keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Turun kirjamessut: ennakkotunnelmia ja lippuarvonta



Syksyn ensimmäiset kirjakarkelot lähestyvät hurjaa vauhtia: Turun kirjamessut alkavat jo reilun viikon kuluttua. Lokakuinen miniloma Turkuun on minulle jo perinne ‒ kolmannesta kerrasta voi varmaankin jo näin sanoa. Tänä vuonna aloin suunnitella reissuani heinäkuussa. Turun messuhumuun on päästävä! 

Luvassa on monipuolista messuohjelmaa kirjanystäville kolmen päivän ajan. Tässä postauksessa esittelen ohjelmaa, teen siitä muutamia nostoja ja käynnistän neljän messulipun arvonnan. Tarkat arvontaohjeet löydät tekstin lopusta. 

Viro ja Itämeri näkyvät ohjelmistossa 


Ohjelmapäällikkönä tämän vuoden messuohjelmaa on ollut kokoamassa Ylen kirjallisuustoimittajan töistä eläköitynyt Seppo Puttonen. Teemamaa on tänä vuonna Viro, minkä lisäksi on ideoitu paljon ohjelmaa Itämeren suojelun ja kestävän kehityksen ympärille.

Virolaisia kirjailijoita on paikalla useita kaikkina kolmena messupäivänä. Kirjoistaan ovat kertomassa ainakin Andrus Kivirähk, Paavo Matsin, Kai Aarelaid, Kätlin Kaldmaa, Andrei Ivanov, Valdur Mikita, Kairi Look ja Jaak Jõerüüt.

Itämeri on aiheena useissa keskusteluissa. Esimerkiksi lauantaina Agricola-lavalla klo 11.00 alkaa keskustelu otsikolla Laitetaan Itämeri kuntoon, ja sunnuntaina Auditoriossa alkaa Itämeri nyt -keskustelu klo 10.50.  

Teemojen lisäksi messuohjelmassa on liuta muutakin kiinnostavaa ohjelmaa. Lavoilla nähdään esikoiskirjailijoita, konkareita, tietokirjailijoita, runoilijoita. Ohjelmaa on niin lapsille kuin aikuisillekin, ja sunnuntaina messuille pääsee sisään ilmaiseksi cosplay-asussa. Tarkan päiväkohtaisen ohjelman löydät täältä.

Kirjabloggaajana odotan paljon lauantaiselta keskustelulta, joka on otsikoitu nasevasti Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? (Onerva, klo 14.45-15.30) Paikalla kirjabloggaamisesta ja podcasteista keskustelemassa ovat kirjailija Pajtim Statovci sekä useita bloggaajakollegoita: Arja Kulttuuri kukoistaa -blogista, Tuomas Tekstiluola-blogista, Kirsi Kirsin kirjanurkka -blogista ja Tuija Tuijata-blogista. Mukana on myös Sivumennen-podcastin Jonna Tapanainen, ja keskustelua johdattelee Kirsin Book Club -blogin Airi.

En aio myöskään ohittaa Minna Canth -keskustelua, joka pidetään lauantaina Auditoriossa klo 13 alkaen. Otsikolla Mitä Minna tekisi – Suurnaisen perintö 2010-luvulla. Minna Canth 175 vuotta ovat keskustelemassa Elina Knihtilä, Jouko Jokinen ja Minna Rytisalo. Keskustelua moderoi Jenni Haukio.

Lippuarvonta


Ilokseni sain messujen järjestäjältä blogipassin lisäksi neljä messulippua arvottavaksi blogini lukijoiden kesken!

Näin osallistut arvontaan: kommentoi tätä tekstiä ja kerro kommentissasi, kuka on mielestäsi mielenkiintoisin esiintyjä tulevilla Turun Kirjamessuilla. Jos menisit messuille, mitä ohjelmaa et jättäisi väliin? Kirjoita kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi (tai ilmoita se minulle osoitteeseen nannankirjakimara (at) gmail.com), jotta saan voittajaan pikaisesti yhteyttä ja liput ehtivät ajoissa perille. Vastata voi myös Kirjakimaran Facebook-sivuilla tai Instagramissa kommentoimalla arvontapostausta.

Vastausaikaa on sunnuntaihin 30.9. klo 18 asti. Tuolloin arvon kaksi kahden lipun lippupakettia (eli 2 x 2 kpl messulippuja) kaikkien messutärppinsä jakoon laittaneiden kesken ja laitan sähköpostia voittajalle. Jos voittaja on vastannut Facebookissa tai Instagramissa, otan yhteyttä yksityisviestillä. Messuliput lähtevät postissa voittajalle heti maanantaina 1.10. (tai kunhan saan postiosoitteen voittajalta).



Turun Kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestetään myös Turun Ruoka- ja Viinimessut, joihin pääsee tutustumaan samalla messulipulla. Messut ovat auki pe ja la klo 10–18 ja su klo 10–17. Yhden lipun arvo on 16 €.

Onnea arvontaan!

maanantai 17. syyskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018.
156 sivua e-kirjana.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kylässä, jonka elämä kiertyy lasitehtaan ympärille. Kolmenpäivänromaani sijoittuu 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuvuosiin. Tarina sukeltaa intensiivisesti tehtaan arkeen ja lasinpuhalluksen maailmaan. Siinä samalla lukija tutustuu kylän ja tehtaan väkeen sisarusten vaiheiden kautta. Jussi on sisaruksista vanhin ja hänen näkökulmaansa seurataan ensimmäisenä. Keskivaiheilla keskiössä on Helmi, lopuksi Raili.

Romaanin nimeksikin päätynyt pintti on lasimurskaa, ylijäämälasia, jolla on aikojen saatossa tasoitettu notkelmia ja painaumia lasitehtaan ympäristössä. Näin tehdas ulottaa vaikutuspiirinsä maaperään asti, aivan kuin sen hierarkia vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja koko kyläyhteisön elämään. Tehtaan piirissä on nimittäin tiiviisti koko kylä. Tehtaan pilli rytmittää arkea, ja työpaikka tehtaalla on kylässä selviämisen elinehto. Jos olet disponentin suosiossa, asemasi on turvattu, jos taas et, ajaudut ulkokehälle.

Jussi havainnoi äänet, värit ja muodot tarkasti. Aistiherkällä ja omalaatuisella miehellä on hyvän aikaa tehtaalla suojatyöpaikka, vaikka itse hyttien työn tempo on hänelle liikaa. Surumielinen Helmi taas on pienen tytön äiti, jonka arki on selviytymistä tehdastyössä ja perheenäitinä. Raili puolestaan on kyläläisten puheissa "Helsingin huora" värikkään menneisyytensä vuoksi. Hän on niitä harvoja kyläläisiä, jotka onnistuvat sinnittelemään ilman tehtaan vakituista tiliä tilapäistöitä tekemällä.

Elämänpiiri on monella kyläläisellä pieni. Oman kodin ja tehtaan lisäksi elämään kuuluvat osuuskauppa ja työväentalo. Tarinasta nousee useita vastakkainasetteluja, kuten maaseutu ja kaupunki, kartano ja tehdastyöläiset, miehet ja naiset sekä Jussi ja muut kyläläiset. Vastakkain, tai ehkä paremmin rinnakkain, ovat myös kauneus ja rumuus, sillä kaikkein kauneimassakin lasissa on mukana pinttiä, ylijäämää. Lasitehtaan kauniiden esineiden taustalla oleva työ on myös raskasta, kuluttavaa, joskus kohtalokastakin.

Sodan aikana naiset pyörittivät tehdasta, mutta sodan jälkeen palattiin vanhoihin asetelmiin.
Vaikka salissa on sekä miehiä että naisia, he työskentelevät selvästi erillään. Miehet hiovat lasia tilan toisessa reunassa ja toisessa naiset piirtävät viivoja merkkauslevyjen ääressä.
Naiset tekevät tehtaalla äänettömiä töitä, miesten työskentelystä lähtee monenmoista ääntä: taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä.

Kinnunen on todella perehtynyt aiheeseen, ja lasitehtaan arki herää eloon kirjan sivuilla. Lasi innoittaa kirjailijan kieltä: ääni on paksua kuin sula lasi, ilma on terävää hengittää, miehet ja naiset olivat kaikki palaneet sodassa hauraiksi kuin lasi. Sanaston runsaus ja kielikuvien tarkkuus tekivät minuun vaikutuksen ‒ mihin kaikkeen suomi taipuukaan!

Sivuhuomiona minun on pakko mainita siitä, miten Hesarin kritiikissa pidettiin Kinnusen käyttämää supsuttamista "alentuvana ja söpöstelevänä naisverbinä, jonka näkeminen sattuu silmiin". Kriitikon mukaan Kinnunen näin vahvistaa stereotypioita naishahmojensa kuvauksessa. Naiset siis tarinassa supsuttavat toisilleen saunassa. Hieman ihmettelin arviota lukiessani tätä yhden verbin teilausta, koska samankaltaista verbiä kirjassa käytetään kuvaamaan myös miesten toimintaa: "Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele."

Kinnunen käsittelee hahmojaan rakkaudella, mutta säälimättömästi. Paras imu tarinassa on sen alkuvaiheilla, loppua kohden se jo hieman höllensi otettaan. Minua kyllä kiehtoivat henkilöiden vaiheet ja kohtalot aivan loppuun saakka, mutta ehkä ongelmani on tuo näkökulmatekniikka. Pintti on nykyään niin tavanomaiseen tapaan jaettu kolmen keskeishenkilön tarinoiden mukaan, ja tällä kertaa näistä ensimmäiseen kiinnyin eniten. Raili ja Helmikin kiinnostivat, mutta hieman petyin, kun jouduin päästämään Jussin etäämmälle.

Vaikka luin kirjan lähes ahmaisten, tarina ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Ihmisten kohtalot pohdituttivat vielä kauan lukemisen jälkeen. Jäin myös miettimään, miten vähän ihmisillä oli omaisuutta kirjan tarinan aikaan. Perunkirjoitukseen ei välttämättä tullut montaa riviä. Astioita, muutamia huonekaluja, petivaatteita. Nykyiseen tavarapaljouteen verrattuna tämä tuntuu käsittämättömältä. Kuinka moni nykyihminen Suomessa edes pystyisi listaamaan omistamansa tavarat ilman suurimittaista inventaariota?

Ajankuvan lisäksi Pintistä tulee oppineeksi yhtä ja toista lasitehtaasta ja lasinpuhaltamisesta. Nyt ymmärrän, miksi Taalintehtaalla paikallisen lasipuhaltajan paja on nimeltään Lasihytti - Glashyttan. Kirja myös herätti tiedonjanoa. Viime viikkoina olen googlaillut muun muassa yliopiston kirjaston evakuointia, Suomen lasiteollisuuden historiaa ja Nuutajärveä, jonka kuulin olevan tarinan paikkakunnan esikuva. Enkä vain voi lakata hämmästelemästä sitä, miten pintillä, siis lasimurskeella, on oikeasti tasoitettu lasitehtaan lähiseutujen maastoa. Ajatus puistattaa.

Lukupesäni loppukesän auringossa.

Kinnusen romaani ilmestyi elokuussa, kun olin viettämässä etätyöviikkoa mökkisaaressamme. Pääsin ensimmäistä kertaa nauttimaan e-kirjan kätevyydestä toden teolla: saatoin alkaa lukea uutuusromaania heti sen ilmestymispäivänä saaressa ilman reissua mantereelle. Työpäivän jälkeen oli palkitsevaa uppoutua pehmeään lukupesääni ja Kinnusen vetävään tarinaan. Kauan se vei, mutta nyt olen totaalisesti myyty e-kirjoille. 

lauantai 15. syyskuuta 2018

Lauantain lyhärit: riippukeinussa luettua ja kuunneltua




Täällä taas! Bloggausvireeni oli kateissa loppukesästä, joten Kirjakimara hiljentyi reiluksi kuukaudeksi. Lukujumista en ole kärsinyt, mutta kirjoittamisesta ei vain tullut mitään. Töissä oli hektinen kirjoitusrupeama ennen pätkätyön päättymistä ja siinä ohella ahkeroin työnhaussa. Välillä istuin koneelle ja avasin jonkin luonnostekstin, mutta sain naputeltua vain muutaman sanan. Sitten vain istuin ajatuksissani. Oli parempi pitää selkeä tauko.

Blogipaussi teki hyvää, sillä nyt tuntuu taas hyvältä avata blogiluonnosten lista ja suunnitella tekstejä.  Luettujen kirjojen pino on kasvanut melkoiseksi, joten materiaalia ainakin on. Alkuun lähden lauantain lyhytarvioiden avulla, tämä olkoon vauhdikas startti antoisalle kirjasyksylle! Seuraavaan nelikkoon uppouduin helteisen kesän aikana. Kirjojen lukemisesta on vierähtänyt tovi, joten kovin syväluotaavia nämä esittelyt eivät ole ‒ keskityn nyt muistini varassa fiilistelyyn.

Maggie Nelson: Argonautit

Alkuteos: The Argonauts (2015).
Suom. Kaijamari Sivill.
S&S 2018. 207 s.

Kansi:?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Ensi alkuun hieman hämmennyin Nelsonin kirjan teoreettisuudesta: sivujen marginaaleihin on merkitty filosofeja ja kirjailijoita, joihin kirjailija tekstissään viittaa. Vaikuttaapa raskaalta, ei ehkä olekaan minun kirjani näin kesähelteillä... Onneksi työnsin tällaiset ajatukset sivuun ja annoin Nelsonille mahdollisuuden.

Ja miten tätä kirjaa lopulta rakastinkaan! Se herätti suurta ihailua Nelsonia kohtaan: miten kukaan voi onnistua yhdistämään omakohtaiset, viiltävän rehelliset pohdinnat teoreettisuuteen näin hienosti. Huokailin ihastuksesta. Ja luin miehelleni ääneen pätkiä kirjasta, koska Nelson vangitsee kirjansa sivuille niin hienoja tuokiokuvia, tunteita ja analyysejä, että ne on pakko lukea ääneen.

Nelson on amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija, jonka puoliso on taiteilija Harry Dodge. Harry ei halua määritellä sukupuoltaan. Kirjassa Nelson kirjoittaa erityisesti ajasta, jolloin Harry aloittaa testosteronihoidot ja hän itse on raskaana. Nelson kuvaa elävästi muun muassa raskautta ja synnytystä sekä sitä, minkälaista on joutua koko ajan omassa elämässään murtamaan luutuneita käsityksiä. Argonauttien lukeminen herättää monia ajatuksia ja muistuttaa, miten tärkeää on ravistella omia ajatuskulkujaan aina välillä.

Helmet-lukuhaaste: 9. Kirjan kansi on yksivärinen.


* * *

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Alkuteos: Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage - Carls bog (2017). 
Suom. Katriina Huttunen.
S&S 2018. 160 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Luin keväällä useiden Helsinki Lit -festareilla esiintyneiden kirjailijoiden kirjoja, mutta Aidtin kirjaan en silloin tarttunut, koska ajattelin sen olevan liian synkkä tai liian surullinen tai ylipäätään liikaa. Sellaisia ajatuksia omakohtaiset, lapsen kuolemasta kertovat kirjat herkästi kirvoittavat. Näitä epäilyksiä herätti pari vuotta sitten Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat tuolloin vääriksi, ja niin kävi nyt myös tämän Aidtin kirjan kanssa.

Aidt on tanskalainen kirjailija, jonka poika Carl kuoli hypättyään kerrostalon ikkunasta vuonna 2015. Carl oli ottanut sieniä ja hyppäsi kuolemaan hallusinogeenien aiheuttamassa psykoosissa. Hänellä ei ollut taustalla huumeongelmaa, hän oli vain kokeilunhaluinen nuori.

Aidtin napakka romaani hyödyntää kollaasitekniikkaa. Se koostuu kertovien jaksojen lisäksi muun muassa runoista ja päiväkirjamerkinnöistä. Kirjailija yrittää ymmärtää tapahtunutta ja käy läpi poikansa tavaroita ja tekstejä sekä tekstejä, joita hän itse on pojalleen kirjoittanut. Kun Carl oli 16-vuotias, Aidt kirjoitti kaksi runoa kuolemasta, ja näistä runoista on peräisin kirjan nimi.

Tapahtunut on jotakin niin käsittämättömän kamalaa, että se ei millään meinaa mahtua tajuntaan. Kirjassa kohtalokas ilta käydään läpi useaan kertaan niin, että illan kulkuun lisätään aina jotakin. Aidt käyttää toistoa taidokkaasti ja onnistuu sen avulla kuvailemaan surutyön etenemistä. Toisto toimii kirjassa maagisella tavalla.

Surua käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt viime vuosina useita, edellä mainitun lisäksi olen lukenut vaimon kuolemaa käsittelevät Max Porterin Surulla on sulkapeite ja Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa. Vastikään ovat ilmestyneet myös Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Long Litt Woon Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus, jotka molemmat käsittelevät henkilökohtaisia tragedioita.

Helmet-lukuhaaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

* * *


Essi Ihonen: Ainoa taivas

WSOY:n äänikirja 2018. 
Kesto: 5 t 23 min.
Lukija: Anni Kajos.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Essi Ihosen esikoisteoksessa minäkertojana tarinaa vie eteenpäin 17 vuotta täyttävä Aino, jonka perhe on esikoislestadiolainen. Tiukan uskonnollisessa kodissa eletään isän Jumalan ehdoilla, onhan isä saarnaaja seurakunnassa. Tytöt ja naiset kulkevat peittävissä vaatteissa ja huivit päässään. Siveyttä tulee suojella, ei ole olemassa suurempaa syntiä kuin lihan synti. Naiseus on syntiä täynnä.

Kun isosisko Suvi menee naimisiin, Aino jää viimeisenä lapsuudenkotiin. Isoveli Valo on jo mennyt naimisiin yhteisön ulkopuolisen kanssa ja lapsiperheen isä. Pian Aino huomaa olevansa kihloissa Armon kanssa ja olevansa matkalla kohti roolejaan vaimona ja äitinä. Aino on yksinäinen tyttö, jota ei hänelle pedattu tulevaisuus houkuta. Kyseenalaistamista seuraa irtiottoja.

Ihosen esikoinen asettuu luontevasti uskonnollisista yhteisöistä kertovien esikoisteosten jatkumoon (Kalland, Törmälehto, Rauhala, Itkonen). Ihosen kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta se sopii kaikenikäisille lukijoille. Ainon tarina imaisi minut niin mukaansa, että kuuntelin äänikirjan parin päivän aikana.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirjassa käy hyvin.

* * *

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Alkuteos: Three Daughters of Eve (2016).
Suom. Sari Karhulahti.
Gummerus 2018. 484 s.

Kansi: ?
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Hieman emmin, luenko Shafakin tuoreinta suomennosta, koska edellinen suomennos Valkoinen elefantti ei ollut aivan minun kirjani. Onneksi sain vahvoja suosituksia lähipiiristä ja hain varauksen, kun se saapui. Tällä kertaa olin myyty Shafakin tarinalle heti alusta alkaen ja luin ahmien.

Jo kirjan nimi vihjaa, mitkä asiat nousevat tarinan keskiöön: uskonto ja naiset. Naisen aseman lisäksi islamiin kohdistuvat ennakkoluulot ja Turkin kahtiajakatuneisuus ovat romaanin keskeisiä teemoja. Vauhdikkaasti käynnistyvä tarina kurottaa lähimenneisyyteen ja näyttää, miten WTC-iskut olivat käännekohta muslimien elämässä.

Päähenkilö Peri varttui uskonnollisen äidin ja maallistuneen isän kanssa Istanbulissa 1980-luvulla. Peri tempoilee heidän välissään, samoin kuin länsimaisen ja itämaisen kulttuurin välissä myöhemmin. Hän nimittäin pääsee opiskelemaan 2000-luvun taitteessa Oxfordiin, missä hän ajautuu maailmankatsomustaan ravistelevaan, Jumalaa käsittelevään seminaariin. Saman seminaarin ovat käyneet myös hänen kämppäkavereikseen päätyvät Mona ja Shirin. Kolmesta muslimitaustaistaisesta tytöstä yksi on hartaan uskonnollinen, yksi kapinallinen ateisti ja yksi epäilevä. Nykyajassa Peri on kaikkea sitä, mitä ei nuorena kuvitellut ikinä olevansa.

Jossakin vaiheessa tarina kieltämättä tuntui hieman asetelmalliselta. Peri on koko ajan kahden eri suuntiin vetävän voiman välissä ja kolme kaverusta edustavat jokainen yhtä suhtautumista uskontoon. Kun näistä ajatuksista pääsee yli, on Shafakin romaani vetävää luettavaa.

Helmet-lukuhaaste: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...