sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa (1989)

Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan.
Suomentaja: Riina Vuokko (2009).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 381.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Gao Xingjian on kiinalainen kirjailija, ohjaaja ja kuvataiteilija, joka on syntynyt vuonna 1940. Kirjailija lähti kotimaastaan vuonna 1987 ja asettui poliittisena pakolaisena Ranskaan, Pariisiin. Gao sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 yleismaailmallisesti pätevästä tuotannosta, karvaasta näkemyksestä ja kielellisestä kekseliäisyydestä, jotka ovat avanneet uusia väyliä kiinalaiselle romaanitaiteelle

Gaon palkitseminen herätti keskustelua siitä, menikö palkinto oikealle kiinalaiselle kirjailijalle vai olisiko kiinalaisista pitänyt valita joku toinen. Gao kun tunnettiin ennen palkintoa vain nykyisessä kotimaassaan Ranskassa ja on Kiinassa täysin tuntematon nimi. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä Gaon kirjat ovat virallisesti kiellettyjä hänen synnyinmaassaan.

Vaarin onkivapa on runsas novellikokoelma, joka koostuu 17 novellista. Tekstit on kirjoitettu vuosina 1980–1986. Novellien pituus vaihtelee muutamasta sivusta monikymmensivuisiin teksteihin. Kokoelman yleistunnelma on vähän alavireinen, surumielinen. Monesti novellien henkilöillä on kannettavanaan jokin huoli tai murhe. Vähäeleinen kerronta on maalailevaa ja utuista. Gao kuvaa kiinalaista luontoa kauniisti ja niin elävästi, että maisemat hahmottuvat lukijan eteen.

Novelleissa toistuvia aiheita ovat koulutuksen ja työn tekemisen tärkeys. Tarinoissa myös muistellaan paljon. Henkilöillä on yhteistä historiaa, he kenties tapaavat vuosien eron jälkeen. Kulttuurivallankumouksen seuraukset tulevat toistuvasti näkyviin. Novelleissa ei tyypillisesti ole varsinaista juonta, vaan ne ovat eräänlaisia tuokiokuvia tai pilkahduksia ihmisten elämään.

Huomasin lukiessani, että kun novelleja lukee monia peräkkäin, alkavat niiden tarinat, henkilöt ja miljööt sekoittua mielessä. Suurimman vaikutuksen minuun teki novelli Joen tuolla puolen, jonka tunnelma ja henkilöt muistuvat hyvin mieleen vielä kirjan lukemisen jälkeen. Novellissa nimetön päähenkilö matkustaa tapaamaan vanhaa tuttavaansa, sihteeri Fangia, jota ei ole nähnyt vuosikausiin. Fang on erakoitunut vuoristoseudulle vapaaehtoisesti ja rakentanut sinne eriskummallisen talon. Fang keskittyy kirjoittamiseen ja metsästämiseen ja elelee sopusoinnussa luonnon kanssa. Vieraaksi saapuva mies joutuu ylittämään suuren joen lautturin avulla. Ennen niin tutut miehet elävät nykyisin vastakohtaisissa maailmoissa ja näkevät maailman eri tavoin.

Vaikka novellit ovat vahvasti sidoksissa kiinalaiseen kulttuuriin ja mielenmaisemaan, on niissä samalla jotakin yleismaailmallista. Tähän mielikuvaan vaikuttaa paljon Gaon käyttämä kieli. Novellien henkilöillä ei ole yleensä nimiä, he ovat miehiä ja naisia. Usein henkilöhahmoihin viitataan vain pronomineilla, eikä aina ole täysin selvää, kuka on hän, se tai tuo. Kirjan loppusanoissa Gao perustelee valintojaan muun muassa sillä, että haluaa välittää lukijalle tunnetiloja ja sielunmaisemia, joihin tarttua.

Gao joutui itsekin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana uudelleenkoulutettavaksi, ja hänen oli myös pakko tuhota joukko kirjoituksiaan. Sittemmin Gao toimi näytelmäkirjailijana Pekingin kansantaiteen teatterissa ja kritisoi näytelmissään rohkeasti Kiinan hallintoa. Hän on kertonut lähteneensä lopulta pois Kiinasta, jotta voisi harjoittaa kirjailijan ammattiaan vapaasti ja jotta hänen perheensä voisi elää rauhassa ja turvassa.

Tämän novellikokoelman lisäksi Gaolta on suomennettu romaanit Sielun vuori ja Vapaan miehen raamattu. Ensin mainittu on vaellusromaani, jälkimmäinen puolestaan keskittyy Kiinan kulttuurivallankumouksen kauheuksien kuvaamiseen.

Gaon novellikokoelmalla oli vähän samankaltainen vaikutus minuun kuin Kamila Shamsien Kartanpiirtäjällä. Huomasin, miten vähän tiedän ja halusin paikata tietoaukkojani. Kiina alkoi kiinnostaa ja olen googlaillut innokkaasti tietoja maan historiasta, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksesta ja yhden lapsen politiikasta. Jonotan juuri kirjastosta Mari Mannisen tuoretta Tieto-Finlandian voittanutta teosta Yhden lapsen kansa, jossa kerrotaan hurjan lain vaikutuksista kiinalaisiin perheisiin. Voisin myös tarttua jompaankumpaan Gaolta suomennettuun romaaniin, sillä hänen soljuvaa tekstiään oli ilo lukea.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (2002)

Alkuteos: Kartography.
Suomentaja: Kristiina Drews (2011).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 392.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?



Kamila Shamsie on pakistanilaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Lontoossa ja kirjoittaa englanniksi. Kartanpiirtäjä on Shamsien kolmas romaani. Aiemmin olen lukenut hänen viimeisimmän romaaninsa Jumala joka kivessä.  

Kartanpiirtäjä kuvaa elämää kirjailijan synnyinkaupungissa, levottomassa ja väkivaltaisessa Karachissa. Keskiössä ovat ystävykset Karim ja Raheen ja heidän perheensä.  Karim ja Raheen ovat olleet hyvin läheisiä koko lapsuuden ja varhaisnuoruuden, kunnes Karimin perheen muutto Lontooseen katkaisee ystävysten yhteyden. Kaveripiiriin kuuluvat myös Zia ja Sonja, ja avainasemaan nousee myös Karimin ja Raheenin vanhempien historia. Rakkaussuhdesotkut ja salaisuudet luovat jännitteitä.

Kirjassa esiintyvät henkilöt kuuluvat ilmiselvästi hyväosaisiin, kansan eliittiin. Huonommissakin kaupunginosissa piipahdetaan, mutta näkökulma on yläluokkainen. Juuri näkökulmansa vuoksi kirja tuntui melko länsimaiselta: veikkaan, että köyhempien pakistanilaisten arjen ja elämän kuvaus olisi saanut toisenlaisia sävyjä.

Kartanpiirtäjä tutustuttaa lukijan Pakistanin historiaan ja houkuttelee ottamaan historian vaiheista tarkemmin selvää. Luimme kirjan lukupiirissä, ja kirja oli toiminut monille kimmokkeena omien tietojen päivittämiseen. Bangladeshin, Intian ja Pakistanin historiat ovat jääneet vähemmälle käsittelylle koulussa, tai ainakin niiden vaiheet ovat helposti painuneet muistin perukoille. Näiden alueiden etniset kiistat tulevat tarinan myötä tutuiksi.

Eräs lukupiiriläinen nosti seuraavan kohdan keskusteluun, ja se kyllä kiteyttää kirjan olemuksesta paljon:
Jos meillä olisi luotettavammat oikeus- ja hallintojärjestelmät, meidän ystävyyssuhteemme olisivat ehkä pinnallisempia. Mutta koska karachilaiset eivät voi luottaa muihin kuin toinen toiseensa, he liittävät kriisitilanteissa voimansa yhteen tällä asenteella: olimme me muuten elämässä mitä tahansa – pankkiireja, opettajia, luulosairaita, kyynikkoja, marksisteja, tilanomistajia, kasvissyöjiä, eronneita, kaksinnaineita, anorektikkoja, lukihäiriöisiä, seksistejä – meidän todellinen kutsumuksemme on ystävyys.
Kartanpiirtäjä onkin ennen kaikkea kirja ystävyydestä ja ihmissuhteista. Shamsie yhdistää ihmissuhdekiemuroihin historiallista faktaa, mikä syventää tarinaa. Kapeasta, elitistisestä näkökulmasta huolimatta kirja on mielenkiintoinen sukellus pakistanilaiseen elämään. Viihdyin sujuvasti kirjoitetun kirjan äärellä. Nyt kahden Shamsien kirjan lukeneena suosittelen lukemaan hänen teoksiaan uppoutumalla. Lukemieni kirjojen rakenne ja tyyli ovat olleet sellaisia, että ne avautuvat paremmin, kun lukee kirjaa kerralla enemmän.


tiistai 22. marraskuuta 2016

Virginie Despentes: King Kong -tyttö (2006)

Alkuteos: King Kong théorie.
Suomentaja: Lotta Toivanen.
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 155.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Eliza Karmasalo.


Päädyin lukemaan ranskalaisen Virginie Despentesin kirjan King Kong -tyttö, kun syynäsin Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? -kirjan lähdeluetteloa. Ranskalainen Despentes on feministi ja kirjailija ja taustaltaan vasemmistopunkkari. Hänen esikoisteoksensa Pane mua ja siitä tehty elokuva kohahduttivat 1990-luvulla. Elokuvaa sensuroitiin monissa maissa ja olen kuullut, että kirja jätettiin aluksi hankkimatta joihinkin kirjastoihin sen suorasukaisen nimen vuoksi. 

Kieltämättä hieman hätkähdin King Kong -tytön kansikuvaa, kun hain kirjan kirjastosta. Raju kansi sopii rujolla tavalla tälle Despentesin teokselle, joka on suorapuheinen ja provokatiivinen kirja feminismistä. Kirjassaan Despentes esittää feministisen teoriansa, eräänlaisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjaavan manifestin. Paitsi räväkkä, Despentes on myös rohkea, sillä hän kertoo muun muassa nuorena kokemastaan joukkoraiskauksesta ja työstään prostituoituna. 

Despentes pyrkii ravistelemaan perinteisiä tapoja suhtautua prostituutioon, pornoon ja raiskauksiin. Mitä jos prostituoitu kokee ammatinvalinnan tuovan vapautta? Miksi porno nähdään lähes aina negatiivisessa valossa? Despentes kyseenalaistaa myös avioliittoinstituution mielekkyyden ja perinteiset moraalikäsitykset.

Aivan kaikkia Despentesin ajatuksia en pystynyt seuraamaan. Joissakin miehen ja naisen asemien välisiä eroja käsittelevissä huomioissa näkyi se, että Ranskan ja Suomen välillä tuntuu olevan kulttuurieroja. En myöskään voi sanoa olevani samaa mieltä kirjailijan kanssa kaikista hänen ajatuksistaan, mutta niin tuskin on tarkoituskaan: tulkitsen jotkin ääri-ilmaisut provokaatioksi. Lukijaa ärsytetään miettimään, ja niin kävi myös minulle.

Aloin mielessäni väittää vastaan esimerkiksi silloin, kun Despentes kirjoittaa, että hänen mielestään porno korostaa naisten valtaa mieheen ja miehet ovat elokuvissa vain toisarvoisia suorittajia. Voihan joissakin tapauksissa olla näinkin, mutta asialla on vahvasti myös toinen, nurjempi puoli.

Monille huomioille pystyin kuitenkin nyökyttämään. Despentes kirjoittaa osuvasti esimerkiksi länsimaisen kulttuurin kaksinaismoralismista. Pornon esittämistä ja sen sisältöjä rajoitetaan samalla, kun mainokset ovat avoimen seksuaalisia. Katukuva on täynnä seksuaalisia vihjeitä, ja pop-kulttuuri on monesti seksuaalisesti virittynyttä.

Antoisimpia pohdintoja Despentes tarjosi minulle kirjoittaessaan naisesta eräänlaisena julkisena omaisuutena ja katseen kohteena. Varmasti useimmilla naisilla on kokemusta katseen kohteena olemisesta, hyvässä ja pahassa.

Voin suositella kirjaa feminismistä kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät arastele lukea paikoin alatyylistä tekstiä. Kirja antaa kimmokkeita pohtimaan naisen asemaa ja kyseenalaistamaan urautuneita ajatusmalleja. Se rohkaisee tyttöjä ja naisia kulkemaan omaa polkuaan välittämättä odotuksista tai muiden suhteutumisesta.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)

Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 257.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.


Ahma on itsenäinen ja itsepäinen, yksinäinenkin mies, joka on vakuuttunut siitä, ettei elämä nykymuodossaan jatku kauaa. Yhteiskunta tulee romahtamaan, ja siihen on varauduttava. Hän muuttaa itärajan tuntumaan erakoksi: hän ostaa talonsa perintörahoilla ja saa pieniä tuloja kirjoitustöistä. 

Ahma ottaa erilaiset uhkatilanteet suunnitelmissaan huomioon, mutta keskeisimpiä ovat perusasiat:
Tärkeimmät asiat elämässä ovat: se, mikä menee yhdestä päästä sisään, ja se, mikä tulee toisesta päästä ulos. Niihin on kiinnitettävä huomio, muu on hienosäätöä.
Ahma alkaa rakentaa ympäristöään niin, että selviäisi oletetusti lähetyvästä katastrofista. Survivalismin hengessä hän alkaa viljellä muun muassa spelttiä ja lisäksi pitää yllä kotivaraa, johon kuuluu muun muassa 100 litraa soijamaitoa, 20 kiloa riisiä ja makaronia ja 20 kiloa kuivia linssejä ja papuja.

Ahma muuttaa torppaansa alkukesästä, jolloin luonto tarjoaa evästä ja viljellyssäkin pääsee alkuun. Luonnonantimilla mies ei kylläkään pitkälle pötki, vaan joutuu käymään säännöllisesti täydentämässä varastojaan kyläkaupassa. Käsitykset erakkoelämästä joutuvat koetukselle myös sosiaalisella puolella, sillä ympäröivistä ihmisistä ei niin vain pääsekään eroon.

Ahman seuraan tuppautuvat henkilöt kuten homssuisen viehko kassaneiti Pamsu ja äidillisen pehmeä Linnea tuntuvat aluksi jopa karikatyyrimäisiltä. Gustafsson on kuitenkin viekkaampi ja rakentaa naisensa toimeliaiksi ja vahvoiksi. Ahma puolestaan on yksioikoinen ja vähän rasittava. Silti Ahman peräänantamattomuus ja kekseliäisyys viehättävät.

Kuten arvata saattaa, alussa maalailluista katastrofikuvitelmista tulee totta. Suomi ajautuu poikkeustilaan, kun se sulkee rajansa maahanmuuttajilta ja joutuu sen vuoksi kauppasaartoon. Ahman survivalismi joutuu koetukselle. Talvi on pitkä ja armoton.

Pystyn samastumaan Ahman erakkoajatuksiin osittain, sillä minuakin alkaa välillä nyky-yhteiskunnan vauhti ja kulutusvimma ahdistaa. Lievitän ahdistustani viettämällä muutaman kerran vuodessa erakkoviikon mökkisaaressa. Kun seuranani on vain koira ja saatavilla rajoitettu määrä elintarvikkeita, tulee selvitytymiskysymyksiä mietittyä väkisinkin. Saaressa kotivarasta tulee myös luonnostaan huolehdittua, toisin kuin kaupunkiasunnossa. Viime kesänä aloin viljellä hyötykasveja ja jo ensimmäisen kesän perusteella minulla on jonkinlainen käsitys, millaisia ponnisteluja viljeleminen vaatisi, jos sadolla pitäisi elää koko vuosi.

Korpisoturi kipusi kuin varkain tämän vuoden parhaimpien lukukokemusteni joukkoon. Onneksi satuin kuuntelemaan Gustafssonin haastattelua kirjamessuilla ja kiinnostuin kirjasta. Aloin lukea Korpisoturia ilman odotuksia, ja pian minua vietiin. Vaikutuin Gustafssonin tavasta kirjoittaa, se on samalla helpon oloista, tiiviin harkittua ja yllätyksellistä. Vielä kun löysin aiheesta tarttumapintaa ja tarinakin veti, niin muu arvio kuin viisi pistettä olisi vähättelyä.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985)

Alkuteos: Sekai no owari to hādoboirudo wandārando.
Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2015).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 546.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alkujaan jo vuonna 1985, ja kirja saatiin suomeksi viime vuonna. Romaanissa seurataan kahden maailman tapahtumia vuoroluvuissa: joka toinen luku sijoittuu kovaksikeitettyyn ihmemaahan  ja joka toinen maailmanloppuun. Molemmissa maailmoissa on arkitodellisuudestamme poikkeavia elementtejä. 

Ihmemaassa on sysiäisiä, Merkitsijöitä ja Laskijoita. Tärkeitä tietoja pyritään salaamaan käyttämällä Laskijaa, monimutkaisia laskutoimituksia suorittavaa henkilöä. Tietoisuutta manipuloidaan toimenpiteellä, jonka nimi on ”shuffling”. On meneillään eräänlainen hyvän ja pahan kamppailu, ja maailma uhkaa loppua. Maailmanloppu puolestaan on porteilla rajattu alue, jota vahtivat Portinvartijat. Kaduilla liikkuu yksisarvisia. Tunnelmaltaan maailmanloppu on alakuloinen: sinne saapuvien ihmisten on luovuttava varjoistaan, sielustaan ja nimestään.

Maailmanloppu ja ihmemaa lukeutuu Murakamin varhaisempaan tuotantoon, mutta sen tunnistaa vaivatta hänen kirjakseen. Kirjassa laitetaan ruokaa, syödään, harrastetaan ja unelmoidaan seksistä ja nautitaan alkoholia hyvin murakamimaisesti. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Myös kirjastot ja kirjastonhoitajat ovat Murakamille tyypillisiä elementtejä, ja tämänkin kirjan molemmissa osissa kirjastonhoitajilla on keskeinen rooli. 

Lukukokemus oli kieltämättä välillä raskas, mutta pitkin matkaa hykertelin Murakamin mehukkaille kielikuville. Keräsin tähän parhaimmistoa:

 - - nukuin sikeästi kuin tonnikala.  
Asuntoni oven ja kassakaapin avaamiseen ei mennyt ammattilaiselta aikaa kuin nenäliinan pesemisen verran. 
Vatsani oli pingottunut jäykäksi kuin asiakaskäynnillä olevan pankkivirkailijan nahkasalkku.  
Ja niin minä vanhenin, kuin valtameren pohjassa kallioon takertunut merikurkku.  
Erektioni oli vankka kuin Kheopsin pyramidi - -  

Murakami viittaa teoksissaan usein suomen kieleen tai Suomeen, ja näin tekee tässäkin kirjassaan: Suomi on ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Luimme kirjan alkusyksystä lukupiirissä, jossa kirjaa tulkittiin muun muassa tiedemaailman tulevaisuudenkuvaksi, joten moni koki sen pelottavaksi. 

Kirja hämmentää ja hämmästyttää lukijansa.  Se on loistavaa luettavaa yllätyksellisiä ja outoja tarinoita kaipaavalle lukijalle, mutta ei mielestäni ole Murakamia parhaimmillaan. Maailmanloppu ja ihmemaa sisältää monia samoja elementtejä kuin vielä järkälemäisempi 1Q84, joka on toimivampi ja rullaavampi versio rinnakkaistodellisuuksissa liikkuvista tarinoista. 

Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja tänä vuonna pettymys oli jälleen suuri, kun kirjallisuuden Nobel ei osunut tämän japanilaisen kirjailijan kohdalle. No, nyt ei ainakaan tarvitse huolestua siitä, että Nobelin tuomat paineet hidastaisivat kirjailijantyötä, vaan voi toiveikkaana odotella uutta kirjaa. Vai suomennetaankohan seuraavaksi jälleen jotakin hänen varhaisemmasta tuotannostaan?

perjantai 11. marraskuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi (2016)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 240.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Terhi Ekebom.
Kirjailija Seita Vuorela menehtyi keväällä 2015, ja häneltä jäi viimeistelyä vaille kesken nuortenromaani Lumi. Kustantajan ehdotuksesta Vuorelan ystävä, kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen saattoi kirjan painokuntoon, ja teos ilmestyi tänä syksynä. Postuumisti ilmestynyt teos nousi myös tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. 

15-vuotias Siamak elää itäisessä kaupunginosassa jääkiekkoa harrastavan teinin elämää. On bileitä, treenejä, koulupäiviä. Hän ei haluaisi muistaa kotimaataan Irania, eikä hän kutsu kavereita persialaisittain sisustettuun kotiinsa. Siamakin perhe tuli Suomeen, kun poika oli 6-vuotias, joten Siamakille Suomi on koti. Muistot Teheranin-vuosista pulpahtelevat pintaan, kun Siamakin perhe ottaa kotiinsa Iranista paenneen naapurintytöt, Atishan. Atisha on kirjoittanut suorapuheista blogia, minkä vuoksi hänen ainoa mahdollisuutensa oli lähteä maanpakoon. Atishan tulo muuttaa Siamakin elämän.

Siamakin ja Atishan tarina on tarina ystävyydestä, perheestä, hyväksymisestä ja kulttuurieroista. Rinnalla kulkee koko ajan satu Lumikuningattaresta, ja muutenkin lumi, pohjoisen maan erikoisuus, on keskeinen elementti kirjassa. Kirjassa on surumielinen pohjavire, ja se sopii luettavaksi yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin. 

Päädyin lainaamaan ja lukemaan kirjan sen syntyhistorian vuoksi. Kuulin radiosta Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelun, jossa hän kertoi ajatuksiaan ystävän kirjan viimeistelemisestä. Kuvio on jokseenkin poikkeuksellinen, ja mielenkiintoni heräsi. Luen harvoin nuortenkirjoja, mutta Lumi on hyvä esimerkki siitä, että voisin useamminkin piipahtaa nuorille aikuisille suunnatun hyllyn luona kirjastossa. Vuorelan teos on todella ajankohtainen, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu. Koin kirjan rakenteen ajoittain rasittavaksi enkä liioin innostunut satujaksoista, mutta muuten nautin lukemastani.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...