutuspiikit ja pörssisähkö. Miten käydä ruokakaupassa, jos tulisi pidempi sähkökatko. Jos eivät toimi kortit, kassat, valaistus? Moni paikka jouduttaisiin sulkemaan, niin varmaan myös työpaikkani kirjasto, jossa kaikki tuntuu toimivan sähköllä: lainaus, palautus, ovet ja lukot. Järjestystä ei ole ilman sähköä, ei ihmisten, ei kirjojen.

Maailma ei koskaan ole kaikille turvallinen paikka, aina se kierähtää kriisistä kriisiin. Elo on kovaa, siitä muistuttavat myös joululaulut. Runo tarjoaa ratkaisuksi keskustelua ja kohtaamista.

Mietin, miten runo muuttuu ajassa, ja käännän lattialämmitystä pienemmälle.

perjantai 2. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2


Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi
WSOY 2019. 95 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Emmi Kyytsönen.


Heli Laaksosen runokirja tuo kaivattua aurinkoa pimeyden keskelle. Se piristää vitamiinipommin tavoin, sen kielileikit ja oivallukset elvyttävät kaamoksen näivettämää lukijaa.

Tässä pari säkeistöä runosta Tallennettu:

Kaks piparkakku jäi,
olet nii ilone niist,
makianystävä,
ryystät pääl nekast loput kaffekermat.

Tämä muisto o mul ain.
Tämän kuvan talletan turvaks,
     ko palaver mene mun tähteni jumi
     ko unhotan akkunan auk autopesus
     ko verinäytteotto pelotta
     ko olen yksinän
enkä tiär
mitä seuravaks.

Runossa yksi leivonnainen kantaa monia merkityksiä. Siihen kiinnittyy muistoja, jotka antavat voimaa hankalina hetkinä. Kun on nähnyt läheisen nauttivan, muistijälki on erityisen vahva.

Runo vei ajatukseni ruokamuistoihin, jouluisiinkin. Yhdistän tietyt ihmiset Budapest-konvehteihin, ranskalaisiin pastilleihin, Kettukarkkeihin. Muisto hedelmillä koristellusta täytekakusta palauttaa minut erääseen jouluiseen kahvipöytään 1990-luvulla. Kaalilaatikkomuistot työnnän kauemmas, ne eivät kuulu jouluun ja saisivat jo hälvetä.

Laaksosen lounaismurre tuo runoon hauskaa ja iloista poljentoa, läheisen riemu välittyy. Ilottelun kaverina runossa on läsnä haikeus. Samoja mielleyhtymiä minäkin löydän pipareista, tai oikeastaan piparkakkutalosta. Pieni piparitönö kuuluu jouluperinteisiini, koristelen sen sokerikuorrutteella ja karkeilla. Sommittelen pastilleja ja marmeladia.

Joulun jälkeen pilkon talon rasiaan ja syön raunioita pitkin talvea. Aloitan savupiipusta, sitten nakerran palan kattoa ja mietin, mitä seuraavaksi. Tomusokeri tahmaa sormet ja muistan, miten mummo palasteli lapsuuden piparkakkutalon tämän makianystävän iloksi.

torstai 1. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1



Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja
Tammi 2000. 56 s. 
Lainasin kirjastosta. 


Synkän marraskuun selasin runoja. Pengoin, uppouduin, kieriskelin sanoissa. Löydöksistä syntyi runokirjajoulukalenteri, jonka luukkuihin piilotin runokokoelmia.

Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.

Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.

Napakka Joulukuu-niminen runo tässä kokonaisuudessaan:

Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.

Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.

Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?

Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.


Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.


Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

perjantai 4. marraskuuta 2022

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2022 lukuhaasteesta

Nopeasti hujahti neljä kuukautta merikirjojen parissa, ja on Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen yhteenvedon aika. Tässä postauksessa summaan haasteen antia, listaan kaikki tietooni tulleet osallistumiset ja kerron loppuarvonnan voittajan. 


Haaste numeroina

Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen lähtölaukaus kuultiin tänä vuonna heinäkuun alussa. Lyhensin haasteaikaa aiemmista, ja nyt merikirjoja saattoi lukea haasteeseen neljän kuukauden ajan. Ainakin minulla ajatus pysyi paremmin haasteessa, kun ei tullut lykättyä houkuttelevien merikirjojen lukemista sitten joskus -aikaan, vaan niihin oli tartuttava suht nopeasti.

Järjestyksessään viidennen merikirjahaasteen suosio ylitti kaikkien aiempien vuosien kiinnostuksen. Ehkä syynä oli tiiviimpi haasteaika, ehkä se, ettei haasteeseen tarvinnut ilmoittautua. Niin tai näin, haaste keräsi  tänä vuonna lisäkseni mahtavat 31 osallistujaa, ja yhdessä luimme haasteaikana kaikkiaan 118 kirjaa! Lämmin kiitos kaikille merikirjojen lukijoille!

Merikirjojen vinkkilistani paisui haasteaikana melkoisesti, sillä luimme osallistujien kanssa 78 eri kirjaa haasteeseen. Monet kirjat saivat siis useita osumia. Työn alla on erillinen sivu, johon kokoan kaikki viiden haastevuoden aikana kertyneet kirjavinkit.

Suosituimmat kirjat


Suosituimpien haastekirjojen kolmen kärjen veivät kotimaiset uutuudet. Luetuin oli Petra Rautiaisen Meren muisti kahdeksalla osumalla. Hopeasijalle ylsi Karin Erlandssonin Koti seitsemällä lukijalla, Satu Rämön Hildur puolestaan keräsi kuusi osumaa. Sattumoisin minäkin luin haasteeseen juuri nämä kolme. 






Kolmen kärjen jälkeen erottui joka genressä joukko kolmen tai kahden osuman kirjoja.

Kaunoesikoisista Hanna Meretojan Elotulet ja Veera Ikosen Pimeässä syttyy majakka saivat molemmat kolme haasteosumaa. Tietokirjoissa luetuin oli Panu ja Sanna-Mari Kuntun Kaikki luodon linnut kahdella osumalla. 

Myös klassikot kiinnostivat haastelukijoita: Sally Salmisen Katriinaan tarttui kolme lukijaa, samoin Tove Janssonin Kesäkirjaan. Muumipappa ja meri löytyy kahden osallistujan listalta.

Dekkareissa Harper, Ohlsson, Areklew ja Wahldén saivat jokainen kaksi osumaa, muutenkin dekkareita on listoilla paljon. Meriaiheista viihdettäkin luettiin ahkerasti. Carole Matthewsin Päivänpaistetta ja merituulia kiinnosti kolmea haasteilijaa, Fiona Valpyn Casablancan tarinankertoja kahta.

Lasten- ja nuortenkirjoja luettiin haasteeseen ilahduttavan paljon. Nuortenkirjoista Leena Paasion Harmaja luode seitsemän löytyy kolmen osallistujan lukulistalta, Jenny Hanin Kesä, jolloin minusta tuli kaunis puolestaan kahdelta. Camilla Mickwitzin kuvakirja Saariston prinsessa postattiin haasteen nimissä kahdesti.



Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat


@anssi.leino.kirjoittaja (IG)
Frank Schätzing: Pedot

@elluetut (IG)
Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis
Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani
Christina Wahldén: Älä puhu kuolleista
Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Jari ja Kati Tervo: Ukko
Ulrika Rolfsdotter: Saaliin sydän
Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta
Anne Holt: Hyytävä kosto
Max Seeck: Loukko
Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat
Heine Bakkeid: Haudattu salaisuus
Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki
Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset
Anna Englund: Lautapalttoo


Kirja vieköön! -blogi

Kuunnellut äänikirjat -blogi
Samuel Karlsson: Kuolemanpeli
S.K.Tremayne: Vuoroveden vanki
Lina Areklew: Lumimyrsky
Christina Wahldén: Syklonivaroitus
Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

@lottareadsbooks (IG)
Jenny Han: Kesä jolloin minusta tuli kaunis

@luetaanhomppaa (IG)
Frida Skybäck: Bokcirkeln vid världens ände
Carole Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia

@lukemisto (IG)
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Asiya Yousfi: Mystinen lipas
Tove Jansson: Kesäkirja
Astrid Lindgren: Saariston lapset
Anne Saarenoja: Matka Saaristomerellä

@lukunurkasta (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Jane Harper: Selviytyjät

@mariakuutti (IG)
Camilla Mickwitz: Saariston prinsessa

@melissakahvilla (IG)
Camilla Mickwitz: Saariston prinsessa

@merimiesaidinpaivakirja (IG)
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän
Karin Erlandsson: Koti
Sebastian Fitzek: Matkustaja 23
Satu Rämö: Hildur
Tove Jansson: Kesäkirja
Ella Laurikkala: Siirtolainen

@nurmilaukasvirpi (IG)
Satu Rämö: Hildur
Aura Koivisto: Mies ja merilehmä
Petra Rautiainen: Meren muisti
Lizzie Pook: Helmenkalastajan tytär
Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana

@paitsygram (IG)
Elizabeth Adler: Huvipurrella Caprille
Iris Murdoch: Meri, meri
Joanne Harris: Suolaista hiekkaa
Sally Salminen: Katrina
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Timo Pusa: Taivas heiluu
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Paula Nivukoski: Mainingin varjo

@poppismaija (IG)
Carole Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia
Karin Erlandsson: Koti
Petra Rautiainen: Meren muisti
Sarah Beth Durst: Salatut saaret

@repullinenkirjoja (IG)
Muumit merellä

@sanamailla (IG)
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Antti Halme: Mafiakesä
Tove Jansson: Näkymätön lapsi

@sanelmalukee (IG)
Nora Roberts: Menneisyyden uhka
J. K. Tamminen: Estonian salaisuudet

@santta74 (IG)
Iris Murdoch: Meri, meri
Petra Rautiainen: Meren muisti

@satujensiivilla (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri

@sivuroolissa (IG)
Anita Shreve: Vyöryvät vedet

@teekirjahetki
Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka
Laura Malmivaara: Vaiti

@voispa_vaan_lukea (IG)
Satu Rämö: Hildur

@woolsocksandbooks (IG)
Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä
Sally Salminen: Katrina

@worlds_between_the_sheets (IG)
Nora Roberts: Veden äärellä
Petra Rautiainen: Meren muisti
Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto
Karin Erlandsson: Koti

Omat haastekirjani


Loppuarvonta ja kunniamaininta


Haaste oli auki heinäkuun alusta lokakuun loppuun, ja haasteajan päätyttyä arvoin kaikkien osallistujien kesken pienen kirjakauppalahjakortin. Jokaisesta luetusta kirjasta sai yhden arvan. Onni suosi tällä kertaa Instagramissa osallistunutta @nurmilaukasvirpi – onneksi olkoon! Laitan sinulle viestiä vielä tänään.

Kunniamaininnan ahkerimmasta haasteosallistumisesta saa Kirjasähkökäyrä-blogin Mai Laakso huikealla 19 kirjalla!


Haasteen opit ja jatko


Tänä vuonna haasteeseen saattoi osallistua monessa kanavassa eikä ilmoittautuakaan tarvinnut. Teetti työtä pysyä ahkerien osallistujien haastesuorituksissa mukana, mutta onneksi aloin kerätä osallistumisia blogissa välilehdelle jo melko pian. Aiempina vuosina olen tehnyt listauksen vasta aivan lopuksi, nyt se olisi ollut kertatyönä hillitön urakka.

Aina jotakin oppii. Tällä kertaa oppini oli, että jos jatkohaasteita tulee, täytyy sääntöihin laittaa selvemmin pakolliseksi haastetunnisteen #kirjojaulapalta käyttö. Tietenkin halusin nytkin ottaa aivan joka ikisen suorituksen huomioon, mutta ehkä jokin on jossakin välissä päässyt haavini läpi, jos tunnistetta ei ole käytetty.

Ilahduttavan moninainen on haastekirjojen joukko – mutta: missä ovat runot? Muutamia runokokoelmia haasteeseen toki luettiin, mutta yksikään ei saanut kahta osumaa. Tässäpä tavoitetta mahdolliseen ensi vuoden haasteeseen – merirunot esiin!

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!

perjantai 14. lokakuuta 2022

Elämän iltapäivässä – Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Kansi: Martti Ruokonen.



WSOY 2022. 283 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.

Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen:


Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedä, etten pääse perääntymään. 


Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea, kun itsekin kirjoitan. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle kirja oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.

Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle. Pysähtymistä todella tarvitaan, sillä nainen on aina tehnyt kaikkea vimmalla, suorittamisen maku suussa. Lastenhoidosssa hän pyrki täydelliseen läsnäoloon, lasten harrastukset olivat koko perheen projekti. Omaan työhönsä hän on niin ikään suhtautunut aina intohimolla. Edelleen hän on armoton itselleen ja liikkuu, vaikka ei jaksaisi. Itseään kohtaan on vaikea tuntea samaa armollisuutta kuin ystäviään.

Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Nainen joutuu jättämään hyvästit sukumökille, joka menee myyntin. Jäähyväisreissu tarjoaa tilaa käydä läpi lapsuuden muistoja ja tavaroita. 

Keski-ikäisenä tanssijana nainen joutuu luopumaan myös vetreästä kehostaan. Se kuivuu eikä enää jaksa ja pysty kaikkeen samaan kuin nuorempana. Vaikka nainen suree kehonsa muutosta, keho kantaa myös arvokkaita muistoja menneestä. Ei vähiten raskauksista, synnytyksistä, äidillisestä huolenpidosta, sillä nainen kokee roolinsa suurperheen äitinä tärkeimmäkseen. Keholliseen luopumiseen linkittyy tietyllä tavalla lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet? Äidin suojeluvaisto ei lakkaa olemasta, vaikka lapset aikuistuvat, mutta suhde muuttuu. 

Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Viihdyin Brotheruksen pohdintojen äärellä, sillä löysin niistä jälleen tunnistettavaa, lohtuakin. Vääjämättä minuakin lähestyvä keski-ikä on ehkä luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa. 

torstai 6. lokakuuta 2022

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.


Otava 2022. 238 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

torstai 22. syyskuuta 2022

Lyhyesti kahdesta merikirjasta: Koti ja Meren muisti

Karin Erlandssonin ja Petra Rautiaisen uutuuskirjoissa meri on kiinteä osa yksittäisen ihmisen ja yhteisön elämää, se ottaa ja antaa. Meri on koti, se mahdollistaa asumisen rakkaassa ympäristössä. Meri kantaa historiaa, se muistaa ja sillä on ihmistä syvempää viisautta. Koti ja Meren muisti sopivat mainiosti Kirjoja ulapalta -haasteeseen.



Karin Erlandsson: Koti

S&S 2022. 287 s. Lainasin kirjastosta.
Alkuteos: Hem. Suom. Katariina Kallio.  


Karin Erlandssonin Koti yllätti minut muodollaan. Ahvenanmaalaisten historiaa 800-luvulta nykyaikaan valottava romaani ei ollutkaan paksu ja tiivis järkäle, vaan alle 300-sivuinen ja ilmavasti taitettu. Kymmenestä tarinasta koostuva teos on mosaiikkimainen ja helppolukuinen.

Maailmanmeno on muuttunut vuosisatojen varrella, mutta moni seikka on säilynyt: ahvenanmaalaiset saavat elinkeinonsa pitkälti merestä ja merenkulusta, ja kotiin odottamaan jäävän osa on raskas. Kaikki eivät palaa, jotkut palaavat muuttuneina. Ikiaikaisen kalastuksen rinnalle ovat tulleet työt auto- ja matkustajalautoilla.

Uteliasta lukijaa lämmittää kirjan lopun lähdeluettelo ja listaus siitä, mihin historiallisiin faktoihin mikäkin novellimainen tarina pohjaa.

Helmet 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.


* * *


Petra Rautiainen: Meren muisti


Otava 2022. 207 s. Lainasin kirjastosta.



Petra Rautiaisen Meren muisti on vetävä toisinkoinen ihmisen ja luonnon suhteesta, perhesalaisuuksista ja ilmastonmuutoksesta.

Eletään 1980-lukua, ja kotiseudulleen Norjan Ruijaan palaava amerikkalaistunut Aapa on mukana luomassa öljynporauksen menestystarinaa dokumentin käsikirjoittajana. Onnettomuudet ja ilmastoseuraukset häivytetään.

Todellisuus ei koostu faktoista – se koostuu tarinoista.

Kotiinpaluu pakottaa Aapan kohtaamaan oman menneisyytensä, johon kuuluu hänet kasvattanut, nyt kuolemaa tekevä ämmi eli isoäiti. Aapan perhe on kveenejä eli Ruijaan muuttaneita suomalaisia.

Kotikylässä maisemaa hallitsee suuri valaan luuranko, joka liittyy Aapan vuosikymmeniä sitten kuolleeseen äitiin ja salaperäiseen onnettomuuteen. Tarinan jännite rakentuu pitkälti menneisyyden selvittämisen ympärille. Aapalla on arpensa syystä, jota oluen kittaaminenkaan ei saa unohtamaan.


Helmet 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

maanantai 12. syyskuuta 2022

Kolme timanttista uutuutta: esikoinen, toisinkoinen ja uran päätös

Olen lukenut syksyn uutuuksia hurjaa vauhtia, eikä syyskiireiltä tahdo jäädä aikaa bloggaamiselle. Kirjaston eräpäivät jo vaanivat kulman takana, joten puran luettujen mutta bloggaamattomien kirjojen sumaa lyhytarvioilla. Näistä kolmesta kyllä voisi kirjoittaa vaikka kuinka laveat jutut, niin hurmaava kolmikko luettavakseni peräjälkeen sattui!



Lautapalttoon kansi: Elina Warsta.
Omien kuvien kansi: Laura Lyytinen.
Taikurin tyttärien kansi: Tuuli Juusela. 



Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala 2022. 227 s. Lainasin kirjastosta.


Anna Englundin esikoisromaanissa Lautapalttoo eletään vuotta 1931 Kokkolassa. Torpan pihapiirissä on arkkuverstas, jossa Elena ompelee arkkujen pehmukkeet ja reunukset, miehensä Ilmari rakentaa arkut. Samaa taloa asuttaa myös Ilmarin äiti, joka pääsee tarinassa ääneen omalla murteellaan ja avaa omia salaisuuksiaan ja sisällissodan vaikutuksia perheeseen.

Kun verstaaseen astuu sisään Lydia, Elenan maailma nyrjähtää uuteen asentoon. Elenan ja Lydian välille kehkeytyy romanssi, joka vie Elenan seikkailuun Helsingissä. Tuohon aikaan homoseksuaalisuus oli rikos, ja vihjekin siitä johti vakaviin seurauksiin. Miten Elenan ja Lydian rakkaustarinan käy?

Kuolema on tarinassa vahvasti läsnä, vainajia ulosveisataan ja anopillakin on omat arkkulaudat jo nojaamassa puunrunkoon. Kuoleman läheisyydestä huolimatta toivo elää vahvana. Rakkauteen pitää tarttua, kun sen kohtaa, rakkaus ei voi olla väärin. 

Helmet-lukuhaaste 2022: 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

* * *

Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret

Otava 2022. 267 s. Lainasin kirjastosta.


Emmi Pesosen toinen romaani Taikurin tyttäret kieppuu toden ja illuusion rajamailla ja pitää lukijan otteessaan. Linda ja Magda ovat sisarukset, jotka etääntyvät toisistaan vanhempien eron myötä. Linda jää hypnoosia harjoittavan isän hoteisiin, pikkusisko Magdan äiti vie mukanaan. Molemmat kipuilevat eroa tavallaan.

1970-luvulta nykypäivään ulottuvassa tarinassa perheen vaiheita setvii jälkipolvi eli Lindan tytär Indra. Näkökulma on vuoroin Indran, Lindan ja Magdan, ja samat tapahtumat saavat useita valotuksia. Perhesalaisuudet nousevat pintaan – mitkä muistoista ovat tosia?

Helmet-lukuhaaste 2022: 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

* * *

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Tammi 2022. 164 s.


Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat olisi hänen kirjailijanuransa viimeinen teos. Päätöksen pitävyys jää nähtäväksi, mutta minulle kirja on Jaloseen tutustumisen alkusysäys. Joskus täytyy aloittaa lopusta.

Omat kuvat kertaa Jalosen vaiheita ja kirjoittajahistoriaa, käy läpi muistoja ja sitä, miten kirjojen päähenkilöt heijastelevat kirjailijan elämää, jokainen tavallaan. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin – –. Kirjailija on sijainen.”

Omat kuvat on kirjoittamista pohtivalle ajatusten aarreaitta, ja Jalosen romaanituotantoa tuntevalle varmasti myös. Minulta varmasti meni paljon pohdinnoista ohi, koska en tunne Jalosen teoksia. Mutta tilanne on kirjaston avulla helposti korjattavissa, ensimmäisen lukulistalle pääsee Jalosen Janet Framesta kertova romaani Kirkkaus

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

perjantai 9. syyskuuta 2022

Ihmiselämä aamusta iltaan – Virginia Woolf: Aallot

Luin kansipaperittoman kappaleen.


Kirjayhtymä 1979. 213 s.
Alkuteos The Waves (1931). Suom. Kai Kaila. 
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Virginia Woolf -lukupiirimme käynnisti tällä viikolla syyskautensa Aallot-romaanilla. Kerrankin aloitin kirjan lukemisen ajoissa, mikä selittää kesäisen kuvan. Hyvästä startista huolimatta viimeiseen yöhönkin piti jotakin jättää.

Aallot koostuu yhdeksästä jaksosta, joista jokaisen aloittaa eläväinen kuvaus meren aalloista. Toinen jakso alkaa näin:

Aurinko kohosi korkeammalle. Siniset aallot, vihreät aallot levittivät rannalle nopean viuhkan, kiersivät piikkiputken töyhdön ja jättivät matalia valolätäköitä sinne tänne hietikolle. Niiden takana erottui heikko musta reunus. Kivet jotka olivat olleet utuisia ja pehmeitä kovettuivat ja niihin ilmestyi punaisia uurteita.

Aalto-osion jälkeen on aina vuorossa kirjan kuuden henkilöhahmon vuorottelevaa yksinpuhelua. Bernard, Louis, Neville, Rhoda, Jinny ja Susan varttuvat kirjan mittaan lapsista keski-ikäisiksi – heidän kasvunsa tahdisssa aamu vaihtuu päiväksi ja kääntyy jälleen iltaan.

Ihmisen elämänkaari vertautuu vuorokaudenkiertoon ja tuppaa noudattamaan tiettyä kaavaa. Ihminen on yksi luonnon organismi siinä missä kasvit ja eläimet. On joukkoja, kuten ihmismassoja, parvia tai lehtipyörteitä, joista voi kuitenkin erottaa yksilön. Kaikki kuusi henkilöhahmoakin rakentuvat jokainen persooniksi, vaikka aluksi sekoittuvat lukijan mielessä yhdeksi joukoksi.

Eniten äänessä on Bernard, jonka suulla usein kommentoidaan tarinoiden olemusta ja kirjoittamista. Kuten näin: Miten kyllästynyt olenkaan tarinoihin, lauseisiin, jotka etenevät sirosti, kaikki jalat maassa! Aallot ei tosiaan etene sirosti tai jalat maassa, se vyöryy kuin hyökyaalto voimalla eteenpäin. Mutta aaltokin murtuu lopulta, kohtaa loppunsa. 

Jonkinlaista esipuhetta olisin lukemisen tukemiseksi kaivannut, mutta alun takkuilun jälkeen aloin hahmottaa rakennetta. Minulle kirja näyttäytyi pienoismaailmana, jonka tapahtumia henkilöt selostavat vuoronperään. Kaikki tapahtuu kuin jonkinlaisen lasikuvun alla, ja jokainen vuorollaan sanallistaa tekemisiään ikään kuin ulkopuolelta. Vähän kuin seurattaisiin tapahtumia nukkekodissa tai filmillä.

Lukupiiriä varten kahlailin Woolfin päiväkirjoja III ja IV, joissa kirjailija kuvaa Aaltojen syntyä ja monia versioita. Ensimmäinen viittaus vuonna 1931 ilmestyneeseen kirjaan on marraskuulta 1926:

Kaikesta huolimatta minua riivaa välillä jokin puoliksi mystinen, hyvin syvällinen naisen elämäntarina, joka tulee kerrottua kokonaan sopivana ajankohtana. Ajankulu häviää siitä täysin, tulevaisuus kukoistaa jotenkin menneisyydestä. Yksi tapahtuma – sanotaan vaikka kukan putoaminen – voisi sulkea kaiken sisäänsä. Teoriani on, ettei todellisia tapahtumia ole periaatteessa edes olemassa – eikä myöskään aikaa. Mutta en halua pakottaa tarinaa esiin. Minun on nyt hahmoteltava esseekirjaani.

 

Woolfille itselleen monet henkilöhahmot edustivat ihmisen eri puolia, sitä miten olemme kaikki yhtä emmekä niin erillisiä kuin luulemme. Päiväkirjoista muun muassa selviää, että kirjan nimi oli aluksi Koit ja että Woolf kuunteli Beethovenia sitä kirjoittaessaan. Hän kutsui kirjaa näytelmärunoksi ja sarjaksi dramaattisia yksinpuheluita. Hän halusi välttää lukuja ja taukoja, saada veren virtaamaan hyökynä alusta loppuun saakka.

Minun makuuni Aallot oli liian menetelmällinen. Vaikka jäin kiinni suunnitelmalliseen rakenteeseen ja sen tarkkailuun, ihailin sitä samalla. Woolf on ladannut suhteellisen ohueen kirjaan niin monia tasoja, ettei ihmekään, että tulkintoja ja analyysia on netti pullollaan. Symboleista voisi kirjoittaa tutkielman  – ja on kirjoitettukin.

Lukupiiriläisiäkin kirja jakoi. Oli kesken jättäneitä, kahdesti lukeneita, kuvailujaksoihin tuskastuneita, sanoilla maalailuun ihastuneita. Tekstistä löydettiin erilaisia elämänohjeita, kuten se, että erillisyys ja yksinäisyys voi olla positiivinen asia tai että elämän vilistäessä ohi olisi tärkeä ottaa hetkestä kiinni. Ihmetystä herätti se, miten joku on voinut kirjoittaa näin, kun itselle jo lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kirja todettiin klassikoksi, ja siitä löytyi tarttumapintaa – vaikka yhteyksiä omaan salaojaremonttiin!

* * *

Nyt kun olemme lukupiirikollegani kanssa perehtyneet Woolfin kirjoittamiseen ja tuotantoon paremmin, olemme huomanneet, että rakensimme lukupiirimme rakenteen vähän väärin. Emme käsittele lukupiirissä teoksia niiden ilmestymisjärjestyksessä, vaikka se olisi Woolfin kohdalla ollut ehdottoman tärkeää. Woolf kehittää ilmaisuaan ja romaanimuotoaan tarkoituksellisesti, minkä kronologinen lukemisjärjestys olisi tuonut paremmin esiin. Esimerkiksi Majakka on meillä vuorossa vasta ensi tammikuussa, vaikka Aallot on tulkittavissa sen jatko-osaksi.

keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Lukuhaasteen puoliväli: Kirjoja ulapalta 2022

 



Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -lukuhaaste on saavuttanut puolivälin. Kahdessa kuukaudessa haasteosumia on kertynyt osallistujilla ja minulla yhteensä 48! Huikea lukema! 

Osallistumisinnokkuus on ihan toista luokkaa kuin aiempina vuosina. Syitä on varmasti kaksi: poistin ilmoittautumispakon ja tänä vuonna osallistua voi missä vain somekanavassa ilman sen kummempaa tänne blogiin raportointia. 

Kun osumia haasteeseen alkoi tipahdella tiiviiseen tahtiin, ymmärsin, että on parempi yrittää kirjata osallistumisia ylös jo nyt haasteaikana, ettei urakka haasteen päätyttyä olisi liian suuri. Metsästän haasteosumia tunnisteella #kirjojaulapalta somekanavissa sekä blogikierroksilla.

Jos et vielä ole osallistunut ja halajat mukaan, niin vielä ehdit hyvin! Haasteaikaa on jäljellä toiset kaksi kuukautta. Osallistuminen on helppoa: lue meriaiheinen kirja ja postaa siitä blogiisi tai somekanavallesi tunnisteella #kirjojaulapalta 31.10. mennessä. Haasteajan päätyttyä arvon yllätyspalkinnon, ja jokaisesta luetusta kirjasta saa yhden arvan.

Alla tietooni tulleet osallistumiset. Kerrothan, jos huomaat virheitä tai puutteita! Jos olet unohtanut haasteaikana tehdystä merikirjapostauksesta tunnisteen, voit hyvin lisätä sen vielä haasteajan puitteissa.

Saammeko sadan luetun merikirjan haamurajan rikki? 


@elluetut
Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis
Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

@heitukka.lukee
Jansson: Kesäkirja

@hemulinkirjahylly
Kuntut: Kaikki luodon linnut
Valpy: Casablancan tarinankertoja
Magee: The Colony

@jonna_kirjakummitus
Meretoja: Elotulet
Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

Kirjaluotsi-blogi
Erlandsson: Koti
Magee: The Colony

@kirjamuuri
Valpy: Casablancan tarinankertoja
Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia


Kulttuuri kukoistaa -blogi
Melville: Moby Dick

@lottareadsbooks
Han: Kesä jolloin minusta tuli kaunis

@luetaanhomppa
Skybäck: Bokcirkeln vid världens ände

@lukemisto
Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Yousfi: Mystinen lipas
Jansson: Kesäkirja

@lukunurkasta
Jansson: Muumipappa ja meri

@mariakuutti
Mickwitz: Saariston prinsessa

@melissakahvilla
Mickwitz: Saariston prinsessa

@nurmilaukasvirpi
Rämö: Hildur
Koivisto: Mies ja merilehmä

@paitsygram
Adler: Huvipurrella Caprille
Murdoch: Meri, meri
Harris: Suolaista hiekkaa
Salminen: Katrina
Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Pusa: Taivas heiluu

@poppismaija
Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia
Erlandsson: Koti
Rautiainen: Meren muisti
Durst: Salatut saaret

@repullinenkirjoja
Muumit merellä

@sanelmalukee
Roberts: Menneisyyden uhka

@santta74
Murdoch: Meri, meri

@satujensiivilla
Jansson: Muumipappa ja meri

@sivuroolissa
Shreve: Vyöryvät vedet

@voispa_vaan_lukea
Rämö: Hildur

@woolsocksandbooks
Fagerholm & Johnson: Meri
Salminen: Katrina

@worlds_between_the_sheets
Roberts: Veden äärellä
Rautiainen: Meren muisti

torstai 25. elokuuta 2022

Kajakeilla halki saariston – Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Kansi: Tuomo Parikka.


Nemo 2022. 377 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.



Hyvää Itämeripäivää! Osuvampaa päivää tästä kirjasta kirjoittamiselle saa hakea, sillä Kunttujen melontaseikkailu tuo Itämeren lähelle.

Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat kesällä 2020 Salosta Poriin – siis yli tuhannen kilometrin matkan halki Saaristomeren ja Ahvenanmaan ympäri. Seitsemän viikon ajan kajakeissa kulki kaikki tarvittava teltoista juomaveteen ja vaatteista muistiinpanovälineisiin.

Tyrskyt huuhtovat kajakkeja ja melojia, karu saaristoluonto piirtyy lukijan silmien eteen. Luonnollisesti myös meremme huono tila tulee selväksi, luontokadosta lukeminen kylmää. On umpeenkasvanutta ruovikkoa, sinileväpuuroa.

Idean matkalleen Kuntut saivat Pentti Linkolalta. Linkola toteutti vastaavan reissun perheensä kanssa soutuveneellä 1970-luvulla. Kuntut ehtivät tavata Linkolan matkansa suunnitteluvaiheessa, mutta keväällä 2020 menehtynyt luonnonsuojelija ja ornitologi ei ehtinyt nähdä matkansa toisintoa.

Melontaretki noudattelee mahdollisimman tarkkaan Linkolan reittiä, ja Kuntut pyrkivät laskemaan linnut samoilta luodoilta kuin Linkola. Matka ei siis ole mikään selviytymisseikkailu, vaikka se sellaisenkin piirteitä saa loukkaantumisten ja hätärantautumisten myötä, vaan linnuston tilaa kartoittava tutkimusmatka. Miksi jokin laji taantuu, miksi jokin menestyy? Selitys löytyy usein ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.

Linkolan hengessä tehty matka keskittyy ymmärrettävästi luontoon ja pääosaa näytteleviin lintuihin. Melojien tunnoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Luin kirjan kesällä saaressa, ja se herätteli tarkkaamaan saaremme lintuja uusin silmin. Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka saaristomökkeilijänä sainkin korvilleni kirjoittajilta. Heiltä ei ymmärrystä kaltaiselleni moottoriveneellä liikkuvalle löydy.

Helmet 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

keskiviikko 17. elokuuta 2022

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.



WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 



Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.




Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.




Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 


Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

maanantai 15. elokuuta 2022

Katse syksyyn – valikoima uutuuskirjoja

Kurottelen jo kohti kirjasyksyä, vaikka elokuinen helle pitää vielä kesässä kiinni.

Listailin kirjasyksyn uutuuksia, joiden lukemista odotan eniten. Paljon piti karsia ja pyöritellä, mutta lopulta sain rajattua listalle kymmenen uutuutta kotimaisilta tekijöiltä ja kymmenen käännöstä.

Jokaisen kirjan perässä on kustantajatieto, arvioitu ilmestymisaika ja lyhyt luonnehdinta kirjasta. Kirjojen esittelyt perustuvat kustantajien katalogitietoihin.

Kuvitukseksi laitoin tällä kertaa Instagram-kollaasit, koska Blogger ei suostunut yhteistyöhön yksittäisten kirjankansikuvien kanssa. 


Uutuuksia kotimaisilta kirjailijoilta





Kotimaisissa uutuuksissa minuun näyttävät vetoavan juuri nyt historia, naisten tarinat, kirjoittaminen ja salaisuudet. Muutama kirja taitaa sopia mainiosti Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.



Karin Erlandsson: Koti (S&S jo ilmestynyt)
Ahvenanmaan historia 800-luvulta tähän päivään naisten ja lasten näkökulmasta.


Riitta Jalonen: Omat kuvat (Tammi elokuu)
Kirjailija matkustaa Sveitsiin ja avaa sielunmaisemaansa, sitä miten tarinat syntyvät elämän käännekohdista.


Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär (Otava elokuu)
Kirjailija Gertrude Stein palkkaa keittäjättärekseen suomalaisen Margitin, jolla on synkkä salaisuus ja joka lähentyy Steinin puolison kanssa.


Kjell & Mårten Westö: Vuodet (Otava elokuu)
Kirjailijaveljekset peilaavat muistoja nykyaikaan esseitä ja novelleja muistuttavissa teksteissään.


Petra Rautiainen: Meren muisti (Otava elokuu)
Kurkistus 1980-luvun Norjan Lappiin, öljynporauksen ja merten suojelun hankauskohtaan. Voiko merta kesyttää?


Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala elokuu)
Esikoisromaani vie 1930-luvun Pohjanmaalle ja Helsinkiin, elämän ja kuoleman kysymysten sekä rakkauden äärelle.


Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY syyskuu)
Nainen käy läpi elämäänsä, perkaa muistojaan, pohtii luopumista, vapautta, kehollisuutta.


Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY syyskuu)
Vuodenkiertoa seuraileva romaani kuusikymppisestä opettajasta, joka saa opettajan paikan läheltä Neuvostoliiton rajaa vuonna 1947.


Kati & Jari Tervo: Ukko (Otava syyskuu)
Kirjailijapariskunnan elämä muuttuu, kun kotiin muuttaa uusi nelijalkainen perheenjäsen.


Olli Jalonen: Stalker-vuodet (Otava syyskuu)
Nuori opiskelija värvätään raportoimaan entisten koulutoveriensa tekemisistä 1970-luvun Tampereella.



Käännösuutuuksia





Käännöskymmenikköni lupailee ainakin monenlaisia mysteerejä ja syväsukelluksia ihmismieleen ja historiaan.


Lydia Sandgren: Läpileikkaus (WSOY elokuu)
August-palkittu esikoisteos on Göteborgiin sijoittuva, monitasoinen kasvukertomus.


Merieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus (S&S syyskuu)
Hollantilaiskirjailijan tummassa lapsuuskuvauksessa päähenkilö Jas ei suostu riisumaan punaista takkiaan tai käymään vessassa veljensä kuoleman jälkeen.


Ian McEwan: Opetukset (Otava syyskuu)
Suurromaani luotaa lähihistoriaa yhden miehen elämän kautta. On rakkautta sisäoppilaitoksessa, eroja ja ydinlaskeumaa.


Elin Cullhed: Euforia (Atena syyskuu)
Sylvia Plathin viimeinen vuosi.


Eugen Ruge: Hotelli Metropol (Atena syyskuu)
Saksalainen naiskommunisti odottaa oikeudenkäyntiään moskovalaisessa luksushotellissa 477 päivää.


Alex Schulman: Malman asema (Otava syyskuu)
Viiden junamatkustajan kohtalot kietoutuvat yhteen, kun kaikilla on salaisuuksia ja yhteinen määränpää, Malman asema.


Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona (Tammi lokakuu)
Omakohtaiset novellit avaavat kirjailijan elämää oudosti, kummasti ja maagisesti.


Kerstin Ekman: Suden jälki (Tammi lokakuu)
Tumma mysteeri ihmisen ja suden kohtaamisesta.


Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi lokakuu)
Jana Kippo-trilogian päätös – pääseekö Jana kotiin?


Emma Donoghue: Ihme (Tammi marraskuu)
Viktoriaanisten anoreksiatapausten innoittama psykodraama 1800-luvun Irlannista.



* * *

Näin herkullinen kirjakattaus on siis syksyn mittaan luvassa – toivottavasti löydät listaltani lukuvinkkejä!

Kotimaisten uutuuksien ilmestyminen painottuu näköjään elo-syyskuulle, mutta käännöksiä ilmestyy vielä marraskuussakin. Nyt kannattaa olla ripeä, jos mielit hyville sijoille kirjastojen varausjonoissa!

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Klassikkohaaste #15 – Gertrude Stein: Pariisi Ranska

Kansi: Satu Ketola.


Aviador 2022. 117 s.
Alkuteos: Paris France (1940).
Suom. Ville-Juhani Sutinen. 
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 


Kirjabloggaajien perinteinen Klassikkopostausten päivä on aina heinäkuun viimeinen, mutta tyypilliseen tapaani vetkuttelin kirjavalinnan kanssa. Viimein haastepäivän aattona kirjastolainojen pinosta löytyi kiinnostava pienoisromaanin mittainen muistelma, ja Aviadorin kustantama, vastasuomennettu Gertrude Steinin klassikko Pariisi Ranska pelasti laiskan lomalaisen pinteestä.

Törmäsin Gertrude Steinin nimeen oikeastaan jo keväällä, kun etsin taustatietoa Hemingway-lukupiiriä varten. Hemingway viihtyi Pariisissa Steinin kirjallisessa salongissa ja Steinin ympärillä pyöri monia muitakin myöhemmin kuuluisiksi ponnahtaneita. Mielenkiintoni heräsi. Kuka oikein oli Stein, joka keräsi Pariisissa ympärilleen joukon taiteilijoita?

Gertrude Stein (1874–1946) syntyi varakkaaseen juutalaissukuun Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa. Hän asui Pariisissa ensin lapsuudessaan ja sitten aikuisiällä vuodesta 1902 lähtien vakituisesti. Tässä vuonna 1940 ilmestyneessä lyhytmuistelmassaan Stein pohtii ja kommentoi ranskalaisten elämäntyyliä ja ominaispiirteitä erityisesti pääkaupunki Pariisissa. 

Kirjassa on suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe, joka ohjasi ainakin minun havaintojani lukijana. Sutinen perustelee käännösvalintojaan ja kielellisiä ratkaisujaan, kuten vaillinaista pilkutusta, joka noudattelee Steinin omaperäistä pilkkujen käyttöä. Voi olla, että ilman esipuhetta en olisi saanut kirjasta näinkään paljon irti. 

Steinin huomiot ovat paikoitellen hauskoja ja varmasti aikaansa kuvaavia. Hän hämmästelee ruokapöydän teräviä veitsiä ja kevyitä haarukoita ja ranskalaisten tapaa pitää poliittiset kantansa ja kirjeensä omana tietonaan. Ranskalaisten fyysisessä olemuksessa vankat jalat ja laihat kädet vievät Steinin huomion.

Stein pallottelee ajatuksia esimerkiksi sodasta ja muodista. Muoti on kaikessa lukuun ottamatta sotaa mutta sota luo muotia. Hän kuvailee monisanaisesti ranskalaisten muodikkuutta ja esittää, että lyhyiden hameiden yleistyminen alkoi Pariisista keskuslämmityksen ansiosta. 

Muodikkuuden lisäksi Stein löytää ranskalaisista loogisuutta. Erityistä kansakunnalle on Steinin mukaan myös rakkaus koiriin ja lapsiin. Mielenkiintoisesti hänen mukaansa lapsia ei juuri rangaista tai ojenneta, mikä poikkeaa omista mielikuvistani ranskalaisesta kasvatuksesta. He ovat alusta alkaen ranskalaisia ja se on loogista ja sivistynyttä ja heillä on muotitietoisuus ja täydellinen käsitys elämän tosiasioista. Omien kokemustensa lisäksi Stein päästää muidenkin näkemyksiä kirjansa sivuille, ja näistä kiinnostavaksi nousee pienen Helena-tytön kuvaus sota-ajasta.

Muutamaa valopilkkua lukuunottamatta Steinin teksti on poukkoilevaa ja puisevaa. En aivan päässyt sille kielelliselle taajuudelle, jota Sutinen esipuheessaan lupailee. Stein on kuitenkin sen verran kiehtova hahmo, että Steinin teos Alice B. Toklasin omaelämäkerta meni varaukseen kirjastosta. Se on kuulemma myöskin Pariisi-aiheinen muistelma. 

Koska Steinin nimi on nyt mielen päällä, ilahduin, kun bongasin Otavan syyskatalogista Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Elokuussa ilmestyvä historiallinen romaani sijoittuu Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin kotiin.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään kahdesti vuodessa, tammikuussa ja heinäkuussa, ja tällä kertaa haastetta emännöi Anki. Koontipostauksesta löydät linkkejä toisten bloggaajien klassikkojuttuihin.

 Helmet 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...