Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja

Synkän marraskuun selasin runoja. Pengoin, uppouduin, kieriskelin sanoissa. Löydöksistä syntyi runokirjajoulukalenteri, jonka luukkuihin piilotin runokokoelmia.

Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.

Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.

Napakka Joulukuu-niminen runo tässä kokonaisuudessaan:

Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.

Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.

Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?

Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.

Tammi 2000. 56 s. 

Lainasin kirjastosta. 

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö (2000)

Alkuteos: The Danish Girl.

Kääntäjä: Markku Päkkilä (2000).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 414.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

David Ebershoffin vuonna 2000 ilmestynyt romaani Tanskalainen tyttö on jälleen ajankohtainen teos, sillä kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyi alkuvuodesta. Kirja tuli minunkin tietoisuuteeni elokuvamainosten johdosta: tosipohjainen tarina alkoi kiinnostaa.

Tanskalainen tyttö kertoo Einar Wegeneristä, joka on yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneistä ihmisistä. Einar on tanskalainen taiteilija, joka on naimisissa Gretan kanssa. Molemmat maalaavat, Einar kohtalokkaita maisemia ja Greta potretteja. Einar on heistä urallaan menestyneempi.

Pariskunnan avioelämä on vaisua, sillä Einar ei juuri halua ja Greta tuntuu aina ymmärtävän miehensä mielen. Elämä ottaa uuden suunnan, kun Greta pyytää miestään pukeutumaan naiseksi ja poseeraamaan hänelle mallina, jotta saisi taulunsa viimeisteltyä. Niin heidän elämäänsä ilmestyy Lili, hentorakenteinen ja herkkä nainen. Einar tuntee vetoa pukeutua Liliksi aina vain useammin.

Greta suhtautuu miehensä mielihaluun ymmärtäen ja kannustaen ja jopa pyytää usein Liliä tulemaan kylään. Einar ja Greta muuttavat Kööpenhaminasta Pariisiin vapaamman ilmapiirin perässä, ja Pariisissa Lili elääkin kuin vapaat pariisittaret: käy uimassa ja shoppailemassa. Aviopari puhuu Lilistä kuin tämä olisi ulkopuolinen henkilö, ja vieraille Lili esitellään Einarin serkkuna. Einar ja Lili tuntuvat menevät sekaisin, kunnes Einar alkaa olla ylimääräinen. Sattumalta löytyy lääkäri, joka on valmis tekemään muutosleikkauksen, ja Einar jää historiaan.

Kiehtovinta kirjassa on vaimon suhtautuminen miehensä identiteettiin. Se tekee vaikutuksen. Greta hyväksyy Einarin kaikkinensa ja kannustaa muutokseen ryhtymisessä.

Luin kirjaa todella kauan, sillä jaksoin sitä kerrallaan vain noin yhden luvun verran. Tarina kiinnosti minua alusta loppuun saakka, mutta Ebershoffin tyyli puudutti. Lukeminen oli takkuista. Mielenkiintoinen aihe ja ainutlaatuiset henkilöt olisivat mielestäni ansainneet vetävämpää kerrontaa.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000)

Alkuteos: Balzac et la Petite Tailleuse chinoise.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 205.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Balzac ja vaatturintytär vie lukumatkani Kiinaan. Aloin vajaa viikko sitten lukea Han Han -nimisen kirjailijan vastasuomennettua teosta Kolme porttia. Vaikka olin uutuudesta aluksi innoissani, päätin jättää paksun romaanin kesken sen poukkoilevuuden ja hidastempoisuuden vuoksi. Sinänsä mielenkiintoinen kirja, mutta tekstin fokus tuntui usein pomppivan. Sata sivua pinnistelin saadakseni kiinni kirjoittajan ajatuksesta, minkä vuoksi lukeminen oli työlästä. En halunnut kuitenkaan luovuttaa Kiinan suhteen, joten päätin kokeilla työkaverin suosituksesta tätä Dain kirjaa.

Dai Sijien romaanin Kiinassa eletään 1970-luvulla kulttuurivallankumouksen myllerryksessä. Älymystö ja koulutetut henkilöt perheineen ovat systeemin silmissä kansanvihollisia. Nimettömäksi jäävä kertoja-päähenkilö sekä hänen paras kaverinsa Luo ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, jotka lähetetään syrjäiselle vuoristoseudulle uudelleenkoulutukseen, koska heidän vanhempansa ovat lääkäreitä.

Uudelleenkoulutettavien arki on rankkaa peltotyötä. Pojat elävät kylässä, jonka asukkaat eivät tiedä länsimaisesta kulttuurista käytännössä mitään. Kertoja ja Luo viihdyttävät kyläläisiä viululla ja kertomalla elokuvia, joita he saavat kyläpäällikön luvalla käydä katsomassa Yong Jingin kaupungissa. Lähikylässä asuva vaatturintytär kiinnostuu Luosta tämän elokuvankertojan taitojen vuoksi, ja nuorten välille kehittyy intohimoinen suhde.

Lähikylässä uudelleenkoulutettavana oleva Rillipää on saanut salakuljetettua maaseudulle matkalaukullisen länsimaista kirjallisuutta. Balzac, Flaubert, Rolland, Dumas ja monet muut tutustuttavat pojat kirjallisuuden ihmemaailmaan. Tarinoissa esiintyvä rakkaus ja seksi tuovat kertojalle hyvän syyn jaksaa ennaltamääräämätön aika uudelleenkoulutuksessa – nuo kiehtovat asiat hän nimittäin haluaa vielä elämässään kokea.

Kirja on ylistys tarinoiden voimalle. Kertoja kuvaa esimerkiksi erästä lukukokemustaan näin:

Pitkiin romaaneihin minä suhtauduin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikeastaan aika epäilevästi. Mutta Jean-Christophen sitkeä yksilöllisyys, jossa ei ollut mitään halpamaista, auttoi minua tervehdyttävällä tavalla tajuamaan aivan uusia asioita. Ilman häntä en olisi ikinä oppinut käsittämään, miten suurenmoista ja monipuolista yksilöllisyyskin voi olla. Ennen varkain hankinttuun Jean-Christopheen tutustumista minun koulutettuun ja uudelleenkoulutettuun päähäni ei kerta kaikkiaan mahtunut, että ihminen voi yksin taistella koko maailmaa vastaan. Vilkuiluni muuttui rakkaudeksi. Edes liiallinen mahtipontisuus, johon kirjailja oli kieltämättä sortunut, ei mielestäni pilannut teoksen kauneitta. Minä kirjaimellisesti upposin sivujen mahtavaan virtaan. Jean-Christophe oli unelmieni kirja: kun sen on lukenut, ei tylsä elämä eikä tylsä maailma ole entisellään.

Kertomukset luovat uskoa ja toivoa sekä lisäävät tietoa. Ne muuttavat ihmisiä. Esimerkiksi Luo lukee koulutamattomalle vaatturintyttärelle romaaneja, ja tämän elämä ottaa uuden suunnan. Balzac ja vaatturintytär tutkailee myös ystävyyttä ja luottamusta. Nykyihmiselle se on lisäksi mielenkiintoinen loikka historian sivuille.

Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Tarukirjan Margit, joka on näköjään valinnut lähes saman lainauksen.

Jouduin rajaamaan Kiinan vähän oudosti valotusongelmien vuoksi.

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000)

Alkuteos: Allah n'est pas obligé.

Suomentaja: Marjatta Ecaré (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuija Kuusela.

Norsunluurannikon kirjallisuutta pääsi lukumatkallani edustamaan Kourouman romaani Ei Allahin tartte, joka kertoo lapsisotilaiden asemasta ja kohtaloista Länsi-Afrikan sodissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Tarinaa selostaa suorasanainen Birahima, lapsisotilas, sotilaslapsi, small-soldier. Hän on noin kymmenenvuotias; hän ei itsekään tiedä tarkkaa ikäänsä. Birahima ei säästele kirosanoja eikä suhtaudu kertomaansa kovin vakavasti vaan on uhmakas, jopa ylimielinen.

Äidin kuoleman jälkeen Birahima eli katulapsena, ja juuri tällaisia perheettömiä alaikäisiä värvätään taistelijoiksi. Sotilaat ovat lasten ja etenkin nuorten poikien silmissä ihannoituja, joten lapsia ei tarvitse pakottaa tarttumaan aseisiin, vaan he monesti jopa pyytävät sitä – kun eivät tiedä paremmasta. Sotilaaksi ryhtyminen, tai pääseminen, tuo mahdollisuuden tulla joksikin. Ase ja sen voima nostattavat itsetuntoa ja antavat valtaa.

Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalasnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.

Heimosota on julmaa. Sen lisäksi, että ihmisiä lahdataan, sotilaat myös raiskaavat, kiduttavat ja silpovat siviilejä. Näiltä kauheuksilta eivät säästy edes naiset ja lapset.

Birahima ja muut lapsisotilaat ajattelevat saavansa oikeutuksen toimilleen Allahilta, koska jotenkin lasten täytyy julmuudet itselleen perustella. Lapsisotilaille myös annetaan huumeita parantamaan suorituskykyä. Ja mitä ilmeisimmin turruttamaan. Joskus tapahtumat saavat kuitenkin yliotteen myös Birahimasta, ja silloinkin selitystä haetaan Allahin tahdosta:

- - sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä.
Eikä mun tartte puhua, ei kertoa mun paskamaisesta elämästä ja kaivella sanakirjoja sanakirjojen perään. Vituttaa; mä lopetan tältä päivältä. Helvettiin kaikki!
Walahé (Allahin nimeen)! A faforo (mun isän perse)! Gnamokodé (äpäryyksien äpäryyksien äpäryys)!

Kertojavalinta tekee kirjasta ainutlaatuisen. Pääosin kertoja on sopivan lapsellinen ollakseen vain 10- tai 12-vuotias. Birahima käyttää puhekieltä, virkkeet ovat usein lyhyitä, eikä kertoja juuri pohdiskele tai analysoi. Birahimalla on tukenaan useampi sanakirja, joiden avulla hän selittää itselleen ja lukijalleen hankalia sanoja. Notkahduksen kertojan uskottavuuteen tuovat jaksot, joissa selostetaan konfliktien kulkua ja esimerkiksi eri osapuolten asemaa neuvotteluissa. Tuntuu epätouskottavalta lukea näitä jaksoja Birahiman kertomana.

Ei Allahin tartte on raakaa luettavaa. Se todella muistuttaa, että maailman on paikoin paha, samoin ihminen.

Vaikka kirja kosketti ja minusta kertojaratkaisu oli pääosin toimiva, niin silti kirjan lukeminen tökki. Puolivälin jälkeen lukemisesta tuli pakkopullaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Suketus ja MarikaOksa, joille kirja ei myöskään ollut napakymppi.

Norsunluurannikon kohdalla musta neula.

Joyce Carol Oates: Blondi (2000)

Alkuteos: Blonde.

Suomentaja: Kristiina Drews (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 943.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Blondi kertoo amerikkalaisen Norma Jeane Bakerin tiestä Marilyn Monroeksi, koko maailman tuntemaksi seksisymboliksi. Monilla henkilöillä ja tapahtumilla on vastineensa tosielämässä, mutta kirjan versiot näistä ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kyseessä on fiktiivinen tarina, jonka palasia Oates on koonnut eri lähteistä ja muokannut kaunokirjallisuudeksi.

Kirja alkaa Oatesin alkusanoilla, joissa hän painottaa kirjan fiktiivisyyttä. Kirja on Oatesin mukaan "fiktion muotoon puettu, rajusti suodatettu kertomus 'elämästä'". Se etenee kuitenkin elämäkertamaisen kronologisesti, joten aina välillä minun piti muistuttaa itseäni siitä, että luen fiktiota.

Norma Jeanen äiti oli henkisesti epävakaa eikä pystynyt aina huolehtimaan lapsesta, joten tyttö asui lapsuusvuosinaan isoäidillään, tuttavilla, lastenkodissa ja sijaisperheessä. Norma Jeane ei tiedä, kuka hänen isänsä on, vaan jatkaa tämän etsimistä koko elämänsä.

Lapsuuden kokemukset jättävät Norma Jeanelle jatkuvan rakkauden kaipuun, joka tuntuu kovin usein kietoutuvan turvattomuuden kokemukseen ja seksuaaliseen haluun:

Vaikka sinun äitisi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Vaikka sinun isäsi ei sinua halunnut, sinua silti halutaan.
Minun elämäni perustotuus - olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva - oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa.

Norma Jeane näkee rakastajansa useimmiten isähahmoina ja kutsuukin näitä Isukeiksi. Norma Jeane rakastaa rakastumista, joten Isukit vaihtuvat.

Marilyn Monroe on Norma Jeanen Hollywood-kuori. Sen aikaansaaminen vaatii tuntikausien meikkaussessioita, päänahkaa kirveleviä vetyperoksidikäsittelyjä, päälleommeltuja cocktailasuja. Kuoren takana hapuilee änkyttävä ja ujo nainen, joka haaveilee omasta perheestä ja lukee kirjallisuutta. Tekstissä on Norma Jeanen runopätkiä seassa, sepitteellisiä nekin.

Marilynin näyttelijäntaidot ovat jatkuvan spekulaation kohteena: onko hän vain osaamaton bimbo, joka ei osaa näytellä vaan on kuvauksissa oma itsensä vai onko hän sittenkin ilmiömäinen luonnonlahjakkuus näyttelijänä? Tekstissä kertojiksi pääsevät kaikkitietävän kertojan rinnalla vuoroin Norma Jeanen elämän henkilöt ja hän itse.

Joko se nainen ei osaa ollenkaan näytellä, tai sitten hän  näyttelee kaiken aikaa. Hänen koko elämänsä on näyttelemistä, se on hänelle kuin hengitys.

Halut, epävarmuus ja ristiriidat. Näiden kolmen ympärille rakentuu Norma Jeane/Marilyn. Hän haluaa olla rakastettu ja haluttu nainen sekä arvostettu näyttelijä. Toinen asia on, mitä muut, erityisesti miehet, hänestä haluavat. Elokuvastudioiden kirstunvartijoista puhumattakaan.

En minä ollut huora enkä lutka. Mutta minut haluttiin nähdä sellaisena. Muulla tavoin minua ei kai saanut kaupaksi. Ja minä ymmärsin, että minut oli saatava kaupaksi. Sillä silloin minua haluttaisiin ja rakastettaisiin.

Naisen elämää varjostaa jatkuvasti epävarmuus: Ihastuvatko miehet todella häneen vai vain hänen ulkokuoreensa, Marilyniin? Pitäisikö ottaa vielä yksi otto, jossa hän saattaisi onnistua vielä paremmin? Tekisikö vielä yhden elokuvan vai keskittyisikö perheen perustamiseen?

Nousujohteinen näyttelijänura kääntyy syöksykierteeksi alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden johdosta. Eri aineita Norma Jeane käyttää milloin pysyäkseen hereillä, milloin rentoutuakseen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Norma Jeanella menevät roolihenkilöiden elämä ja oma elämä sekaisin. Triangelin kulmina ovat Norma Jeane, Marilyn ja kulloinenkin roolihenkilö.

Joyce Carol Oates
Kuva: Marion Ettlinger

Oatesin tulkinta Marilynin elämästä painottuu uhritulkintaan, mutta se on tietenkin vain yksi mahdollinen. Jo pelkästään Norma Jeanen kuolemastakin on olemassa lukuisia eri teorioita. Fiktiivinen Marilyn nosti kiinnostusta tutustua myös historialliseen Marilyniin vaikka jonkin elämäkerran muodossa.

Minulle Blondi oli maaginen lukukokemus. Ei mikään helppo pala, sillä tummasävyinen tarina pakotti välillä laskemaan kirjan pois käsistä ja hengähtämään. Yhteensä luin opusta kuukauden, koska välillä piti lukea jotakin muuta. Raskaaksi lukukokemuksen tekivät myös kirjan reilut 900 sivua ja kovat kannet.

Tartuin järkälemäiseen Blondiin työkaverin suosituksesta. Tumma ja vaikuttava olivat muistaakseni adjektiivit, joilla kollegani tätä kuvasi. Nyt kirjan luettuani voin yhtyä hänen mielipiteeseensä ja samalla yhä tiukemmin Oates-fanien joukkoon.

Yhdysvallat kartalla, neula Hollywoodin tienoilla.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa (2000)

Alkuteos: Khâhestar-o-khâk.
Ranskankielinen versio: Terre et cendre.

Ranskasta suomentanut Kristina Haataja.

Kustantaja: Like. 

Sivumäärä: 85.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Mika Kärnä.

Atiq Rahimi (s. 1962) on afganistanilaissyntyinen kirjailija, joka on asunut vuodesta 1984 Ranskassa. Luin ensimmäisen Rahimini työkaverin suosituksesta tämänkesäisen lukumaratonini aikana, ja vaikuttava kirja sai lainaamaan myös toisen, kun se töissä eteeni sattui. Rahimin neljännen romaanin Kärsimysten musta kivi alkuteos on ranskankielinen, tämä taas on Rahimin esikoisteos ja kirjoitettu alun perin persiaksi.

Kirja on (vapaasti luonnehtien) yhdenpäivänpienoisromaani. Dastaguir on menossa lapsenlapsensa Jassinin kanssa kertomaan tämän isälle Muradille, että heidän koko muu perheensä on kuollut pommituksessa. Pommi vei koko kylän ja Jassinilta kuulon. Matkalla pöly tunkeutuu silmiin ja suuhun, jano korventaa, nälkä kivistää vatsoja.

Tekstiin on upotettu runsaasti persiankielisiä sanoja, pääosin perustellusti. Sen sijaan en pitänyt kovinkaan ratkaisusta selitellä näitä vierassanoja alaviitteissä. Pelkkä suomennos olisi riittänyt minulle. Nämä sanakirjamaiset selvennökset ravistelivat liikaa pois tarinan maailmasta.

Lâ Hawl Wallâh… (Koraani), sananmukaisesti ’vain jumalalla on oikeus tuomita’. Kansanomainen huudahdus hillitä suuttumusta.

Kertojaratkaisu on kirjassa varsin omintakeinen: kertoja ikään kuin osoittaa sanansa päähenkilö Dastaguirille, puhuttelee tätä.

Ojennat kupin takaisin miehelle. Pengot taskujasi, otat esille naswar-askisi ja laitat sitä vähän kielen alle. Istut alas ja nojaa kauppakojun aaltopeltistä kattoa kannattavaan puupylvääseen. Jassin leikkii vaitonaisena senjetsien siemenillä. Tartut hänen käsivarteensa ja kiskot itseesi päin. Olet aikeissa sanoa jotakin, mutta askelten ääni saa sinut toisiin aatoksiin.

Hieman hämmentävä, mutta tehokas valinta. Kertoja on todella Dastaguirin pään sisällä ja aistii tämän ajatukset, aikeet ja tuntemukset. Välillä poiketaan unikuvissa, välillä muistoissa. Kertoja myös arvottaa ja kommentoi Dastaguirin tekemisiä. Kertoja on Dastaguirin neuvonantaja ja tuomari, joka jakelee ohjeitaan tukalassa tilanteessa olevalle miehelle.

Ihan yhtä vahvasti tämä ei kolahtanut kuin Kärsimysten musta kivi, mutta kertojaratkaisu oli hämmentävyydessään mieleenpainuva. Mietin jatkuvasti lukiessani, missä muissa kirjoissa olisin vastaavaan törmännyt, mutta en saanut yhtään toista mieleeni. Onko tämä teille tuttu keino? Mistä kirjoista?