Viidestoista luukku narahtaa auki vasta ilta-aikaan, koska Anna Tapolan esikoiskokoelmassa Puut liikkuvat öisin.
Kokoelma on täynnä hiljalleen avautuvaa proosarunoa. Nämä eivät ole kiireisen lukijan runonpalasia: runot vaativat monia lukukertoja ja herättävät paljon kysymyksiä. Ehkä näitä voisi olla kiva makustella vaikkapa kaverin kanssa tai lukupiirissä? Arvelen, että monien tulkintamahdollisuuksien runot sopisivat yhdessä pureskeltaviksi.
Monissa runoissa on jotakin pahaenteistä, samoin suru ja menetykset kulkevat mukana.
Osiosta Ihon mykkä muisti löytyi päivän runo:
Lumen haavat, syvät, terävät reunat. Talvi ottaa miten haluaa, häpäisee jokaisen solun, vuoteen. Kiristyvä vyö ympärilläni: sinkkiä, rautaa ja verta. Katso ikkunasta, kylmä alistaa kaiken, painaa ruusunmarjojen riettaat suut valkoista hankea vasten kunnes on hiljaista. Talvi hengittää keuhkoni täyteen, jokainen henkäys tarkoin saksittu. Tunnen hidastuvat sydämenlyönnit kaulalla, kylkiluiden alla. Kevät saattaa saapua, mutta talvi on punainen, ahne.
Talven kuvastoon yhdistyy vallankäyttö, alistaminen, satuttaminenkin. Talvi käy päälle, niin ihmisen kuin luonnon. Runossa kuvataan elävästi, miten pakkasilma tunkeutuu keuhkoihin: jokainen pakkasessa henkeä haukkonut jo tuntee nipistelyt.
Runossa kevään tuleminen on vähän epävarmaa. Sitä ennen on joka tapauksessa selvittävä ahnaasta talvesta.
Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin. Aviador 2025. 73 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti