lauantai 30. syyskuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kesä (2016)



Alkuteos: Om sommeren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 397.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesä on viimeinen osa Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjassa, ja se on eräänlainen hybridi sarjan aiemmista osista. Mukana on niin Syksystä ja Talvesta tuttuja, maailmaa selittäviä sana-artikkeleita kuin Kevään tarkempaa omaelämäkerrallista pohdintaa, nyt päiväkirjamuodossa. Aiemmista poiketen
kirjoittamistyö on vahvemmin huomion kohteena, ja onpa Knausgård tällä kertaa ujuttanut autofiktionsa keskelle fiktiivisiäkin jaksoja.

Perheen kuopus, jolle Vuodenajat on omistettu ja jolle kirjailija sanansa osoittaa, oli edellisessä kirjassa vastasyntynyt. Nyt Anne on jo parivuotias taapero. Knausgård viettää paljon aikaa Annen kanssa, erityisesti autossa. Yhdessä he kuskaavat isompia lapsia kouluun, harrastuksiin, kavereille. Isä on haltioissaan tyttären puheen kehityksestä, siitä miten tämä pikkuhiljaa ottaa ympäröivää maailmaa haltuun.

Huomiota kirjassa saa myös John, perheen ainoa poika. Isän ja pojan yhteinen pyöräretki ei suju suunnitellusti, kun taas Brasilian-matka on molemmille huikea elämys. Näistä yhteisistä hetkistä syntyy muistoja, ehkä jopa pojan vahvimmat lapsuusmuistot, mistä kirjailija on hyvin tietoinen. On selvää, että kirjailijan oma isäsuhde kummittelee taustalla. Tässä kirjassa kaukaisemmiksi jäävät perheen kaksi vanhinta tytärtä ja vaimo Linda.

Vuodenajan mukaisesti useimmat tässä kirjassa selitettävät käsitteet liittyvät kesään: esimerkiksi kesäyö, herukat, lepakot, banaanikärpäset, hyttyset ja kastemadot pääsevät tarkastelun kohteiksi. Muutaman sivun mittaiset novellit ovat ajatusleikkejä, joissa kirjoittaja antaa mielikuvituksen lentää ja muistojen nousta pintaan. Useat sanat herättävätkin muistoja lapsuudesta tai nuoruudesta.

Knausgård myös analysoi omaa intoverttiä luonnettaan ja yksinäisyyttään. Häpeä on tutusti mukana.
Olen taistellut häpeää vastaan kolmetoistavuotiaasta. ‒ ‒ Ainoa ajatus, jolla minä pystyn murtamaan häpeän täydellisen ylivoiman, on se, että häpeä menee ohi ja jonakin päivänä se näyttäytyy oikeassa koossaan, joka on lähes aina pieni. 

Häpeän tunne painaa kirjailijaa esimerkiksi silloin, kun hän on kirjoittanut omasta sukupuolielimestään eräässä tekstissä. Hän menee lääkäriin verisen ulosteen vuoksi vaimon ja äidin patistamana, sillä läheiset ovat lukeneet tästä kirjailijan potemasta vaivasta edellisestä kirjasta. Nyt hän selostaa lääkärikäyntiään ja kirjoittaa ajattelevansa tutkimuksen aikana elimensä olevan pieni. Hän ei häpeä ulosteen tai rektaalitutkimuksen kuvausta, vaan tuota ohikiitävää ajatustaan, jonka kirjoitti päiväkirjaansa (ja kaikkien luettavaksi). Se oli hänen mielestään latteaa, lapsellista ja sopimatonta, ja nyt ihmiset ajattelevat asian olevan niin ja että sillä on hänelle merkitystä. Enää ei auta vain poistaa tekstikohtaa, sillä Knausgård lähettää aina kirjoittamansa tekstit nopeassa tahdissa kustannustoimittajalleen. Hetkellinen häpeäntunne on lähes musertava.

En ole koskaan hävennyt ajatuksiani enkä pääni sisäistä maailmaa, vain sitä mitä olen sanonut, tehnyt tai kirjoittanut, toisin sanoen sitä, mitä olen paljastanut itsestäni muille. Siinä on jotain outoa, jotain kaksinaismoralistista, ihan kuin millään ei olisi mitään väliä, kunhan se pysyy salassa ja piilossa. Kirjoittaminen on hyvä keino vapautua siitä, koska kirjoittamisen perusidea on ilmaista omaa sisintä sellaisena kuin se on, mutta se on mahdollista vain jos unohtaa kirjoittavansa ‒ ‒ Vain unohtamalla, että kirjoittaa, voi kirjoittaa ja tuoda sisintään julki ilman, että häpeä vaikuttaa ilmaisuun tai suitsii sitä, kuten se tekee kaikelle muulle itseilmaisulle.
Knausgård on tehnyt muistoistaan ja ajatuksistaan julkisia ja joutuu myös tilanteisiin, joissa ihmiset luulevat tuntevansa hänet, koska ovat lukeneet hänen kirjojaan. Ymmärrän tällaisen illuusion synnyn, sillä niin syvälle ja avoimesti hän teksteissään menee. Se on kuitenkin vain illuusio.

Kesää kirjoittaessaan Knausgårdin kirjoittamisen rytmi on erilainen kuin aiemmin. Nyt hän kirjoittaa päiväkirjatekstejään pääasiassa myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan. Hän kuitenkin kaipaa sitä aikaa, jolloin nousi neljän tai viiden maissa kirjoittamaan yöunien jälkeen.

Sarjan ulkoasu on kaunis, omaperäinen ja erottuva.
Vuodenajat tarjoaa rehellisen ja koskettavan kurkistuksen norjalaisen miehen elämään ja ajatuksiin. Miehen, joka on tehnyt kaunokirjallisesti jotakin omalaatuista ja luonut itsestään ilmiön. Miehen, joka on perheelleen omistautuva ja huolehtivainen isä. Knausgård on samanaikaisesti yleisinhimillinen ja intiimi.

Vuodenajat yltää Taisteluni-sarjan tasolle mielestäni vain Kevään kohdalla, tosin tämä Kesä on kyllä aivan kannoilla. Sarja on kuitenkin omalaatuinen kokonaisuus, jonka lukeminen kannattaa.



Voin vain sormet ristissä toivoa, että Knausgård jatkaa kirjoittamista. Onneksi en usko, että hän edes voisi lopettaa.



Tämä postaus päättää Kirjakimaran Knausgård-teemaviikon, jonka aikana olen esitellyt Vuodenajat-sarjan kirjat. Aiemmat tekstit löydät täältä: SyksyTalvi ja Kevät.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kevät (2016)


Alkuteos: Om våren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 201.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kevätaurinko on kirkkaudessaan armoton. Talven jäljiltä luonto on lehdetön, paljas ja karu. Ilmassa on kuitenkin lupaus paremmasta: kesän vehreys on ihan pian täällä. Myös Knausgårdin Keväässä eletään lisääntyvän valon aikaa. Takana on talvi ja perhettä koetellut pimeä kausi. Tässä romaanissaan kirjailija kertoo yhden kevätpäivän aikana kolmikuiselle tyttärelleen edeltävästä kesästä, joka oli perheen elämässä raskas. Valot ja varjot, kirkkaus ja pimeys vuorottelevat.

Keväässä kirjailijaisä myös avaa tyttärelleen Vuodenajat-sarjan taustoja:

Olin alkanut kirjoittaa sinulle eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä, siitä keitä me olemme ja mitä meille tapahtui kun odotimme sinua. En tarkkaan tiedä, miksi ryhdyin siihen, mutta kai minä ajattelin, että muut lapsemme olisivat jo aika isoja kun sinä saapuisit, kymmenen, kahdeksan ja kuusi vuotta, ja he olisivat jo hitsautuneet yhteen ja heillä olisi yhteinen historia, enkä halunnut että sinä tulisit vain häntänä perässä, jos ymmärrät. Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis loppujen lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa.

Knausgård muistelee, miten syntyi päätös hankkia neljäs lapsi, miten sinä päädyit tähän maailmaan. Vaimo Linda on juuri toipunut siihen mennessä vaikeimmasta masennusjaksostaan ja elämässä on muutenkin tyventä. On uusi talo, vakaampi taloudellinen tilanne. Ajatus neljännestä lapsesta kytee vanhempien mielessä tovin, ja lopulta Australian-matkalta tuliaisena on ihmisen alku.

Raskausaika tekee Lindan vähäpuheiseksi, saa hänet jälleen vetäytymään.

Pimeys oli hiipinyt häneen hiljalleen ja ottanut hänet valtaansa. Sen näki hänen liikkeistään, jotka hidastuivat hidastumistaan, ja liikkuma-alueestaan, joka pieneni pienenemistään, ja puheesta, joka lakkasi melkein kokonaan. 

Knausgård kuvailee, millaista on seurata puolison sairastumista vierestä. Hän vakuuttelee Lindalle, tai lähinnä itselleen, että pian se menee taas ohi. Edessä on kuitenkin vaimon synkin masennuskausi:

Vastakaiku yhdistää meidät maailmaan, ja sinun äidissäsi maailma lakkasi herättämästä vastakaikua.
     ---
Yhteys oli katkennut, hän oli kytkeytynyt irti.
     Pimeydessä, jossa hän eli, oli vain hän ja hänen kärsimyksensä. Tiedän sen, lapseni, koska näin sen. Näin että hänestä oli sietämätöntä olla edes olemassa.

Knausgård kuvaa rakkaan ihmisen kärsimyksen seuraamista koskettavasti. Luin kirjaa pala kurkussa. On raastavaa lukea huolesta, jota hän tuntee syntymättömästä lapsestaan ja raskaana olevasta vaimostaan. Lukijalle myös kuvataan ne kauhunhetket, joiden seurauksena perheestä tuli lastensuojelun asiakas.

Knausgårdilla on siis taakkansa, päällimmäisinä vaimon sairaus ja muisto itsensä hengiltä juoneesta isästä, mutta hän ei valita. Hän hoitaa kotia ja lapsiaan tunnollisesti. Joskus hänkin kokee voimattomuuden tunteita, mutta ne ovat ohimeneviä. Tukiverkko auttaa.

Vuodenajat-sarjan kirjoista kaksi ensimmäistä, Syksy ja Talvi, olivat tietosanakirjoista rakenteensa lainanneita novellikokelmia. Kevät on vuorostaan tutumpaa Knausgårdia: kirjassa ei ole väkinäisiä otsikoita tai muita jaotteluita, vaan teksti etenee jouhevasti ja keskiössä on kirjailijan oma elämä.

Jotakin yhteistä Keväällä toki on edeltäjiensä kanssa. Myös Keväässä ollaan elämän peruskysymysten äärellä.
     Ja ehkä tämäkin, mitä seuraavaksi sanon, on pelkkää itsepetosta: helppoa elämää ei kannata tavoitella, helppous ei ole koskaan pätevä ratkaisu, sillä täysipainoinen, arvokas elämä on aina vaikeaa.
     En tiedä onko näin. Mutta uskon niin.
Muunlaista elämänohjetta Taisteluni-nimisen kirjasarjan kirjoittajalta tuskin voisi odottaa.

Kevät on kirkastettua Knausgårdia. Se on muodoltaan tiiviimpää kuin Taisteluni-kirjat, ja toimii rakenteensa vuoksi mainiosti itsenäisenä romaanina. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä kuten Syksyssä ja Talvessa, vaan kirjailija keskittyy siihen, mikä hänelle on ominta: katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä tarkasti ja näkemään niissä merkityksiä. Jos luet vain yhden Knausgårdin kirjan, lue Kevät.

Keväästä ovat bloganneet esimerkiksi Marjatta ja Kirjasta kirjaan -blogin Hannele.



Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Tekstit Syksystä ja Talvesta ilmestyivät aiemmin tällä viikolla, ja viikonloppuna teemaviikon päättää Kesä.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Talvi (2015)



Alkuteos: Om vinteren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 238.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Talvi on Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjan toinen osa. Talvessa kirjailija jatkaa Syksystä tutulla kaavalla: hän selittää maailman ilmiöitä, asioita ja olentoja syntymättömälle tyttärelleen novellien muodossa. Teos jakautuu talvikuukausien mukaan kolmeen osaan, joulu-, tammi- ja helmikuuhun. Jokaisessa osassa on parikymmentä tekstiä ja tyttärelle osoitettu kirje. Tytär syntyy talven aikana, joten helmikuussa puhutellaan vastasyntynyttä.

Talven 2013‒2014 aikana kirjailija täyttää 45 vuotta, elää lapsiperhearkea, odottaa neljännen lapsensa syntymää ja tulee lopulta isäksi neljännen kerran. Novelleissa fokus on mitä ihmeellisimmissä, kirjailijaa sillä hetkellä kiinnostavissa asioissa, mutta perhe-elämä kulkee siinä rinnalla. Välillä pysähdytään määrittämään ja analysoimaan jokin asia tai esine, sitten taas selostetaan arkista eloa. Ruotsissa asuvan lapsiperheen talvikuukausiin mahtuvat niin ensilumen riemu, joululahjoihin ja joulupukkiin liittyvä salamyhkäisyys kuin uudenvuoden raketit.

Pohjimmiltaan Knausgårdin novellit pyrkivät vastaamaan eksistentiaalisiin kysymyksiin elämästä ja ihmisyydestä. Ne ovat niin laajoja kysymyksiä, että vastaushan voi olla mitä vain, ja niin se usein onkin. Novellien aiheina on kaikkea mahdollista maailmassa ihmetyttävää, kuten ihmisen ruumiinosia (nenä, aivot), kulkuvälineitä (junat, bussit), konkreettisia esineitä (tuoli, hammasharjat) ja abstrakteja käsitteitä (minuus, elämäntunne). Myös koko joukko novelleista käsittelee kirjailijalle jollakin tapaa tuttuja ihmisiä.

Neljännen lapsen lähestyvä syntymä saa kirjailijan pohtimaan paljon elämää ja kuolemaa ja elottoman ja elävän eroja. Näin kokoelman avausnovellissa Kuu:

- - - kuussa vallitsee pysähtyneisyys, liikkumattomuus, se on kuin pysäytyskuva maailmasta ennen elämän syntyä tai elämän häviämisen jälkeen. Sellaistako kuoleman jälkeen on? Sekö meitä odottaa? Luultavasti. Maan päällä, kaiken rehottavan, vipeltävän ja lentävän elämän keskellä kuolema saa lempeämmät kasvot, tuntuu että kuolemakin on osa kaikkea tätä versovaa ja kasvavaa ja että siihen me kuollessamme katoamme. Mutta se on illuusiota, fantasiaa, unta. Tähtienvälinen tyhjyys meitä odottaa, täydellinen mitättömyys ja mustuus ja niihin olennaisesti liittyvä ikuinen, päättymätön yksinäisyys, joista kuu maan kaltaisena antaa jonkinmoisen käsityksen. Kuu on kuoleman silmä, sokeana se tuijottaa taivaalta piittaamatta meistä ja puuhistamme, elämän aalloista jotka nousevat ja laskevat maapallolla kaukana sen alapuolella.

Usein aiheet laajenevat ja filosofinen pohdinta voi viedä kauaskin tietosanakirjamaisesta otsikosta. Kaiken eksistentiaalisen raskauden vastapainona novelleissa on veijarimaista leikittelyä:

Talven itsetunto on pohjalukemissa kesän voittokulun ja syksyn tarmokkaan suursiivouksen jälkeen, koska mikä muukaan talvi on kuin pahainen temppumaakari? Eihän talvi osaa mitään muuta kuin muuttaa sateen lumeksi ja veden jääksi, ja se on aika mitätöntä, koska muutos ei ole pysyvä eikä merkittävä vaan näennäinen.

Talvi on mielestäni astetta yhtenäisempi teos kuin edeltäjänsä Syksy. Jotkin novellit tässäkin kokoelmassa ovat sormiharjoitusmaisia viritelmiä, mutta useimmiten tekstit tarjoavat lukemisen nautintoa, kiitos kirjailijan tarkkasilmäisen havainnoinnin. Talvi tuntuu myös Syksyä tutummalta Taisteluni-sarjaa lukeneelle: kirjailija kuvaa esimerkiksi Linda-vaimon raskauden loppuvaiheet ja vauvan syntymän tuttuun tapaansa intiimisti mutta tyylillä. Alan pikkuhiljaa hahmottaa Vuodenajat-kirjat jatkumoksi Taisteluille, vaikka aluksi ne tuntuivat olevan jotakin ihan muuta.




Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Syksystä voi lukea täältä, ja tekstit Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Syksy (2015)



Alkuteos: Om høsten.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 217.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Norjalainen Karl Ove Knausgård uhkasi lopettaa kirjoittamisen kuusiosaiseen Taisteluni-sarjaan, jossa kirjailija avasi omaa ja läheistensä elämää tarkan raportoivasti ja jolla mies nousi maailmanmaineeseen. Kaikkien Knausgård-fanien iloksi näin ei käynytkään, vaan nelisen vuotta Taisteluni-sarjan päätösosan ilmestymisen jälkeen Knasu julkaisi jälleen: nyt vuorossa oli neliosainen Vuodenajat-sarja, joka on omistettu hänen neljännelle, sarjan alussa vielä syntymättömälle tyttärelleen.

Löysin Knausgårdin Helsingin kirjamessuilla 2012 ja ensimmäisestä luetusta kirjasta lähtien olen ollut kirjailijan pauloissa. Mitenkään sokeasti en Knasua fanita, eivätkä kaikki Taisteluni-sarjan osat ole saaneet minulta varauksetonta suitsutusta. (Itse asiassa se kuudes on vieläkin kesken, enkä ihan lähiaikoina saa sitä luettua, koska 1200 sivua. Ja koska 400-sivuinen Hitler-essee siellä keskellä.) Välillä kertoja ja hänen toilailunsa ärsyttävät ja rasittavat, ja teksti oli melkoista äijähorinaa. Jotakin nerokasta Taisteluni-sarjassa kuitenkin on.

Vuodenajat-sarjasta kuultuani toki ilahduin siitä, että lempikirjailijani ei jäänytkään lepäämään laakereilleen, mutta jokin pisti kovasti vastaan näissä kirjoissa. Selailin Syksyä kirjastossa suomennoksen ilmestyttyä enkä kiinnostunut tarpeeksi lukeakseni. Nyt olen kuullut niin paljon hyvää kolmannesta osasta, Keväästä, että ajattelin pohjustaa sen lukemista Syksyllä ja Talvella.

Syksy on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä tietosanakirjamaisista artikkeleista. Kirja jakautuu kolmeen osaan, syyskuuhun, lokakuuhun ja marraskuuhun. Jokaisessa osiossa on kaksikymmentä artikkelia ja kirje syntymättömälle tyttärelle.

Asetelma on siis se, että isä kirjoittaa lapselleen mutkikasta maailmaa selventäviä juttuja. Tyyli on melko naivistinen, ymmärrettävästi. Oman artikkelinsa saavat esimerkiksi monenlaiset eläimet (ampiaiset, sammakot, kyykäärmeet, meduusat, mäyrät ja kärpäset), ihmisruumiin eritteet (pissa, oksennus, veri) ja arkielämän esineet (muovipussit, purukumi ja savupiiput). Knausgård perkaa myös abstrakteja käsitteitä, kuten kokemus, yksinäisyys ja hiljaisuus.

Knausgårdin maailmanselitys ja hänelle tyypilliseen tapaan tehdyt huomiot ovat paikoin hykerryttäviä ja kekseliäitä. Leikillisyys yhdistyy vakavaan selittämiseen. Esimerkiksi wc-istuin on "on pelkkä väylä, kauttakulkupaikka, vähän kuin ulosteiden transithalli". Kyseinen artikkeli päättyy lakoniseen toteamukseen "Niin toimii wc-istuin, tuo kylpyhuoneen joutsen."

Ongelmallista tekstikokoelmassa on mielestäni sen epäjohdonmukaisuus. Monet tekstit selittävät maailmaa niin kuin sitä nyt voi syntymättömälle lapselle selittää. Hauskasti, oivaltavasti, edes jotenkin lapsen tasolla pysytellen. Sitten linja rikkoutuu, kun jotkin tekstit nousevat hyvinkin filosofisiksi, korkealentoisiksi. Tekstin kohdehenkilö on selvästi vaihtunut, enää ei puhutella lasta. Fokus on kateissa myös esimerkiksi Häpyhuulet-artikkelissa, jossa kirjoittaja pohtii ensin käsitettä häpeän ja huulten yhdistelmänä, kunnes yhtäkkiä jo hekumoi, miltä tuntuu antaa suuseksiä. Arvaan ja melkein tiedän, että Knausgård ravistelee lukijaa tahallaan, mutta jotenkin se ei nyt toimi.

Syksy on epätasaisuudestaan huolimatta oiva välipalakirja kaikille Knausgårdista pitäville lukijoille. Se on selvästi ollut myös kirjailijalle välityö, sormiharjoitus. Voin hyvin kuvitella, miten hän on istahtanut työpöytänsä ääreen ja tuuminut: "Mistäs tänään kirjoittaisin? No, raapaisempa kasaan muutaman rivin säilyketölkeistä." Tästä asetelmasta ei ehkä synny suurta maailmankirjallisuutta, mutta Knausgårdin katse, leikkisä ajatuksenjuoksu ja rohkeus tuoda itsensä tekstiin saavat aikaan mukiinmeneviä novelleja, ovat aiheena sitten täit tai napit.


Luin Vuodenajat-sarjan kesän aikana, mutta postaukset kirjoista ovat jääneet pyörimään luonnoksiin. Viimeistä osaa lukiessani syntyi ajatus Knausgård-viikosta: sarjan osat tulisi esiteltyä kivasti kokonaisuutena, ja kirjailijalle omistettu viikko toisi tarvittavaa painetta saattaa luonnokset valmiiksi postauksiksi. Niinpä tämä kirjoitus aloittaa Kirjakimaran Knausgård-viikon, ja jutut Talvesta, Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Turun Kirjamessut: ennakkotunnelmia ja lippuarvonta




Turun Kirjamessut lähestyvät: kolmipäiväisen tapahtuman alkuun on enää vajaat pari viikkoa aikaa. Ihastuin Turun messujen välittömään ja lämpimään tunnelmaan viime vuonna. Olen iloinen ja kiitollinen, että pääsen osallistumaan tapahtumaan bloggaajapassin turvin myös tänä vuonna.

Tässä postauksessa esittelen tämän vuoden messujen teemaa, jaan ohjelmatärppini kaikille kolmelle messupäivälle ja lopuksi käynnistän kahden messulipun arvonnan. Tekstin lopussa on ohjeet, miten voit voittaa pääsylipun messuille sinulle ja kaverillesi!




Turun Kirjamessujen vuoden 2017 pääteemana on juhlavuottaan viettävä Suomi. "Yksi maa – monta ääntä" näkyy ohjelmakattauksessa seitsemänä erilaisena äänenä: messujen ohjelmassa on tilaa niin uusille, sitkeille, mahdollisille, järjen, sukupolvien, korkeammille kuin lasten äänille. 

Tämän vuoden messujen ohjelmapäällikköinä toimivat kirjailijat Tommi Kinnunen ja Salla Simukka. Heitä on avustanut ohjelman kokoamisessa kirjailija Siri Kolu. He ovat koostaneet monipuolisen ja moniäänisen ohjelman teeman mukaisesti.

Kirjailijakolmikon ideoima somekampanja #montaääntä nousi Twitterissä suureen suosioon ja on tuonut Turun kirjamessuille sekä kirjallisuudelle ylipäätään hurjasti näkyvyyttä. Ideana on tiivistää kirjan juoni 140 merkkiin: 



Tviittien keksiminen ja muiden nokkelien tiivistysten lukeminen ovat villinneet kirjallisuuden harrastajat viime viikkoina. Tuhannet ovat tviitanneet kirjallisuudesta! Twitterin avaaminen onkin ollut viime aikoina erityisen koukuttavaa... Kirjojen arvaaminen on hauskaa puuhaa, vaikka kaikki juonitiivistykset eivät ihan heti aukeakaan. Omaa tietämystään voi testata Ylen sivuilla löytyvällä testillä Testaa, tunnistatko kirjan pelkän twiitin perusteella.

Ohjelmatärppejä messuille


Tällä kertaa olen suunnitellut viipyväni Turussa useamman päivän, joten olen kerännyt tähän alle kiinnostavia ohjelmatärppejä kaikilta kolmelta messupäivältä. En ehkä jaksa messuilla ihan kolmea päivää, mutta onpahan tärppilista valmiina kaikille päiville!

Perinteisemmän kirjamessuohjelman lisäksi luvassa on monia mielenkiintoisia, hieman totutusta poikkeavia ohjelmamuotoja. Esimerkiksi Pienessä Kirjapuodissa järjestetään lauantai- ja sunnuntaiaamuina messutunnelmaan virittävä runousaamiainen klo 8.30‒9.30. Kuulostaa houkuttelevalta nauttia aamiaista samalla kun runoilijat lausuvat runojaan ‒ tänne yritän ehtiä ainakin toisena aamuna! (Pieni Kirjapuoti, Yliopistonkatu 28, www.pienikirjapuoti.fi)

Ohjelmapaljoudesta erottautuvat myös tekstiretriitit. Järjestäjän mukaan tekstiretriitti on huone, jonne voi mennä hetkeksi rauhoittumaan ja kuuntelemaan, kun kirjailijat lukevat kirjojaan. Tämä täytyy kokea! Listasin muutaman minua kiinnostavan kirjailijan ja kirjan, mutta jos tämä ohjelmatyyppi kiinnostaa, niin kannattaa selailla koko ohjelmaa, sillä retriitit ovat käynnissä läpi messujen.

Haluan nostaa esiin vielä messujen lukupiirit, joita järjestetään kaksi: Rosa Liksomin Everstinnaan pureutuva lukupiiri la klo 13.20 ja Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta käsittelevä su klo 11.20. Yleisö pääsee seuraamaan kirjan lukeneen lukupiirin ja kirjailijan keskustelua aitiopaikalta. Tämä ei ole suinkaan mikään uusi ohjelmamuoto, mutta minä en aiemmin ole käynyt näissä. Erityisesti odotan Rosa Liksom -lukupiiriä, sillä pääsin tilaisuuden bloggaajaksi. Kirjoitan lukupiirin tunnelmista tuoreeltaan tänne Kirjakimaraan.

Tässä vielä tiivistetysti nostoni ohjelmasta:

Perjantai

Klassikkokeskustelu
11.00-11.30 Agricola A-halli

Hanna Ryti: Syli
13.15-13.30 Tekstiretriitti 1. krs 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret kaikuisivat
13.30-13.45 Tekstiretriitti 1. krs

Anni Kytömäki: Kivitasku
13.50-14.10 Agricola A-halli

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
14.10-14.40 Agricola A-halli

Esikoiskirjapaneeli
14.40-15.40 Agricola A-halli

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
16.30-16.45 Tekstiretriitti 1. krs

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
17.00-17.20 Fiore A-halli


Lauantai


Runousaamiainen, Pieni Kirjapuoti
08.30-09.30 Pieni Kirjapuoti

Janne Saarikivi, Kari Enqvist: Ainoa mikä jää
10.40-11.00 Kuisti B-halli

Minä maalaan kuin jumala!
(Tuoreesta Ellen Thesleff -elämäkerrasta kertomassa kirjailija Hanna-Reetta Schreck)
10.45-11.05 Auditorio

Millainen matka on ollut Kirjojen Suomi?
11.00-11.40 Agricola A-halli

Kirjailija ja hänen kustantajansa
11.30-11.55 Auditorio

Selkokirjapaneeli
12.00-13.00 Jukola 2. krs

Lukupiirissä Rosa Liksom ja Everstinna – Erään ajan anatomia
13.20-14.20 Onerva 2. krs

Stubb ei jätä kylmäksi
15.00-15.20 Agricola A-halli

Satu Taskinen: Lapset
15.15-15.30 Tekstiretriitti 1. krs 

Kirjallisuutemme klassikot ja vaihtoehtoinen kirjallisuushistoria
16.00-17.00 Onerva 2. krs

Sunnuntai

Runousaamiainen, Pieni Kirjapuoti
08.30-09.30 Pieni Kirjapuoti 

Suomenruotsalaisen kirjailijan ja suomentajan yhteistyö 
(kirjailija Kjell Westö ja suomentaja Laura Beck)
10.20-10.40 Kuisti B-halli

Lukupiirissä Kjell Westö ja Rikinkeltainen taivas
11.20-13.00 Onerva 2. krs

Feministisen sarjakuvan paneeli
12.00-12.40 Auditorio 

Heidi Köngäs: Sandra
12.30-12.45 Tekstiretriitti 1. krs

Laura Gustafsson: Pohja
15.50-16.10 Kallas 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
16.40-17.00 Agricola A-halli

Lippuarvonta


Sain messujen järjestäjältä blogipassin lisäksi kaksi messulippua, jotka arvon blogini lukijoiden kesken. Näin osallistut arvontaan: kommentoi tätä tekstiä ja kerro kommentissasi, kuka on mielestäsi mielenkiintoisin esiintyjä tulevilla Turun Kirjamessuilla. Kirjoita kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi (tai muu yhteystieto), jotta saan voittajaan pikaisesti yhteyttä ja liput ehtivät ajoissa perille. Vastata voi myös Kirjakimaran Facebook-sivuilla tai Instagramissa kommentoimalla arvontapostausta.

Vastausaikaa on keskiviikkoon 27.9. klo 20 asti.  Tuolloin arvon lippupaketin (2 kpl messulippuja) kaikkien messutärppinsä jakoon laittaneiden kesken ja laitan sähköpostia voittajalle. Jos voittaja on vastannut Facebookissa tai Instagramissa, otan yhteyttä yksityisviestillä. Messuliput lähtevät postissa voittajalle heti torstaina (tai kunhan saan postiosoitteen voittajalta).

Turun Kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestetään myös Turun Ruoka- ja Viinimessut, joihin pääsee tutustumaan samalla messulipulla. Messut ovat auki pe ja la klo 10–18 ja su klo 10–17. Yhden lipun arvo on 16 €.

Onnea kaikille arvontaan osallistuville!

//Edit 27.9.: Arvonta on suoritettu, ja voittajalle on ilmoitettu voitosta. Voittaja löytyi tällä kertaa Facebookissa vastanneiden joukosta. 

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Noah Hawley: Ennen syöksyä (2016)

Kansi: Anne Twomey.

Alkuteos: Before the Fall.
Suomentaja: Markku Päkkilä (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 490.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ennen syöksyä on Fargo-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Noah Hawleyn viides romaani. Se on taidokkaasti lento-onnettomuuden ympärille rakennettu jännäri, jossa jahdataan tragedian syitä, mutta pohditaan myös sen seurauksia selvinneiden näkökulmasta. Lisäksi se kommentoi totuudenjälkeistä aikaa ja mediamaailmaa.

Kesä ja loma Martha´s Vineyardissa ovat lopuillaan, ja Batemanien perhe lähtee kotiin New Yorkiin yksityiskoneella. Isä David on mediamoguli, joka on piipahtanut perheensä luona Vineyardissa vain viikonloppuisin. Televisiokanava pitää hänet kiireisenä, joten äiti Maggie on ollut valtaosan kesästä kolmistaan perheen lasten JJ:n ja Rachelin kanssa. Nyt koko perhe on kuitenkin matkassa.

Koneessa ovat Batemanien lisäksi tuttavapariskunta Ben ja Sarah Kipling sekä Maggien yllättäen mukaan kutsuma taiteilija Scott Burroughs. Henkilökuntaa ovat kapteeni, perämies ja lentoemäntä sekä Batemanien turvamies. Kone ehtii lentää vain kuusitoista minuuttia, kunnes se syöksyy Atlanttiin.

Syöksyn jälkeen Scott havahtuu keskellä palavaa merta: veden pinnalla palaa lentopetroli ja ajelehtii koneen osia. Hän löytää Batemanien JJ-pojan ja ui heidät molemmat rantaan. He ovat ainoat selviytyjät koneen yhdestätoista matkustajasta.

Scott on sankari, joka ei oikein itsekään vielä ymmärrä tapahtunutta. Hän löi syöksyssä päänsä, ja muisti temppuilee. Media seuraa häntä kuin hyeenat verivanaa.
Kun ihmiset kohottavat joukostaan jonkun sankariksi, hän menettää oikeutensa yksityisyyteen. Hän muuttuu objektiksi, häneltä riistetään jonkin vaikeasti määriteltävä inhimillinen puoli aivan kuin hän olisi saanut kosmisissa arpajaisissa päävoiton ja herännyt eräänä aamuna pikkujumalana. Hyvän onnen pyhimyksenä. On yhdentekevää, mitä hän itse haluaa. Vain sillä on väliä millainen rooli hänellä on muiden ihmisten elämässä. Hän on harvinainen perhonen, jota pidellään vastoin tahtoaan auringonpaisteessa.
Scottin sankariteko on huikea, lähes epäinhimillinen. Onnettomuus ja Scottin selviytymistarina herättävät lukuisia kysymyksiä sekä tarinan aggressiivisessa mediassa, tapahtumia selvittelevissä viranomaisissa että lukijassa:

Miksi kone putosi? Onko joku koneessa mukana olleista putoamisen takana? Oliko kyseessä terrori-isku? Miten Scott pystyi selviytymään hyisessä vedessä kilometrien matkan olkapää sijoiltaan, vielä poika selässään? Miksi heikosti menestynyt taiteilija-Scott edes oli rikkaiden yksityiskoneen kyydissä, oliko hänellä suhde rouva Batemanin kanssa?

Hawley tuo jännitysjuonen rinnalle mehevää yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan kuvausta. Tarina kommentoi yksityisyyden ja julkisen, rikkauden ja varattomuuden sekä totuuden ja valheen kysymyksiä. Totuudenjälkeistä aikaa elävässä yhteiskunnassa faktoja keksitään tai muunnellaan, ja on tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kirjailijan tausta käsikirjoittajana näkyy romaanin rakenteessa. Alussa on tuhoisa onnettomuus ja Scottin ja JJ:n öinen uinti merellä, ja näitä seuraavat luvut ovat kuin sarjan jaksoja. Ne valottavat yhden henkilön taustoja vuorollaan ja vievät samalla kokonaisjuonta eteenpäin. Henkilöhahmot syvenevät pikkuhiljaa, ja palaset löytävät paikkansa.

Lukijana koukutuin Hawleyn tyyliin niin, että ahmaisin järkäleen parissa päivässä. Jännite säilyy läpi kirjan, vaikka sivuja on lähes viisisataa. Yleensä en lue jännitysromaaneja, varsinkaan kun olen yksin mökillä, mutta Ennen syöksyä ei saanut pelkäämään varjoja tai pimeää metsää. Niinpä se on sopiva jännäri lukijoille, jotka yleensä karttavat jännityskirjallisuutta. Ehkä juuri ennen lentomatkaa valitsisin jonkin toisen kirjan.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)




Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 220.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:
Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, TaivaanraapijatIkitie, Tenoa soutamassa.

torstai 14. syyskuuta 2017

Kirja vieköön! -illan tunnelmia Savoysta 13.9.

Syksyn ensimmäistä Kirja vieköön! -iltaa vietettiin eilen Savoy-teatterissa. Tämä oli minulle ensikosketus Baba Lybeckin ideoimiin ja luotsaamiin kirjatapahtumiin. Iltamien konsepti on yksinkertaisuudessaan seuraava: Baba haastattelee jokaista kirjailijaa vuorollaan, ja ennen jokaista haastattelua kuullaan monologi kyseisen kirjailijan uutuusteoksesta. Illan ensimmäisen monologin esittää Baba, muut ovat näyttelijöiden esittämiä.




Odotukseni olivat korkealla, sillä illan kirjailijakaartista löytyi monia tuttuja ja kiinnostavia nimiä. Tiesin myös Baban taitavaksi kirjailijoiden haastattelijaksi, koska olen istunut useamman kerran yleisössä, kun hän on jututtanut kirjailijoita Helsingin kirjamessuilla.





Illan ohjelman ensimmäisellä puoliskolla lavalla nähtiin Anni Kytömäki, Kati Tervo ja Selja Ahava. Olen juuri lukemassa Kytömäen Kivitaskun viimeistä kolmannesta, joten Baban monologin teksti oli tuoreena mielessä. Kytömäen luontokuvaus ja vivahteikas kieli heräsivät uudella tavalla eloon ääneen lausuttuna.

Haastattelussa Kytömäki kertoi, miten hän odotti esikoisteoksensa Kultarinnan (2014) jäävän marginaalikirjallisuudeksi. Suosio yllätti, eikä hän uskonut saavansa seuraavaa teosta näinkään nopeasti valmiiksi. Deadline kuitenkin auttoi: hän oli aloittamassa kansatieteen opinnot ja halusi saattaa kirjan mahdollisimman valmiiksi ennen opintojensa alkua.

Luontokartoittajanakin toiminut kirjailija kertoi myös, miten hänen viehätyksensä kiviin on perua lapsuudesta. Kytömäki suhtautuu luontoon intohimoisesti: hän tietää tarkalleen, paljon hänen kirjojensa painamiseen käytetty paperi on vaatinut puuta. Ensimmäisen kirjan tuotoilla hän onkin hankkinut itselleen tätä alaa isomman metsätontin, joka on nyt suojeltu. Hän selosti myös luonnossa ja arkistoissa tekemäänsä taustatyötä. Saimme kuulla, että Kivitaskun tapahtumapaikat ovat fiktiivisiä, mutta niillä on todellisessa luonnossa esikuvia.

Kati Tervo valotti niin ikään Iltalaulajaa varten tekemäänsä taustatyötä. Hän on muun muassa tutustunut ihmisiin, jotka asuvat Murolessa, romaanin tapahtumapaikalla. Vaikka Iltalaulaja on fiktiivinen romaani, Tervo pitää faktojen täsmällisyydestä. Oli mielenkiintoista kuulla, miten romaania rytmittävät kirjeet taiteilija Elleniltä hänen siskolleen pohjautuvat todelliseen kirjeenvaihtoon.

Vera Kiiskinen tulkitsi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaania monologissaan niin, että sain kylmiä väreitä. Ahavan teksti toimi maagisesti lavalla. Haastattelussaan Ahava kuvasi kirjan kirjoitusprosessia valtameressä ajelehtimiseksi. Vastarantaa ei näkynyt, kaikki tutut käsitteet olivat murentuneet. Hän myös painotti sitä, että vaikka hän oli kirjassaan avoin, niin se ei tarkoita sitä, että hän haluaisi olla omasta elämästään avoin. 


Kristiina Halttu ja Liksomin Everstinna.

Väliajan jälkeen vuoroon pääsivät Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Kristiina Haltun meänkielinen monologi johdatteli Liksomin Everstinnan maailmaan. Yhden yön kestävässä monologiromaanissa on väkevät teemat: fasismi ja perheväkivalta. Se sukeltaa koko 1900-luvun historiaan. Odotan malttamattomana teoksen lukemista! Kirja huutelee jo tuossa pöydällä puoleensa, mutta koetan vielä malttaa mieleni: olen menossa Turun kirjamessuille bloggaajaksi Liksomin kirjaa käsittelevään lukupiiriin ja haluan kirjan olevan silloin tuoreessa muistissa. Hyvää kannattaa odottaa!

Taisto Oksanen hyppäsi Mielensäpahoittajan nahkoihin ja antoi palaa Suomen vaakunan idioottimaisuudesta. Hahmon luoja Tuomas Kyrö saikin astella lavalle raikuvien aplodien saattelemana. Kyrö kertoi juron ja hellyttävän Mielensäpahoittajan tuoreimmista kuulumisista. Maailmanvalloitus on käynnissä Etelä-Koreaa (!) myöten ja toista elokuvaa kuvataan parhaillaan. Ensimmäisen Mielensäpahoittajan äänikirjana kuunnelleena olen pitkään ajatellut, että yksi tätä lajia riittää. Jokin Mielensäpahoittajassa kuitenkin kiehtoo. On huikeaa, miten jokin kirjallinen ilmiö on noussut koko kansan tuntemaksi. Mielensäpahoittajan Suomi taitaa sittenkin päätyä lukuun.

Viimeinen vieras Eero Huovinen yllätti huumorintajullaan ja sanailullaan. Emerituspiispa intoutui jopa imitoimaan Donald Trumpia! Huovinen puhui etenkin armosta. Hänen uudessa esseekokoelmassaan Parhain päin on teksti, jossa hän käsittelee Amazing Grace -kappaletta ja sen sanomaa. Ilta päättyi luontevasti Ilkka Merivaaran koskettavaan mies ja kitara -esitykseen tästä parisataa vuotta vanhasta kappaleesta. 




Lämminhenkinen tilaisuus lunasti odotukseni kirkkaasti. Kirjallisen talk show´n katsomossa sai nauraa, liikuttua ja innostua kirjallisuudesta. Minulle ennestään tuttujen kirjojen monologeista ja haastatteluista sain ymmärrettävästi vähän enemmän irti kuin vieraiden teosten käsittelystä. Toisaalta into tarttua näihin vielä vieraisiin teoksiin kasvoi. Ja bonuksena sain vierustoverilta pari hyvää kirjavinkkiä! Kiitos Riitta: Raymond Carverin runot ja novellit kuulostavat tutustumisen arvoisilta.

Seuraavat Kirja vieköön! -illat järjestetään Savoyssa 7.11. ja 13.12.



***
Lippu tilaisuuteen saatu järjestäjältä.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kati Tervo: Iltalaulaja (2017)

Kansi: Päivi Puustinen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 204.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin viimeisestä kesästä rakkaalla kesähuvilallaan Casa Biancassa Ruoveden Murolessa. Hämeen sydämessä sijaitseva Valkoinen talo on aikojen saatossa rapistunut, ja taiteilijakin alkaa huomata oman raihnaisuutensa. Eletään vuotta 1945. Ellen saa kesäapulaisekseen paikallisen Taimin, ujon hämäläistytön. Arka Taimi haaveilee niin ikään taiteilijuudesta:

Taimi oli aina pelännyt kuolemaa niin paljon, että häntä pelotti elää. Hän ajatteli, että kun hän oppisi maalaamaan, niin hän oppisi hengittämään. Hän kuvitteli, että kuolemanpelko unohtuisi, kun hän tarttuisi väreihin ja rupeaisi tekemään kuvaa. Veri virtasi hänessä, sydän sykki kaulalla, ranteissa. 

Toiveet taiteelle omistautumisesta ovat maalaistalon tyttärelle kovin epärealistisia sodanjälkeisessä Suomessa. Kesä taiteilijan piikana on eräänlainen unelmien täyttymys, sillä näin Taimi saa olla lähellä ihailun kohdettaan ja tarkkailla tämän tekemisiä. Ellenin luona voi hetkeksi unohtaa äidin, jonka mieltä varjostaa edelleen höyrylaiva Kurun onnettomuus, ja alkoholisoituneen isän.

Kauniina kesäpäivinä Taimi soutaa taiteilijan saareen maalaamaan, sillä luonto inspiroi ikääntyvää maalaria. Ellen sekoittaa paletilleen usein laventelin ja syreenin sävyjä. Ennen hän maalasi paljon virtaavia vesiä, mutta tänä kesänä erityisesti linnut kiehtovat:

Ellen ihasteli jokaista lintua, kerttusta, tiaista, sieppoa, rastasta joka pihapuun oksilla pyrähteli, rantasipiä joka kivellä keikkui, lokkia joka järven yllä kirkui. Linnut hypähtelivät lähelle, lennähtivät kädestä murusia rohmuamaan, eivät pelänneet, eivät säikkyneet. 

Maalaamisen lisäksi Ellen tekee kävelyretkiä lähitienoille ja kirjoittaa kirjeitä sukulaisille ja tuttaville. Taimi saa toimia kirjeiden postittajana. Ellen myös ikävöi menneitä aikoja niin Valkoisessa talossa kuin Italiassa. Erityisesti kuollut sisar nousee herkästi ajatuksiin. Tunnelma onkin usein kaihoisa, jotenkin utuinen. Välillä myös räiskyy ja kirosanat sinkoilevat, sillä taiteilija osaa olla itselleen ankara.

Tervo maalaa tekstissään taitavasti sodanjälkeistä ajankuvaa: gramofoni soi, korviketta juodaan ja kirjeet ovat ensisijainen yhteydenpitoväline, vaikka huvilassa toki on telefooni. Myös kielessä Tervo pyrkii olemaan ajalle uskollinen. Huvilassa on fiinit lautaset, eikä rapistuvaa huvilaa ole aikoihin remonteerattu. Ellen katselee altaanilta järvelle, ja juhlan kunniaksi syödään forellia. Ellen haaveilee karljohaneista. Taimin hämäläismurre on toimiva kontrasti Ellenin ruotsin sävyttämälle kielelle. Nautin kielen kekseliäisyydestä, ainoastaan sanajärjestyskikkailut ärsyyntymään saivat.

Iltalaulaja herätti kiinnostukseni Ellen Thesleffiin, haluan tietää enemmän ja syvemmin taiteilijasta. Tervon kirja kun on fiktiivinen kurkistus hyvin lyhyeen ajanjaksoon Thesleffin elämässä. Mikä iloinen yllätys olikaan, kun kirjaa lukiessani sain kuulla, että ensi viikolla ilmestyy Teokselta Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Mahtavaa! Pääsen siis lukemaan lisää mielenkiintoisesta persoonasta piakkoin!

Kirjan jälkeen luin Kati Tervon haastattelun, jossa hän kertoi tätinsä tarinan toimineen romaanin innoittajana. Tädillä oli ollut vahvoja taiteilijahaaveita, mutta hän ei saanut toteuttaa niitä. Haaveiden kariutuminen on Tervon mukaan kenties yksi syy siihen, että täti sairastui skitsofreniaan. Toisaalta myös Tervolla itsellään on ollut taiteilijahaaveita, joten Taimin hahmossa voi nähdä myös hänen tuntemuksiaan. Lisäksi Tervojen mökki sijaitsee Murolessa, saman vesistön äärellä kuin Casa Bianca.

Iltalaulaja päätyi luettavakseni Kirja vieköön! -tapahtuman johdosta. Tervo nimittäin on yksi kuudesta kirjailijasta, jotka nousevat tänään Savoy-teatterin lavalle Baba Lybeckin kanssa. Odotan mielenkiinnolla, mitä Tervo ja Lybeck kirjasta keskustelevat ja minkälaisen monologin näyttelijä kirjasta esittää. Raportoin illasta tänne blogiin myöhemmin tällä viikolla!

Kati Tervon uutukaisesta on kirjoittanut myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Osallistun Iltalaulajalla #taiteilijaromaani-haasteeseen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Ennakkotunnelmia Kirja vieköön! -illoista




Baba Lybeckin luotsaamat Kirja Vieköön! -kirjallisuusillat Savoy-teatterissa jatkuvat. Ensimmäiset kolme tapahtumaa järjestettiin keväällä, ja nyt syksyllä on niin ikään luvassa kolme iltamaa. Illat ovat Kirja-Suomi 2017 -juhlavuoden päätapahtuma.



En ollut paikan päällä kevään tapahtumissa, mutta olen lukenut mielenkiintoisista keskusteluista ja koskettavista kohtaamisista muista kirjablogeista. Niinpä ilahduin suuresti, kun sain kutsun Baban järjestämään Bloggaajatapaamiseen kuulemaan syksyn ohjelmistosta ja tapaamaan muita bloggaajia.

Tilaisuus järjestettiin eilen Original Sokos Hotel Presidentin Bistro Manussa, jossa pääsimme testaamaan Manun illallisen. Erityisesti mieleeni jäivät paikan välitön tunnelma, sympaattinen keittiömestari ja pääruoan mehevä kasvispihvi.

Ruhtinaallisten tarjoilujen ja kirjakeskustelujen lomassa kustantajien edustajat kertoivat syyskuun kirjaillan kirjoista ja toiminnanjohtaja Laura Karlsson kertoi Kirja-Suomi 2017 -hankkeesta.

Opin muuten illan aikana, mistä sanonta "Tulee kuin manulle illallinen" juontaa juurensa. Sillä ei olekaan mitään tekemistä edesmenneen presidentti Koiviston kanssa, kuten olin luullut, vaan manu tarkoittaa tässä mestaria. Entisaikaan kun taloissa kiertäville mestareille katettiin automaattisesti illallinen.

Syksyn ensimmäinen ilta Savoyssa onkin jo ensi viikolla! Keskiviikkona 13.9. teemana on "Elämä kirjassa". Tuolloin lavalla nähdään kirjailijat Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Monologeja kirjailijoiden uutuusteoksista esittävät näyttelijät Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara.


Syksyn ensimmäisen iltaman kirjakattaus.

Mukana on siis joukko toinen toistaan kiinnostavampia kirjailijoita! Heidän uutuuksistaan olen ehtinyt lukea ja blogata vasta Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin. Ennen ensi keskiviikkoa yritän ehtiä lukea ainakin Kytömäen Kivitaskun, sillä olen kuullut siitä hurjasti hyvää: eilenkin moni bloggaaja nosti sen viime aikojen merkittävimmäksi lukukokemuksekseen. Myös tänään ilmestyvän Rosa Liksomin Everstinnan lukemista odotan jo kovasti, sillä olen menossa Turun Kirjamessuille bloggariksi lukupiiriin, jossa käsitellään tuota kirjaa.

Syksyn kaksi muuta kirjallisuusiltaa pidetään 7.11. ja 13.12. Näiden tapahtumien kirjavieraat ja teemat julkistetaan myöhemmin.

Annetaan kirjan viedä!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2017)

Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 229.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on omaelämäkerrallinen romaani menettämisestä, avioliitosta ja identiteetistä. Päähenkilön elämä nyrjähtää sijoiltaan, kun aviomies eräänä päivänä ilmoittaa haluavansa korjata sukupuolensa:

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Päähenkilö ajautuu kriisiin. Tuska, viha ja ahdistus vyöryvät päälle. Hän kokee, että on menettämässä puolisonsa, rakastettunsa ja elämänkumppaninsa. Hän alkaa epäillä muistoja, tunteiden aitoutta. Jos mies on aina tiennyt haluavansa olla nainen, miksi he olivat yhdessä? Oliko hän sittenkin miehelle vain naiseuden esikuva, tutkielman kohde? Ahava kuvaa koskettavasti minä-kertojan tunteiden myrskyä ja epätoivon tiloja.

Aviomies alkaa pukeutua hameeseen, käy kampaajalla, poistattaa karvoitusta. Hän ostaa jopa samanlaisen takin kuin vaimolla. Asiasta kerrotaan tuttaville. Vaimo joutuu huomaamaan, että tilanne on hänelle liikaa. Tulee ero, mutta naiselle se on kaiken keskellä vain pieni sivupolku. Hänen ajatuksensa pyörivät sen ympärillä, että on kadottamassa miehensä. Näkökulma on koko ajan tiukasti vaimon: miehen muutosta ja sen seurauksia kuvataan vain hänen kokemusmaailmastaan käsin. Tämä on ymmärrettävä rajaus, varsinkin kun kyse on autofiktiosta. Kaikesta huolimatta huomasin lukiessani kaipaavani miehen näkökulmaa. 

Ahava tuo vaimon ja miehen tarinan rinnalle Kolumbuksen löytöretkeilyn, mikä houkuttelee pohtimaan löytämisen, etsimisen ja katoamisen kysymyksiä. Maailman muotojen ja maanosien sijainnin epäselvyys rinnastuvat kaikista lähimmän ihmisen identiteetin muutoksen kanssa. Naisen näkökulmasta mies on katoamassa, kuten kirjan nimikin kertoo, vaikka mies onkin löytämässä oman sukupuoli-identiteettinsä. Nainen joutuu etsimään uusia sanoja, miettimään vieraiden kielten pronomineja ja harkitsemaan osuvia verbejä, jotta pystyy sanallistamaan tapahtunutta. Vie kaksi vuotta ennen kuin hän pystyy sanomaan entisen miehensä uuden nimen. Viime vuonna lukemassani David Ebershoffin Tanskalaisessa tytössä vaimon suhtautuminen on aivan toisenlaista.

Luonnehdin kirjaa alussa omaelämäkerralliseksi, mutta oikeastaan se ei tule romaanista ilmi. Sitä ei mainita esimerkiksi takakansitekstissä, liepeissä eikä itse tarinassa. Sen sijaan omakohtaisuus on tuotu esiin kirjan markkinoinnissa: Ahava oli elokuun HS:n Kuukausiliitteen kansijutussa ja ilmestymisen jälkeen on ilmestynyt muitakin lehtijuttuja. Hesarin haastattelussa Ahava kertoo, miten hänen miehensä eräänä päivänä ilmoitti haluavansa korjata sukupuolensa naiseksi, mitä siitä seurasi ja miten aiheesta syntyi kirja. Luin jutun ennen kuin sain kirjan käsiini - tosin olisin lukenut kirjan joka tapauksessa, koska Ahavan aiempi romaani Taivaalta tippuvat asiat teki minuun suuren vaikutuksen pari vuotta sitten.

Ajatukseni kirjasta ovat jollakin tapaa ristiriitaiset. Ennen kuin mieheni katoaa on epäilemättä ansiokas romaani. Erityisesti päähenkilön henkilökohtainen tragedia kuvataan niin riipaisevasti, että rintakehää puristaa. Ahavan kaunis ja lyyrinen kieli sekä teoksen ilmava rakenne onneksi helpottavat lukijan työtä. Jokin teoksessa kuitenkin hiersi lukiessani. Vaikka minulla ei Knausgård-fanina ole mitään autofiktiota vastaan, jäin miettimään, millainen omaelämäkerrallinen muistelmateos aiheesta olisi syntynyt. Tai mitä jos kerrontaa olisi viety enemmän fiktion suuntaan ja otettu mukaan muitakin ääniä? Entä jos tarinan omakohtaisuutta ei olisi paljastettu, millainen vastaanotto olisi ollut?

Kirja muistutti siitä, että olisikin mielenkiintoista lukea lisää Kolumbuksen tai Marco Polon matkoista. Ja jonakin päivänä ehdottomasti Ahavan esikoinen Eksyneen muistikirja.

Kuukausi sitten julkaistu kirja on saanut huikean paljon blogihuomiota. Kannattaa vilkaista vaikkapa Ompun, Katjan, Helmi Kekkosen tai Maijan juttu. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...