maanantai 30. toukokuuta 2016

Katri Lipson: Detroit (2016)

Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 375.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Nathan ja Timothy ovat seurakavereita NHL-joukkueessa. Timothy saapuu joukkueeseen menestyksekästä Nathania myöhemmin, ja Nathan opettaa tulokkaan tavoille. He pelaavat jäällä yhteen kuin unelma: Timothy veivaa ja syöttää, Nathan ampuu maaliin. Tulosta syntyy ja molempien tähti on nousussa. Kunnes yhdessä pelissä tapahtuu jotakin outoa. Timothy ei varaudu taklaukseen kuten yleensä, ja hänet paiskataan laitaan huonossa asennossa.

Taklauksen seurauksena 19-vuotias Timothy halvaantuu ja joutuu hoitokotiin. Neliraajahalvaantunut entinen kiekkolupaus ei haluaisi mitään niin paljon kuin että Nathan tulisi katsomaan häntä. Nathania ei kuitenkaan kuulu. Samaan aikaan kun Timothy makaa hoitolaitoksessa, katselee jääkiekkoa ruudulta ja käy toimintaterapiassa ja fysioterapiassa, Nathan lähtee päättömälle automatkalle sokean stripparin, Janetin, kanssa.

Mitä kohtalokkaassa pelitilanteessa oikein tapahtui ja miksi? Mitä kaverusten väleille on käynyt? Näiden kysymysten pohjalle rakentuu romaanin jännite, joka kantaa loppuun saakka. Lipson selvästi uskoo tarinaansa. Teksti etenee jouhevasti, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Etukäteen ihmettelin, miten ihmeessä jääkiekkomaailmaan sijoittuva romaani mahtaa kiinnostaa alkua pidemmälle. Sain jälleen huomata, että jos tarina on hyvä ja taitavasti rakennettu, se voi kertoa melkein mistä tahansa aiheesta, ja lukija on naulittu sen ääreen. Detroitissa ei loppujen lopuksi ole kyse jääkiekosta, vaan ystävyydestä, salaisuuksista ja särkyneistä unelmista.

Katri Lipson on paitsi kirjailija, myös lääkäri, joten halvaantuneen hoitoa ja muita lääketieteellisiä faktoja ainakaan ei tarvitse epäillä. Jääkiekon termistöstä en ole niin hyvin perillä, että voisin arvioida, miten Lipson sen kanssa suoriutuu. Kirjat osat ja luvut ovat englanninkielisiä. Lähes hämmennyin, kun edes tämä seikka ei ärsyttänyt. Yleensä olen sitä mieltä, että täytyy käyttää suomenkielistä sanaa, nimeä tai käsitettä, kun se on mahdollista, mutta englanninkieliset nimet sopivat Detroitin henkeen.

Luin Katri Lipsonin esikoisen, Kosmonautin, nelisen vuotta sitten, mutta se ei ollut minun kirjani. Nyt ihan poskia kuumottaa, kun luin tuon vanhan blogiarvioni — se on melkoinen teilaus. Ehkä olen viime aikoina tullut varovaisemmaksi, kun vanha teksti niin kuumottaa. Toisaalta tuo teksti on hyvä muistutus rehellisyydestä ja rohkeudesta. Blogi on minun lukupäiväkirjani, joten täällä voin kirjoittaa mielipiteeni kirjoista ketään kumartelematta. Hyvin perusteltuina tietenkin.

Kosmonautista jäi sen verran huono jälkimaku, että jätin Lipsonin toisen romaanin, Jäätelökauppiaan, lukematta. Nyt tuli kuitenkin aika tarkistaa näkökantaani, sillä Lipson ja hänen kirjansa alkoivat kiinnostaa uudelleen Helsinki Lit -festivaaleilla. Lipson keskusteli Tommi Kinnusen kanssa, ja Detroitia verrattiin Lopottiin. Samat ainekset, eri tavoin sommiteltuina. Olen niin Kinnusen kirjojen lumoissa, että jos jotakin kirjaa verrataan Neljäntienristeykseen tai Lopottiin, niin olihan se luettava.

Miten Detroit sitten vertautuu Lopottiin? Ensinnä molemmissa kirjoissa henkilöhahmoilla on fyysisiä rajoitteita, ja heidän kokemuksiaan on kuvattu uskottavan oloisesti. Detroitissa Timothy on halvaantunut ja Janet on sokea, kuten Lopotin Helena. Romaaneja yhdistää myös kuvaus haaveiden kaatumista. Kaikki näyttää jossakin kohtaa lupaavalta, edessä on loistava tulevaisuus, kunnes vastoinkäyminen muuttaa kaiken. Onnellista loppua ei siis ole Kinnusen eikä Lipsonin tarinoissa.

Detroit oli siis minulle positiivinen yllätys, jonka innoittamana taidan lukea jossakin vaiheessa myös Jäätelökauppiaan. Detroitiin on tutustuttu ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Piippuhyllyllä, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015) & Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Äänikirjoista bloggaaminen on haastavaa, varsinkin jos kuuntelun ja kirjoittamisen välinen aika venähtää. Tekstiin ei voi palata, parhaita kohtia ei voi lukea uudelleen, joskus jopa henkilöhahmojen nimet unohtuvat. Näin kävi kahdelle äänikirjalle, jotka kuuntelin aiemmin keväällä: Elina Hirvosen Kun aika loppuu -teokselle ja Tommi Kinnusen Lopotille.

Molemmat tässä tekstissä esitellyt kirjat ansaitsisivat omat bloggauksensa, koska ovat ainutlaatuisen hienoja. Minun tekisi mieli jopa lukea ne uudelleen ihan painettuina kirjoina, koska haluaisin makustella tekstiä, pysähtyä ja lukea parhaat kohdat useaan kertaan. Teen tämän ehkä jonakin päivänä, mutta nyt haluan tuoda teokset Kirjakimaraan, jotta ne eivät unohtuisi minulta ihan kokonaan. Nyt kun molempien kirjojen kuuntelusta on vierähtänyt tovi, en pysty kirjoittamaan kovin tarkkoja teoskuvauksia, vaan keskityn lähinnä kirjojen jättämiin muistikuviin ja tunnelmiin.

Hirvosta ja Kinnusta yhdistää näiden äänikirjakokemusten lisäksi se, että olen nähnyt heidät molemmat Helsinki Litin lavalla; Hirvosen vuosi sitten ja Kinnusen tänä vuonna. Tämä on vain hauska sattuma, jonka halusin mainita, sillä asia ei liity mitenkään siihen, että kirjat päätyivät tähän samaan tekstiin. Syy on oikeastaan siinä, että molemmat onnistuivat yllättämään ja vakuuttamaan minut etukäteen kokemistani epäilyistä huolimatta.

WSOY/BTJ 2015. 6 t 38 min.
Lukija Krista Putkonen-Örn.
Vuosi sitten nähty festariesiintyminen ei vielä silloin saanut minua kiinnostumaan Hirvosen kirjoista, ja hänen aiempi teoksensa Kauimpana kuolemasta jäi minulta kesken. Päädyin kuuntelemaan Kun aika loppuu -teosta hieman vastentahtoisesti, kun ei muitakaan äänikirjoja ollut tarjolla. Epäileväinen asenteeni kääntyi pian mielenkiinnoksi, ja toivoin työmatkojen kestävän pidempään, vain jotta saisin kuulla, miten tarina etenee.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Aslak on koulupoika, joka on aina ollut vähän omanlaisensa, eristäytynyt ja masentuneisuuteen taipuvainen. Aslak on aiheuttanut huolta äidilleen, joka on ammatiltaan ilmastotutkija. Aslakin sisko on saanut pärjätä itsenäisemmin, kun äidin huomio on kohdistunut poikaan. Siskosta on tullut lääkäri, joka työskentelee nyt Somaliassa.

Äiti ja sisko yrittävät pelastaa maailmaa ammattiensa kautta, kun taas Aslak ottaa käyttöön järeämmät keinot. Hän on tutustunut netissä ihmisiin, joiden mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja asialle on tehtävä jotakin. Eräänä päivänä Aslak kapuaa Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua.

Kirja on ajankohtainen ja pelottava. Hirvonen on luonut tulevaisuuden realistiseksi: ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät. Hirvonen kuvaa koskettavasti läheisten tuntoja, kun yksi perheestä tekee jotakin pahaa. Myös yksinäinen Aslak on ymmärrettävissä. Kaiken kruunaavat Hirvosen harkitut lauseet ja paikoin jopa runollinen kieli.

WSOY 2016. 11 t 12 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn.
Kinnunen puolestaan vakuutti minut jo Neljäntienristeys-romaanillaan, jonka nostin vuoden parhaaksi
kotimaiseksi kirjaksi Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vuonna 2014. Kinnusen esikoinen oli minulle niin suuri lukukokemus, etten uskonut jatko-osan yltävän lähellekään edeltäjänsä tasoa. Odotin floppia, koska sitähän jatko-osat usein ovat. Vaan väärässä olin: Lopotti meni ihan yhtä lailla ihon alle, kosketti ja liikutti.

Kuten Neljäntienristeyksessä, myös Lopotissa seurataan useamman Löytövaaran suvun jäsenen elämää. Muista henkilöhahmoista ja sukulaisuussuhteista voi lukea kirjasta kirjoitetuista lukuisista blogiteksteistä, sillä haluan keskittyä Helenaan, sokeaan tyttöön ja hänen kasvutarinaansa.

Kinnunen onnistuu pääsemään lapsena sokeutuneen Helenan päähän niin, että lukijakin pääsee kokemaan hyvin aidon oloisen sokean maailman. Vasta yhdeksänvuotiaana Helena lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin, kauas kotoa. Rankassa koulussa hänestä kasvaa itsenäinen ja määrätietoinen nuori nainen. Kuljin Helenan mukana vaivatta koulun käytävillä ja Helsingin kaduilla. Koulun jälkeen musiikillisesti lahjakas Helena opiskelee musiikkia ja työskentelee pianonvirittäjänä. Helena ei alistu sokealle varattuun rooliin, vaan tekee rohkeita ratkaisuja elämässään.

Mikään menestystarina Helenan elämä ei ole, sillä siihen tulee tummia sävyjä, mustiakin. Ensin on lapsettomuutta parisuhteessa, lopulta sydäntä raastava yksinäisyys. Helenan vanhuuden kuvausta en voinut kuunnella kuivin silmin.

Kinnusen taidokkuus on mykistävää. Teksti etenee niin vaivattomasti, kepeästi, vaikka aiheiltaan hänen kirjansa eivät ole kevyitä. Helsinki Litissä pääsin näkemään, että myös esiintyminen on Kinnuselle ongelmatonta. Kinnunen kuvailee itseään opettajaksi, joka kirjoittaa — hän ei ole luopunut päivätyöstään kirjoittamisen vuoksi eikä ilmeisesti ole aikeissakaan sitä tehdä. Kinnunen ei kuulemma viihdy kirjallisissa piireissä vaan kokee niissä ulkopuolisuuden tunteita.

Keskustelussa Kinnunen ja Lipson analysoivat, että Lopotissa ja Lipsonin tuoreimmassa Detroitissa on samoja elementtejä. Kuin kahdelle lapselle olisi annettu samat legot, ja ne tekee niistä ihan erilaiset rakennukset. Detroit pääsee siis lukuun myös! Tommi Kinnusen ja Katri Lipsonin Helsinki Lit -keskustelu on katseltavissa täällä.

Molemmat äänikirjat lukee Krista Putkonen-Örn, joka suoriutuu tehtävästään moitteetta. Lukija ei vie liikaa huomiota tarinalta eikä yritä liikaa.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö (2015)

Kustantaja: Suuri Kurpitsa.
Sivumäärä: 112.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Viivi Rintanen. 

Mielisairaalan kesätyttö on sarjakuvaromaani, joka perustuu Viivi Rintasen omakohtaisiin kokemuksiin. Kiinnostuin teoksesta viime syksynä, kun Helsingin Sanomat kirjoitti siitä. Olen jonottanut albumia reilut puoli vuotta kirjastosta, ja vihdoin odotus palkittiin!

Rintanen on työskennellyt kesäisin mielenterveysosastolla siivoojana, ja nuo kokemukset saivat hänen pohtimaan mielenterveyspotilaita, heidän asemaansa ja omaa mielenterveyttään. Kokemuksista syntyi sarjakuva-albumi. Albumissa päähenkilönä on Vilma, parikymppinen nuori nainen, joka pestautuu sairaala-apulaiseksi mielenterveyspotilaiden osastolle. Vilma siivoaa ja jakelee ruokaa osastolla, jonka potilailla on erilaisia psyykkisiä sairauksia.


Rintanen kuvaa elävästi nuoren ihmisen kokemuksia luultavasti ensimmäisessä kesätyöpaikassaan. Jokaisella nuorella on varmasti epävarmat hetkensä vastaavissa tilanteissa, eikä Vilma pääse helpolla sairaalaympäristössä. Epävarmuuden lisäksi oma asema suhteessa potilaisiin ja kokeneisiin hoitajiin mietityttävät nuorta. Potilaat tulevat ajatuksiin vapaa-ajalla, valvottavat öisin. Raskas työ horjuttaa Vilman mieltä: hän sairastuu syömishäiriöön. 


Albumin kuvitus on melko tummasävyistä. Päähenkilön ahdistus ja muut mielentilat tulevat lähelle lukijaa. Sarjakuvan keinoin Rintanen havainnollistaa sitä, mistä Vilman syömishäiriössä on kyse: kontrolloimisesta ja vääristyneestä ruumiinkuvasta. Ruuduissa on kuvattu luurangonlaiha nuori nainen, joka kokee itsensä liian suureksi. Näin visuaalisesti esitettynä anoreksian julmuus on pysäyttävää.

Rintasen teos pakottaa ajattelemaan häilyvää rajaa terveen ja sairaan ihmisen välillä. Miten pienestä kaikki voikaan olla kiinni, vaikka kyse on suurista asioista. 

Luen harvoin sarjakuvia, joten en pysty vertailemaan tätä teosta genren muihin edustajiin. Voin vain sanoa, että Mielisairaalan kesätyttö teki minuun vaikutuksen vahvoilla väreillään, tarkoilla huomioillaan ja tekijänsä rohkeudella. Rintasen kirjoittama ja kuvittama päähenkilö muistuttaa ilmeisen paljon Rintasta itseään, joten omien tuntojen avaaminen lukijalle on varmasti vaatinut tekijältä paljon. Vaikka sarjakuvateosta voi lukea näennäisesti nopeasti, mikään välipala tällainen tummasävyinen ja aiheeltaan raskas kirja ei ole.  

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu (2008)

Alkuteos: The Outcast.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2016).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 361.
Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tekijän nimi kirjaston tarran alla.

Lainasin kirjastosta Sadie Jonesin tänä vuonna suomennetun esikoisteoksen Kotiinpaluu, koska Jones esiintyy tulevan viikonlopun HelsinkiLit-kirjallisuusfestivaaleilla, jonne olen menossa työkavereiden kanssa. Festareilla on monia mielenkiintoisia kirjailijavieraita, ja viimevuotiseen tapaani yritän tapahtuman alla lukea edes muutamalta festarikirjailijalta jotakin. 

Kotiinpaluu on mukaansatempaava kasvutarina, joka sijoittuu Englantiin, pääasiassa 1950-luvulle. Oli pitkästä aikaa ihanaa antaa kirjan viedä ja unohtaa muut iltasuunnitelmat. Vähään aikaan tällaisia lukusukkuloita ei ole kohdalleni sattunut, joten otin ilon irti, kun tarina vei mukanaan.

Kotiinpaluu kertoo Lewisin tarinan. Vuonna 1957 hän palaa parikymppisenä kotiin vankilasta, jossa on suorittanut kahden vuoden tuomion. Mikä rikos on tapahtunut ja miksi kukaan ei ole poikaa vastassa, selviävät lukijalle pikkuhiljaa.

Lewisin äiti on kuollut pojan ollessa kymmenvuotias, ja tapahtuma on jättänyt pojalle traumoja. On riipaisevaa lukea, miten yksi Lewis jää ongelmiensa kanssa. Isä keskittyy uuteen vaimoonsa, ja tuore äitipuoli puolestaan turruttaa turhautumiaan alkoholilla. Lewis oireilee väkivallalla. Hän kohdistaa väkivaltaa itseään, muita ja ympäristöään kohtaan. Purkaukset johtavat siihen, että Lewis saa niskoilleen syyt myös teoista, joita ei ole tehnyt.

Jones on luonut sotien jälkeisen miljöön mielikuvitusta ruokkivasti. Lewisin kotitaajaman lisäksi piipahdetaan Lontoon hämyisillä klubeilla. Myös ajan asenneilmapiiri tulee lukijalle tutuksi: pieni kyläyhteisö lämpenee sisään päin, ja ongelmat yritetään lakaista maton alle. Juorujen kohteeksi joutuminen on kohtalokasta, joten perheissä pidetään yllä kulisseja.

Lumouduin Lewisin tarinasta ja kiinnostuin hänen kohtalostaan niin, että liimauduin kirjan äärelle. Etenkin taidokkaasti luodut henkilöhahmot tekivät vaikutuksen. Surumielinen tarina liikuttaa ja raivostuttaakin paikoitellen. Sadie Jones pääsi yllättämään minut positiivisesti, sillä kirjan suomenkielinen nimi Kotiinpaluu yhdistettynä kannessa halailevaan pariskuntaan saivat odottamaan jotakin siirappisempaa. Alkuteoksen nimi The Outcast tavoittaa mielestäni kirjan hengen paremmin: se on nimenomaan tarina väärinymmärretystä pojasta, jota yhteisö pitää hylkiönä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...