maanantai 16. toukokuuta 2022

Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.


Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli




Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Yhteentörmäyksiä idyllissä – Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin

Kannen kuvitus: Malte Müller.
Kannen suunnittelu: Exil Design.


Gummerus 2022. 144 s.
Alkuteos: Voksne mennesker (2019).
Suom. Aino Ahonen.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Marie Aubertin romaanin päähenkilö Ida on norjalainen arkkitehti ja nelikymppinen sinkku, joka kokee kuplivaa onnea, kun on käynyt ruotsalaisella klinikalla: hän aikoo pakastaa munasolujaan. Hänestä voisi sittenkin tulla äiti!


Kaikki oli mahdollista, kohta olisi kesäloma, Göteborgissa oli lämmintä ja aurinkoista, ja olin varannut lounasravintolasta pöydän, aioin syödä hyvin ja juoda kallista valkoviiniä, skoolata sille, että käyttäisin säästöjäni munasolujen tallettamiseen, munasolutilin avaamiseen. 

 

Maailmaa syleilevä tunne on kuitenkin herkästi haihtuva. Idalle se on muisto vain, kun hän pääsee perheen mökille, jossa pikkusisko Marthe puolisonsa Kristofferin kanssa jo on. Ida ei saa kerrottua suurta uutistaan, koska Marthe ehtii ensin: hän on raskaana. 

Pettymys on karvas, tässäkin asiassa pikkusisko ohittaisi Idan. Marthe on jo sitä paitsi äitipuoli, koska Kristofferilla on tyttö edellisestä liitosta. Oma lapsi tulee viemään Marthen saavuttamattomalle etumatkalle. 

Mökillä on tarkoitus viettää äidin 60-vuotisjuhlia, ja juhlan sankari saapuu paikalle uuden miehensä kanssa. Yhdessäolo tuo mieleen muistoja menneistä kesistä ja nostaa pintaan perheen sisäiset hankaukset. Lapsuuden roolit heijastuvat nykypäivään.

Pienoisromaanin mittaan mahtuu yhden perheen menneisyys ja nykyhetki. Aubert rakentaa taitavasti epämiellyttäviä kohtauksia, kuvaus on nasevaa ja tarkkanäköistä. Aubert avaa sisarusten välistä suhdetta, sen kaunoja ja lämpimiä puolia. Ida elää muiden ja omien odotustensa ristipaineessa, kun hän pohtii perheenlisäystä ja onnellisuutta.

Kirjan nimi ei jättänyt minua rauhaan kirjaa lukiessani ja koen sen hankalaksi ja tylsäksi. Se onnistuu jopa ärsyttämään, vaikka samalla se antaa kipinää tulkita sisältöä. Kirjan miljöö eli kesämökkihän on monille idylli, jossa arjen huolet eivät paina ja saattaa kokea, ettei mikään voisi olla paremmin. Lomaan ladataan paljon odotuksia, ja mökkipäiväkirjaan raportoidaan syödyt katkaravut ja kakut, riitoja ei. Niin myös Aubertin kirjassa. Ilman mainintaa jäävät myös epämukavien salaisuuksien paljastumiset ja muut yhteentörmäykset. Kirjan loppua ei parane paljastaa kuin sen verran, että se tarjoaa kirjan nimelle jälleen uuden tulkinnan. 

Kirjan suomenkielinen nimi vei minulta paljon huomiota ja mietin, että suora käännös Aikuisia ihmisiä olisi ollut napakampi ja muistettavampi. Goodreadsin mukaan muissa käännöksissä on noudatettu alkukielen ajatusta, suomennos tekee poikkeuksen. Ehkä suoraa käännöstä ei haluttu valita, koska pari vuotta sitten ilmestyi suomenruotsalaisen Jan Forsströmin samanniminen romaani.

Helmet 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

* * *

Norjalainen Marie Aubert on yksi toukokuisen Helsinki Litin kirjailijavieraista. Tapahtuma järjestetään tänä vuonna 13.–14.5. Bio Rexissä, ja Aubert keskustelee lauantaina Sisko Savonlahden kanssa. 

torstai 14. huhtikuuta 2022

Inhimillisyyden puolesta – Antti Tuuri: Mies kuin pantteri: Wahlroosin elämä

Kansi: Kirsti Maula.


Otava 2022. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Wahlroos syntyi vuonna 1955. Hänen ja Antti Tuurin tiet kohtasivat yhdeksän vuotta myöhemmin, kun TKK:lla opiskeleva tuleva kirjailija Antti meni tapaamaan tyttöystävänsä Pirkon perhettä. Pirkon pikkuveljellä oli Downin oireyhtymä, jota tuolloin vielä kutsuttiin yleisesti mongolismiksi. Tyttöystävä epäili, haluaisiko Antti nähdä häntä enää veljen vuoksi – Antti halusi, tyttöystävästä tuli vaimo ja Wahlroosista ystävä.

Vuosikymmenien ystävyyteen on mahtunut monenlaista. Yhteisiltä kalastusreissuilta on paljon muistoja, samoin perhejuhlista. Wahlroosin vilpittömyys ja välittömyys ovat keventäneet monia tilanteita. 

Wahlroosin oireyhtymä on lievä, mutta silti esimerkiksi rahan arvoa hän ei ole koskaan hahmottanut. Työuran Wahlroos teki Aula-työkodissa, jossa hän vuosikymmenien ajan osallistui erilaisiin ohjattuihin töihin, lähinnä kutoi mattoja. Vapaa-ajalla Wahlroos kävi aktiivisesti erilaisissa kerhoissa ja muun muassa kirjoitti päiväkirjaa. Nyt eläkkeelle jäänyt mies asuu Alzheimerin vuoksi hoivakodissa, ja Tuuri toimii hänen edunvalvojanaan.

Wahlroosin elämänvaiheiden lomassa Tuuri kertaa Downin syndroomaan liittyviä faktoja. Sikiöseulontojen myötä Down-vauvojen määrät ovat Suomessakin vähentyneet, mutta esimerkiksi Islannissa seulonnat ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki Down-raskaudet keskeytetään eikä Down-ihmisiä siis synny. Tuuri kysyy, onko tämä oikein. 

Tuuri on sitä mieltä, että maailma tarvitsee Down-ihmisiä, ja kaipaa seulontojen rinnalle parempaa tukea opiskeluun, työhön ja asumiseen.

Kirja on lyhyt, mutta painava. Tuuri ei sorru kaunisteluun: Wahlrooskin on osannut olla ärsyttävä, hän on aiheuttanut harmia ja huolta. Wahlroos on kuitenkin ollut aktiivinen toimija yhteiskunnassa, tärkeä ja rakas läheinen monelle, arvokas ihminen. Hänen tarinansa ansaitsee tulla kerrotuksi.

Tuurin lakonisen toteava tyyli toimii tässäkin kirjassa. Elämänkaaren sattumusten raportoinnissa pilkahtelee huumori ja kerronnasta välittyy Wahlroosin ympärilleen säteilemä ilo. 

Helmet 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Tarkan havainnoijan kynästä – Tove Ditlevsen: Lapsuus & Nuoruus

Kannet: Elina Warsta.


Kustantamo S&S 2021. 142 s. 191 s.
Alkuteos: Barndom (1967) & Ungdom (1967). Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tove Ditlevsen oli tanskalainen kirjailija, joka eli 1917–1976. Hän kirjoitti 1970-luvun taitteessa kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat Kööpenhamina-trilogian. Lapsuus ja Nuoruus ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa, suomeksi ne ilmestyivät Katriina Huttusen kääntäminä viime vuonna.

Toven perheellä on vähän rahaa, kuten muillakin työläiskorttelin asukkailla 1920-luvun Kööpenhaminassa. Tove on se, joka hakee vanhoja viinereitä koululaukun täyteen 25 äyrillä. Naapurustossa puhuttavat ammattiyhdistys ja lakkorikkurit, tytölle tärkeintä on vältellä raskaaksi tulemista.

Kotikorttelissa asuu värikästä sakkia, ja lapsen katse tarkentaa piirteisiin ja tapoihin. Tovella ei ole ketään, joka kuuntelisi ja ymmärtäisi, kunnes löytyy Ruth, jolla sydämenmuotoinen suu ja vahvat, kirkkaat silmät. 

Tovelle lapsuus ei ole onnellista aikaa, sävyt ovat tummia. 


Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. Se vain on siinä koko ajan ja kaikki näkevät sen yhtä selvästi kuin Kaunis-Ludvigin huulihalkion.

– –  

Pimeä on lapsuus ja se vaikertaa aina kuin kellariin teljetty ja unohdettu pieni eläin. Se tupruaa suusta kuin huuruinen hengitys ja joskus se on liian pieni, joskus taas liian iso. Se ei koskaan ole sopiva. Vasta kun se on luotu kuin käärmeennahka, sitä voi tarkastella rauhassa ja siitä voi puhua kuin sairastetusta taudista.


Vanhemmat päästävät Toven pitkin hampain keskikouluun, jonka kirjasto avaa tytölle uuden maailman. Tove saa ensimmäisen muistikirjansa ja raapustaa siihen ensimmäiset säkeensä. 

Lopulta lapsuudesta tulee kulunut ja nukkavieru, sen viimeinen kevät maistuu tomulta ja haisee tuskalliselta erolta ja muutokselta. On aika siirtyä nuoruuteen. 

Nuoruus kuvaa Toven kasvavaa kiinnostusta kirjoittamiseen, aikuistumista ja irtaantumista lapsuudenperheestä. Äiti vahtii haukkana saatille pyrkiviä poikia, ja Tove ihmettelee, mikseivät suudelmat tunnu miltään. Vanhemmat torppaavat lukiohaaveet, joten Tove aloittaa ansiotyöt erilaisissa hanttihommissa. Työsuhteet jäävät lyhyiksi, joskus vain päivän mittaisiksi. Kun Tove muuttaa omilleen, vuokraemäntä ihannoi Hitleriä ja aggressiiviset radiopuheet kaikuvat seinien läpi. 

Työtä enemmän Tovea kiinnostaa kirjoittaminen, eräässäkin konttorityössä hän tekee sivuhommana onnittelurunoja työkavereiden tarpeisiin. Suurin unelma on saada julkaistuksi omia runoja, ja vastoinkäymisten jälkeen koittaa päivä, kun lehteen painetaan ensimmäistä kertaa Toven runo. Alkaa kokoelman työstäminen. 

Molemmissa pienoisromaaneissa romaanihenkilö Tove havainnoi ympäristöään tarkkaan – tulevalle kirjailijalle ominaisesti. Ditlevsen elää tekstissään varhaisvaiheensa läpi uudelleen sellaisina kuin ne muistaa, mitään silottelematta. Tai tällaisen illuusion hän ainakin onnistuu luomaan.

Ditlevsen maalaa ajankuvaa ja nuoren tytön kasvutarinaa runollisella kielellä, ote on moderni. On vaikea uskoa, että kirjat ovat ilmestyneet alkujaan jo viitisenkymmentä vuotta sitten.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Nuoruuden kohtaan 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Lapsuuden luin jo viime vuoden puolella, joten sen sijoitin viime vuoden haasteeseen.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.



Gummerus 2022. 416 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.


Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:
"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."
Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.


Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.


Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Pimeiden ruutujen aikaan – Don DeLillo: Hiljaisuus

Kansi: Markko Taina.


Tammi 2022. 99 s. 
Alkuteos The Silence. Suom. Helene Bützow. 
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lukurauhan päivä on kääntynyt iltaan, ja päivän kirjaksi valitsin Don DeLillon Hiljaisuuden.

Hiljaisuus on nopealukuinen dystopia, jossa maailma nyrjähtää eräänä helmikuisena sunnuntaina. On Supersunday eli Super Bowl -ilta, ja kymmenet miljoonat katsojat ovat kerääntyneet televisioidensa ääreen seuraamaan amerikkalaisen jalkapallon loppuottelua. Yhtäkkiä ruudut pimenevät, koska tietoliikenneyhteydet ovat lakanneet toimimasta.

Lentokoneet tekevät pakkolaskuja, kryptovaluutat lakkaavat olemasta, mikromuovi taas ei katoa minnekään. Kaikki ei olekaan klikkauksen päässä, etäisyyksistä tulee valtavia. Enää ei lennellä noin vain mantereelta toiselle, ja yhteydenpito esimerkiksi toisissa osavaltioissa asuviin läheisiin hankaloituu huomattavasti.

Romahdus kilpistyy mustiin ruutuihin:

Muina, enemmän tai vähemmän normaaleina aikoina osa ihmisistä tuijottaa aina puhelintaan, aamulla, keskipäivällä, illalla, keskellä jalkakäytävää, ohikulkijoita huomaamatta, laitteen vangitsemina, hypnotisoimina, ahmaisemina, tai he tulevat häntä kohti ja väistävät sitten, mutta nyt digitaaliaddiktit eivät voi tehdä sitä, puhelimet ovat kiinni, kaikki on kiinni kiinni kiinni.
Romaania voi lukea kommenttina ihmisen toimille, maapallon tuhoamiselle ja riippuvuudelle teknologiasta. DeLillo maalailee nykyihmisen kauhuskenaarion ja kysyy: ”Mitä nähtävää, kuultavaa, tunnettavaa meille jää?” Tähän tekisi mieli vastata, että pimeät ruudut jättäisivät tilaa mielikuvitukselle, ihmisten kohtaamiselle, hiljaisuuden kokemiselle. Ja lukemiselle! Mutta mitä kaikkea ne veisivätkään mennessään...

Pieni kirja herättelee, mutta jäi minulle jotenkin etäiseksi. Etäännyttäminen on toisaalta kirjan teemaan sopiva tehokeino, joka alleviivaa ihmisen pienuutta.

Helmet-lukuhaaste 2022: 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

maanantai 31. tammikuuta 2022

Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.


1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille. 

perjantai 21. tammikuuta 2022

Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.


Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.


WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

tiistai 11. tammikuuta 2022

Vuoden ensimmäinen kirja – Joel Haahtela: Elena

Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.



Otava 2003. 126 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vuoden ensimmäiseksi luetuksi ja blogatuksi kirjaksi valikoitui Joel Haahtelan Elena. Tämä vuonna 2003 ilmestynyt Haahtelan neljäs romaani on odotellut vuoroaan luettavien listallani vuosia. Olin kasannut odotuksia pienoisromaanin harteille melkoisen määrän.

Alussa on mies, puisto ja puistossa kaunis nainen. Nainen tuskin huomaa koko miestä, mutta tuo satunnainen kohtaaminen muuttaa miehen elämän. 

Näin naisen aamun valossa. Kuulin askeleet kivetyksellä. Minusta tuntui, että olin tuntenut hänet jo kauan, koko elämäni. Vaikka se oli tietysti liioittelua. 

Tammikuisen kohtaamisen jälkeen mies tulee puistoon aina vain uudelleen nähdäkseen ohikulkevan naisen ja alkaa muutenkin selvittää tämän liikkeitä. Mies rakentaa päässään naisesta mieleisensä henkilön. Erilaiset vihjeet, kuten naisen torin laidalle unohtama Dostojevskin Idiootti tai opiskelu yliopistolla, ruokkivat mielikuvaa kiehtovasta henkilöstä. Lopulta mies saa selville naisen nimen, se on Elena.

Miehen vanha ystävä Jan tulee rikkomaan miehen haaveilun täyttämää arkea. Kesällä mies lähtee Janin luo rannikolle, tai oikeastaan senkin matkan syy on Elena. Mies on saanut selville, että Elena on kesätöissä läheisellä saarella, jonne on kätevä piipahtaa rannikolta.

Nainen on miehelle arvoitus mutta niin on myös mies lukijalle. Miksi mies seuraa naista pakkomielteisesti? Mitä stalkkeri aikoo – rakentuuko tästä jotakin uhkaavaa vai millä odotus palkitaan?

Tiedän ihmisiä, jotka rakkaus on tuhonnut. Heidän epätoivollaan ei ole ollut rajoja ja lopulta he ovat hukkuneet siihen. Maailman on täynnä sellaisen rakkauden muistomerkkejä.

Kaikki ratkeaa lopulta, mutta miten, sen jätän jokaisen lukijan itsensä selvitettäväksi.

Haahtela kirjoittaa niukkoja lauseita ja lukuja. Teksti on pelkistettyä, harkitun kaunista. Ihailen taitoa sanoa vähällä paljon, sitä miten kirjailija rakentaa kokonaisen maailman muutamilla lauseilla. Miljöitä ei nimetä, joten lukija saa etsiä yhtymäkohtia tuntemiinsa paikkoihin.

Nuhraantunut kirjaston kirjan kansi kertoo, että Elena on kulunut jo monissa käsissä. Onneksi kirja on sen verran hyvässä kunnossa, että se tulee kestämään vielä monet lukijat – aion suositella tätäkin Haahtelaa asiakkaille lämpimästi.

Ihana kirja, mahtava lukuvuoden aloitus! Kirjalla avaan myös Helmet 2022 -lukuhaasteen, sijoitan sen kohtaan 23. Pieni kirja. 

Haahtelaa on luvassa lisää vielä tässä kuussa, sillä kirjailijan uutuus Jaakobin portaat ilmestyy aivan näinä päivinä.

torstai 6. tammikuuta 2022

Kohti kevättä – valikoima uutuuskirjoja

Hyvää loppiaista! Vuosi 2021 on jätetty taakse ja blogisynttärit juhlittu, joten on aika kurkistaa, minkälaisia kirjoja kevät tuo tullessaan. Ensimmäiset alla esitellyistä kirjoista ilmestyvätkin jo ensi viikolla.

Viime syksynä luin enimmäkseen kotimaista kaunoa, ja nyt huomaan kaipaavani jälleen myös maailmalle. Kotimaisista uutuuksista nostin tähän viisi kirjaa, käännöksiä tuplamäärän. Monissa kiinnostuin naisnäkökulmasta ja naisten tarinoista historiassa, mutta mahtuu mukaan muutakin.

Kirjojen esittelyt perustuvat kustantajien katalogitietoihin.


Kotimaista kaunoa


Joel Haahtela: Jaakobin portaat (Otava/tammikuu)
Uuden vuoden uutuuksien kärkijoukoissa Joel Haahtelalta ilmestyy pienoisromaani, jossa matkataan Jerusalemiin pohtimaan ihmisyyttä ja vanhaa myyttiä. Päähenkilö matkustaa pyhään kaupunkiin hakemaan veljeään, mutta löytää samalla reissulla isoisänsä muistikirjan ja sieltä merkinnän Jaakobin portaista. Vanha myytti yhdistettynä maallisiin ongelmiin tuo mieleen loistavan Adèlen kysymys -romaanin muutaman vuoden takaa.

Merja Mäki: Ennen lintuja (Gummerus/tammikuu)
Päähenkilö Alli joutuu jättämään kotinsa Sortavalassa ja lähtemään evakkona Seinäjoelle. Koti-ikävä vaivaa, uudella paikkakunnalla kaikki on vierasta. Aina välillä tuntuu, että sodasta on tullut luettua jo tarpeeksi, mutta jokin nuoren evakon tarinassa vetää puoleensa.


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä (Gummerus/helmikuu)
Viime vuonna vaikutuin Antellin esikoisen Puuvillatehtaan varjossa miljöökuvauksesta ja kiinnostuin papinleski Jennyn vaiheista siinä määrin, että tiesin jo tuolloin haluavani lukea tämän jatko-osan. Nyt pääsemme tutustumaan Jennyn ottotyttäreen Marttaan, joka menee töihin kansankirjastoon. Luvassa siis kurkistuksia kirjastohistoriaan!


Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY/helmikuu)
Toimittajana tunnetuksi tullut Heikkilä on kirjoittanut aiemmin Ranska-aiheisia tietokirja, nyt on luvassa fiktiota. Ranskalais-algerialainen Anissa epäilee poikaystävänsä kuolleen poliisiväkivallan seurauksena, ja suomalais-ranskalainen Lea yrittää päästä opiskelijapiireihin Pariisissa. Heikkilän esikoisromaani tutkii eurooppalaisuutta ja kuvaa kolonialismin kipeitä haavoja nykyajassa, eliitin vallankäyttöä ja unelmien radikalisoitumista.


Eeva Åkerblad: Huolenpitoja (Kustantamo S&S/helmikuu)
Nainen matkustaa vuoristossa sijaitsevaan kylpylään, jossa hänen on tarkoitus kohentaa omaa hyvinvointia ja rentoutua. Miljöö tuo mieleen Mannin Taikavuoren, mutta nykyihminen ei lähde sanatorioon vain oleilemaan, vaan tekee senkin tavoitteellisesti. Hyvinvoinnin ja hoivan yhdistäminen suorittamiseen herättää kysymyksiä. Entä minkälaisia palveluita kylpylän asiakkaille oikein on tarjolla? Odotan taidokasta ja kielellä leikittelevää esikoisteosta, sillä olen saanut maistiaisia Eevan kirjoittamisesta kirjoittamisen opinnoissa.



Käännöskirjoja


Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi/tammikuu)
Jana Kippo -trilogian toisessa osassa Janan ja Brorin äiti on kuollut, ja sisarukset lähtevät viemään ruumista Kukkojärven kylään hautaan. Siellä vastassa on lisää salaisuuksia menneisyydestä. Ehdottomasti minulle kevään odotetuin käännöskirja!



Chi Zijian: Puolikuu (Aula/tammikuu)
Kiinan vähemmistökansasta, evenkeistä, kertova romaani, jossa 90-vuotias paimentolaisnainen muistelee elämäänsä. Puolikuu on kertomus rakkaudesta ja menetyksestä, ilosta ja surusta, maagisista voimista ja taiteen parantavasta vaikutuksesta. Se on myös kuvaus ihmisen suhteesta luontoon, joka paitsi antaa, myös ottaa kylmästi.



Mart Sander: Ilolinnut (WSOY/helmikuu)
Historiallinen romaani sijoittuu sotavuosiin ja tallinnalaiseen bordelliin, jonka omistaa rouva Kukk. Bordellin asukkailla on jokaisella oma syynsä työskennellä Kukkille, ja sota ulottuu myös talon makuuhuoneisiin. Kuka on vihollinen, kuka ystävä? Ilolinnut aloittaa sarjan, joka valottaa historiaa naisnäkökulmasta.

Bernhard Schlink: Jäähyväisvärit (WSOY/helmikuu)
Schlinkin uutuusteos tarjoilee tuokiokuvia elämästä ja kuolemasta novellien muodossa, ja se myös muistuttaa minua siitä, että Schlinkin moderni klassikko Lukija on minulla edelleen lukematta. Novellit kertovat rakkaudesta, ystävyydestä, ikääntymisestä. 


Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja (Otava/helmikuu)
Alkujaan vuonna 1956 suomennettu italialainen kulttiromaani kertoo Valeriasta, perheenäidistä, joka alkaa kirjata havaintojaan mustaan vihkoon. Eletään sodanjälkeisessä Euroopassa aikana ennen seksuaalista vallankumousta. Millainen oli naisen rooli tuolloin, pystyykö Valeria murtautumaan roolistaan?


Maaza Mengiste: Varjokuningas (Atena/maaliskuu)
Booker-ehdokkaaksi noussut kirja tekijältä, jota on verrattu Toni Morrisoniin. Varjokuningas kertoo orpotyttö Hirutin tarinan 1930-luvun Etiopian sodassa, jossa myös naiset osallistuivat taisteluihin. Kun maan hallitsija Haile Selassie joutuu maanpakoon, Hirut naamioi maanviljelijän varjohallitsijaksi ja ryhtyy tämän henkivartijaksi.


Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (WSOY/maaliskuu)
Booker-voittaja kohdistaa katseensa Britannian kolonialistisen historian seurauksiin. Päähenkilöinä on kaksitoista mustaa naista, joten luvassa on moniääninen katsaus identiteettiin, naiseuteen ja toiseuteen.



Elizabeth Strout: Voi William! (Tammi/huhtikuu)
Lucy Bartonin paluu! Kaksi aiempaa Barton-romaania Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista loppuivat liian lyhyeen, joten tätä olen odottanut! Nyt keskiöön nousee Lucyn jo päättynyt avioliitto Williamin kanssa, kun entinen aviopari lähtee yhteiselle matkalle syystä, joka selviää vasta huhtikuussa, kun kirjaa pääsee lukemaan.
Douglas Stuart: Shuggie Bain (WSOY/huhtikuu)
Kevään uutuuksien joukossa on toinenkin Booker-voittaja. Shuggie Bain on yksinäinen pikkupoika 1980-luvun Glasgowssa. Äiti Agnes käyttää rahat alkoholiin, ja poika toivoo voivansa pelastaa äidin ehdottomalla rakkaudellaan. Kuvaus tuo jossakin määrin mieleen Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, ja voin kuvitella, ettei myöskään Stuart päästä lukijaa helpolla.


Aldulrazak Gurnah: Loppuelämät (Tammi/huhtikuu)
Tuoreimman nobelistin ensimmäinen suomennos kertoo ihmiskohtaloista 1900-luvun alun Saksan Itä-Afrikassa. Siirtomaajoukot tukahduttavat sorrettujen kapinat verisesti. Vaikka siirtomaat valtioina painuvat unholaan, ihmisten tarinat eivät. 

* * *

Mainio kirjakevät siis alkamassa – toivottavasti löysit lukuvinkkejä listauksestani!

tiistai 4. tammikuuta 2022

Blogisynttärit – Kirjakimara täyttää 10 vuotta!



On pienen blogin suuri juhlapäivä! On kulunut 10 vuotta siitä, kun julkaisin Nannan kirjakimarassa ensimmäisen postauksen Uusi vuosi, uusi blogi. Kymmenen vuotta olen asiaa harkinnut ja nyt olin muutokselle valmis: tiputin blogin nimestä Nannan pois. Jatkossa blogini nimi on Kirjakimara, jota edelleen kirjoittaa Nanna. 

Syntymäpäivälahjaksi annoin blogilleni oman domainin, eli kirjajuttujani pääsee jatkossa lukemaan suoraan osoitteessa kirjakimara.fi. Blogi on edelleen Bloggerissa, ja vanha blogspot-osoite ohjaa tänne uuteen. Toivon todella, että kaikki linkit toimivat edelleen.

Juhlapäivän kunniaksi muistelen tässä jutussa hieman menneitä blogivuosia ja pohdin jatkoa.

Blogini ensimmäisenä vuonna valmistuin yliopistosta ja olen siitä lähtien ollut töissä kirjastossa lukuun ottamatta paria piipahdusta muualla kirja-alalla. Blogi tukee työtäni kirjastonhoitajana, sillä se on apumuistini ja arkisto, jonka avulla palautan mieleeni vuosia sitten luettuja kirjoja tarvittaessa. Ja ylipäätään muistan paremmin ne kirjat, joista olen kirjoittanut. Hyötyä on myös toiseen suuntaan, sillä työ kirjastossa tukee kirjabloggausta: arki kirjojen keskellä ruokkii lukuharrastusta, ja kollegoilta ja asiakkailta tipahtelee lukuvinkkejä.


Kirjaston pikalainoja syksyltä 2020.

Kotimaisen kirjallisuuden opinnot näkyivät erityisesti blogin alussa lukuvalinnoissani. Esimerkiksi ensimmäisen blogikuukauden eli tammikuun 2012 aikana kirjoitin jutut Jari Tervon, Laila Hirvisaaren, Rosa Liksomin, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan kirjoista. Pikkuhiljaa aloin laajentaa lukemistani käännöskirjoihin.

Blogini alkuaikoina latasin kirjojen kansikuvat usein kustantajien sivuilta. Kuvilla ei ollut niin väliä, pääpaino oli selkeästi teksteissä. Vuosikymmenessä kuvien merkitys on kasvanut, enkä enää voi kuvitella julkaisevani kirjajuttua ilman suunniteltua kuvaa. 


Lukukaveri Elli ja yksi lempilukupaikoistani mökillä.


Kuvat ovat nousseet tärkeämmiksi paljolti Instagramin vuoksi. Kirjabloggaajien rinnalle on vuosien saatossa syntynyt aktiivinen ja eloisa kirjagrammaajien joukko, ja moni bloggaaja on siirtynyt kokonaan Instaan. Minullakin se on somekanavista tärkein seuraajien ja tykkäysten määrän perusteella, Twitter- ja Facebook-jutut saavat vähemmän huomiota. Myös kommentit ja keskustelut ovat siirtyneet blogista lähinnä Instan puolelle.

Kymmenen vuoden aikana olen julkaissut lähes 600 postausta – tämä on 583. julkaisu. Valtaosa bloggaajista on aktiivisempia julkaisijoita kuin minä, mutta tämä tahti on ollut minulle sopiva. Joskus tulee taukoja, välillä julkaisen tiheämmin. Vaihteluista en stressaa, sillä bloggaamisen on tarkoitus olla hauska harrastus. En myöskään ole poistanut vanhoja tekstejä, vaikka välillä mieli on tehnyt, koska ne ovat osa kirjoittajahistoriaani. 

Yhtä kauan kuin olen pitänyt blogia, olen kirjannut lukemiseni Goodreadsiin. Luettuja kirjoja on kymmenessä vuodessa kertynyt 801 kappaletta! Arvioita en ole Goodreadsiin kirjoittanut, vain tähdet yhdestä viiteen, mutta tähän linjaukseen olen harkinnut muutosta; ehkä voisin alkaa laittaa sinne samat lyhennelmät arvioista kuin Instagramiin.


Näin talvella ikävöin lukemista ulkona, meren äärellä.


Blogihistoriani luetuin juttu on Kishwar Desain Pimeyden lapset vuodelta 2014, jonka linkittäminen tuntuu hieman hassulta, koska jutun kuva on mennyt vuosien saatossa epäselväksi (näitä Bloggerin ihanuuksia). Muuten luetuimpien kärki koostuu Minna Canthin ja Maria Jotunin kirjojen kaltaisista klassikoista – näiden klikkausten takana ovat todennäköisesti esitelmiä työstävät koululaiset. 

Desain kirjalla tulin käyneeksi Intiassa kirjallisella maailmanmatkallani. Lukuhaaste Lukemalla maailman ympäri on edennyt minulla hitaasti. Aloitin sen vuonna 2014, ja nyt on kasassa 59/195 maata. Kierrän maita kirjailijan synnyinmaan mukaan enkä esimerkiksi tapahtumapaikan mukaan, mikä hidastaa reissuani. Mutta mihin tässä olisi kiire!

Toinen ikihaaste, joka etenee hitaasti jos ollenkaan, on Rory Gilmore -lukuhaaste. Roikotan sitä mukana vuodesta toiseen blogini sivuissa, koska Roryn listalla on niin paljon kirjoja, jotka joskus haluan lukea. Uutuudet vain ovat viime vuosina tahtoneet kiriä näiden vanhempia kirjoja sisältävien haasteiden edelle.

Kaikenlaisten lukuhaasteiden lisäksi blogivuosiin on mahtunut esimerkiksi lukumaratoneja, kirjallisuustapahtumia, toisiin bloggaajiin tutustumista. Blogin hautaaminen on käynyt mielessä aina välillä, mutta niin vain intoa jatkaa on aina jostakin löytynyt. En raaski heittää vuosien työtä hukkaan, vaan haluan kerryttää lukuvinkkien pankkiani jatkossakin. Täällä on helpompi navigoida ja etsiä kuin vaikkapa Instagramissa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, palailen lähipäivinä kevään uutuuskirjavinkkien kera!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...